Kategoria: ”Hunan”

Uudesta kulmasta

· 7 kommenttia ·

Kuten taannoin ennustin, Manu Chaon elämäkerran suomennos kolahti vielä kerran digitaaliseen postilaatikkooni, tällä kertaa taittomuodossa. Näin kuuluu ollakin. Edellisestä tekstin läpikäymisestä on kulunut jo tovi, joten ajan tuomaa perspektiiviä tekstiin on taas vähän toisella tavalla. Sitä paitsi taittotiedostona – tai taittotiedostosta tehtynä pdf-tiedostona – teksti näyttää perin erilaiselta.

Rivitys muuttuu, rivinpituus muuttuu, marginaalit muuttuvat, kirjasinlaji muuttuu, tavutus tulee mukaan. Olemus muuttuu virtuaalisesta jatkolomakeprintistä virtuaaliseksi… kirjaksi. Tässä tapauksessa mukaan tuli vielä kuvitustakin. Nyt silmä kiinnittää huomiota usein eri asioihin.

Tämä on tärkeää sekä oman tekstin että käännösten suhteen. Monet kollegat tekevät lukuisia välitulosteita saadakseen tekstin näyttämään ja tuntumaan erilaiselta. Tämän teho on nykyään valitettavasti pienempi kuin ennen, kun näytöllä oleva teksti pyrkii olemaan mahdollisimman tarkasti printin näköistä. (Verrattuna siihen eroon, mikä printissä oli DOS-aikoina, kun näytöllä näkyi sinisellä tai mustalla pohjalla harmaita, käyttöjärjestelmän tasalevyisen perusfontin tuottamia kirjasimia.) Itse tulostan suomennoksiani perin harvoin, käytännössä vain silloin jos käännös alkaa olla valmiihko lämpimänä kesäpäivänä: printtien ja punakynän kanssa on mukava lähteä koneen äärestä pihan pergolaan lueskelemaan tekstiä. Siinä ympäristössä se näyttää riittävän toisenlaiselta.

Toiset kollegat muuttavat tarkastusvaiheessa tekstin kirjasinta mahdollisimman ankeaksi: Courier, Times Roman* ja <fontti jonka nimeä graafikot eivät lausu ääneen> ovat tässä suhteessa erinomaisia: ”Jos teksti näyttää hyvältä tuolla kirjasimella, se näyttää hyvältä millä kirjasimella ja missä muodossa tahansa.” Oikeastaan paras tapa olisi lukea tekstiä ääneen tarkkaavaiselle kuulijalle: sekä lukija että kuulija huomaavat monta asiaa, jotka pelkästään silmin katsomalla jäisivät näkemättä. Vaikka ateljeekriitikot lukevat tekstin (yleensä) paperilla, he toimivat usein erinomaisina virtuaalikuulijoina.

(Hmm, en ole koskaan kokeillut ajaa tekstiäni mihinkään text to speech -ohjelmistoon kuunnellakseni sitä itse. Saattaisi olla kokeilemisen arvoista sekin – ainakin jos systeemiin saa mahdollisuuden merkata kesken kuuntelua paikkoja, joihin pitää tehdä muutoksia.)

Minun pääasiallinen menetelmäni on, etenkin omien tekstien kohdalla, juuri taitto-ohjelman käyttö. Minähän taitan omat kirjani lopulliseenkin muotoonsa, ja olen huono ajattelemaan tekstin pituutta vanhakantaisesti liuskojen mitalla. Itselleni kirjan mitta hahmottuu kunnolla vasta taittamalla. Usein olen käyttänyt edellisen kirjan taittoa uuden pohjana, ja säätänyt sitä tuoreen tekstin tarpeiden mukaan sitä mukaa kun tarvetta ilmenee. Usein säätäminen tapahtuu vasta sitten kun teksti on käynyt kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden käsissä. Siihen asti riittää, että kirjan sisältö on hyvin ja miellyttävästi luettavissa niin, että lukija kiinnittää huomiota itse tekstiin, ei sen kehnoon ulkoasuun.

Joitakin asioita teen tosin jo kirjoitusvaiheessa. Käytän ”oikeita” lainausmerkkejä suorien ”tuumamerkkien” sijaan. Käytän oikeanmittaista ajatusviivaa – englanniksi en dash, englanninkielisessä tekstissä joskus käytetty em dash on liian pitkä suomeen – lyhyiden tavuviivojen sijaan myös repliikkimerkkinä. (Nämä löytyvät sormien alta paljon näppärämmin kun asentaa koneen käyttämään laajennettua monikielistä suomalaista näppäimistöasettelua.) En (tietenkään!) paina paina rivinvaihtoa joka rivin lopussa kirjoituskonetyyliin tai aloita uutta kappaletta kahdella rivinvaihtopainalluksella. (Ellen halua siihen kohtaan tekstiä tyhjää riviä myös lopulliseen, julkaistuun tekstiin.) Enkä milloinkaan sisennä kappaleita tabulaattorilla tai välilyönneillä: kyllähän ne saa jälkikäteen pois etsi/korvaalla, mutta miksi ihmeessä pitäisi nähdä ylimääräistä lisävaivaa? Paljon näppärämpää määritellä alun alkaen tekstinkäsittelyohjelman asetuksiin sopiva sisennys sen sijaan, että sellainen pitäisi hakata joka ikisen kappaleen alkuun joka ikinen kerta.

___
* Toisin kuin joskus kuvitellaan, Times (New) Roman ei ole kirjoihin tarkoitettu tai kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus. Kuten nimestä voi arvatakin, se on kehitetty sanomalehtikäyttöön: sen on tarkoitus olla luettavissa heikkolaatuiselta, huokoiselta paperilta nopeasti painettuna ja tiheään ladottuna. Kirjaan se on aivan liian nuhruisen ja ahtaan näköinen ja tekee omakustannemaisen vaikutelman. Luullakseni yleisin kirjoissa käytetty kirjasinleikkaus on jo monta sataa vuotta pintansa pitänyt Garamond monine muunnelmineen.

Pari päivää suomentajana

·

Olen viime päivinä tehnyt pitkästä aikaa ns. varsinaista palkkatyötäni, tai ainakin sitä osaa varsinaisesta palkkatyöstäni, josta ei makseta erillistä korvausta.

Tavallaan kustannustoimittajan korjausmerkintöjen läpikäyminen on ilmaistyötä – tai työtä, josta on maksettu pieni palkkio jo viisi kuukautta sitten – mutta toisaalta voi ainakin kuvitella, että mikäli lopulliseen käännökseen jäisi asioita jotka joko minä tai k-toimittaja olemme ymmärtäneet väärin, tilanne ei tekisi ainakaan hyvää minun maineelleni kirjallisuuden suomentajana. Samasta syystä kääntäjän oikeuksiin kuuluu lukea oikovedokset.

Peter Culshaw’n kirjoittama muusikkoelämäkerta Manu Chao – maailman kiertäjä (kuten suomennoksen lopullinen nimi kuuluu) tuntuu tälläkin lukukerralla onneksi vallan mainiolta kirjalta. Käännöksen laadusta olen jäävi sanomaan mitään, mutta eipä sekään, puolen vuoden etäännyttävän perspektiivin lasien läpi katseltuna, ihan pahalta tuntunut. Olen itsekin tehnyt huonompia. Ja Manu Chaoa niin hahmona, musiikintekijänä kuin kansainvälisen oikeudenmukaisuuden ja reiluuden puolustajana on hyvä ja aiheellista pitää esillä. Kirjan suomentaminenhan oli sitä paitsi alun alkaen minun ehdotukseni – mainio englantilainen Songlines-lehti siitä katkelman, minä hankin kirjan käsiini ja ehdotin sitä sittemmin Into-kustannukselle, jonka väki innostui ajatuksesta. En ole kovin monia käännösehdotuksiani saanut läpi eikä se ole kollegoillakaan kovin yleistä, joten siinäkin mielessä tämä hanke kirjattakoon mappiin ”pieniä voittoja”.

