Kategoria: elävä musiikki

Taas N’Awlins

·

Lomat on lomailtu, ja kirjailija istuu taas työpöydän ääressä tuijottamassa näyttöjään. Tällä kertaa irtiotto arjesta sujui varsin kokonaisvaltaisesti, sillä alla vaihtui maa ja manterekin. Palasimme nimittäin viikoksi hoitelemaan muutaman vuoden takaisen ensivisiitin ja musiikkihistorian ansiosta maailman suosikkikaupunkiemme kärkipäähän päässeeseen New Orleansiin.

”Nola” eli ”N’Awlins” on kummallinen saareke äärikonservatiivisen Louisianan osavaltion varpaankärjessä. Ranskalaisten 1700-luvun alussa Louisiana-nimisen siirtomaansa satamaksi perustamasta kaupungista tuli sittemmin Espanjan Luisiana-nimisen siirtomaan pääkaupunki viideksikymmeneksi vuodeksi – sinä aikana syntyivät kaupungin French Quarterin, ”ranskalaiskorttelien” rakennusten tyyli pitkälti pohjoisafrikkalaisen perinteen hengessä – kunnes alue palasi hetkeksi Ranskalle ennen kuin eräs herra Bonaparte myi koko (lähelle nykyistä Kanadan rajaa ulottuneen) Louisianan muutama kymmenen vuotta aikaisemmin itsenäistyneille Yhdysvalloille. Vähitellen merkittäväksi satamaksi muodostuneeseen kaupunkiin asettui väkeä myös Saksasta ja Italiasta – sekä Afrikasta, vastoin asianomaisten omaa tahtoa. Orjilla oli ranskalaisten lakien peruna paljon enemmän oikeuksia kuin muualla Yhdysvalloissa, ja heidän(kin) panoksestaan tuli merkittävä tässä monikulttuurisuuden sateenkaarenkirjavassa pikku paratiisissa.

New Orleans on elävän ja juurevan musiikin ystävälle melkoinen mekka: ei tarvitse kuin kävellä ranskalaiskorttelien Royal Streetiä kilsan–pari niin ehtii nähdä melkoisen liudan taitavia katusoittajabändejä, joiden ohjelmisto ulottuu juuribluesista string band -musiikin kautta jazziin ja moderniin puhallinorkesterifunkiin Dirty Dozen Brass Bandin tai Rebirth Brass Bandin hengessä. Viereisellä, turistihenkisemmällä Bourbon Streetillä on vieri vieressä kapakoita, joiden välillä voi vaeltaa tuoppi kourassa, jos edellisen baarin bändi ei miellytä. Musiikkia kuulee muuallakin: piipahdimme (ainakin oppaiden mukaan) paikallisten suosimalla Frenchmen Streetillä ranskalaiskorttelien takana, ja nyt kun oli aikaa, jotakuinkin legendaarisella Tipitina’s-klubilla Uptownin puolella. Paikka toi kokonsa ja tunnelmansa puolesta mieleen kotoisan Tavastian, eikä se ole huono asia.

Pientä pilvenpiirtäjäpitoista liikekeskustaa (Central Business District eli CBD) lukuun ottamatta New Orleans on keskustastaankin häkellyttävän matalasti rakennettu: kolmikerroksinen talo näyttää jo valtavalta. Epäamerikkalaiseen tapaan kaupungissa toimii hyvin järjestetyn tuntuinen julkinen liikenne, ja tasainen ja leppoisarytminen kaupunki on tietysti myös pyöräilijöiden paratiisi. Yksityisautoliikennettä onkin keskusta-alueella miellyttävän vähän ja nopeudet ovat hillittyjä. Eikä kukaan tunnu katsovan pahalla, jos joku katusoitto-orkesteri valtaa muutamaksi tunniksi kadunpätkän ranskalaiskorttelien alueella.

Tietysti New Orleans on kuuluisa myös keittiöistään. Nälkäiseksi ei kaupungissa tarvitse jäädä – jos on rahaa. Silmään pisti nimittäin myös kodittomien kerjäläisten runsas määrä.

Viikon mittaisella reissulla oli mahdollisuus visiteerata myös paikoissa jotka edellisellä kaksivuorokautisella jäivät väliin. New Orleansin hautausmaat ovat kuuluisia muutenkin kuin kaikkien niillä kuvattujen elokuvien ansiosta: kaupungin maaperä on Mississippin tuomaa lietettä ja pohjavesi vain senttien päässä maanpinnasta, joten hautakammiot pitää rakentaa maan päälle.

