Kategoria: kirjallisuus

Minä, ratkaisu kaikkeen

· 2 kommenttia ·

Alisa Zinovjevna Rozenbaum (1905–1982) pakeni kaksikymmenvuotiaana muutaman vuoden ikäisestä Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin. Vauraan pääkaupunkilaisen apteekkariperheen lapsena hän kuului siihen venäläiseen kansanosaan joka joutui kärsimään vallankumouksen aiheuttamista vainoista heti ja myös taloudellisesti, joten ei mikään ihme että hän käytti jotakuinkin koko loppuikänsä saarnatakseen kollektivismia vastaan ja valistuneen itsekkyyden siunauksellisuuden puolesta.

New Yorkiin päästyään hän tutustui varhaisiin tieteiskertomuksiin ja alkoi (elokuvakäsikirjoitusten ohessa) kirjoittaa tieteisromaaneja. Tällöin hän oli jo muuttanut nimensä virallisestikin Ayn Randiksi. Pienoisromaani Anthem julkaistiin aluksi vain Britanniassa (1938), sodanjälkeistä amerikkalaispainosta varten hän editoi sitä reippaasti uusiksi. Kyseessä oli alkuaan vain pieni välityö kesken ensimmäisen massiivisen romaanin The Fountainhead (1943) kirjoitusprosessia.

Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa, tiukasti säädellyssä kollektivismissa, joka on unohtanut useimmat ”nimeltämainitsemattomien aikojen” keksinnöt. Nuori kansalainen nimeltä Equality 7–2521 on halunnut päästä tutkijakoulutukseen, mutta Elämäntehtävien Neuvosto määrää hänet elinikäiseksi kadunlakaisijaksi. Kiltisti nuorukainen aloittaa uudella urallaan, mutta pitää silmiään auki enemmän kuin hänen ammatissaan on suotavaa. Pian kohdalle sattuukin mielenkiintoisia havaintoja, joista jotkut liittyvät nimeltämainitsettomiin aikoihin, ja monet nuoreen, kauniiseen maatalouskollektiivin työntekijättäreen nimeltä Liberty 5–3000, joka ei ole vielä joutunut kokemaan kaikille kansalaisille pakollista parittelukautta, vaan on, Equality 7–2521:n suureksi riemuksi, yhä neitsyt.

Nuori kadunlakaisija tuhoaa lopullisesti mahdollisuutensa toimia yhteiskunnan jäsenenä tuomalla esiin nimeltämainitsemattomien aikojen keksinnön, jonka hän on onnistunut saamaan toimimaan omalla nokkeluudellaan. Hän pakenee Kartoittamattomaan metsään ja osoittautuu  kaupunkilaistaustastaan huolimatta välittömästi taitavaksi metsästäjä-keräilijäksi. Mukaan ottamiensa nimeltämainitsemattomien aikojen tekstien avulla hän lopulta ylittää elämänsä suurimman henkisen kynnyksen: hän opettelee käyttämään kiellettyä sanaa”minä”.

”Minä”-sana on Anthemin tunnetuin pointti. Taustalla on epäilemättä neuvostoretoriikkaan kuuluvan kollektiivisen ”me”-sanan käytön ohella englanninkielen ainainen teitittely: toisen persoonan pronominin yksikkömuotoa thou ei juurikaan enää käytetä. Randin kollektiivissa ”me”-sanaa käytetään kuitenkin selkeästi yksiköllisenä, kuten (nykyään) you-sanaa, myös silloin kun henkilö ajattelee itseään yksilönä (kuten Equality 7–2521 tarinan mittaan koko ajan ajattelee) eikä pelkästään kollektiivin edustajana. Jotenkin epäloogista, minusta, ja vesittää kirjan pointtia.

Mutta ei se ole ainoa epäloogisuus tai -uskottavuus tässä kömpelöhkössä pikku tarinassa, joka etenee alusta loppuun jotakuinkin ennalta-arvattavia polkuja. Voi tietysti olla, että nihkeä suhtautuminen johtuu ensisijaisesti nihkeästä etukäteissuhtautumisestani Ayn Randia kohtaan: jonkun toisen kirjoittamana juttu olisi voinut hyvinkin mennä yksinomaan naiiviudessaan hupaisana pikku kertomuksena, oman aikansa peittelemättömänä peilinä niin kuin lähes kaikki tieteiskirjallisuus on.

Kaunokirjallinen muoto antaa kirjoittajalleen aina suunnattoman vallan omien aatteidensa ja tendenssiensä todistamiseen. Toisin kuin todellisuudessa, romaanien maailma toimii juuri niin kuin sen ideologian mukaan pitäisikin toimia. En ole tällaiseen (kuvitellun) todellisuuden vääristelyyn itsekään syytön. Ayn Randin koko ura ja hänen maineensa valistuneen itsekkyyden ihailijoiden keskuudessa taitavat pitkälti perustua tähän mahdollisuuteen keksiä itse todisteita omien teorioiden tueksi.

