Hämmentävää kyllä, olen huomannut viime aikoina kuuntelevani aika tavalla sähkökitarabluesia. Pitkästä aikaa. Omar & the Howlersia, Bluesbreakersia, Elmore Jamesia, Stevie Ray Vaughania, The Blues Bandia, Joe Bonamassaa,… sen tyyppistä musiikkia, jonka kuunteleminen ja diggailu hämmensi melkoisesti uusiaalto-orientoituneempia kavereitani 1980-luvun alussa, jolloin minulla oli huomattavia vaikeuksia saada heitä tajuamaan, että toisaalta bluesissa ja toisaalta punkissa ja uudessa aallossa on pohjimmiltaan kysymys hyvinkin samasta asiasta. Minusta se oli oikeastaan itsestään selvää.

Onkin aihetta jatkaa tässä ”minuun vaikutuksen tehneet älppärit” -sarjassa tämän käsitykseni alkujuurten penkomista. Palaamme siis jälleen kesään 1980 ja vasta aloittaneeseen Rockradioon – tai itse asiassa lähetyksen nimi taisi olla Kovan päivän ilta. Siellä soitettiin parikin palaa Eric Claptonin vastailmestyneeltä livelevyltä Just One Night. Koska kyseessä oli kallis kaksois-LP, radiosoiton herättämää kiinnostusta hillitsi merkittävästi levyostoksen tuplaten kalliimpi hinta. Vähän myöhemmin samana kesänä olimme kuitenkin äidin ja pikkusiskon kanssa lomalla Roomassa, ja levy sattui silmään ynnä tarttui hihaan kohtuuhintaan ulkoilmakirpparilta.

Tämä albumi – ja syksyllä Messuhallissa nähty keikka* – ovat minulle edelleenkin ihan oleellisinta Claptonia. Herran popimpaa tuotantoa on kyllä tullut kuunneltua sitäkin, mutta ei se sykähdytä edelleenkään samalla tavalla kuin tämän levyn juurevat tulkinnat. Clapton on sittemmin tehnyt myös mainioita blueslevyjä – muun muassa Robert Johnsonin kappaleita – mutta eivät nekään ole tämä albumi.

Viimeistään Claptonin omaelämäkertaa muutama vuosi sitten suomentaessani sain selville, ettei Hidaskäden elämä ollut kovinkaan hyvillä raiteilla vuonna 1980. Olihan hän kyllä päässyt lopultakin naimisiin ”Laylansa” eli Pattie Boyd Harrisonin kanssa, mutta liitto oli natissut jo ennen häitä eikä lakannut natisemasta missään vaiheessa ennen hajoamistaan 1989. Merkittävä osasyy oli Claptonin alkoholismi, jota pahensivat vielä itsesyytökset pitkäaikaisen soittokumppanin Carl Radlen keväisestä huume- ja alkoholikuolemasta: Clapton oli antanut edelliskesänä potkut koko vanhalle bändilleen, Radle mukaanluettuna, mikä luultavasti vaikutti basistin luisumista entistäkin pahempaan alamäkeen.

Levyllä (ja syksyn keikalla) Clapton ja uusi bändinsä tuntuivat kuitenkin olevan oivassa iskussa. Tokion Budokan-teatterissa edellisessä joulukuussa äänitetty albumi on jälkikäteen ajatellen aika konservatiivinen ja mielikuvituksetonkin kokoelma bluesklassikoita (”Double Trouble”, ”Rambling On My Mind”), juurevampaa 1970-luvun amerikkalaista r&b- ja kantrivaikutteista lauluntekijämusaa (”Tulsa Time”, ”Cocaine”) ynnä Claptonin omia hittejä (”Wonderful Tonight”**, ”Blues Power”). Niin, ja onhan mukana ihan kelvokas tulkinta lupaavan nuoren englantilaisbändin Dire Straitsin esikoisalbumin kappaleesta ”Setting Me Up”. Syyskuun keikalla kuultua ”Laylaa” ei levyllä ole, ei myöskään kakkoskitaristina toimineen Albert Leen huikeaa ”Country Boyta” – puhumattakaan tietysti bändiin toiseksi kosketinsoittajaksi levyn julkaisun jälkeen liittyneen Gary Brookerin vanhan bändin bravuurista nimeltä ”A Whiter Shade of Pale”.

Clapton on meille lauluääni(itsetunto)ongelmaisille rohkaiseva artisti: Bluesbreakers-aikojen miltei myötähäpeää tuottavien vokalisointien jälkeen hänestä on aikaa myöten kehittynyt erinomainen, ilmaisuvoimainen laulaja. Just One Nightilla opetteleminen on vielä kyllä vähän vaiheessa, mutta homma alkaa pikkuhiljaa toimia. Kitaroinnissa ei ole sen sijaan mitään vikaa, ja soolot saavatkin melkoisesti tilaa. Clapton käyttää tällä levyllä paljon vähemmän säröä kuin valkoisilla blueskitaristeilla on ollut tapana, ja kohtuullisen suoraan ja kikkailematta tallennettu äänikuva auttoi minua aikanaan alkuun eri kitaramallien luonteenomaisten soundien bongaajana: Claptonin Blackien*** heleä ”päivää, minä olen Stratocaster” -soundi erottuu selkeästi Albert Leen Telecasterin vähintään yhtä tunnusomaisesta soundista.