Vaikka karnevaaliaika on muodollisesti jo alkanut, emme päässeet näkemään kaupungin kuuluisia paraatikulkueita: niistä ensimmäinen, jokseenkin pikaisesti kokoon kutsuttu David Bowie -muistokulkue, starttasi nimittäin samalla kellonlyömällä kun lentokoneemme lähti kaupungin kentältä… hieman saimme paikattua tutustumalla ulkoa vaatimattomaan mutta sisältä rikkaaseen Backstreet Cultural Museumiin (televisiosarjastakin tutussa) Tremén kaupunginosassa. ”Mardi Gras -intiaanien” asut ovat lähietäisyydeltäkin huikean taidokasta käsityötä.

Tähän asti vain elokuvista (ja edellisellä bussireissulla etäältä) tuttu paikka olivat Mississippin suistomaan suoalueet, joilla piipahdimme muutaman tunnin hydrokopterireissun verran näkemässä kilpikonnia, alligaattoreita ja lintuja. Alla kymmenminuuttinen käsivara-videopätkä siitä millaisissa maisemissa kyyti kulki.

Nämä Louisianan merenrantakosteikot ovat perin uhanalainen biotooppi. Aikoinaan niillä on metsästetty riistaa ja vedeneläviä sekä kaadettu puita huonekaluteollisuuden tarpeisiin. (Videollakin näkyvät suoremmat väylät ovat aikoinaan tätä varten ruopattuja.) Meksikonlahti huuhtoo maa-ainesta tiehensä, eikä nykyään patovallien väliin suljettu Mississippi enää tuo uutta tilalle. Kosteikkojen pinta-ala pienenee melkoista vauhtia joka vuosi, eikä osavaltion konservatiivihallitusta juurikaan kiinnosta minkäänlainen suojeleminen. Voi olla, ettei tällaisia kuvia enää kauaa saa tehtyä.

Uhanalainen on itse New Orleanskin. Mississippi on saatu pysymään kurissa, mutta suurin osa kaupungista on merenpinnan alapuolella aivan kuten isot alueet Alankomaitakin. Meksikonlahden rannat ovat kuitenkin maailman pahimpiin lukeutuvia trooppisten myrskyjen alueita, ja on vain ajan kysymys milloin uusi Katrina upottaa jälleen ison osan edellisen jäljiltä uudelleenrakennettua kaupungia meriveden alle. Patovallien pitäisi olla nyt paremmin rakennettuja ja huollettuja, mutta monen muun alueen tavoin ”konservatiivisuus” merkitsee täälläkin myös ”korruptiota”, joten vasta tositilanne paljastaa onko lupauksille katetta. Ilmastonmuutos, jonka olemassaoloa osa amerikkalaisista ja heidän poliitikoistaan yhä sinnikkäästi ja suurella rahalla kiistää, on ilmeisesti kasvattamassa trooppisten hirmumyrskyjen todennäköisyyttä.

Niinpä New Orleansiin kannattaa mennä niin kauan kuin se vain on mahdollista, niin kauan kuin kaupunki ja sen ainutlaatuinen henki sekä koko Mississippin suisto ovat olemassa. Se nimittäin kannattaa. Kaupunki on upea kaikessa kummallisessa sekopäisyydessään. Kunhan muistaa olla hortoilematta yöaikaan yksin tietyillä kaduilla, etenkään kännipäissään. Konservatiivisuus, köyhyys ja korruptio tietävät myös sitä että rikollisuutta on paljon.

Mutta nyt kirjailija siirtyy kuvien katselusta ja reissun muistelusta takaisin Kiinan Hunaniin ja sinne sijoittamiensa fiktiivisten henkilöiden elämien pariin. Vielä pikku loppurykäisy, niin kahden vuoden kirjaprojekti alkaa olla muille näytettävässä kunnossa.

Maailmanlopullista meininkiä

·

Rocknomicon-novelliantologia on nyt sitten virallisesti julkaistu. Seremonia suoritettiin eilen räntäsateisena lauantaina juhlallisesti Turun Whisky Barissa.