* * *

Viime viikolla päädyin harrastamaan myös äänitarkkailijan hommia Kirjasto kymppiin entiseen Postitaloon, missä pidettiin Kääntäjien ammattiosaston KAOSin ja kulttuurijärjestö Kiilan keskustelutilaisuus ”TTIP – uhka vai mahdollisuus?” Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin välisestä, neuvotteilla olevasta kauppasopimuksesta. Keskustelemassa  olivat Marissa Varmavuori (TTIP-verkosto), toimittaja Jaana Kivi, Kai Mykkänen (Elinkeinoelämän keskusliitto ja Kokoomuksen kansanedustajaehdokas), Sture Fjäder (ammattiliitto Akava) sekä tilaisuuden juontajana toiminut Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen. Äänitarkkailijana (ja valokuvaajana) selvisin ilmeisesti kohtuullisen hyvin, tilaisuuden äänittäjänä en niinkään: tallentimelle tallentui ainoastaan parituntisen keskustelutilaisuuden loppupuolikas.

.

Iso ongelma TTIP:ssä on ollut sen kovin hys–hys–salaista-pohjalta tehty valmistelutyö, joka on tehnyt koko jutusta kenties pahemman mörön kuin se onkaan – ehkä. Samantyyppisiä sopimuksia EU:lla (ja Yhdysvalloilla) on voimassa monien muiden maiden ja tahojen kanssa jo ennestään. Kansalaisjärjestöistä lähtenyt kampanjointi on tuonut onneksi sopimushankkeesta paljon enemmän tietoa julkisuuteen, joten itse kunkin on ainakin hieman helpompi sanoa projektiin juuta, jaata, eitä tai ehkää. Kenties. Saa nähdä miten sopimushanke näkyy vaalien alla, vai näkyykö ollenkaan. Suosittelen joka tapauksessa erilaisten ja erimielisten järjestöjen TTIP-asioita käsittelevien sivustojen tutkiskelua ja asioiden valmisteluun vaikuttamista vaikkapa äänestämällä.

Mediakansanmurha 1937

·

Toisin kuin meille on koulussa opetettu, toinen maailmansota ei alkanut syksyllä 1939 Saksan ja Neuvostoliiton jakaessa Puolaa. Yksi sodan keskeisiä osapuolia, Japani, oli hyökännyt Kiinaan jo vuosikymmenen alussa. Kansainväliseksi mediatapahtumaksi sota nousi kuitenkin vasta syksyllä 1937, kun Japani laajensi hyökkäystään Mantšurian ja Pohjois-Kiinan ohella myös etelämmäksi ja valloitti ensin Shanghain ja sitten Kiinan silloisen pääkaupunkin Nanjingin.* Jälkimmäisen kaupungin väestön tuhoaminen oli niin raakaa, silmitöntä ja avointa kansanmurhaa, että järkytys levisi kaikkialle maailmaan, ja pakotti Japanin (hieman) suitsimaan omiakin tiedotusvälineitään. Sodankäynnin menetelmiin kohu ei juurikaan vaikuttanut, ei siellä eikä missään muuallakaan.

Kiinalaissukuinen amerikkalainen tietokirjailija Iris Chang (1968–2004) tutustui Nanjingin tapahtumiin alkuaan kaupungista paenneiden isovanhempiensa avulla. 1990-luvun alussa hän rupesi tutkimaan järjestelmällisesti tätä historiankirjoissa perin vähälle huomiolle jäänyttä kansanmurhaa ja onnistui haastattelemaan lukuisia vielä elossa olleita silminnäkijöitä. Tuloksena oli melkoista kansainvälistä huomiota saavuttanut kirja The Rape of Nanking – The Forgotten Holocaust of World War II (1997). Etenkin japanilaiset nationalistit ovat kovasti yrittäneet kiistää Changin kirjaamien tapahtumien todenmukaisuutta, mutta valitettavasti (jopa heidän itsensä esiin kaivamat) todisteet ja aikoinaan sekä Japanissa että muualla maailmassa julkaistut kuvaukset silmittömistä joukkoraiskauksista, massateloituksista, päänkatkaisukilpailuista ja muista raakuuksista tuntuisivat pitävän paikkansa. Arviot kuusiviikkoisen teurastuksen uhrien määrästä vaihtelevat noin 80 000:sta neljännesmiljoonaan ihmiseen. Vammautuneita ja traumatisoituneita lienee ollut moninkertaisesti.

Mediakohu sai japanilaisetkin lehdet hillitsemään alkuun perin avointa ja voitonriemuista kuvailuaan siitä miten urheat sotilaat kohtelivat sitä kansaa jota he pitivät pikemminkin ”sikoina” kuin ihmisinä. Jossain määrin kohu – ja joidenkin korkeiden upseerien tunnontuskat – hillitsivät myös niin Japanin kuin kaikkien muidenkin maiden sotien ja sisällissotien hillitöntä joukkoraiskauskulttuuria. Tässä tapauksessa tapahtumat johtivat sotilasbordellien perustamiseen, mutta valitettavasti suuri osa niiden ”lohtunaisista” oli sinne väkisin vietyjä korealaisia ja kiinalaisia.

Chang on tiivistänyt tapahtumat vain 250 sivuun (ja noin 50 sivun lähdeviitteisiin ja huomautuksiin). Kirjan ensimmäinen puolisko kuvailee joulukuun 1937 tapahtumia kolmelta eri kantilta: Japanin sotavoimat, kiinalainen siviiliväestö ja kolmantena kaupungin eurooppalaisväestö ja näiden perustama suojavyöhyke, jonne saatiin ainakin tilapäiseen turvaan aikamoinen määrä nanjingiläisiä naisia, lapsia ja miehiä – tosin sotilaat tekivät alueelle päivittäisiä ”tarkastuksia” ja raastoivat sieltä jotakuinkin summanmutikassa väkeä raiskattavaksi ja/tai teloitettavaksi. Mielenkiintoista kyllä suojavyöhykkeellä tärkeinä toimijoina oli – natseja. Diplomaatti ja liikemies John Rabe  oli toiminut kansallissosialistisen puolueen paikallisluottamustehtävissä, ja Nanjingin teurastuksen aikaan hän tovereineen käytti hakaristikäsivarsinauhaa suojellakseen itseään ja pelastettavia siviileitä natsi-Saksan liittolaismaan sotilaiden silmittömältä väkivallalta. (Saksaan palattuaan Rabe yritti kiinnittää natsipuolueen johdon huomiota japanilaisten raakuuksiin, mutta joutui Gestapon tarkkailulistalle. Sodan jälkeen sekä neuvostoliittolaiset että amerikkalaiset kuitenkin kohtelivat häntä pitkään natsina.)

