Robert Zimmerman: Leaving Earth. Space stations, rival superpowers and the quest for interplanetary travel. Joseph Henry Press, Washington DC, 2003.

Täytyypä tunnustaa, että tämä kirja kertoo sellaisesta avaruuslentojen historiasta josta olen tiennyt tavattoman ja nolon vähän. Yleensä historiikeilla on taipumus keskittyä heihin, jotka menivät jonnekin ensimmäisinä. Zimmerman kertoo heistä, jotka ovat viettäneet avaruudessa pisimpiä aikoja. Puolitoista vuotta arkipäiviä Maata kiertävällä radalla ei ehkä tunnu kovin mediaseksikkäältä, mutta Zimmerman kirjoittaa niin hyvin, että yli nelisataasivuinen kirja sujahtaa melkoisella vauhdilla.

Sujuvuuteen vaikuttaa epäilemättä myös jossakin mielessä varsin kapean näkökulman valinta: Zimmerman on kiinnostunut avaruusasemista lähinnä valmistelevina projekteina planeettainvälisille avaruuslennoille. Hän siteeraakin lopussa astronauttia, joka ehdotti puolipiloillaan, että kansainväliseen avaruusasemaan ISS:ään laitettaisiin pari moottoria lisää ja ohjattaisiin koko höskä kohti Marsia. Muu avaruusasemilla tehty ja tehtävä tutkimustyö jää suuren kysymyksen varjoon: Pystyykö ihminen elämään painottomassa avaruudessa riittävän kauan päästäkseen toisille planeetoille (ja takaisin), ja onko hän sellaisen matkan jälkeen toimintakuntoinen voidakseen toimia toisen planeetan pinnalla?

Amerikkalaiselle lukijakunnalle kirjoittava Zimmerman joutuu samalla kirjaamaan melkoisen määrän Neuvostoliiton viimeisten vuosikymmenien ja uuden Venäjän ensimmäisen vuosikymmenen historiaa – sillä avaruusasemien historia on hyvin pitkälti venäläisen avaruustutkimuksen historiaa. Lyhytikäisen Skylabin ja muutaman ISS-moduulin välisinä vuosikymmeninä Yhdysvaltain avaruushallinto NASA sai tällä alalla aikaiseksi vain puolivalmiita piirrustuksia Freedom-asemasta, joka ei koskaan lentänyt. Zimmermanille nykyinen NASA onkin hyvin neuvostoliittolaishenkinen virasto, joka ei kykene juuri muuhun kuin maksamaan palkkoja jatkuvasti paisuvalle virkamieskunnalleen ja vähättelemään ja peittelemään astronauttien kohtaamia melkein-katastrofeja. Hänen mielestään nyky-Venäjän (siis vuoden 2002) avaruushallinto ja -ohjelma ovat jo kauan toimineet paljon paremmalla pioneeri- ja yrittäjähengellä kuin byrokraattiset amerikkalaiset. Zimmerman on muutenkin yrittäjyyden, markkinatalouden (ns. ”vapauden”) ja muiden vanhan ajan amerikkalaisihanteiden horjumaton kannattaja, mutta sen ei kannata antaa häiritä mukavaa lukukokemusta, vaikkei itse olisikaan samaa mieltä. Avaruusasemien historia on joka tapauksessa ollut hyvin pitkän aikaa neuvostoliittolaisten ja venäläisten kirjoittamaa historiaa, hyvinä ja pahoina hetkinään.

Pohjatyö tehtiin 1970- ja 1980-luvuilla Saljut-asemilla, joista osa oli ainakin alkuaan tarkoitettu sotilaskäyttöön: siksi Saljut 3 ja Saljut 5 ovat (toistaiseksi) olleet historian ainoat aseistetut, miehitetyt avaruusalukset: molempien runkoon oli rakennettu 23-millinen konetykki. Ainakin Zimmermanin tekstistä saa kuitenkin käsityksen, että sotilaallinen toiminta (lähinnä tiedustelu) jäi loppujen lopuksi aika vähäiseksi osaksi asemien toimintaa: kirjan painotukset huomioon ottaen aihe on ehkä vain sivuutettu muutamalla sivulauseella.

Varsinainen työn sankari ja ennätysten murskaaja oli tietenkin kaksikymmentä vuotta Maata kiertävällä radalla miltei koko ajan miehitettynä toiminut Mir. Tällä asemalla osoitettiin, että ihminen voi elää toimintakykyisenä painottomassa tilassa ainakin puolitoista vuotta ja pystyä toimimaan myös Maan painovoiman piiriin palattuaan. Aseman väki osoitti myös, että avaruusalus voidaan pitää toimintakuntoisena vuosikausia, ja – mikä tärkeintä – se on mahdollista myös korjata avaruudessa. Etenkin viimeisinä käyttövuosinaan Mirin historia tuntuu Zimmermanin kirjan mukaan olleen ennen kaikkea hengenvaarallisista läheltä piti -tilanteista selviämistä ja yhä nopeammin rapistuvan laitteiston hätäkorjauksia.

Zimmerman puhuu paljon myös avaruuslentäjien psykologisesta dynamiikasta sekä toisaalta aseman väen ja maahenkilöstön vuorovaikutuksesta. Hänelle asemat ovat ennen kaikkea valmistautumista vuosien mittaisiin avaruuslentoihin, joilla henkilökonflikteista on selvittävä samalla tavalla omin voimin. Hän murehtii myös sitä, että ISS:n väestä on tehty entistä riippuvaisempaa maahenkilökunnan laatimista minuuttiaikatauluista: vanhojen Saljutien ja Mirin alkuaikojen kosmonauttien vapaus ja päätösvalta vuorokausirytmiensä ja työtehtäviensä suhteen on mennyttä. Zimmermanille tämä heikentää asemien kykyä toimia planeettalentojen koelaboratorioina ja tekee niistä siten päämäärättömiä ja tavoitteettomia.

Historiankirjoituksensa lomassa Zimmerman muistaa myös puhua paljon avaruusasemien ja etenkin kansainvälisten avaruuslentojen propagandatavoitteista. Hänen mukaansa etenkin Leonid Brežnev ja Bill Clinton suhtautuivat avaruuslentoihin miltei yksinomaan propagandavälineinä. Hän muistaa mainita Clintonin hylänneen Freedom-asemasuunnitelman aivan liian kalliina, mutta suoltaneen sittemmin vähintään yhtä paljon rahaa venäläisille ja Mir-aseman toimintaa kansainvälisen yhteistyön nimissä. Zimmerman ei halua yhteistyötä. Hän haluaa kilpailua.