Pohjimmiltaan tämä levy innosti aikoinaan – ja innostaa vieläkin – oikeastaan hyvinkin samasta syystä kuin saman kesän löytöihin kuulunut The Blues Bandin esikoinen: tämä kulkee. Rullaa. Groovaa. Tämä välittää ajatusta siitä, miten kivaa bändissä soittaminen (parhaimmillaan) on, ja miten paljon paremmin (ainakin tämänlainen) musiikki toimii elävänä kuin studiolevyillä.

.

(No, tässä Clapton kyllä sotkee kitarasoundiinsa aika tuhtia wahwah-pedaalin käyttöä…)
Luulenpa, että Erkki-setää sivutaan tässä sarjassa vielä myöhemminkin.

___

* Tarkkaan ottaen 29. syyskuuta 1980, kertoo netti.
** ”Wonderful Tonight” on aina ollut vähän turhan limalällyimelä ollakseen suosikkiraitojani levyllä, mutta alkuun kuuntelin sanoitusta hieman hämmentyneenä: mitä ennen laulua oli oikein tapahtunut? Oliko tämä seuralainen, joka tarvitsi niin paljon vakuutteluja viehättävyydestään, ollut vakavasti sairas? Vammautunut? Päässyt juuri psykiatrisesta hoidosta? Totuus oli, omaelämäkerran mukaan, paljon proosallisempi: Pattie Boyd-Harrison-Clapton oli perinjuurin hidas ja päättämätön kun pariskunnan piti lähteä kutsuille, vaihtoi moneen kertaan pukua ja kyseli, näyttääkö tämä hyvältä. Jossakin vaiheessa Clapton kyllästyi vakuuttelemaan ”Joo, upea, mennään nyt, on kiire” ja käytti odotteluajan laulutekstin kirjoittamiseen.
*** Levyn kanteenkin kuvattu Blackie oli pitkään Claptonin ykköskitarana. Hän oli tullut joskus ostaneeksi jostakin amerikkalaisesta kohtuuhintaan kuutisen kohtuuhyvää, vanhaa Fender Stratocasteria, ja kokosi sitten niiden parhaista osista itselleen mieleisensä kitaran. Muut kitarat ja osat hän antoi sitten kavereilleen. Stratot suunniteltiin jo alunperin modulaarisiksi soittimiksi, jotta esimerkiksi vioittuneen kaulan vaihtaminen sujuisi mahdollisimman helposti: se on kiinnitetty lankkuun neljällä tukevalla pultilla eikä liimattu kuten perinteisemmissä malleissa. Nyttemmin Blackie – samoin kuin Claptonin kaikki muut vanhat kitarat – on keräilijän omistuksessa. Clapton on viimeisen vuosikymmenen aikana huutokaupannut vanhat arvosoittimensa rahoittaakseen perustamaansa Crossroads-päihdevieroitusklinikkaa. (Fenderin Custom Shop -pajasta saanee kyllä edelleenkin tilattua täydellisen Blackie-jäljennöksen täsmälleen oikeassa kohdassa olevine kolhuineen ja tupakanpolttamineen.)

Tulipa tuossa mieleeni ilahduttaa teitä intoiluilla sellaisista levyistä, jotka ovat joskus tehneet minuun suuren vaikutuksen, tavalla tai toisella. Aloittamisen kyseenalaisen kunnian saa ensimmäinen levy, jonka hankkimiseen tulin nähneeksi melkoisen määrän suoranaista vaivaa.

Rockradio aloitti Yleisradion rinnakkaisohjelman kanavalla kesäkuussa 1980. Lähetysaikaa oli ruhtinaalliset kaksi–kolme tuntia kolme kertaa viikossa (ellei samana päivänä sattunut olemaan Könkämäjoen piirikunnallisia kiekonheittokisoja tai muuta yhteiskunnallisesti arvokkaampaa ohjelmaa), ja ohjelman nimestä huolimatta sieltä saattoi tulla likipitäen mitä tahansa: kuten olen erinäisiä kertoja todennut, Motörheadin perään saattoi paukahtaa Philip Glassia, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Sellaisia radioiden pitääkin olla!

Tähän aikaan oli vielä yleisenä tapana äänittää radiosta parhaita biisejä kasetille. Oma sormeni painoi recciä juontajan alkukehujen ansiosta, kun soimaan pärähti vastikään ensimmäisen omakustannelevynsä julkaiseen brittiyhtye The Blues Bandin ”Talk To Me Baby”.

