Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että jonkun pitäisi tehdä Dick Dalen ”Misirlousta” kunnon itämaaversio. Mutta nythän on niin, että se on tehty jo toistakymmentä vuotta ennen kuin Dick Dale levytti loistavan surf-instrumentaalikitarapläjäyksensä.

Dick Dale tuli nähtyä Roskildessa joskus vajaa kymmenen vuotta sitten, ja kyllä oli muuten aika messevää menoa. Vähän niin kuin tähän tyyliin:

Visuaalisena detaljina jäi mieleen Dalen kitarasoundille oleellinen vanha Fenderin putki-jousikaikulaite. Jotta se ei olisi ottanut häiriöitä lavan tärinästä ja vahvistimien jyrinästä, se oli ripustettu valorikiin kymmenmetrisellä nailonköydellä.

Saarelan Mikko, mainio mies, linkitti Naamattuun kiinalaista Hanggaita, joka yhdistelee oikein mainion kuuloisesti mongolialaisarojen perinnettä ja rockia:

Flunssaisena ei juuri ole tullut päivitettyä, mutta kun tämä tuli kohdalle (kiitoksia, Risto!) niin eipä tarvitse pahemmin miettiä, mitä soittaisi teille tänä sunnuntaina. Little Featilta nimentä vääntänyt Pienet miehet teki 1980-90-lukujen taitteessa kaksi albumillista hienoa kantrirockia. Suomirockin suuriin klassikoihin kuuluva ”5 laiskaa auringossa” on siltä ensimmäiseltä, jota ei ole vieläkään julkaistu cd:nä.

Pienet miehet on samalla varoittava esimerkki: hyvin vauhtiin päässyt homma kaatui rumpali/laulaja/lauluntekijä Jäky Järnefeltille kehittyneeseen tinnitukseen, joka esti lopulta kaikenlaisen esiintymisen. Mutta vuonna 2007 yhtye onnistui kuitenkin tekemään silmittömän hienon levy-comebackin 13 nuolta -albumilla. Hankkikaa se käsiinne, heti!

Älkääkä unohtako, että ihan kohta on kesä, hiki ja kärpäsiä.

Naamattututtava linkitti tämän, ja minä linkitän tämän teille. Polly Jean Harvey ja Björk näyttävät Rolling Stonesille, mistä kissimirri pissii. Tai jotakin sellaista.

Monikulttuurisuus on musiikin sydän. Kysykää vaikka Los Angelesin chicanoporukoista ponnistavalta Ozomatlilta, joka yhdistää erilaisia hiphopeja, meksikolaista musiikkia, rockia, salsaa, funkia, jazzia – ja tällä hienolla ”Believe”-kappaleella vieläpä vahvoja Mahgreb-vaikutteita.

Tämä on aina yhtä hieno laulu. Elokuvasta Lagaan, jos ette vielä tiedä. Ja elokuva, jossa (yhtä lukuun ottamatta kaikki) englantilaiset ovat barbaarisia roistoja, ei voi olla huono. (vitsivitsi) Varsinkaan, kun tanssi- ja laulukohtaukset ovat parhaiden musikaaliperinteiden mukaisesti täynnä tekohauskaa huumoria ja musiikillis-kulttuurillisia anakronismeja. (Elokuvahan on sijoittuvinaan 1800-luvun puolivälin miehitettyyn Intiaan.)

Aivan pätkän lopussa kuuluva kimakka ja vähän vihlovakin naisääni muuten kuuluu Lata Mangeshkarille, joka vielä tämän elokuvan valmistumisen aikoihin taisi olla maailman kaikkien aikojen eniten kappaleita levyttänyt artisti.  Sittemmin hän on menettänyt tittelin – pikkusiskolleen Asha Bhoslelle. (Juuri hänelle, josta Corneshop lauloi mainiossa pikkuhitissään ”Brimful of Asha”.)

Egyptin tapahtumien vuoksi kuunneltakoon tänä sunnuntaina legendaarisinta egyptiläislaulajaa, jonka nimi translitteroidaan usein muodoissa Umm Kulthum, Oum Kalthoum tai Oum Kalsoum. (Ymmärtääkseni riippuu siitä, minkä arabiankielen murteen ääntämyksen mukaan mennään.) Tämä setti on äänitetty Pariisissa vuonna 1967.

Tässä vetosi minuun myös YouTuben kommentti:

I have the chills. I romanced my wife to this music when we first met. Iam a black man from new orleans, she is a native eskimo from alaska. My friend from Bahrain gave me the album. we do not know the words but we felt its beauty. Thank you for the translation. i have arabic friends who dont like to listen to it because it makes them cry. I now understand.

Näin se käy.

Naamattukaveri linkitti videopätkän Jackson Brownen ”Running on Emptystä”. Tuota kappaletta – ja samannimistä albumia – olen itsekin kuunnellut vuosien mittaan melkoisen paljon, vaikken muuten juurikaan perusta Brownen tuotannosta. Running on Empty (1977) on jotakuinkin maailman definitiivinen ”rockbändi laulaa rockbändin kiertueella olemisesta” -albumi, ja asiaankuuluvasti äänitetty kiertueella: lavalla, soundcheckeissä, hotellihuoneissa ja keikkabussissa.

Lainasin albumin luokkakaveriltani Olli-Pekalta hänen suosituksestaan, jota ehkä vähän ihmettelin: O-P kuunteli siihen aikaan enimmäkseen punkkia ja uutta aaltoa, ja Jackson Browne oli siinä vaiheessa kyllä täysin kiistaton vanha pieru, Kalifornian hippi ja juuri sitä lajia, joka muutti musiikin sanoman muodosta ”mulla on iso muna, nussitaan” muotoon ”olen herkkä, rakastele kanssani”, kuten vanha kansa asian ilmaisi. Mutta toisaalta tämä Brownen albumi on kestänyt aikaa siinä missä uuden aallon parhaimmistokin.

Mutta ei soiteta tänään Jackson Brownea, vaan hänen pitkäaikaista bändikaveriaan, jota kuulin ensi kertaa juuri tuolla levyllä. Kyseessä on tietenkin Polyesterin Prinssi, armoitettu slide-kitaristi, steel-kitaristi ja viulisti David Lindley, jonka ensimmäisestä soololevystä El Rayo-X innostuin vuonna 1982 aivan tavattomasti.

”Mercury Bluesista” innostuin aikanaan itse asiassa niin paljon, että sanoitin sen suomeksi ensimmäiselle bändilleni Kumpula-projektille:

Kertokaa mistä sitä saa
mitä maksaa – kaikki haluaa
Kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa

Joku sen sai, kehui totta kai
maanantaista lauantai:
Kaikki sitä haluaa, kaikki sitä haluaa
ostaa ja omistaa ja kavereille mainostaa

Samoihin aikoihin Pave Maijanen tietenkin levytti(kin) sen nimellä ”Pakko saada BMW”… no, kappalehan ei ole Lindleyn originaali, vaan alunperin K. C. Douglasin ”Mercury Boogie” vuodelta 1949.

David Lindley joka tapauksessa näyttää tässäkin videopätkässä, että steel-kitara kelpaa oivasti vähän roheampaankin meininkiin kuin vain ulisemaan imelien kantrijollotusten taustalla. Moinen instrumentti onkin ”tämän rakennan seuraavaksi” -listallani kakkosena tai ykkösenä…