Lähes yhtä paljon tilaa Chang käyttää kuvaillakseen sodanjälkeisiä suhtautumisia Nanjingin tapahtumiin – tai pikemminkin suhtautumisen puutetta. Käskyt Nanjingin valtauksen toimintatapoihin ovat ilmeisesti tulleet suoraan keisarillisen perheen piiristä, mutta keisarillinen perhe selvisi sodasta ja sen jälkipyykistä täysin koskemattomana. Japanissa ei ole koskaan käyty toisen maailmansodan raakuuksista samanlaista tilintekoa kuin Saksassa. Kylmän sodan alkamisen johdosta Yhdysvallat alkoi avokätisesti rahoittaa Japanin jälleenrakennusta eikä rauhansopimuksessa lykättyjä sotakorvauksia ole koskaan pantu maksuun. Väkivallan uhrit ovat kokeneet, että Kiinan kansantasavaltakaan ei ole pysynyt heidän tukenaan, vaan on hyssytellyt tapahtumia Japanin kaupan tarjoamien taloudellisten etujen vuoksi. Japanissa iso osa toista maailmansotaa kuitataan koulukirjoissakin muutamalla virkkeellä. Monet ovat suhtautuneet maansa rooliin sodassa jonkinlaisena pyhänä ristiretkenä eurooppalaisten imperialistien ryöstövaltaa vastaan.†

Tällaiset kommentit tietysti pistävät pohtimaan asioita lähempää kotia. Suomi oli 1940-luvulla Japanin ja Saksan liittolainen, ja osa suomalaisista – myös sodanjohdossa – kannatti samanlaisia mielipiteitä ”rotujen” luontaisesta epätasa-arvosta. Suomen osuus toisessa maailmansodassa nähdään sekin mielellään puhdasotsaisena ristiretkenä absoluuttista pahuutta vastaan. Viime vuosina on varovasti alettu kertoa oloista Vienan Karjalan suomalaisjohtoisilla keskitysleireillä, mutta onko muutakin mistä ei vieläkään haluta tietää? En tiedä. Toivottavasti ei.

Iris Changin kirja on näjemmä ilmestynyt myös Heikki Salojärven suomennoksena Nankingin verilöyly (WSOY 2006). En oikein osaa sanoa pitäisikö kirjan lukemista suosittaa: tämä on ahdistavaa historiaa. Näistä tapahtumista on kuitenkin erittäin tärkeää tietää, sillä historiasta mitään tietämättömät tai vääristellyn historian uhrit ovat toistaneet samanlaisia tekoja, pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa, eri puolilla maailmaa senkin jälkeen.

Kiinnostavaa on Changin japanilaissotilaita käsittelevässä osuudessa esittämä, useisiin todistajanlausuntoihin perustuva huomio: Raakuudet, raiskaukset ja summittainen murhaaminen eivät olleet japanilaissotilaille(kaan) millään tavoin luontaisia, vaan heitä piti opettaa niihin, järjestelmällisesti, julmasti ja tinkimättä. Vasta sen jälkeen teurastus alkoi sujua kuin luonnostaan.

___
* Nykyisin käytetyn pinyin-translitterointistandardin mukaan kaupungin nimi kirjoitetaan ”Nanjing”. Vanhemman Wade-Giles-järjestelmän mukainen kirjoitusasu on yhä edelleen etenkin Yhdysvalloissa suosittu ”Nanking”.
† Onhan tässäkin tietysti vissi peränsä. Eurooppalaisten toiminta Aasiassa oli 1800–1900-luvuilla luokattoman törkeää ryöstämistä. Mutta siitä kärsi eniten muu Aasia kuin Japani, ja muita maita paremmin korttinsa pelannut Japani liittyi itse asiassa 1800-luvun lopulla riemumielin muiden imperialistien ryöstöporukan jatkoksi.

Neljäs kvartaali

·

Ja niin päättyi vuosi 2014, ja niin päättyi myös yhden vuoden apurahakausi. Hunanin tekeminen ei puolestaan pääty, ei vielä hyvään aikaan.

Vuoden verran säännöllisiä tuloja on näissä hommissa eksoottinen ja harvinainen kokemus. En voi todellakaan kiistää nauttineeni ajasta hyvin paljon. Koska apurahan lisäksi tilille kilahti reilu vuosi sitten hieman isän perintörahojakin (kuolinpesän selvittely on kestänyt erinäisiä vuosia), on ollut myös mahdollista matkustella tavallista enemmän ja kauemmaksi. Keväinen Barcelonan reissu oli silkkaa lomailua, kesäinen matka Vienanmerelle Solovetskin saarille vähän siltä väliltä – mieltä reissu avasi monessakin suhteessa, vaikka sen herättämät ajatukset eivät suoranaisesti kesken olevaan kirjaprojektiin liitykään. Syksyinen matka Kiinaan liittyi siihen sitäkin vahvemmin, enemmän kuin lähtiessä oikeastaan osasin odottaakaan. Matkalaukussa oli palatessa paljon maisemia, tunnelmia ja ajatuksia. Niitä tuli myös Anttolan TYK-kuntoutuksessa.

Apurahan syy ja tarkoitus, Hunan-romaani, ei valmistunut vuodessa. Konkreettisia tuloksia on siis vain yhden valmistuneen suomennoksen verran – Manu Chao -elämäkerta ilmestyy näillä näkymin huhtikuussa – ja suomennostyöhönhän apurahaa ei ollut tarkoitettu. Mutta Hunankin on edistynyt melkoisesti. Tiesin alusta alkaen, että tässä on kyseessä aikaisempia romaanejani paljon mutkikkaampi rakennustyö siitäkin huolimatta, että pohjana on valmis tarinarunko, aito päiväkirja 1930–40-luvuilta. Päiväkirjaan merkityt tapahtumat ja ajatukset ovat pelkkä luuranko, jonka ympärille joudun, kreationistisesti, kokoamaan esteettisesti miellyttävän ja toiminnallisen eliön.

Jo ennenkin kehumani Scrivener-kirjoitusohjelma on osoittautunut tässä hankkeessa vallan mainioksi kapineeksi. Olen aikaisemmin kirjoittanut kaikki romaanini samassa järjestyksessä missä teksti on lopullisessa teoksessa, mutta Hunanin työmetodi on erilainen: tarina rakentuu fragmentteina, näkökulmahenkilö kerrallaan. Scrivenerissä tämänkaltainen näperteleminen on helpompaa, sillä käyttöliittymä pitää esillä kaikkien projektin tiedostojen tekstit, niiden välillä on helppo liikkua ja samaan liittymään saa myös ympättyä lähdeaineistoa, ideoita, henkilöhahmojen kuvauksia tai vaikka valokuvia – tavaraa jota ei ole tarkoituskaan saada lopulliseen kirjaan, mutta joka on hyvä olla käsillä kirjoittaessa. Suurin Scrivenerin puute on suomen kielen koneoikoluvun puuttuminen, joten käsikirjoitus siirtyy perinteisempään tekstinkäsittelyohjelmaan siinä vaiheessa kun versio 1.o on kasassa. Mutta siihen vaiheeseen menee vielä hyvä tovi.

(Toinen yllä olevassa kuvassa, oikeanpuoleisella näytöllä näkyvä näppärä kirjoittajaohjelma on Aeon Timeline, joka nimensä mukaisesti on tarkoitettu aikajanan rakentamiseen. Scifi- ja fantasiakirjoittaja hyötyy siitäkin että ohjelmassa aikajana on mahdollista rakentaa itse kehitellylle kalenterille. Tässä nimenomaisessa hankkeessa tarvitsen tapahtumien ja eri henkilöiden vaiheiden kirjaamiseen kuitenkin ihan normaalia gregoriaanista.)

Työ siis jatkuu apurahakauden päättymisen jälkeenkin. Yritän saada kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettävissä olevan version kasaan toukokuuksi: kirjan julkaisuhan on suunniteltu alkuvuodeksi 2016, ja toimittaminen vaatii tovin.

