Jos ajatellaan suomalaisen rock-musiikin historiaa – tai laajemmin myöhempienkin suomalaisten rytmimusiikkityylien historiaa – niihin suomenkielisen sanasto- ja ilmaisuvalikoiman kehittivät aika pitkälti kolme tyyppiä: Juice Leskinen, Dave Lindholm ja Hector. (Myöhemmin tuli toki muitakin: Pelle, Ismo, Lissu, lukuisat räppärit,…) Vaikka olen puhunut ja hehkuttanut näissä blogikuvioissakin epäilemättä eniten Davea, voi kyllä perustellusti väittää, että varhaisnuoruuden vuosina minulle näistä tärkein oli Hector, ainakin sen jälkeen kun mummoni osti minulle kaksitoistavuotislahjaksi – minun toivomuksestani – Hectorock I -elpeen.

Tunnelmat ennen eilisillan konserttia olivat kaikesta nostalgisesta diggailusta huolimatta – ja myöhemmistäkin korvaan sattuneista uudemmista klassikoista huolimatta – vähän ristiriitaiset. Hectorin levytettyyn tuotantoon kuuluu huikeiden, koskettavien, sydämeenkäyvien helmien lisäksi paljon sellaista, mihin on tottunut asennoitumaan pinnallisena huumoritauhkana. Sitä paitsi Hectorin 50-vuotisjuhlakiertueen päätöskeikan paikaksi valikoitunut Hjallis-aseena vaikutti aikamoisen massiiviselta ja kaikuiselta tilalta enimmäkseen kohtuullisen pienimuotoiselle musiikille.

Mutta paikalle saapunut kymmentuhatpäinen yleisö pääsi lopulta kuulemaan melkoisen maukkaan ja joiltain kappalevalinnoiltaan jopa mukavan esoteerisen kattauksen. Kepeistä huumorihiteistä kuultiin ainoastaan ”Mulla ei oo rahaa”, sekin varsin mainiona jazzhenkisenä sovituksena. Oma ykköstoiveeni ”Asfalttiprinssi” tuli jo setin alkuvaiheissa, minun makuuni vähän turhan suoraviivaisena sovituksena tosin: alkuperäisversion viehätys on osaltaan siinä, että se tuntuu koostuvan monen erilaisen ja erirytmisen kappaleen palastista (mikä tukee loistavasti tekstiä). Mutta en valita, enkä totisesti valittanut silloin kun väliajan jälkeen bändi aloitti kakkossettinsä Hectorin tuotannon ehkä uljaimmalla laululla ”Tuulisina öinä”.

Jotkut folk-kauden klassikot tuntuivat olevan vähän turhan isossa salissa itselleen – ”Mandoliinimies”, esimerkiksi – mutta totta kai ne kuului soittaa. Samoin kuului soittaa joukko covereita, joihin monet ovat tutustuneet nimenomaan Hectorin versioina:  ensisingle ”Palkkasoturi”, ja ”Hallejuja” ihan jo Leonard Cohenin muistolle. Siinä suhteessa valittavana olisi ollut tietysti myös ”Suzanne”, jota oikeastaan odotin. Bowie-kunnianosoitukseksi olisin odottanut ”Sudenkorentoa” eli ”Life on Marsia”, mutta sen sijaan Bowie nostettiin esiin ja videoscreenille ”Herra Mirandosissa”, jossa Ziggy-hahmo on seikkaillut jo vuosikymmeniä. Tältä esoteeriselta ajalta kuultiin myös aikoinaan melkoisen kohuttu ja nykyvinkkelistä perin esoteerinen ”Olen hautausmaa”. Hectorock I:ltä kuultiin ainoastaan ”Ake, Make, Pera ja mä”, mutta en valita. (Make, Heikin lisäksi ainoa elossaoleva nelikon jäsen, istui kuulemma yleisön joukossa.)