Esittelyjuonnossaan kokoelman toimittajat Magdalena Hai ja Hanna ”Morre” Matilainen korostivat niin vahvasti paketin metallipitoisuutta, että minua alkoi epäilyttää, että oma mietteliäs ja hiljainen, musiikissaan jonnekin jazzin ja bluesin tietämiin nojaileva novellini erottuisi joukosta vähän turhankin vaisuna. Toisaalta olen saanut molemmilta editointivaiheen myötä – ja vielä julkkareissakin – kyllä kehuja tarinasta. Ja onneksi pääsin lukemaan näytteen kertomuksesta ennen kuin Juha Jyrkäs, Rocknomicon-kirjailija hänkin, alkoi panna sähkökanteleella särövallikoreasti.

Kaiken kaikkiaan mainio tilaisuus jutella vanhojen ja uusien tuttavuuksien kanssa sekä tietenkin juhlistaa mainiota saavutusta. Turun-reissu vahvisti edelleenkin hinkua järjestää Hunanille kunnon julkkarit, sitten kun kirja on lopulta valmis, editoitu ja painettu.

Juna- ja bussimatkalla kotiin oli mukavasti aikaa lukea pikaisesti komeisiin kansiin pakattu, kaksi- ja puolisataasivuinen paketti läpi. Ja hienossa seurassa ollaan. Joidenkin tarinoiden teemoja ja niiden käsittelytapoja voi ehkä pitää kovinkin ilmeisenä tässä hengessä – ja tuolla nimellä – kasatussa novellikokoelmassa, mutta kyllä jokainen tarina toimii varsin mainiosti.

Maggis ja Morre ovat rakentaneet pakettia ikään kuin konsertin idealla. Oma tarinani on eräänlainen viimeinen hituri ennen ”kamaanevribadi”-hittipläjäysfinaalia, ja loppujen lopuksi se toimii paikallaan varsin hyvin (sikäli kuin itse pystyn arvioimaan). Finaali, Janos Honkosen ”Maailmanlopun meininki”, nousi ainakin tällä lukukerralla suosikikseni: se on nimensä veroinen, se on huikea nostatus, se on juuri oikealla kohdalla, koska se on täydellinen finaali – no, ennen Shimo Suntilan satasanaista raapaletta nimeltä ”Encore”.

Kuulen ja luen mielelläni kommentteja tästäkin pikku kertomuksestani. Mutta nyt palaan taas kirjoittamaan Hunania, että se joskus mahtaisi valmistuakin.

Iso A

·

Jos oikein muistan, olen nähnyt Ismo Alangon Kulttuuritalon lavalla kolmasti. Ensimmäinen kerta oli joulukuussa 1980 YLE:n Härmärock-konsertissa, jossa soitti vasta edellisenä keväänä Rock-bändien SM-kilpailujen uuden aallon sarjan voittanut ja loppukesästä ensimmäisen LP:nsä julkaissut Hassisen kone. (Olin ehtinyt nähdä bändin kyllä useampaankin kertaan paljon paremmin musiikkiin sopivilla lavoilla.) Toinen kerta oli jokunen vuosi sitten Alangon ja Teho Majamäen duon komealla ja visuaalisestikin näyttävällä keikalla. Kolmas kerta oli eilen, kun Alangon kuusihenkinen yhtye nousi lavalle juhlistamaan uutta Ismo Kullervo Alanko -albumia.

Tämä oli kuitenkin ensimmäinen koskaan näkemäni Alangon keikka – tai ylipäänsä muistaakseni kenenkään keikka – joka alkoi sillä että yleisö nousi seisomaan ja lauloi artistille syntymäpäiväonnittelulaulun.

Alvar Aallon akustiikka teki jälleen parhaansa puurouttaakseen soundit epäselväksi mössöksi, jo Sielun veljien aikaan mukana olleen miksaaja Hessu Iso-Aholan parhaista yrityksistä huolimatta. Itse en ole vielä päässyt kuuntelemaan uutta levyä, joten sen kappaleista koostunut ensimmäinen puoliaika jäi sellaisen ”ihan kiva” -kuuntelun tasolle, etenkin kun mainitun akustiikan ansiosta Alangon musiikissa niin oleelliset sanoitukset jäivät vähän heikoille. Tässä suhteessa olisi ollut hyvä osata viittomakieltä, sillä lavan sivussa työtään tehneitä viittomatulkkeja oli muutenkin kiinnostavaa seurata itse esityksen visuaalisuudesta(kin) tyylikkyydestä huolimatta.