Näissä hommissa on harvinaista herkkua, että asioita voi suunnitella ja miettiä rauhassa, ja pitää toisinaan lomaakin tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi tehdä jotakin ns. hyödyllistä. Yritän pitää asian mielessä jatkossakin, ja ihan harjoituksen ja asian muistamisen mielessä vietän vielä tänään joululomaa. Huomenna on sitten taas työpäivä, joka alkaa – kuten monet lomapäivätkin – kävelyretkellä Malmin uimahalliin ja kolmen kilometrin kroolaamisella. Liikunnasta tulee näemmä vuosi vuodelta tärkeämpi ja mieluisampi osa viikko- ja päivärytmiä, kun aivottomaan kilpailuhenkeen ja kilpaurheilijaskouttaukseen keskittyneen koululiikunnan aiheuttamat traumat ja inhot hiipuvat. Olen tyytyväinen, että näin on tapahtunut ennen kuin mikään paikka on kunnolla ehtinyt hajota. Viime vuoden saldona on 202 yli kahden kilometrin mittaista reipasta kävelyretkeä, yhteensä 871,4 kilometriä, sekä 296,2 kilometrin uimamatka 114 osassa. Painokin on hieman pudonnut, sekä liikunnan että varsin mukavaksi rytmiksi osoittautuneen 5:2-pätkäpaastoilun ansiosta. Joulupukki toi vielä hienon urheilukello-sykemittari-aktiivisuusranneke-yhdistelmähärpättimen, joten olemisia, menemisiä ja tekemisiä on entistä helpompi seurata ja kirjata.

S. on ollut opintovapaalla, joten meillä on ollut normaalia paljon enemmän yhteistä aikaa. Se on toisaalta merkinnyt myös sitä, että minulla on tullut pläträttyä musiikin tekemisen ja äänittämisen kanssa aikaisempaa vähemmän – jonkun soitinosuuden työstäminen, treenaaminen ja eiku-pohjainen äänittely on sivullisista uskoakseni sen verran rasittavaa puuhaa, että teen sitä mieluiten vain silloin kun olen yksin kotosalla. Olin kyllä mukana White Siren -duon euroviisubiisikandidaatin äänitys-, tuotanto- ja sovituspuuhassa (tällä kertaa en soittanut enkä laulanut äänitteellä mitään), mutta hieno laulu ei valitettavasti päässyt alkukarsinnoista eteenpäin. Musiikin tekeminen on kuitenkin sen verran terapeuttista puuhaa, että jatkan sitä edelleen, sammumattomalla innolla, ihan jo omaksikin ilokseni. Sama pätee soittimien rakentelemiseen.

Tekemistä kyllä piisaa. Raha on sitten ihan eri asia: nythän minulla ei ole sovittuna uusia käännöshankkeita tai muuta ns. tuottavaa työtä. Täytyy vain toivoa, että apurahojen jumalat luovat minuun jatkossakin joitakin suotuisia katseita ja siskon kanssa omistamamme perintöasunto käy lopultakin kaupaksi.

 

 

Kaksitoista vuorokautta selvitystilassa

·

Olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Anttolanhovissa, Mikkelin lähettyvillä ja osallistunut kirjailijoille tarkoitetun TYK- eli työkyvyn ylläpitokuntoutuksen selvitysjaksoon.

AnttolaI__9308

TYK-kuntoutus koskee yleensä lähinnä niitä, joilla on ns. oikea työpaikka – vakituinen työsuhde, lakisääteinen työterveyshuolto ja niin edelleen. Me itsensätyöllistäjät putoamme tässäkin asiassa yhteiskunnan turvaverkkojen ohitse. Kirjailijaliitto on kuitenkin saanut neuvoteltua muutaman TYK-ryhmän omalle jäsenistölleen, ja muut kulttuurialan itsensätyöllistäjien järjestöt pystyvät toivon mukaan seuraamaan vähitellen esimerkkiä. Toivottavasti kirjailijoillekin järjestetään lisää ryhmiä ja kirjailijat tajuavat niihin hakeutua: ainakin nämä kaksi ensimmäistä ryhmää ovat olleet varsin pieniä.

Itse lähdin kuntoutuksen aloittavalle selvitysjaksolle avoimin mielin ja arvellen, että tilanteeni on tällä hetkellä aika hyvä sekä psyykkisen että fyysisen terveyden puolella. Ylipainoa toki on runsaasti, mutta kohtuullisen miellyttäväksi dieetiksi osoittautunut 5:2-pätkäpaastoilu on vuodenvaihteen jälkeen saanut painoa putoamaan ihan kohtuullista tahtia. Runsas ja runsastuva säännöllinen liikunta on lisäksi muuttanut läskiä lihaksiksi ja parantanut pitkään kovin heikkoa kehonkuvaani. Viihdyn omassa olemuksessani paljon paremmin kuin aikaisemmin. Minulla on vanhastaan ollut taipumusta bipolaarisuuteen, mutta viime vuosina hyvä elämäntilanne ja erittäin hyvä parisuhde on pitänyt heilahtelut aika mukavasti kurissa ja poissa ääripäistä. Halusinkin ennen kaikkea vahvistusta sille, että mielikuva paranevasta tilanteesta vastaa todellisuutta eikä pinnan alla piile mitään sen uhkaavampaa.

Siinä suhteessa ennakkokäsitys näyttää vahvistuneen: Aion kyllä lähitulevaisuudessa käydä terkassa otattamassa normaalit labrakokeet, varmuuden vuoksi. Kuten lääkäri on jakson aikana todennut, eräitä suomalaisia kansallissairauksia on helpompi hoitaa jos ne havaitaan ennen kuin oireilu on ehtinyt alkaa.

Ennakko-odotusten vahvistumisen lisäksi olen kuitenkin joutunut panemaan itseäni peliin ja paljastamaan itseäni ehkä enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

AnttolaI_AarrekarttaVaikka olen viime vuosina liikkunutkin varsin innokkaasti – kroolaamalla kolmen kilometrin yhtämittaisen matkan keskimäärin kolme kertaa viikossa, kävelemällä paljon, käymällä taiji-tunneilla – täällä on joutunut tutustumaan järjestettyyn liikuntaan paljon läheisemmin sellaisilla tavoilla, jota olen koulun liikuntatuntien aiheuttaman sinnikkään inhon vuoksi vältellyt viimeiset 34 vuotta. Onkin ollut hienoa huomata, että kouluaikojen traumat ovat ehtineet aika pitkälti haihtua. Vielä rohkaisevampaa on ollut huomata, että vaikka fyysinen kuntoni numeerisesti arvioituna ja mitattuna on edelleenkin, mittarista riippuen, keskimääräistä kehnompi tai korkeintaan ikäryhmäni keskivertoa, en ole enää sellainen viimeinen tai toiseksiviimeinen kuten olin aina kouluaikoina: meidän kanssamme yhdessä jumpanneisiin ja kuntoilleisiin muiden TYK-ryhmien ikätovereihin verrattuna olen pystynyt tekemään oikeastaan aika hyvin. Olen jopa nauttinut kouluaikoina syvästi inhoamistani pallopeleistä* – kun niitä ei ole Anttolassa harrastettu hampaat irvessä, vaan mahdollinen kilpailu on rentoa ja leppoisaa. Pari päivää sitten laadittu henkilökohtainen voimisteluohjelma on sekin jotakin uutta: Pikku hiljaa kasvava keski-ikäisen äijän kuntoiluvälinekokoelma saa lähiaikoina täydennyksekseen viiden kilon käsipainot. Kävelysauvojakin voisi oikeastaan harkita.