Shimo shummaa

·

Puolentoista viikon päästä koittavan Turconen-tapahtuman kunniaksi Shimo Shuntila on lukenut kaikki viisi romaaniani. Niiden herättämiä ajatuksia löytyy hänen Routakoto-blogistaan mainioiden raapaleiden lomasta:

391
Alshain
Nedut
Karsta
Muurahaispuu

Tulee jotenkin niin kuin vaikutelma, että Shimo ikään kuin tykkäsi kirjoista… mutta kehumisen ohessa hän myös nostaa esiin vallan mainioita huomioita ja pointteja kirjojen teemoista. Joten tässäpä mainio ”mistä aloittaa” -opas muillekin kuin kommentoija-Kostille.

Ja muistakaa tulla Turcoseen.

Suomi kahdessa päivässä

· 6 kommenttia ·

Ernest Cline osoittautui livenä tekstinsä oloiseksi mieheksi. Leppoisa nörtti, terveesti ylpeä nörttiydestään. Hän kirjoitti Ready Player Onen ennen kaikkea teokseksi, joka miellyttää häntä itseään, johon on mahdutettu kaikki ne asiat joista hän itse tykkää, ja jonka kokonaisuus on täysin hänen päätäntävallassaan, toisin kuin elokuvakäsikirjoitukset – RPO:n kässäri mukaan lukien – joilla on taipumus muuttua matkan varrella tunnistamattomiksi. Kirjan suosio on Clinelle sikälikin ilahduttava asia: innostunut, iso fanikunta auttaa säilyttämään kirjan oleelliset aspektit muuttumattomana Hollywoodin myllytyksessäkin.

(Minusta on edelleen käsittämätöntä, miten edes keskeisimmät jutut kirjasta on mahdollista mahduttaa elokuvaan. Televisiosarjaan kyllä, mutta että elokuvaan… ellei sitten tulossa ole Ready Player Onen lisäksi Two ja Three, ainakin.)

Clinen paripäiväinen visiitti oli täynnä ohjelmaa. Jetlagginen kirjailijaparka työnnettiin suoraan koneesta televisiokameroiden ääreen, saapumispäivänä oli muutama muukin haastattelu, ja tänään vielä enemmän. Homma päättyi Akateemisen kirjakaupan Kohtauspaikan leppoisaan jutustelutuokioon. Univelkoja Ernest ei erityisemmin päässyt makselemaan. Lyhyeksi ajateltu vierailu Helsingin mafian tapaamisessa Urhon pubissa venyi, kuuleman mukaan, toisen ravintolan ja yksityisasuntojatkojen myötä jonnekin aamuneljän tuolle puolen. Itse jättäydyin porukasta jo yhden korvilla.

Suomalainen fandom tuntuu tehneen Ernestiin todella positiivisen vaikutuksen, ja hän toivoo pääsevänsä palaamaan viimeistään Finnconiin. Mainiota.

Pelaaja Yksi elävänä!

·

Taannoin ilmestyneen suomennokseni Ready Player One: romaanin kirjoittaja Ernest Cline vierailee parhaillaan Helsingissä. Hänet voi bongata tänään ylimääräisessä Helsingin scifimafia -baaritapaamisessa St. Urho’s Pubissa kello 18 jälkeen.

Seuraava tilaisuus on peräti huomenna kello 17 Aleksanterinkadun Akateemisen kirjakaupan Kohtaamispaikalla, jossa Maria Pettersson haastattelee häntä. Signeerauksia saa haastattelun jälkeen.

Itse aion olla läsnä molemmissa tilaisuuksissa. Suomentamiensa kirjailijoiden tapaaminen on harvinaista herkkua, joten tilaisuus pitää toki käyttää hyväksi.

Askel kohti

· 2 kommenttia ·

Maanpakolaisten planeetta on kirjoitusjärjestyksessä toinen Ursula K. LeGuinin ”hainilaissyklin” kirjoista. Se ilmestyi alkuaan vuonna 1966, samana vuonna kuin edeltäjänsä Rocannonin maailma. Suomennosta (Jyrki Iivonen, Avain) jouduttiin odottamaan viime vuoteen asti.