Väliajan jälkeen oli tiedossa vanhempaa materiaalia, ja ilahduttavasti mukana oli paljon ei-niin-itsestäänselviä valintoja niin Alangon soololevyltä, Sielun veljiltä kuin Hassisen koneeltakin. Ilmeisen hyväntuulinen ja yhteenhitsautunut multi-instrumentalistinen kokoonpano teki komeasti oikeutusta esimerkiksi Harsoisen teräksen ”Pelolle” ja ”Kupla kimaltaalle” – ja näissä hienosti saksofoniosuuksia hoitanut Joakim Berghäll hoiti hienosti myös muun muassa setin päättäneen ”Rakkaudesta”-klassikon sello-osuuden. Soittamatta jäi tietysti melkoinen määrä lauluja jotka olisi ollut mukavaa kuulla, mutta eihän kolmeen tuntiin voi sentään kaikkia kolmenkymmenenviiden vuoden uran huippuhetkiä mahduttaa.

Vallan mainio keikka, ja tänään on samassa paikassa toinen: lippuja saanee vielä. Suosittelen.

Sukelluksia muualle

·

Monilla kirjojeni henkilöillä on esikuva. Ei niin, että olisin repäissyt todellisuudesta jonkun henkilön* – tai oman vaikutelmani heistä – kokonaisena, kaikkinensa omaan tekstiini, mutta joitakin piirteitä heistä kyllä. En useinkaan kuvaa henkilöitteni ulkonäköä, mutta monen hahmon tapauksessa minulla on mielikuva siitä miltä he näyttävät, ja toisinaan. Muurahaispuun Iiris on sikäli poikkeuksellinen tapaus, että olen hahmon ulkoisen olemuksen esikuvalle peräti kertonut asiasta, ja hän oli asiasta melkoisen huvittunut. Eräässä toisessa romaanissani on kohtaus, jonka käyttämiseen pyysin luvan tapauksen esikuvan tilanteessa mukana olleelta.

Hunan, pitkälti historiallisena romaanina, on ollut tässä suhteessa hieman kimurantti tapaus, ja olen kaivellut netistä liudoittain valokuvia hahmottaakseni miljöitä, pukeutumista, hiustyylejä ja sen sellaisia – en taaskaan aio ympätä kirjaan kovin yksityiskohtaisia ulkonäkö-, vaate- tai hiustyylikuvauksia, vaan tarvitsen niitä lähinnä apuvälineiksi kirjoittamiseen. Kuvia etsiskellessä muutamien valokuvaajien nimet pomppasivat hyvinkin vahvasti esille. Yksi heistä oli saksalainen Hedda Morrison (1908-1991), joka kierteli Kiinaa ja Kaakkois-Aasiaa hyvin laajalti 1930–60-luvuilla. Toinen oli ranskalainen Henri Cartier-Bresson (1908–2004).

Eipä siis ihme, että kun Ateneum avasi komeasti kuratoidun valokuvanäyttelyn Cartier-Bressonin teoksista, katsoin välttämättömäksi käydä tutustumassa tarjontaan erityisesti hänen 1940-luvulla Kiinassa ottamiensa kuvien vuoksi: hän dokumentoi huikean kauniisti Kiinan (viimeisimmän) sisällissodan loppuvaiheita, Kuomingtangin korruptoituneen ja kaoottisen tasavallan romahdusta ja vanhan keskusjohtoisen hierarkian (ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi) palauttaneen Kansantasavallan syntyä. Niitä oli näyttelyssä yhden salillisen verran, hyvin harkittu valikoima, mutta näyttely kannattaa käydä katsomassa vaikkei Kiina niin kiinnostaisikaan.

Cartier-Bressonin kuvaustyyli on miltei maalauksellinen. Hän rakentaa hyvin huolellisia kompositioita, satsaa syvätarkkuuteen, yksityiskohtiin ja miltei kolmiulotteiseen kokonaisvaikutelmaan. Hänen kuviensa kautta katsoja tuntee, hetkittäin, voivansa sukeltaa hetkeksi kauan sitten kadonneeseen maailmaan, tuntea sen hälyt, tuoksut ja hiljaisuuden. Monissa kuvissa on hyvin pysähtynyt, joskus jopa raukea tunnelma: osaltaan tämä johtuu siitä, että tarvittavan syvätarkkuuden vuoksi Cartier-Bresson on joutunut käyttämään kamerassaan mahdollisimman pientä aukkoa ja yksityiskohtien toistumisen vuoksi mahdollisimman epäherkkää (ja siten pienirakeista) filmiä, jolloin valotusajasta on tullut väistämättä pitkä. Monet kuvista ovat miltei Escher-mäisen geometrisiä maisemia, joihin on, ikään kuin hetkeksi, putkahtanut joku ihminen. Tai tutkielmia ihmisistä, jotka ovat keskellä omaa maailmaansa, josta heillä ei ole kiire mihinkään muualle.