Jossakin mielessä henkinen puoli on ollut paljon rankempaa. Vaikka oma psyykkinen tilanne onkin aika hyvä, on selvitysjakson mittaan tullut vierailtua sellaisissa oman menneisyyden tapauksissa joiden muistelemista mieluiten välttelen, ja vielä niin että niistä on kertonut toisille ryhmäläisille ihan yhtä avoimesti ja kiertelemättä kuin hekin ovat kertoneet omista asioistaan. Siitä syystä jotkut menneisyyden epämiellyttävät ajanjaksot ovat päätyneet uniinkin, joskaan eivät onneksi kovin painajaismaisina. Koska kyse on nimenomaan työkyvyn ylläpidosta, tässä on käsitelty (etenkin omassa päässä) myös omia käsityksiä ja pelkoja oman lahjakkuuden, kykyjen ja ammattitaidon suhteen: Onko minusta jatkamaan kirjailijan (ja suomentajan) työtä? Näissä hommissa ei voi luottaa edes yt-neuvotteluihin tai irtisanomisaikoihin: töitä, apurahoja ja julkaisuja tulee jos on tullakseen, ja ei tule jos ei tule, ennalta varoittamatta. Voi hyvin käydä niin, että parikin vuotta antaumuksella, huolella ja ahkeruudella rakennettu teos tipahtaa kustantamoiden ohjelmien ulkopuolelle, pöytälaatikkoon. Voi hyvin käydä niin, ettei yksikään kustantaja tarjoa minkäänlaisia käännöshankkeita tai ole kiinnostunut kuulemaan ehdotuksia. Voi hyvin käydä niin, että apurahapäätökset ovat kielteisiä. Kirjailijan tai kääntäjän itsensä mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat aikamoisen heikot.

Olen päässyt tutustumaan myös moniin minulle aikaisemmin tuntemattomiin näiden kysymysten käsittelymenetelmiin, kuten aarrekarttojen tekemiseen (tuossa ylempänä minun esikoisteokseni, jota on tarkoitus lukea alhaalta ylöspäin, kuvien portaita pitkin) ja GAS- arviointiin.

Kuulemma jotkut TYK-kuntoutettavat ovat ottaneet liikuntaohjelmaansa kävelyretken Anttolan taajaman baariin ja kimppataksikeikan takaisin majapaikkaan pilkun jälkeen. Me kirjailijat olemme olleet näköjään sen verran introvertteja, että olemme enimmäkseen viihtyneet virallisen ohjelman ulkopuolella ihan omissa oloissamme (meille saatiin onneksi järjestettyä yhden hengen huoneet). Sanataiteen ammattilaisilla on sitä paitsi mahdollisuus kuljettaa konttorimme mukana ja käyttää ilta-aikoja (ja selvitysjakson ainoaa vapaapäivää) töiden tekemiseen.

AnttolaI_9380Olen pikku hiljaa täälläkin työstänyt rauhallisesti, mutta vääjäämättömästi etenevää Hunania pidemmälle, jatkanut lähdemateriaalin lukemista ja luettujen asioiden soveltamista tarinani (tai oikeastaan tarinoiden punoksen) henkilöiden vaiheisiin. Työpiste hotellimaisen huoneen ainoan pöydän ääressä ei ole lainkaan ihanteellinen ergonomian eikä muidenkaan asioiden kannalta. Iso osa lähdemateriaalia on muutaman sadan kilsan päässä kotosalla, ja on vaikeaa tottua tekemään töitä kannettavalla tietokoneella kotoisamman, kahdella ylileveällä näytöllä varustetun oikean tietokoneen (ja sen ergonomianäppäimistön ja -hiiren) sijaan. Mutta jotain on syntynyt, jotain kehittynyt. Teksti etenee. Ei se etene nopeasti, mutta etenee kuitenkin.

En vielä tiedä, missä määrin tämä reissu tulee vaikuttamaan Hunaniin tai tuleviin kirjoihin. Luultavasti vaikuttaa, tavalla tai toisella. Aikaisemmat kehonkuvaan liittyvät itsereflektion tuokiot ovat vaikuttaneet hyvinkin paljon.

AnttolaI_9399Karstan päähenkilö Tria syntyi hyvin pitkälti Malmin uimahallin altaassa. Hän harrastaa uimista, kuten kirjan lukeneet hyvin tietävät, mutta hänelle hänen kehonsa ja olemuksensa on hyvin paljon yksityisempi asia kuin meille (suomalaisille) keskimäärin – jopa siinä mitassa, että hän pitää omaa sukupuoltaan yksityisasiana, joka ei kuulu kenellekään muulle kuin häntä hoitavalle lääkärille, joka sattuu olemaan myös hänelle läheinen ystävä.

Tämän ja Trian muiden kehonkuvaan (sanan monissa merkityksissä!) liittyvien ongelmien taustalla on oma havaintoni itsestäni uimahallissa. Olen ollut jotakuinkin koko ikäni ylipainoinen ja olen monessakin suhteessa oppinut jossain määrin nolostelemaan kehoani ja olemustani jopa siinä mitassa, että   olen yleensä vähän etukumarassa asennossa. (Se ei välttämättä edes saa vatsaa näyttämään pienemmältä, mutta silloin saattaa tuntea ettei ainakaan kauhean paljon tyrkytä läskejään näkyville.) Kulttuuri on ollut lapsuudestani lähtien sellaista, että poikkeavanpainoisille (puoleen tai toiseen, olen ymmärtänyt hyvin hoikilta tuttavilta) tehdään kyllä suoraan tai välillisesti selväksi, että tekisit jotain tai ainakin vähän häpeäisit.

Kun minä astelen pesutiloista uimahallin altaan laidalle, liki alastomana, kroppani kaikki nolot yksityiskohdat reilusti näkyvillä, kuljen hartiat varsin kyyryssä ja luikahdan varsin nopeasti piiloon veteen. Kroolaamisessa on se kiinnostava puoli, että muista altaan käyttäjistä näkee enimmäkseen pelkän vartalon ilman päätä – etenkin kun useimmat uivat pääosin rintauintia – tai (altaan päädyssä ollessa) pelkän pään erottamatta kovinkaan paljoa vartalosta. Tavallaan tämä antaa sekä minulle että muille uijille jonkinlaisen anonymiteetin suojan ja, toisaalta, tilaisuuden tarkkailla toisia veden alla suhteellisen huomaamattomasti. Siinä on hyvä huomata, ettei suinkaan kuulu muodoltaan ihmiskehojen kirjon mihinkään ääripäähän. Kun on sitä paitsi kroolannut allasta edestakaisin rivakkaan tahtiin parin–kolmen kilometrin matkan, huomaa kyllä nousevansa altaasta ja kävelevänsä pesutiloihin kuin kuningas. Tässä suhteessa kuluneet pari viikkoa Anttolassa ovat nostaneet itsetuntoa ja parantaneet kehonkuvaa yhtä lailla. Ja sen olen jo kauan sitten huomannut, ettei painonpudottaminen eikä kuntoilukaan onnistu ilman itsetuntoa tai joltisenkin positiivista kehonkuvaa.

AnttolaI_9392Kaksiviikkoinen selvitysjakso on joka tapauksessa ollut aikamoisen pitkä kertarysäys aivan erilaista elämää. Kirjailija-suomentajan vapaudesta, pomottomuudesta ja vuorokausirytmittömyydestä suurimman osan vuotta nauttivalle on toisaalta ollut vallan miellyttävääkin elää jonkin aikaa tällaista kesäleirielämää, jossa joku muu on laatinut ohjelman ja aikataulut eikä tarvitse kuin kävellä oikeaan paikkaan oikeana ajankohtana ja tehdä sitten mitä ohjaaja pyytää – oli se sitten vesijumppaliikkeitä tai oman työhistoriansa (ja muun elämänsä mustempienkin hetkien) kartoittamista flappitaululle. Harvapa kirjailija silti tällaista laitostuneisuutta kaipaa tämän enempää, sen lohdullisuudesta ja (jopa) terapeuttisuudesta huolimatta – jos kaipaisi, ei olisi kirjailijaksi edes ryhtynyt. Selvitysjaksoon tyytyväinen kirjailija palaa Anttolan lihapatojen‡ ääreltä omaan kotiinsa, omaan arkeensa oikein tyytyväisenä sekä kuntoutusjaksoon että tietoon, että seuraavaan seurantajaksoon on melkein puoli vuotta.