Juhlakonserttien perinteisiin kuuluvat tähtivieraat. Mikael Gabriel teki komeaa jälkeä ”Lumi teki enkelin eteiseen” -rapversiossa eikä Elastisenkaan fiittailuista ole pahaa sanomista. ”Yhtenä iltana” olisi ollut paljon laimeampi ilman Irina Björklundin ranskankielistä tulkintaa. Bändin viulisti Aili Ikonen sai hänkin ansaitsemaansa laulutilaa.

Oikeastaan ainoa valituksen aihe oli encore. Ei ”Blowin’ In the Wind” ole huono biisi, ei todellakaan, ja erinomaisen oikeassa paikassa ja ajassa Nobel-gaalan iltana, ja yhteislauluna se pitääkin esittää, mutta se oli ainoa ylimääräinen… kyllä muutama muukin pala olisi vielä kelvannut. Vaikkapa jokaisen Asimov-fanin toivekappale ”Lapsuuden loppu”, kun tätä tuotannon esoteerisempaa laitaa tuli pengottua. Se olisi teemoiltaan toiminut muutenkin mainiosti.

Kunhan niuhotan, ja jännitän sitä että tänään nousen itse lauteille, tosin paljon pienemmässä paikassa ja vain yhden kappaleen verran.

Olen jotenkin pitänyt aina merkittävimpänä Atte Blomin levy-yhtiönä Johannaa: se julkaisi 1980-luvun alussa suurimman osan kotimaisen uuden aallon parhaista albumeista, ja kun itse aloin soittaa bändissä, haaveena oli päästä julkaisemaan levy jossa olisi Johannan sinivalkoiset etiketit, päästä samaan talliin kuin Se, Bluesounds, Kadotetut, Tavaramarkkinat, Dave Lindholm, Pelle Miljoona, Päät,…

Toisaalta: kun istuimme Kulttuuritalon salissa odottelemassa eilisiltaisen 50 vuotta Lovea -juhlakonsertin alkamista, salissa soiva taustanauha kuulosti niin, niin tutulta: jotakuinkin kaikki kappaleet olivat tuttuja, kaikki ne oli kuultu satoja kertoja radiosta aikana, jolloin (kevyen) musiikin ystävällä oli valittavanaan vain yksi kanava kuunneltavaksi – Yleisradion rinnakkaisohjelma – ja sieltäkin tuli suurimman osan ajasta sellaista musiikkia josta ei erityisemmin välittänyt: niistäkin kappaleista moni oli Love Recordsin julkaisuja, ja jotkut jotka eivät välttämättä silloin tuntuneet kovin kummoisilta jäivät mieleen ilmeisen pysyvästi ja tuntuvat nykyään hyvinkin kiehtovilta: vaikkapa Pihasoittajien ”Läksin pilven piirtä” tai Äimän ”Teppana Jänis”: itse kiinnostuin näiden yhtyeiden pionerisoimasta ”uuskansanmusiikista” vasta paljon myöhemmin.

Itse konsertti alkoi, asiaankuuluvasti, Rakkaus-orkesterin esittämällä (valitettavasti lyhennetyllä) ”Konevitsan kirkonkelloilla” jonka jälkeen ensimmäiseksi solistiksi astui lavalle, Agit Propin edustajana, Sinikka Sokka. ”Jos rakastat” on niitä kappaleita, jotka saivat minut viimeistään tajuamaan, että olen ihan oikeassa paikassa: tämä on minun musiikkiani, minun elämäni soundtrackia. Sama päti moniin tuntemattomampiin kappaleisiin. Eija Ahvon ja Harri Saksalan duetoiman Punainen lanka -jakson setistä en olisi nimeltä tunnistanut Paraguayn sotilasjuntta-despotismin ajoista kertovaa ”Ne tulevat Maria” -kappaletta, mutta muistan kyllä säkeet ”Katso vuoteen alle / siellä voi olla presidentin korva”.