Osin edellä mainituista syistä valokuvissa nähdään huomiotaherättävän monia nukkuvia ja/tai sammuneita ihmisiä. Jonkun verran kokoelmaan kuuluu myös selkeitä hetken räpsäisyjä – hienoja sellaisia – mutta Cartier-Bressonin klassisimmat kuvat ovat ehdottomasti huolellisesti ja kiireettömästi rakennettuja, stillebeniä tai maalausta muistuttavia tutkielmia.

Ateneumin näyttelylle on annettu runsaasti tilaa ja teemoiteltuja saleja. Joissakin saleissa kuvien valaistus ei minusta toiminut aivan niin kuin pitäisi, ja detaljeja katsomaan kumartuessaan huomasi langettavansa oman varjonsa kuvan maisemaan itsensä ja muiden yleisön jäsenten kiusaksi. Joitakin klassikkokuvia oli myös revitelty koko väliseinän kokoisiksi, jolloin niiden laatu – ennen kaikkea syvätarkkuus ja sävykkyys – kärsivät kohtuuttoman paljon.

*

Ateneumista ilta jatkui muutamien satojen metrien päähän. Savoy-teatterissa oli jälleen kerran tilaisuus nähdä minulle aivan ennenkuulumatonta musiikkia.

Etelähelsinkiläinen paikallislehti onnistui haastattelussaan vertaamaan Hindi Zahraa erinäisiin amerikkalaisiin artisteihin, joiden musiikilla ei minun korvissani ole oikeastaan minkäänlaista tekemistä Hindi Zahran yhtyeen musiikin kanssa. Kieltämättä minultakin meni monen kappaleen verran hahmottaa, mistä hommassa on oikein kyse. Ensimmäinen kappale oli sulavalinjaista modernia etnopoppia, sitten tuli mukaan jazzaineksia ja lattarirytmejä, sitten mentiin taas jonnekin muualle. Puolitoistatuntisen setin päätteeksi täräytettiin kerrassaan komeasti jonnekin Saharan laitamille vereviin tuaregibluestunnelmiin. Ehkä tämä on sitten sitä maailmanmusiikkia kaikkein monikulttuurisimmillaan? Ei sillä että minä valittaisin – musiikki on minusta monikulttuurisena parhaimmillaan.

Zahra on sävykäs laulaja, ja kuusihenkisestä bändistä irtosi melkoinen sointien ja sävyjen kirjo. Tällä kertaa yleisö ei oikein intoutunut tanssimaan, mutta rytmeissä kyllä jaksettiin taputtaa mukana. Klubimaisemmassa ympäristössä meno olisi epäilemättä riehaantunut aika tavalla railakkaammaksi. Sen tämä musiikki olisi toki ansainnut.

Jälleen yksi hieno uusi artistilöytö seurattavaksi ja kuunneltavaksi. Onneksi en ole koskaan sortunut kuvittelemaan, että kaikki kiinnostava musiikki olisi tehty joskus jollakin tietyllä vuosikymmenellä tai -sadalla. Uutta upeaa tuntuu löytyvän koko ajan.

(Ja te jotka suinkin pääsette: malilainen Khaira Arby ensi keskiviikkona saattaisi olla hyvinkin näkemisen arvoinen artisti. Itse en sinne valitettavasti jouda.)

___
* Kaksi tuttavaa – erittäin mukavia ihmisiä – on itse asiassa pyytänyt päästä henkilöksi romaaniini. Kummankaan toivetta en ole ainakaan vielä täyttänyt, mitä pyydän anteeksi. Mutta kukapa tietää…

Taukoklubilla

·

Pääsen jälleen kerran valittamaan, etten käy läheskään tarpeeksi usein kuuntelemassa elävää musiikkia. No, elokuussa oli tietysti Huvilateltan viikon mittainen putki, mutta silti… onneksi kavereilla on erinomaisia bändejä, ja onneksi saan edes joskus aikaiseksi raahautua tuonne Vironniemen suuntaan myös klubikeikoille.