AnttolaI_9387___
* Minulla on ollut – kuten varmaan monilla muillakin silmälaseistaan riippuvaisilla – jonninmoinen pallofobia, jonka ansiosta etenkin lentopallo oli aina yhtä ahdistavaa. Fobiamaisen epäloogisesti ainoa pallopeli mistä aikoinaan tykkäsin oli – pesäpallo, jossa pallon nopeus ja vahingontekokyky on paljon suurempi. Lentistä tai pesistä ei tällä reissulla kokeiltu, mutta pehmeämpien isojenkin (ja minulle foobikkona pelottavien) pallojen kanssa pelailu tuntui oikein mukavalta.>
† Lukuun ottamatta muutamaa vuotta vähän yli parikymppisenä, jolloin tulin laihtuneeksi jonnekin ”normaalipainoisen” ylärajoille.
‡ Anttolanhovin lähiruokahenkisen ruokalistan laadusta ei ole oikeastaan muuta pahaa sanottavaa kuin pääruokien liha- ja etenkin possupainotteisuus. Paljon enemmän on hyvää sanottavaa: etenkin kylmäsavuhaukiskagen oli huikea herkku.

Kadonnutta aikaa etsimässä

·

Hän onnistuu hytkäyttämään spekulatiivisen fiktion kirjoittajaa jo esikoisteoksensa ensisivuilla:

Suurin osa kirjailijoistamme toimii vielä vanhuksen verenkalkkeutumista potevan realismin lumoissa, ja kun kuvaamataiteemme voimakkaasti uudistuivat viimeksi kuluneella vuosikymmenellä, katsovat niiden edustajat nyt, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, oikeudekseen levätä laakereillaan kuvitellen kehityksenkin pysähtyneen samaan kohtaan kuin he itse.

En seuraa kuvataiteita niin tiiviisti kuin pitäisi, mutta suomalainen kirjallisuus on ollut realismin lumoissa vielä kahdeksankymmentäviisi vuotta Olavi Paavolaisen (1903–64) esikoisteoksen Nykyaikaa etsimässä (Otava 1929) ilmestymisen jälkeen.

Tavallaan aika masentavaa, vai mitä? Ei siinä, kyllähän realistinenkin kirjallisuus pystyy parhaimmillaan kuvastelemaan aikaansa ja ajan tuntoja ihan mukavasti, ja muutamat tyyliltään realistiset romaanit ovat muodostuneet jopa klassikoiksi, mutta yhden ilmiöiden käsittelyn musertavan dominoiva asema suomalaisessa kirjallisessa kentässä on kyllä yksinomaan masentavaa. Onneksi tilanne on hyvää vauhtia muuttumassa, ja minäkin voin jossakin takarivissä ainakin pikkuisen röyhistää rintaani: Olen siellä minäkin, joukossa murtamassa vanhaa pakkovaltaa. Edes kirjallisuuden osalta.

En tosin tiedä, mitä Olavi Paavolainen mahtaisi ajatella nykyaikaisesta spekulatiivisesta fiktiosta, suomikummasta. Hän eli perin toisenlaisessa maailmassa, toisena aikana: etsin Nykyaikaa etsimässä -teoksen käsiini, koska sitä suositeltiin minulle hyvänä ajankuvana 1920-luvun suomalaisesta ilmapiiristä. Jossain mielessä kirja sitä tekeekin, mutta Paavolaisen Suomi oli hyvin paljon eriytyneempi ja luokkakuntaisempi kuin meidän nykyinen Suomemme (tokihan tietyt puolueet yrittävät kovasti saada aikaan uusia luokkarajoja ja alkavat jopa puhua asiasta jotakuinkin avoimesti). Paavolaisen suomalaiset piirit ovat Helsingin älykköjä, jotka luultavasti tuntevat Pariisia ja Berliiniä – jopa Yhdysvaltain itärannikon suurkaupunkeja – paljon paremmin kuin, no, sanotaan vaikka viipurilaisen rautatieläisen elämää. Tai viipurilaisen rautatieläisen tytärtä, joka kyllä opiskeli itsensä maisteriksi Helsingin yliopistossa, muttei jäänyt roikkumaan Paavolaisen nokkeliin piireihin vaan lähti matematiikan ja fysiikan opettajaksi Tampereelle ja Lahteen ennen kuin toteutti elämänikäisen haaveensa lähetyssaarnaajan työstä Kiinassa.

Omaa Suomeaan Paavolainen kyllä kuvaa mainiosti. Viime vuosien esseisteistä – sikäli kuin olen heitä edes vähän lukenut – Paavolainen erottuu siinä että hänellä tuntuu olevan loputtomasti energiaa olla innoissaan, innoissaan kaikesta uudesta sekä tekniikan että taiteen alalla, innoissaan siitä että ikkunat Eurooppaan ovat lennähtäneet auki, innoissaan siitä että maailma on muuttumassa. Hän ei totisesti katkerana kaipaa mitään (kuvitteellista) parempaa menneisyyden kulta-aikaa. Jotkut hänen innostuksensa kohteista tuottivat toki sittemmin perin katkeraa kalkkia hänen itsensäkin juotavaksi – hän intoilee esimerkiksi italialaisesta futuristiliikkeestä, joka jo 1920-luvun lopulla oli sitoutunut ja sulautunut Benito Mussolinin fasisteihin. Toisaalta Paavolainen osaa olla myös yllättävänkin ennakkoluuloton: vaikka hän kuvaileekin Venäjän vallankumousta ”uusimman ajan historian suurimmaksi tragediaksi” [siihen mennessä, sanoisi nykylukija], hän kykenee varauksitta arvostamaan Neuvostoliiton ensimmäisen vuosikymmenen tuottamia taiteellisia helmiä, Malevitšin ja kumppaneiden konstruktivismia sekä Sergei Jeseninin ja Vladimir Majakovskin kaltaisia runoilijoita.

Paavolainen pohtii myös runsaasti 1920-luvun alastomuusinnostusta, sen suhdetta moraaliin, sekä moraalinvartijoiden vanhakantaista närkästystä, joka parhaimmillaan meni niin naurettaviin mittoihin että veistotaiteen vanhojen mestariteosten sukuelimiä peitettiin jälkikäteen viikunanlehdillä. Suomessahan riideltiin vielä tähänkin aikaan, oliko sopivaa että Helsingin Kauppatorilla, kaikkien nähtävänä, oli Ville Vallgrenin veistämä alastoman pariisittaren kuva, tai Hugo Simbergin Tampereen Johanneksenkirkon friisissä köynnöstä kantavia alastomia poikia. Niissä suhteissa maailma ei ole juurikaan muuttunut, iltalehdet tuntuvat edelleenkin keräilevän klikkauksia tekopyhillä hihihi-jutuillaan jonkun julkimon juhlatamineen raosta vilahtaneesta perskannikasta.

Toisinaan Paavolainen malttaa huomata tosin myös asioiden kääntöpuolia: romanssi Pariisin kanssa ei estä häntä näkemästä niitä kodittomia, vammaisia ja rampoja, jotka öisin nousevat siltojen alta häiritsemään kutsuilta palaavan intelligentsijan esteettistä silmää.

Mutta onko Pariisin yöelämä mitään »modernia»? Muuttuuko suomalainen ihminen moderniksi, jos hän rupeaa ryypiskelemään ja jatsaamaan? Sitä eivät totisesti usko ketkään muut kuin eräät keski-ikäiset pikkuporvarisrouvat, jotka muuttavat Helsinkiin ja leikkaavat itselleen polkkatukan juuri silloin kun ensimmäiset harmaat hiukset alkavat ilmestyä. Ja mitä on sitten se moderni »rohkeus» jota nuoret kirjailijat näissä nykyajan kuvauksissaan muka ovat osoittaneet? Se on rohkeutta, joka on naurettavaa, koska se vain tyytyy kuvailemaan mutta ei taistelemaan; rohkeutta jolla ei ole mitään eetillistä siveellistä kantavuutta, koska se ei päädy muuta kuin itkuun, katumukseen ja synnintuntoon osaamatta luoda mitään uutta moraalia, uutta elämäntotuutta, uutta siveellistä periaatetta.

