Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Välitin 1980-luvulla brittiläisestä synapopista melkein yhtä vähän kuin välitin saman vuosikymmenen heavy rockista. Molemmat sopivat hyvin nenänvarttapitkinkatsottaviksi musiikkityyleiksi. Kun YLE lähetti Live Aid -konsertin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi muistaakseni lähemmäs yhdeksäntuntisen tallenteen päivän konserteista, äänitin koko hoidon vastikään korsolaiselta kirpparilta hommaamalleni videonauhurille ja, yllätyksekseni, huomasin kelaavani nauhaa varsin taajaan Ultravoxin kahden laulun osuuden kohdalle. ”Dancing with Tears in My Eyes” oli vallan mukava ralli, mutta ”Vienna” kasvoi kerta kerralta yhä hienommaksi lauluksi.
.
.
Soitinhistoriasta kiinnostuneille hieno kasaridetalji: laulaja/kitaristi/lauluntekijä/kosketinsoittaja Midge Ure soittaa pätkän lopulla Emulator II -nimistä kosketinsoitinta, joka oli jotakuinkin ensimmäinen edes normaalin ammattimuusikon budjettiin mahtuva (ja keikalle roudattavissa oleva) sampler-kosketinsoitin. Sen etupaneelista erottuu kaksi asemaa laitteen tallennusvälineille, 5,25 tuuman lerpuille, joille mahtui 360 kilotavun verran dataa.
(Nykysamplereiden soundipaketit yltävät tuonne giga- ja teratavujen luokkaan…)
Midge Ure on kiinnostava hahmo. Hänen uransa lähti käyntiin 1970-luvulla Slik-nimisessä poikabändissä, jonka oli tarkoitus nousta kilpailijaksi suositulle (toiselle) skottibändille Bay City Rollersille. 1980-luvulla hän soitti Ultravoxin ohella mm. Thin Lizzyssä ja sävelsi Boomtown Ratsin laulajan Bob Geldofin kanssa *Aid-levytykset ja -konsertit käynnistäneen ”Do They Know It’s Christmas?” -singlen. Sittemmin hän on tehnyt myös akustista, kelttiläisvaikutteista keikkaa: Tällaisella setillä hänet nähtiin joskus 1990-luvun lopulla myös Tokoinrannan Huvilateltassa, jossa hän teki jotakin mitä en olisi osannut odottaa, enkä olisi uskonut hänen onnistuvankaan jos olisin osannut odottaa: soitti huikeankauniin akustisen version ”Viennasta”.
Musiikillisen maagisen realismin guru Daniel Lanois esiintyy Helsingin Tavastialla ensi tiistaina. Herran edellinen keikka samassa paikassa joskus melkein parisenkymmentä vuotta sitten oli ns. elämää suurempi ilta, eikä parin vuoden takainen Black Dub -konsertti Porissakaan tosiaankaan ihan kerkeästi unohdu. Joten tänä sunnuntaina, olkaa hyvä…
Kenellekään televisiota 1970-luvulla katsoneelle ei tarvitse varmaankaan selittää, miksi Spike Jonzen ohjaama tulkinta Weezerin ”Buddy Hollysta” on jotakuinkin kaikkien aikojen makein rokkivideo.
Piipahdimme alkuviikostaTallinnassa, ja mieleen palasi ensimmäinen käyntini kyseisessä kauniissa kaupungissa melkein kolmekymmentäyksi vuotta sitten. Paikka oli silloin monilta osiltaan perin erinäköinen, sataman keskelle rakennettu wau-arkkitehtuurinen konserttisali ei ollut vielä raunioina, eikä sataman ympäristö ollut täynnä alkoholimyymälöitä – joissa käyminen, laivamatkustajatovereista ja kauppojen asiakkaattomuudesta päätellen, ei enää ole suomalaisten Tallinnan-reissujen päätavoite.
Ensimmäinen Tallinnan-reissu oli, myönnettäköön, kosteahko. Sen verran kosteahko, että jossakin vaiheessa pelasimme Olümpia-hotellin huoneessamme huikkaventtiä niin, että voittaja sai juodakseen vettä. Se oli kaikista sillä hetkellä kaikkein haluttavin juoma.