Alle kolmetuntiseen juhlakonserttiin ei tietenkään mahdu kuin vaatimaton valikoima Love Recordsille sen viidentoista toimintavuoden aikana levyttäneistä merkittävistäkään artisteista – edes niistä jotka ovat yhä elossa ja aktiivisia musiikin parissa – joten valikoida on täytynyt kovalla kädellä. Valitettavin poissaolo, minun makuni mukaan, oli Dave ”Isokynä” Lindholm, jonka panosta toi esiin vain Maarit ja Sami Hurmerinnan settiin kuulunut ”Anna valuu vaan”. Mutta en varsinaisesti siltikään valita: kattaus oli hyvin monipuolinen, antoisa ja sävykäs Jukka Gustavsonista (Wigwamia Fairyport– ja Nuclear Nightclub -levyiltä) Freemaniin, Pepe Willbergiin ja Pelle Miljoonaan. Päivälleen kymmenen vuotta sitten menehtynyt Juice Leskinen oli läsnä vanhan kaverinsa Mikko Alatalon setissä: jo pelkästään voimallinen tulkinta ”Per Vers, runoilijasta” sai säälittelemään, että Alatalo on nykyään siirtynyt kokonaan muihin töihin. Hänellä on edelleen huikean taipuisa ääni jota soisi kuulevansa jossain muualla kuin Eduskunnassa.

Illan sai päättää myöskin vain virtuaalisesti paikalla ollut Kai Chydenius: ”Sinua sinua rakastan” kuultiin Willbergin vaikuttavana tulkintana, ”Kalliolle kukkulalle” ihan viimeiseksi yhteislauluna yleisön kanssa. Niiden välissä muistettiin myös vielä yhtä elävää poissaolijaa, Remua, kun talobändin loistava rumpali Sami Kuoppamäki soitti ja lauloi kerrassaan mainion vetäisyn kappaleesta, jonka nimen kaikki luultavasti arvaavat sanomattakin.

Oikein mainio juhlakonsertti juhlimisen arvoiselle osalle suomalaisen musiikin historiaa.

Helsinki-Cotonou Ensemble on yhtye, jonka olemassaolosta olen tiennyt, mutta jota en tietääkseni ole kuullut koskaan aikaisemmin. Bändin kolmannen levyn julkaisukeikka eilen illalla Savoy-teatterissa olikin oiva tilaisuus korjata asia.

Bändin oma bio luonnehtii musiikkia ”Weather Reportin ja Felan (Anikulapo-Kuti) kohtaamiseksi”, ja osuu aika hyvin oikeaan. Konsertin ensimmäinen puolisko painottui enemmän fuusiojazz-päähän ja antoi etenkin kitaristi/säveltäjä Janne Haloselle paljon tilaa loistaa – vaikka laulaja/lyömäsoittaja/saksofonisti Noel Saizonou hallitsikin aika tavalla lavapresenssiä sympaattisella ja riemukkaalla olemuksellaan. Väliajan jälkeen painopiste siirtyi sitten enemmän afrobeatiin, bailumusiikkiin, ja niin jäyhät suomalaisetkin tanssivat tai vähintäänkin hytkyivät seisaallaan koko salin täydeltä.

Itse en ole mitenkään suunnattoman innostunut fuusiojazzista* enkä pitkistä instrumenttisooloista, mutta kaiken kaikkiaan eilisillan keikka toimi oikein mukavasti minunkin korvissani. Koko kahdeksanhenkisen suomalais-beniniläisen bändin sympatia ja ilmeinen soittamisen ilo tekee paljon ja saa yhtyeen musiikillisten ainesosien osa-alueisiin nuivemminkin asennoituvan helpommin puolelleen. Tämä tuskin jää viimeiseksi live-kosketukseksi Helsinki-Cotonou Ensembleen, ja saattaa olla että niitä levyjäkin ilmaantuu hyllyyn.

___
* Olen perinteisesti – vain puolivakavissani – ollut sitä mieltä, että maailman kaksi hyvää fuusiojazzkappaletta on kuluttajaystävällisesti sijoitettu saman albumin ykkös- ja kakkosraidoiksi. Ei liene kovinkaan monelle yllätys, että kyseinen albumi on jo mainitun Weather Reportin Heavy Weather.