On kyllä ihan ymmärrettävää, etteivät nämä hainilaissyklin alkupään teokset ole olleet kustantajien kannalta kovinkaan kiinnostavia. Kirjasarjan kantavat ideat – ennen kaikkea ajatus monien planeettojen Ekumeeni-nimisestä yhteisöstä – ovat vielä olleet hakusessa. Rocannon oli lähinnä tavanomaisehko fantasia-seikkailu/matkatarina, Maanpakolaisissakin pysytään lähellä tallattuja polkuja. LeGuinin mestariteoksille niin oleelliset sosiaali- ja kulttuuriantropologiset (nekin ovat tieteitä!) teemat ovat vasta tulossa muutamaa vuotta myöhemmissä helmissä, ennen kaikkea Pimeyden vasemmassa kädessä ja Osattomien planeetassa.

Tämän kirjan kohdalla tuntuu, että LeGuin on tavallaan aavistellut tulevia, mutta ei vielä tuntenut itseään riittävän valmiiksi sukeltamaan syviin vesiin. Tältä kantilta lukien ajatus sijoittaa joukko (tulevan) Ekumeenin tutkijoiden jälkeläisiä loukkuun primitiivisten ihmisen sukulaisten asuttamalle planeetalle – vailla matkustus- ja kommunikaatiomenetelmiä muun Linnunradan kanssa – tuntuu ikään kuin turvalliselta ratkaisulta jättää niihin liittyviä kysymyksiä sivuun. Kohtaamisen ja outouden teemat itävät, mutta eivät vielä kuki. Tuloksena on sujuvasti kulkeva pieni seikkailutarina talven tulosta, pohjoisen barbaareista ja heidän hyökkäyksestään.

Onneksi LeGuinilla oli sitkeyttä ja kustantajan armoa jatkaa asetelman kehittelyä. Kirjailijalle Maanpakolaisten planeetta on tavallaan lohdullinen: mestarikin oli ensin pelkkä kisälli.

Con III

·

Eiliseen Finnconin illanviettoon tulin lähteneeksi ilman kameraa. Arvelin ilmeisesti, että viihdyn suurimman osan illasta jutustelemassa uusien ja vanhojen tuttujen kanssa Telakan terassilla ja missaan varsinaisen ohjelman naamiaispukuineen ja filk-lauluineen. Siinä olin ihan oikeassa.

Mutta muutama kuva viimeiseltä conipäivältä:

Esikoiskirjailija-emerita Saara Henriksson kyselee viisaita tämän vuoden esikoiskirjailijoilta J. S. Meresmaalta, Jenny Kangasvuolta ja Emmi Itärannalta.

Tiedetoimittaja Mikko Suomisen hämärä selkä ja uhkia avaruudesta. Valkokankaille heijastetussa simulaatiossa näkyy planeettojen radat Merkuriuksesta Marsiin sekä hillitön määrä pisteitä, jotka esittävät tunnettuja asteroideja. Punaiset pisteet ovat niitä, joiden katsotaan kulkevan Maan kannalta mahdollisesti vaarallisilla kiertoradoilla.

Petri Hiltusen vetämät definitiiviset paneelit ovat joka conin pakkokatsottavia ja -kuunneltavia. Definitiivinen maya-paneeli oli kuitenkin aikaisempia hivenen kuivakkaampi ja panelistit puhuivat aika ajoin jopa ihan… asiaa.

Itseoikeutettu pää ja kuningatar Marianne Leikomaa julistaa vuoden 2012 Finnconin päättyneeksi.

Finncon on maailmanlaajuisestikin jotakuinkin ainutlaatuinen tapahtuma. Se on ilmainen, perustuu innostuneen vapaaehtoistyövoiman varaan ja järjestetään kalliiden hotellien ja kongressikeskusten sijaan usein yliopistojen ja vastaavien laitosten tiloissa: mukana on sitä myöten myös paljon asiaohjelmaa muistakin tieteistä kuin vain kirjallisuudentutkimuksesta. Tältä pohjalta siitä on tullut myös yksi maailman suurimmista sf-tapaamisista: tänä vuonna paikalla vähintäänkin piipahti yli kolmetuhatta kirjallisuuden ja muiden taide- ja tiedemuotojen ystävää. Vapaaehtoisuus tuo mukanaan hyvän, rennon ilmapiirin, joten keski-ikäinen, kotona viihtyvä kirjailijanlorttikin tulee iloisena paikalle siitäkin huolimatta, ettei ole mukana yhdessäkään paneelikeskustelussa tai muussa ohjelmanumerossa.

Marianne kertoi, että järjestäjät olivat päättäneet järjestää minulle helpon vuoden, koska ensi kerralla minua sitten viedään kuin markkinapalloa. Vuoden 2013 Finnconiin Helsingin Kaapelitehtaalla on aikaa enää vähän yli yksitoista kuukautta.

Con II

·

Muutama kuva ensimmäisen varsinaisen Finncon-päivän ohjelmasta.