Samaan vuonna 1961 ilmestyneiden Valittujen teosten ykkösniteeseen sidottu Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932) keskittyy puhtaammin Paavolaisen kriittisiin (tai pitäisikö sanoa, Paavolaisen mukavan vanhahtavan kielen mukaisesti, »kriitillisiin»?) näkemyksiin suomalaisen kirjallisuuden tilasta. Sivalluksia saavat niskaansa luullakseni kaikki ajan nimekkäämmät nousukkaat, Mika Waltaria myöten – vaikka toisessa esseessä hän nostaakin Waltarin yhdessä Unto Seppäsen kanssa lupaavimpien kärkeen: Paavolainen arvostaa Waltarin kykyä yhdistää laatukirjallisuuteen viihteellisiä aineksia.

Suursiivous tuli kaksikosta luettua hieman huitaisevammin, sillä oman työni lähdemateriaalina Nykyaikaa etsimässä oli kiistämättä tärkeämpi. Molemmissa viehätti kyllä Paavolaisen vilpitön ja avoin omahyväisyys, juuri sellainen mille on näin vuosikymmeniä myöhemmin niin kovin helppoa ja halpaa naureskella. Lennokas kieli on runsasta, rikasta, eloisaa ja – niin kovin vanhahtavaa, hankaline ja huonosti toimitettuine lauserakenteineen. Paavolainen ylpeili näissä varhaisteoksissaan kirjoihin ja lehtiartikkeleihin painetusta merkinnästä ”kuvitussuunnitelma kirjoittajan”, ja tämän 1960-luvun alun versionkin taitto kuvineen on varsin toimivaa ja tekstin kulkua tukevaa.

Paavolaista pitäisi epäilemättä lukea enemmänkin. Optimismi ja omahyväisyys karisivat varsin pian, ja vaikka Synkkää yksinpuhelua onkin pidetty kelkkansakääntäjän jälkiviisasteluna, se on yhdessä ainakin Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjan sekä Ristin ja hakaristin ohella merkittävää ajankuvaa.

Kunhan keritään. Nyt minun on palattava takaisin Kiinan tasavallan historiaan, ja pinon päällä on Shanghain lentokentän kirjakaupasta hankittu teos, joka aiheen, pikavilkaisun ja kuvituksensa perusteella saattaa olla erittäin epämiellyttävä lukukokemus. Epämiellyttävä, mutta tässä tapauksessa välttämätön.

Postmessum

·

Kirjamessut on messuttu, perinteiseen tapaan. Vaikka minulla ei ollut tänä vuonna uutta omaa kirjaa markkinoitavanani, oli esiintymistilaisuuksia itse asiassa paremmin kuin viime vuonna. Perjantaina istuin Johanna Vainikaisen, Satu Hlinovskyn ja Sarianna Silvosen kanssa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijoiden tentattavana spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Johanna, Satu ja Sarianna ovat tuttuja monien conien ja muidenkin tapahtumien paneeleista, joten odotin hyvää ja hyvähenkistä keskustelua. Sitä syntyikin, etenkin kun kalliolaiset esittivät erinomaisia kysymyksiä. Kiitoksia! Myös yleisöä oli ilahduttavan runsaasti.

Emme joutuneet tyhjille penkeille puhumaan lauantainakaan pohdiskellessamme Anne Leinosen kanssa ”suomikumma”-käsitteen syntyjä syviä. Vaikka itse olen kirjoittanut aika paljon ihan, eh, tyylipuhdastakin tieteiskirjallisuutta, en paheksu lainkaan suomikummaksi lokeroimista: vanhan kunnon reaalifantasia-käsitteemme tavoin se tarjoaa miellyttävän väljälti kyynärpäätilaa käsitellä kunkin kirjan teemoja, aiheita ja tarinoita juuri sellaisilla keinoilla jotka kyseisen hankkeen kohdalla tuntuvat mielekkäiltä. Jos näpsäkkä yleistermi auttaa avaamaan ulkomaistenkin lukijoiden silmiä monille hyvinkin persoonallisille kirjailijoille – ehkä vielä minullekin – en näe mitään syytä paheksua sellaisen käyttöä.

(Kuin korkeintaan vasta sitten, jos joku rupeaa määrittelemään kovin tarkkaan, mikä on suomikummaa ja mikä ei, tai valittamaan että miksetsäenääkirjoitasuomikummaavaanjotaintuollaistaihanvääräoppista… sitten lupaan harkita asiaa uudelleen.)

Tätä päivää olen viettänyt Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton messuosastolla päivystäjänä. Hyviä kohtaamisia tapahtui sielläkin, kuten messuilla ylipäänsä: yksi tapahtumassa hengailun itu on – sen ilmeisen eri hyvän kirjallisuuden markkinoinnin ohella – kohdata tuttuja ja tutustumisen arvoisia tyyppejä. SKTL:n osasto on paitsi tietolähde kaikille kääntämisestä kiinnostuneille, myös kirjallisuudenkääntäjien kohtaamispaikka. Kun teemme töitämme kukin omassa kammiossamme, on ilo tavata sillon tällöin livenäkin. Me kääntäjät olemme nimittäin aika mukavaa porukkaa.

Blogien ja sosiaalisen median messuviesteissä on tapana esitellä kuvia hihaan tarttuneiden kirjojen ja muun tavaran suunnattomasta määrästä. Itse en tällä(kään) kertaa ostellut kovinkaan monta kirjaa (kaksi) ja muutakin tavaraa noin kappalemääräisesti aika vähän (kolme pussia teetä ja, eh, akustisen kitaran), joten esittelen vain yhden ostoksen jo ihan sen takia, että se on sekä kantensa että taittonsa* osalta niin kaunista työtä.

Sinologi-suomentaja Jyrki Kallion Mestari Kongin keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) oli ostoslistalla jo ennen messuille menemistä jo siksikin, että se on erinomainen lisä Hunan-romaanini lähdeaineistoon. Vaikka Kongfutse eli, kirjoitti ja opetti yli kaksituhatta vuotta ennen kirjani tapahtumien aikaa, hänen oppinsa ja opetuslapsensa vaikuttivat erittäin vahvasti kiinalaiseen ajatteluun ja kiinalaiseen politiikkaan vielä 1900-luvullakin – ja yhä edelleen. Erityisesti 1800–1900-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Kang Youwein varsin radikaalit tulkinnat mestari Kongin sanomisista ovat vaikuttaneet erittäin vahvasti myös häntä nuorena lukeneen Mao Zedongin ajatteluun ja sitä myöten siihen millaiseksi kiinalainen versio sosialismista (tai pikemminkin ”sosialismista”) kehittyi – siitäkin huolimatta että virallisesti kansantasavalta on ainakin julkisesti pikemminkin hyljeksinyt ja vähätellyt keisarikunnan ikiaikaista valtionfilosofiaa. Lisää kirjasta sitten kun kerkiän sen lukea.

___
* Kirjan ulkoasusta vastaa Armadillo Graphicsin Jukka Aalto.

Ylpeyden ja nöyryytysten jälkeen

·

Matkalukemiseksi on hyvä valita jotakin kevyttä, mahdollisesti sellaista jonka voi huoletta jättää matkakohteeseen muiden iloksi. Tai sähkökirjanlukijan, jossa kulkee kokonainen kirjasto helposti mukana. Minulla oli tosin Kiinan-reissulla, kaikkine välilentoineen, jotakin jota oli hyvin hankalaa saada sullottua lentokoneen istuintaskuun: tuhatsivuinen tiiliskivi.