Piipahdimme reissulla myös oopperassa (Carmen) ja elokuvissa katsomassa upouutta eestiläistä musiikkielokuvaa Šlaager. Juoni oli perin korni kertomus ihmissuhdesotkujaan uuden levyn äänitysten kesken setvimään joutuvasta laulajattaresta, mutta koitti sellainenkin hetki, että reissun uuvuttamat helsinkiläisopiskelijat räväyttivät silmänsä ja korvansa auki: valkokankaalla esiintyi ajan tunnetuin ja luultavasti rankin eestiläisyhtye Ruja.
Netistä löytyi tämän elokuvakatkelman lisäksi vähän kokonaisempikin (joskin äänitykseltään yhtä heikko) versio ”Rujaline roostevaba mailm” -laulusta, joten saatte sen tähän perään:
Tällä reissulla perehdyimme ennen kaikkea Lennusadamin upeaan merimuseoon. Onneksi ystävä oli juuri ennen reissua vinkannut, että museon kuppilassa kannattaa käydä syömässä. Ravintolassa olikin tarjolla vaikuttava lista ajatuksella tuunattuja ja uudistettuja perinneruokia aivan naurettavan halpaan hintaan. Suosittelemme täydestä vatsastamme.
Hehkutellaanpa vielä vähän taannoisella reissulla. Ihmettelen vain, miksen olen ennen linkittänyt tätä ”Crawfish”-pätkää.* Mukavan raukean aamutunnelman lisäksi tämän vuonna 1958 kuvatun King Creole -elokuvan alkupätkän maisemat New Orleansin French Quarterista näyttävät perin tutuilta. Niin, ja duetoihan laululla Jean ”Kitty White” Bilbrew’n kanssa muuan Elvis Presley, jonka vaatimaton pikku kotimuseo kuului matkakohteisiimme.
Niin, ja tulihan tuota laulun ylistämää einettä eli jokirapua syötyä sitäkin Court of Two Sistersin brunssilla, sherryllä maustetun kilpikonnakeiton ja muiden herkkujen ohessa. Neworleansilaiseen keittiöön tutustuessa voi huoleti jättää nisäkkäät ja linnut vähän vähemmälle.
___
* Saattaa olla, että olen joskusmuinoin linkittänyt Johnny Thundersin ja Patti Palladinin mainion 80-lukuisen coverin aiheesta. Ainakin olen suunnitellut sen linkittämistä.
Mietin, mitä soittaisin teille tänä sunnuntaina, ja päädyin valitsemaan ensi kuun Helsingin-vierasta. Daniel Lanois on lauluntekijänä ja äänitaiteilijana yksi suuria sankareitani. Reilun viidentoista vuoden takainen Tavastian-keikka oli suorastaan maaginen kokemus, eikä Trixie Whitleyllä vahvistettu Black Dub ollut totisesti huono toissakesän Pori Jazzissa. Niinpä Danny-sedän niskaan on kasattu paineita.
Hivenen näyttiä siitä millaista meininkiä torstaisella Fatoumata Diawaran keikalla nähtiin ja kuultiin. Näissä kahdessa pätkässä nähty taustabändi ei ole kokonaan sama, mutta tunnelma on kohdallaan.
Matka on edennyt yhteen maailman järjettömimmistä paikoista rakennettuun kaupunkiin. Kyseessä on tietenkin New Orleans Mississippin suistossa, keskellä soita ja patovalleja, jotka yrittävät suojata suurelta osin vedenpinnan tason alapuolella sijaitsevaa kaupunkia.
Jo matka kaupunkiin on vaikuttava. Moottoritietä ympäröivät bayout, suot, järvet ja lammet, maailma jonka asukit, edelleen puolittain ranskankieliset cajunit, ovat tuttuja ainakin zydeco-musiikin kautta.
Itse moottoritiekin kulkeebayoun päällä. Välillä alla on soista maata, välillä soista järveä.
New Orleans (eli N’awlins, kuten paikalliset nimen tavaavat) on Yhdysvaltain virallinen bailukaupunki. Siinä missä Nashvillen Broadway ja Memphisin Beale Street tuntuivat ympärivuotisilta ja -vuorokautisilta rokkifestareilta, New Orleansin ranskalaiskaupunginosan (French Quarter) Bourbon Street ympäristöineen on Broadway ja Beale yhdessä potenssiin… jotakin. Etelän herkkuja ja moninaisia rytmejä tarjoavia soittoruokaloita täydentävät vielä stripparipaikat ja muu vähän enemmän seedy meininki.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö häät parvekkeella vastapäätä stripparipaikkaa, kännisen yleisön huudellessa kadulta, voisi olla ikimuistoisen romanttinen kokemus.
