Mitä kasarinostalgiaan tulee, taannoin sattui kohdalle 80-luvun alkupuolella vaikuttaneen Siberia-yhtyeen pari vuotta sitten ilmestynyt kokoelmalevy. Kyllä näitä lauluja kehtaa kuunnella edelleenkin. Tämä ”Älä sano että rakastat minua” -nauhoitus on peräisin Hittimittari-ohjelmasta vuodelta 1985.
.
1970-luvulla radion musiikkitarjonta ylsi klassisen, jazzin ja iskelmämusiikin ohi muihin musiikkityyleihin ehkä muutaman tunnin ajan viikossa. Siitäkin ajasta valistuneet toimittajat katsoivat asialliseksi käyttää merkittävän ajan kuulijoiden valistamiseen omasta mielestään hienommalla musiikilla.
Tästä syystä inhoan edelleenkin jazzrockia ja fuusiojazzia, minkä lisäksi iloitsen siitä, että nykyradioiden brežneviläisten soittolistojen ansiosta maahan on kasvamassa iskelmähtävää poprockia ja mollipateettista klasarimetallia inhoava sukupolvi.
Sittemmin olen kyllä kohdannut muutamia ihan kuuntelukelpoisia sävelmiä inhoamieni tyylilajien puitteissa. Jossakin vaiheessa minulla oli tapana vitsailla, että ne molemmat on kuluttajaystävällisesti sijoitettu saman LP-levyn ykkös- ja kakkosraidoiksi. Tässä numero yksi.
.
.
Elämänsä viime vuosina täysin deekikselle joutuneen Jaco Pastoriuksen ”Bass of Doom” -lempinimen saanut soittopeli onnistuttiin muuten paikantamaan muutama vuosi sitten ja restauroitiin soittokuntoon. Se näyttää nykyään aika erilaiselta kuin Pastoriuksen aikana, koska joku – luultavasti Jaco-setä itse – oli hakannut lankun kappaleiksi ja kokoaminen vaati tuekseen kansivaneria. Joten nykyään se on oikein tyylikkään ja uuden näköinen Fender Jazz Bass.
Näin itse Pastoriuksen livenä hänen viimeisinä vuosinaan Roskildessa. Ei, kokemus ei ollut elämää suurempi. Lähdin kesken kaiken pois kuuntelemaan jollakin toisella lavalla jotakuta toista bändiä. Olen edelleenkin sitä mieltä, että Jimi Hendrixin kitarariffien soittaminen säröbassolla on pelkkä hupaisa treenikämppäkuriositeetti, ei mielekästä musiikkia konsertissa soitettavaksi.
Joskus 1990-luvulla olin täydellisen tympääntynyt särökitaramusiikkiin. Sitä oli tullut kuultua ihan liikaa, ja 1980-luvun lopun tiluliluakrobaattinen tukkametalli olisi joka tapauksessa saanut inhoamaan särökitarointia kenen tahansa, jolla on korvat. Olkaa kiitollisia, jos kyseinen trendi jäi teiltä väliin.
No, poikkeuksia kyllä oli. Kunnon survontamättökitarasoundi kyllä meni siinä missä sellainen rock’n’roll-kevytroso vain haukotutti. Clawfinger, Rage Against The Machine,… ja Sepultura. Kaikki kolme tuli itse asiassa nähtyä livenäkin samalla reissulla Roskildessa vuonna 1995.
Yhdessä vaiheessa minulla oli vakiohoitokeino vitutukseen: lähdin kävelylle, valitsin sellaisen reitin missä oli mahdollisimman vähän suojateitä (etten epähuomiossa jäisi auton alle), korvalappustereoihin Roots-albumi soimaan KOVAA. Yleensä hyvä mieli ja huumorintaju palasi viimeistään viidenteen raitaan päästessä, ja tästä maailmanmetallirallatuksesta tulee hyvä mieli vielä nykyäänkin. Videokin on hauska, en ollut sitä ennen nähnytkään.
.
”I’m portuguese, and i understand shit off what they are saying. Fuck it, head banging time!!!” sanoo videon kommentoija. I second that emotion.
Palataan vielä viime torstaihin, jolloin jouduin oikeastaan ensi kertaa tekemisiin Joose Keskitalon ja Kolmannen Maailmanpalon musiikin kanssa. Ja nyt tekin. ”Kärpäset” on hieno (ja tosi!) laulu, ja tämä video on vaikuttava.
Mark Laneganin viimesunnuntaisen, hienon Helsingin-keikan hengessä soikoon tänään Blues Funeral -albumin avausraita ”The Gravedigger’s Song”.
.
Etsiskelin työsyistä Rage Against The Machinen ”Killing In the Namea” ja kun kohdalle sattui näinkin energinen konserttitaltiointi, jaan sen teidän kanssanne. Tällaista musiikkia kuunnellessa harmittaa aina, että tulin leikanneeksi pitkän tukkani lyhyeksi (vaikka poninhäntä näyttikin jo melkoisen kornilta hyvää vauhtia kaljuuntuvalla, keski-ikäisellä miehellä). Sänkitukasta ei saa kunnon propellia.
.
.
Näin RATM:n livenä Roskildessa vuonna 1995. Mikään valtava elämys keikka ei ollut, en tuntenut heidän musiikkiaan siihen aikaan kovinkaan hyvin (ja sinä vuonna festareilla oli monta huikeaa esiintyjää), mutta kyllä viesti välittyi. Ja voima.
No, kerta kiellon päälle: tänä sunnuntaina saatte tupla-annoksen poliittista herätysliikemusiikkia. ”Bulls On Paraden” pyöri listaohjelmissakin taajaan seuraavana vuonna, ja Evil Empire -albumi tuli hankittua jotakuinkin tuoreeltaan.
.
En tähän hätään muista, olenko soittanut teille ennen Rokia Traoréa, mutta tässä tulee joka tapauksessa. Eikä Rokiaa voi soittaa liikaa. Hiljainen biisi sopii tämänhetkiseen fiilikseen.
Mirel Wagneria on syytä soittaa usein. Hänen askeettinen musiikkinsa koskettaa tummuudellaan ja voimallaan. Ja jos minulta kysytään, hän on ymmärtänyt bluesista jotakin paljon syvällisempää kuin useimmat genren nykymuusikot. Sitä paitsi tämä videokin on, kaikessa yksinkertaisuudessaan, hieno.
.