.

.

Eilisiltaisen Taukoklubin avannut Emilia Tuovila ja Väijytys olivat minulle aivan uusi tuttavuus, mutta akustisehko musiikki kilautti mielessä montaa miellyttävää kelloa: lauluja joissa sanoilla on merkitystä, Ani DiFranco (etenkin Tuovilan kitaransoittotyylin osalta), 1980-luvun alun kokeilevammat uuden aallon ryhmät, ainekset kansanmusiikista,… Tuttavan kanssa pohdittiin, että oliko kvartetin musiikki erinomaisuudestaan huolimatta jopa hieman tekotaiteellista, mutta tämä keskustelu eskaloitui nopeasti pohtimaan, oliko ylipäänsä mahdollista olla olemassa taidetta johon ei liity tekemistä.

.

.

Kuokkala ja kumppanit eivät ole vielä julkaisseet levyjä, mutta jahka niitä tulee, olen jonossa. Siihen asti heidän musiikkiaan kelpaa kuunnella Soundcloudissa.

.

.

 

Skip Zone oli illan yhtyeistä se kaikkein tutuin, eikä pelkästään siksi että hyllystä löytyvät bändin molemmat albumit ja yksi eepee vielä siihen lisäksi. Kertakaikkisen mukavat ihmiset tekevät laadukasta alt.countryrockia (tai jotain sinnepäin – olen huono lokeroissa) jota kelpaa seurailla livenäkin, etenkin kun kuusikko vetäisi eilisiltana parhaan, rennoimman ja kulkevimman keikan mitä olen heiltä päässyt näkemään. Pyry Suomalan ja Maria Pääkkösen laulut soivat hienosti yhteen, mutta visuaalisella puolella huomio kiinnittyi tällä kertaa Mikko Aspelinin kosketinsoitintyöskentelyyn hartiavoimin väännettyine sähköurkuklustereineen.

.

.
.

 

Illan kolmas kokoonpano OLV jäi minulle (hah!) etäisimmäksi. ”Seiskötluvun syntsadisko” -instrumentaalit tuntuivat parin ensimmäisen kappaleen aikana riemastuttavan hauskalta idealta, mutta minun korvassani homma ei jaksanut ihan kantaa koko setin mittaa – toisto, tehokeinona, toimii vain tiettyyn rajaan asti. Mutta jollekulle toiselle tämäntyyppinen juttu voisi hyvinkin olla kertakaikkisen makeaa herkkua vaikka koko illan.

.

Suomi ja Senegal kohtaavat Kuubassa

·

Tuure Kilpeläinen on kertonut suunnitelleensa Baobab-karavaania kolme vuotta. Ajatus on ihastuttavan päätön: paikallisesti kohtuullisen suosittu vanhakantainen iskelmäyhtye menee maailmankuulun senegalilais-soukous-legendan puheille ja pyytää näitä yhteistyöhön. Vähän niin kuin, no, Viitasen Piia soittaisi Leonard Cohenille ja kysyisi, että mitä jos tehtäisiin biisejä kimpassa.

Joka tapauksessa: lopulta Orchesta Baobab suostui, ja yhteistyön ensi hedelmiä poimittiin eilisiltana Huvilateltassa. Jatkoa seuraa: keikkoja muuallakin Suomessa, levy, televisiodokumentti vuoden vaihteessa ja mahdollisesti ulkomaankeikkailua myöhemmin.

Ilta alkoi Kaihon karavaanin keikkana viiden–kuuden laulun ajan. En ole Kilpeläisen musiikkia niin seurannut, mutta kyllähän musiikissa on paljon tuttua sellaiselle, joka kasvoi 1960–70-luvuilla korva kiinni iskelmäradiossa. Sen jälkeen bändi aloitti soittaa lattarirytmiä ja lavalle asteli Orchestra Baobab. Kun kappale oli saatu päätökseen, Baobab jatkoi omin voimin* väliaikaan asti. Sen jälkeen molemmat yhtyeet vetivät lopun konserttia yhdessä.

Yhteissoitosta kiinnitti huomion parikin asiaa. Ensinnäkin lievä huvittuneisuus siitä, että suomalaiset ja senegalilaiset löysivät yhteisen sävelen kuubalaisesta musiikista. Eihän tämä mikään yllätys ollut – lattariperinne kuuluu suomalaiseen iskelmään ja Orchestra Baobab syntyi nimenomaan siihen aikaan, kun Kuuban kautta kierrätetyt rytmit tekivät paluun afrikkalaiseen musiikkiin 1960–70-luvuilla.