En ollut siihen mennessä tainnut juurikaan kuulla slide-kitaransoittoa.* En ollut juurikaan kuunnellut bluespohjaista musiikkia.** Olin tietysti kuunnellut jonkin verran 50-luvun musiikkia*** ja olin tähän aikaan ruvennut kuuntelemaan paljon brittiläistä uuden aallon musiikkia, jossa oli enemmän bluesvaikutteita kuin siihen aikaan tajusinkaan: esimerkiksi The Clashin juuret ovat pubrockissa ja pubrockin juuret ovat tukevasti bluesissa, mikä kyllä kuuluu. En ollut koskaan erityisemmin innostunut Hurriganesista tai Dr. Feelgoodista, jotka ovat olleet portteja useimmille ikäisilleni bluesharrastajille.

Mutta jokin siinä vetosi. Ehkäpä biisin mieletön, ylitsepursuava innostus. Ehkä siitä säteili jopa tyylilajia tuntemattomallekin, että nämä sedät todella rakastavat tätä musiikkia. Jalka ainakin rupesi väpättämään. Biisin groove on edelleenkin aivan hillitön. Niin, ja sitten tietysti se Riffi. Kyllähän minulle selvisi pian, että ”Talk To Me Baby” on alkuaan Elmore Jamesin laulu ja sen Riffi on Elmore Jamesin tavaramerkkiriffi, mutta silti Blues Bandin Dave Kelly soittaa sen kuin olisi juuri keksinyt koko jutun.

Levyn löytäminen osoittautui odotettua hankalammaksi. Sen ajan ilmeisimmässä ostopaikassa, Aleksanterinkadun Musafasulla, koko bändistä ei ollut kuultukaan. Jos en ihan väärin muista, pengoin puhelinkopin puhelinluettelosta kaikki kantakaupungin levykaupat osoitteineen ja kulutin päivän kiertämällä niitä ja kuulemassa eioota. Lopulta jossakin**** huvittunut myyjä totesi: ”No, just tänään tuli pari kappaletta lisää.” Kovin usein käy niin, että yhden (tai kahden) biisin perusteella ostettu LP osoittautuu muuten puolivillaiseksi pettymykseksi, mutta The Official Bluesband Bootleg Album osoittautui kyllä hämmästyttävän tasalaatuiseksi. Samoin The Blues Bandin seuraavat levyt, joita taisi ehtiä ilmestyä parikin ennen kuin tuli lopulta tilaisuus nähdä bändi keikalla ensin Kaivarissa, sitten Kulttuuritalolla.

The Blues Band osoittautui porttiteoreettisesti täydelliseksi johdatukseksi etenkin brittiläisen bluespohjaisen musiikin historiaan. Bändin jäsenten taustalta löytyy meriittejä ja yhteyksiä: rumpali Hughie Flint soitti aikoinaan Bluesbreakersissa,***** laulaja/harpisti Paul Jones Manfred Mannin yhtyeessä, kitaristi Tom McGuinness perusteli aikoinaan kellaribändejä sellaisten tyyppien kanssa jotka sittemmin perustivat Rolling Stonesin. Ja niin edelleen. Minulla on edelleenkin melkoinen vimma etsiä ja huomata yhteyksiä artistien ja heidän vaikutteidensa välillä, ja epäilen The Blues Bandin olevan yksi keskeinen syy.

Niin, eikä tämän levyn sytyttämä rakkauden roihu slide-kitarointiinkaan ole sittemmin sammunut. Kiinnostavaa kyllä, Elmore Jamesista ei ole koskaan kehittynyt suuria suosikkeja, vaikka hän on ollut niin vahvasti hengessä mukana siinä miten olen soittotekniikasta innostunut. Ehkä minä onnistuin ohittamaan hänet onnistuessani suhteellisen nopeasti pääsemään käsiksi hänen oppi-isäänsä Robert Johnsoniin?

No, joka tapauksessa… The Blues Band on edelleen olemassa, rumpalia lukuun ottamatta samassa kokoonpanossa kuin esikoislevyllään, keikkailee ja levyttää. Tähän loppuun kuitenkin videoton video eräästä toisesta esikoisen herkkupalasta, ”Come on Inistä”.
.

___

* Tai ainakaan tiennyt kuulevani slide-kitarointia. Jälkeenpäin kyllä tajusin, että esimerkiksi teiniaikojeni suosikin Electric Light Orchestran ”Rockaria!”-hitin kitarariffi on soitettu slidellä.
** Jos ei lasketa suurinta osaa rockmusiikkia, joka on tietysti melkein järjestään bluespohjaista.
*** Vaikka fiftarikamassa minua aikanaan innosti doo-wop paljon rockabillyä enemmän.
**** Saattoi olla Eronen Viiskulmassa, en muista varmasti.
***** Tästä on suora linkki erään toiseen samana kesänä ilmestyneeseen minun tärkeään levyyni, josta varmaankin lisää myöhemmin.