Neworleansilainen keittiö on syystä kuuluisa. Alligaattorimakkaraa, jambalayaa, gumboa, paistettuja vihreitä tomaatteja, kilpikonnakeittoa,… herkkuja on siellä monenlaista, eikä ylipainoisenkaan matkailijan vatsa vedä vuorokaudessa edes murto-osaa siitä mitä olisi tarjolla.
Bailukatujen ulkopuolella French Quarter on suorastaan idyllisen rauhallisia katuja ja maalauksellisia taloja parvekkeineen.
Ranskalaiskaupungin pohjoispuolella piti tietenkin käydä kunnioittamassa paikkaa, jossa länsimainen musiikki – sellaisena kuin sen nykyään tunnemme – sai alkunsa.
Nykyään Louis Armstrongin puistossa sijaitseva Congo Square oli paikka, johon orjilla oli sunnuntaisin lupa kokoontua viettämään aikaa keskenään, soittamaan, laulamaan ja tanssimaan: täällä rumpujakaan ei ollut orjilta kielletty, kuten muualla etelävaltioissa. Nämä afrikkalaiseen musiikkiperinteeseen ja osin länsimaisiin soittimiin pohjaavat bilejammailut muodostivat pohjan sille mistä myöhemmin tuli dixielandia, jazzia, bluesia, zydecoa, rockia, soulia, hiphoppia,…
Orjilla oli ennen Ranskalle kuuluneessa Louisianassa muutenkin hivenen paremmat olot kuin muualla Yhdysvalloissa. Orjaperheitä ei saanut myydä erikseen, orjilla oli oikeus omistaa (vähän) maata ja niin edelleen.
Etelän talous perustui täysin orjuuteen, joten ei ihme että sisällissodan aiheuttama orjuuden lakkauttaminen oli taloudellinen katastrofi. Vanhojen aikojen loistosta oli tilaisuus nähdä vilahdus Oak Alley -nimellä nykyään tunnetussa plantaasimuseossa.
Komea kartano Mississippin patovallien kupeessa syntyi 1830-luvulla ja kukoisti hetken sokeriruo’on viljelyllä. Orjuuden päättyminen ja talonväen kykenemättömyys sopeuttaa elämäntapaansa uuteen, niukempaan aikaan vei konkurssiin.
Huolellinen restaurointi ja kaluston keräily ympäri etelää antavat jonkinlaista kuvaa, millaista Oak Alleyssa on ehkä ollut sen lyhyeksi jääneinä loiston päivinä.
Orjilla oli tietenkin aika paljon niukempaa. Heidän asuntoloidensa jäljennöksiä ollaan parhaillaan rakentamassa plantaasin alueelle.
Elävää musiikkia kuullakseen ei New Orleansissa tarvitse kuin kävellä kadulla. Aina jossakin on joku bändi lauteilla. Olisi tietysti ollut kiva nähdä joku kaupungin suurista pojista – Neville Brothers, Dr. John, Sonny Landreth,… – livenä kotikulmillaan, mutta kaikkea ei voi saada. Eilen illalla pääsimme sentään näkemään Howlin’ Wolf -klubilla kiinnostavaa ryhmää nimeltä Beats Antique.
Lavalla Zoe Jakesin tanssi, puvut ja naamiot tietenkin kiinnittävät eniten huomiota, mutta kyllä musiikissakin on seurattavaa etenkin tällaiselle vanhalle Transglobal Underground -fanille: samoilla vesillä soudellaan.
New Orleans on paikkana jotakin sellaista kuin kuvittelinkin: kaoottinen, hurmaava, pelottava, vähän rähjäinen ja samalla loistelias sekoitus kaikkea mahdollista: todellinen, aito ja ajan patinoima monumentti monikulttuurisuudelle. Onkin aivan sopivaa, että kaupungissa todella on monumentti siirtolaisille.
Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Matka jatkuu aamulla kohti itää ja Floridaa.