Toinen, tärkeämpi asia oli, miten paljon käsinkosketeltavaa lämpöä, ystävyyttä ja hyviä viboja tästä monikulttuurihankkeesta huokui. Se kuului myös soitossa, sillä puolentoistakymmentähenkinen yhteiskokoonpano soitti koko ajan käsittämättömän tiukasti yhteen, toisiaan kuunnellen, toisiaan arvostaen, toisilleen tilaa antaen. Se on ehkä homman oleellisin anti. Yhteiskokoonpanon kappalemateriaali sekoitti kieliä ja melodioita monista maista, usein nokkelastikin, mutta kokonaisuus toimi kuitenkin ennen kaikkea vähän tavallista hallitumpana jammailuna – mutta jammailuna, jota oli tavallista mukavampi kuunnella ilman mukana soittamistakin. Homma siis toimi, ja teltantäydellinen yleisö tuntui olevan samaa mieltä.

Tällaiselle hankkeelle toivoo mielellään paljon onnea jatkossakin. Se ansaitsee sen. Me tarvitsemme tällaista.

___
* No, lavalla piipahti jammailemassa yleisöstä löydetty tuttu laulaja ja monille tuttu kitaristi. (Edellisen nimeä en tunnistanut, jälkimmäisen nimi ei liene kenellekään yllätys, kun kyse on Suomesta ja senegalilaisesta musiikista.)

Solmukohdasta

·

Tämän kesän (valitettavan vähäisestä) konserttikäymisistä huippukohtien joukkoon kuuluvat ehdottomasti toukokuinen Mashrou’ Leila ja eilisiltainen Yasmine Hamdan Huvilateltassa. Molemmat ovat Beirutista. Pitäisikö tästä vetää johtopäätöksiä? Pitäisikö ruveta suhtautumaan Libanoniin samoin kuin Maliin – maana, josta tulevaan uuteen musiikkiin kannattaa suhtautua jo periaatteessa uteliaasti? Ehkä.

Malia ja Libanonia tietysti yhdistää liikenne: molemmat ovat syntyneet karavaanireittien solmukohtiin, joten monikulttuurisuus on kuulunut kuvioihin jo vuosisatoja. Molempiin on syntynyt vaikutteiden kautta vahva kotoperäinen musiikkiperinne: Hamdan tekee omilla sivuillaan kunniaa Aisha El Martalle, Nagat El Saghiralle, Asmahanille, Shadialle, ja Mounira El Mehdeyyalle, joten ehkä on aihetta ottaa nämäkin laulajattaret kuunteluun (tunnetumman libanonilaislegendan Fairuzin ohelle).

Hamdanin musiikissa perinne kuuluu ennen kaikkea laulumelodioissa, sillä toteutus on pitäytynyt hyvinkin modernina. Häntä säesti kosketinsoittajan, huikean vivahteikkaan rumpalin ja perin innokkaan (sekä hupaisasti Jimi Hendrixin ja Phil Lynottin lehtolapselta näyttävän) kitaristin trio, josta löytyi mieletön määrä sävyjä ambient-henkisestä tunnelmoinnista päällekäyvään hard rockiin. Laulaja-Hamdan käytti hänkin tehokkaasti modernia tekniikkaa: hänellä oli kaksi mikrofonia, joista toisen ääni meni jotakuinkin suoraan miksauspöytään ja toiseen oli liitetty mikkitelineeseen kiinnitetty efektiprosessori. Kahden mikrofonin kanssa pujottelemalla hän onnistui luomaan useassa kappaleessa toimivan vuoropuheluvaikutelman.

Joissakin suhteissa keikka toi mieleen maanantai-illan Tanya Tagiqin: Tälläkin kertaa musiikki maalasi sävykkäitä äänikudelmia ilmaisuvoimaisen laulajan äänen ympärille. Hamdanin musiikki on kuitenkin hyvin selkeästi laulupohjaista (siis siinä mielessä että siinä esitetään ”lauluja”, laulettuja sävellyksiä) ja ilmeisestä improvisoinnista huolimatta sävellykset ja sovitukset on mietitty etukäteen. Näin kokonaisuus on helpommin hallittavissa ja kuunneltavissa ja miellyttää myös minun musiikkimakuani enemmän: vaikka itsekin olen tunnetusti esiintynyt jotakuinkin improvisoidulta pohjalta, sellaista musiikkia on toisinaan hauskempaa soittaa kuin kuunnella.