Pirkanmaan kirjastolaitos mukana tapahtumissa.

Johan Frick ja Johanna Vainikainen-Uusitalo keskustelemassa Gene Wolfen ruotsintamisesta ja suomentamisesta.

Risto Isomäen kaksituntinen ”Uhka syvyydestä” -esitelmä todennäköisimmistä ihmiskuntaa (ja muuta biosfääriä) uhkaavista maapalloperäisistä vaaroista oli buukattu aivan liian pieneen saliin…

… joten siirryimme ensin juhlasaliin…

… ja juhlasalista toiseksi tunniksi, seuraavan ohjelmanumeron tieltä, kolmanteen saliin.

Asia tuli kuitenkin esitetyksi. Ja samalla tuli esiteltyä vetoomus maailmanlaajuisesta sähköverkkojen suojaamisesta aurinkomyrskyiltä, jonka itsekin allekirjoitin. On nimittäin niin, että Auringosta tulee silloin tällöin niin voimakkaita purkauksia, että ne pystyvät tekemään selvää Maapallon sähköverkoista jopa kuukausiksi, ehkä vuosiksikin. Tämä romauttaisi infrastruktuurin – olemme erittäin sähköriippuvaisia – ja, mielenkiintoista kyllä, saattaisi hyvinkin tehdä ns. fukushimat sadoissa ydinvoimaloissa, jotka tarvitsevat sähköverkkoa hätävirtaa varten: varalla on dieselgeneraattoreita, mutta jos katko kestää useita viikkoja ja infra on sekaisin, dieseliä ei ehkä saada toimitettua ja ns. kusessa ollaan.

(Dieselgeneraattoireita luotettavampia varavoimanlähteitä kyllä on, mutta en usko että näen eläessäni ydinvoimalaa, jonka ympärillä on varmuuden varalla aurinkopaneeleja ja tuulivoimaloita…)

Ensimmäisenä varsinaisena conipäivänä väkeä keräytyi paikalle runsaasti.

Markku Soikkeli, Johanna Sinisalo, Miina Supinen ja Tiina Raevaara toivovat valoisaa tulevaisuutta kirjallisuudenlajille, joka tunnetaan jo ulkomaillakin nimellä Finnish Weird eli suomikumma.

Jukka Halme ja Hannu Paloviita pohtivat suomennettavan genrekirjallisuuden kustantamisen näkymiä.

Onko Marsissa elämää, vai onko siellä vain seikkailukertomuksia?

Tällaista tänään. Iltabileet vielä edessä, ja huominen, toinen varsinainen conipäivä.

Todellisuuden kokemisesta

·

Leena Krohnin Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (WSOY 1992) oli viimeinen niitti, joka sai Suomen Kirjasäätiön muuttamaan Finlandia-palkinnon sääntöjä niin, että kilpailusta rajattiin siitä lähtien pois kaikki muu kirjallisuus paitsi romaanit. Finlandiasta haluttiin tehdä (kuviteltua) valtavirran lukijaa kiinnostava palkinto, joten oli aiheellista karsia kummalliset, kimurantit kirjallisuuden sivu-uomat.

En välttämättä ihmettele. Matemaattisia olioita tai jaettuja unia on omalaatuinen kokoelma kirjoituksia, jotka voisivat olla esseitä, novelleja, esseenovelleja tai novelliesseitä. Todellisten ja/tai fiktiivisten henkilöiden muistikuvia, ja muistikuvien herättämiä ajatuksia.

Krohn (tai kulloisenkin kirjoituksen kertoja) katsoo peiliin, kuvaannollisesti tai konkreettisesti, ja peili saattaa katsoa takaisin. Juttu alkaa keriytymään auki vanhasta valokuvasta, vanhan kaverin sekoiluista (para)psykologian kummallisuuksien kanssa, tietokoneen ruudulla vilistävistä virtuaalieliöistä tai vaikka Andeilta löytyneestä inkapojan viisisataavuotisesta muumiosta. Vaikka teksti on kepeää ja luistavaa, päällimmäisenä aineksena on pienistä yksityiskohdista kasvava pohdiskelu siitä, mikä on kirjoittajan (tai lukijan) suhde häntä ympäröivään todellisuuteen, omaan minuuteensa ja kanssaihmisiin. Tai todellisuuden, oman minuuden ja kanssaihmisten suhde kirjoittajaan (tai lukijaan). Kansipaperin peilihopeapinta on harvinaisen oivaltava ja oikeaan osunut päällysratkaisu.

Kepeästi, pätkissä luettavissa oleva pieni kirja, joka kannattaa lukea useammankin kerran, eri tilanteissa, tunnelmissa, mielentiloissa.