Immanuel C. Y. Hsü (1923–2005, alkuperäinen nimi pinyin-translitteroituna Xú Zhōngyuē) oli erittäin arvostettu Kiinan-tutkija ja The Rise of Modern China (Oxford University Press 2000, täydennetty laitos alkuaan vuonna 1970 ilmestyneestä teoksesta) on hänen tunnetuin julkaisunsa.

Kuten Hsü esipuheessaan ilmoittaa, Kiinan viimeisen vuosisadan historiaa on vaikeaa ymmärtää tuntematta parin edeltävän vuosisadan historiaa. Niinpä teos alkaa 1600-luvun puolivälistä, jolloin matšujen Qing-dynastia kaappasi Kiinan vallan korruptoituneelta ja väsähtäneeltä Ming-dynastialta, ja samaan aikaan Kiinan vesillä alkoi ensi kertaa liikkua eurooppalaisia laivoja.

Nykyään on aikamoisen vaikeaa käsittää, miten eristyksissä omassa omahyväisyydessään Kiina oli siihen asti ollut, ja yritti olla vielä hyvän aikaa. Ei maalla ollut muita tasaveroisia neuvottelukumppaneita ympäristössään, vain heikompia barbaari- ja vasallivaltioita. Vielä 1800-luvun loppupuolellakin hallinnolle oli täysin käsittämätön ajatus, että pääkaupunkiin pitäisi päästää ulkomaalaisia diplomaatteja asumaan vakinaisesti. Siihen asti oli riittänyt aivan hyvin, että ulkomaiden lähetystöt tulivat tuomaan kunnianosoituslahjansa keisarille ja häipyivät saman tien kotimaihinsa. Ylimielisyydelle oli syynsä: Kiina oli ollut Aasian kiistämätön kulttuurikeskus ja voimakkain valtio vuosisatojen ajan. Mutta se ei ollut sitä enää. Viimeistään oopiumsodat olivat osoittaneet, ettei Kiina enää pystynyt puolustamaan omaa aluettaan, ja ulkovallat – etenkin eurooppalaiset mutta myös japanilaiset – käyttivät tilaisuutta hyväkseen. 1800-luku ja 1900-luvun alkupuoli olivat yhtä nöyryytysten sarjaa. Kiinaan alettiin maailmalla suhtautua sen koon ja vaikutusvallan arvoisella tavalla vasta 1970-luvulta alkaen, kun maan diplomaattinen ja taloudellinen eristäminen/eristäytyminen alkoi päättyä. Sittemmin kehitys onkin ollut vauhdikasta: tämän vuosikymmenen loppuun mennessä Kiina on todennäköisesti maailman suurin talous.

(Tämän(kin) kirjan jälkeen on surkuhupaista seurata muiden entisten suurvaltojen ja tulevien entisten suurvaltojen sinnikästä, mutta toivotonta pyristelyä oman verrattomuutensa kuplassa. Venäjän ohella tulevat mieleen tietenkin Britannia, Ranska ja, pikku hiljaa, myös Yhdysvallat.)

Nöyryytysten ja silkan sumeilemattoman hyväksikäytön aiheuttama katkeruus on näkynyt maan tunnelmissa ja politiikassa pitkään. Se vaikutti myös kommunisti-Kiinan välirikkoon Neuvostoliiton kanssa 1950-luvulla, kun kiinalaiset saivat tarpeekseen alempiarvoisten ulkomaalaisten komentelusta ja päättivät jatkaa sosialismin rakentamista omin voimin ja Maon ajatuksin. Neuvostoliitto ei ottanut välirikkoa kovinkaan hyvin. Minulle oli aivan uusi tieto, että neuvostojohto tiedusteli 60- ja 70-luvuilla aivan vakavissaan Yhdysvalloilta, pahastuisivatko jenkit jos NL tuhoaisi Kiinan ydinlaitokset pikkupikkiriikkisillä ydinpommi-iskuilla. Kaikeksi onneksi amerikkalaisilla oli järki päässään. Kahden suurimman sosialistisen yhteiskunnan keskinäinen kinastelu ja väliin aivan avoin sodankäynti epäilemättä nopeutti Neuvostoliiton romahdusta taloudellisten resurssien huvetessa. Kiina selvisi paremmin – tosin sosialismia tai kommunismia ei maassa taida enää juuri olla missään muualla kuin johtavan puolueen nimessä ja juhlapuheissa. Maa muistuttaa nykyään pikemminkin eteläamerikkalaista oikeistodiktatuuria, jossa talous ja taloudelliset toimijat määräävät kaikesta. Paikallistasolla korruptio ja hallinnon toimimattomuus lienee jo saavuttanut Ming- ja Qing-dynastioiden loppuaikojen tason, ja sen ovat huomanneet valtakunnan tason päättäjätkin jo kauan sitten. Kiinassa dynastiat ovat nimittäin useinmiten vaihtuneet talonpoikaiskapinoiden ansiosta* – kungfutselaisen opin mukaan kelvoton hallitsija menettää taivaallisen mandaattinsa hallita – ja nykyjohto on keskittynyt pitämään kaikki kapina-ajatukset mahdollisimman visusti kurissa.

Hsün historiikki pitäytyy enimmäkseen aika neutraaleissa äänenpainoissa niin keisarikunnan, Kiinan tasavallan, Kiinan kansantasavallan kuin Taiwaninkin (virallisesti Kiinan tasavalta) asioiden suhteen. Joissain kohti tämä neutraalius muistuttaa tosin välinpitämättömyyttä: Hsü mainitsee 1950-luvun ”Suuren harppauksen” kauden negatiivisista puolista teollisuustuotannon romahduksen, mutta ei kerro sanallakaan niistä (ilmeisesti) miljoonista kiinalaisista, jotka kuolivat nälkään tämän huonosti mietityn ja vielä huonommin toteutetun teollistamisen edistämisyrityksen aikana. Mutta kirjan näkökulma on muutenkin usein kovin hallinnollispainotteinen. Mielelläni olisin kuullut enemmän esimerkiksi siitä, miten Kiinan tasavallan ensimmäiset vaalit käytännössä järjestettiin 1920-luvun alussa: ketkä olivat äänioikeutettuja, keillä oli (käytännössäkin) mahdollisuus äänestää, miten ehdokasasettelu ja kampanjointi toteutettiin maassa, jonka väestöstä oli tuolloin valtaosa lukutaidottomia. Nyt Hsü tarjoaa vain suppeita vaalituloksia.

Puutteistaan huolimatta The Rise of Modern China on mainio, luistavasti kirjoitettu esitys Kiinan muutoksen vuosisadoista. Suosittelen sitä lämpimästi, mutta valitettavasti en voi lainata omaa kappalettani kenellekään. Sen sivunlaidat ja sisäkannet toimivat nimittäin reissun aikana muistikirjoina ja täytin alleviivauksilla, kommenteilla, juoni-ideoilla ja kaikenlaisilla muilla huomautuksilla. Lisäksi taittelin sivujen kulmat koirankorville. (Älkää te tehkö kirjoillenne mitään samanlaista, ellei siihen ole hyvää syytä.) Tämä kappale mennee sitten joskustulevaisuudessa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran kirjailija-arkistoon yhdessä muiden Hunan-romaanin mapitettujen muistiinpanojen ja materiaalien mukana.

___
* Itse asiassa sekä Han-dynastian ensimmäinen keisari Gauzu (206–195 eKr.) että Ming-dynastian ensimmäinen keisari Hongwu (1368–98 jKr.) nousivat talonpoikaisluokasta, ainakin jälkimmäinen vielä perin köyhistä oloista.