Hamdanin lämmittelijänä esiintynyt siilinjärveläinen Aavikko oli sekin kohtuullisen mainio tapaus diskokomppisine Kraftwerk-pastisseineen. Rumpalin mukanaolo triossa toi sekvensserikomppeihin tarvittua eloa ja luontevuutta, ja oli viehättävää huomata että musiikki oli muutenkin sen verran ei-ohelmoitua että pikkumokille oli mahdollisuuksia. Häiritsevintä esityksessä olivat taustascreenille heijastetut vilkkaat retrokuviot: niiden ylettömän nopea liike kävi silmiin, joten hyvän aikaa keikkaa oli tarpeen katsella jonnekin muualle kuin lavalle.

Atlantin äärillä

·

Huvilatelttaputki jatkui tiistaina kahdella minulle ennestään tuntemattomalla artistilla. Kuten moneen kertaan todettu, Huvilateltan elokuiset konsertit ovat olleet erinomainen paikka bongata ennestään tuntematonta musiikkia, josta on sittemmin saattanut tulla hyvinkin rakasta.

Aurora aloitti lupaavasti kulkevalla reggaella, mutta alkuviehätys alkoi karista suhteellisen nopeasti. Niin vähän kuin radiota nykyisin kuuntelenkin (siitä huolimatta että olen nyttemmin yhden radioaseman osakas), bändin ilmaisu kuulosti minun korvaani perin tavanomaiselta reggaehöysteiseltä iskelmäpopilta. Tasapaksuuden vaikutelmaa korosti vielä laulaja-Auroran kovin välinpitämättömältä kuulostava laulutyyli, ja sanoitusten pakonomainen, kaavamainen loppusoinnuttelu.

(Olen ehkä ennenkin maininnut, etteivät loppusoinnut minun mielestäni sovi aina kovinkaan hyvin suomalaisiin laulunsanoituksiin. Alkusoinnut ovat sitten ihan eri asia.)

Auroran yhtye soitti kyllä tiukasti yhteen, vaikka reggaelle niin oleellinen basso jäikin miksauksessa kovin vaisuksi. Itse asiassa bändi soitti, minun makuuni, vähän liiankin timmisti: perinteiseen reggaeen kuuluu sellainen hyvin harkittu ja taidokas sleepaaminen, kompin soittaminen hieman biitin taakse. Nykyisen suomalaisen iskelmäreggaen juuret ovat kuitenkin jamaikalaisen roots-meiningin sijaan 1990-luvun konepopissa, mikä selittää rytmiikan metronomimaisuutta.

Väliajan jälkeen kapverdeläinen Neuza valoi sitten sitäkin reippaammin hyväntuulenbalsamia Auroran jättämiin eimitäänvälii-haavoihin. Välillä esitys tuntui miltei ylipirteältä. Kuusihenkisen bändin rytmiikka tuntui ottavan kopin lämmittelijän reggaeaineksista ja kierrättävän musiikkia sitten Kap Verden saarien, fado-Portugalin ja manner-Afrikan ohella muuallekin Karibianmerille sekä, hyvin vahvasti, Brasilialaisen bossa novan maisemiin (amerikkalais–eurooppalaisia jazzvaikutteita unohtamatta). Neuzan laulu tanssahteli mukavasti keinahtelevan tanssikompin päällä kauniin pakottomana ja melodisena. Heikon kielitaidon vuoksi missasin luultavasti paljon, sillä portugalilaispohjaisella kreolikielellä esitetyt laulut kuulostivat fado-perinteen mukaisesti varsin tekstipainotteisilta. Neuza ei heikohkon englannintaitonsa vuoksi myöskään esitellyt lauluja, vaikka kapealla sanavarastolla esitetyt välispiikit olivat muuten kyllä äärimmäisen sympaattisia.

Hyvän mielen keikka, mukavaa tanssimusiikkia, joka lienee parhaimmillaan livenä. Ainakaan tällä hetkellä ei tunnu erityisempää tarvetta kiirehtiä levykauppaan.

Tämän illan esiintyjä saattaa sitten olla taas ihan eri asia.