Kategoria: kirjallisuus

Maailma tulee kylään

·

Uutinen alkoi levitä Facebookissa tänä aamuna. Spokanen metsäpalosavupilvien keskellä, Yhdysvaltain Washingtonin osavaltiossa, oli äänestetty ja äänestyspäätös vaikutti kiistattomalta.

Nyt tiedon pitäisi olla jo virallinen: seitsemäskymmenesviides Worldcon-tapahtuma järjestetään elokuun 9. – 13. päivinä Helsingin Messukeskuksessa.

Worldconia yritettiin saada Suomeen jo täksi vuodeksi, mutta (paikalla olleiden mukaan) suomalaisten kampanjointi asioista päättäneessä vuoden 2013 Worldconissa oli lähinnä kampanjoinnin opettelua. Nyt homma oli hanskassa, töitä tehtiin oikein ja oikeassa järjestyksessä ja vakavin vastustaja, Yhdysvaltain Washington D.C., jäi selvästi toiseksi.

Oma panokseni kampanjaan oli lähinnä maksaa tämänvuotisen tapahtuman jäsenmaksu ja antaa sitten (jäsenyyden tuomalla mandaatilla) ääni Helsingille. Näin ollen en voi kuin kiittää ja onnitella kampanjan eteen uurastanutta porukkaa. Kunnia kuuluu teille. Työ tosin on vasta alussa.

Worldconit ovat osallistujamäärältään jonkin verran pienempiä kuin säännöllisesti kymmenkuntatuhatta kävijää vetävät ilmaiset Finnconit, mutta tekemistä, miettimistä, suunnittelemista ja organisoimista riittää. Epäilemättä minäkin yritän tehdä osani.

Tässä on nimittäin loistava paikka näyttää maailmalle, minkä Finnconin suomalaiset ja ulkomaalaisetkin kävijät ovat tienneet jo kauan sitten: Miten loistavia, moniarvoisia, suvaitsevaisia ja hyvin järjestettyjä tapahtumia suomalaiset vapaaehtoiset kykenevät tekemään.

Big Ben männikössä

·

Univelkoja on saatu vähän makseltua, hyönteisenpuremia hoidettu hydrokortisonilla, valokuvat on käyty läpi, vuokra-auto palautettu.* Millaista oli maailmanhistorian ensimmäisillä Järvilinnan kääntäjäpäivillä?

Ensimmäinen ajatus on ilo siitä, miten onnellinen olen saadessani hengailla tasaveroisena niin upeassa porukassa kuin nämä kolmisenkymmentä Järvilinnaan kokoontunutta kollegaa.

Toinen ajatus – joka tuli mieleen monta kertaa seminaarin mittaan – on kalvava tietoisuus, että suomentajana minulla on vielä paljon oppimista.

Vaikka Järvilinnan kääntäjäpäivistä on puhuttu ”kirjallisuuden suomentajien Mukkulana”, ohjelman lähtökohdat olivat jossain määrin toisenlaiset. Yleisölle avointa ohjelmaa oli vain päätöspäivänä, kaksi edeltävää päivää keskityttiin ammattitaidon kohentamiseen.

Ryhmänvetäjämme Alice Martin ja Jukka-Pekka Pajunen olivat valinneet osallistujille kotitehtäväksi muutaman sivun dialogipätkän suomennettavaksi, ja näitä käytiin sitten läpi äärimmäisen perusteellisella kammalla. Englanninkielenryhmäläisillä oli puitavanaan lyhyt katkelma Cormac McCarthyn Tasangon kaupungeista (Kaijamari Sivillin suomennos ilmestyy syksyllä), näennäisen ohimenevä, pinnallinen ja kevyt sananvaihto kirjan päähenkilön ja kengänkiillottajan välillä. Pienellä raaputuksella niukkasanaisesta ja eleettömästä keskustelusta paljastui valtapeliä, elämänasennetta, laajoja kaaria – ja ehkä jopa oraakkelimainen ennustus siitä mitä toiselle henkilölle tapahtuu kirjan lopussa. Minä olin, monien muiden tavoin, missannut useita täysin oleellisia piirteitä keskustelusta, jotka olisivat toki olleet ilmeisempiä, mikäli olisin lukenut koko kirjan ennen pätkän käännökseen ryhtymistä.

Tasojen ja merkitysten kaivamisen ohella oleellinen kysymys oli, miten kääntää dialogia luontevasti. Koska kyseinen keskustelu käytiin 1950-luvulla, olin valinnut tietoisesti hieman vanhahtavan tyylin, paljon kirjallisemman kuin muut ryhmäläiset. Ratkaisun järkevyys joutui tulikokeeseen lauantaina, kun minun versioni valittiin yhdeksi kolmesta näyttelijöiden esitettävästä tekstistä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Maija Andersson, Saara Jokiaho ja Jouni Salo lukivat kolme dialogiamme (ja ruotsinryhmäläisten vastaavat harjoitukset) primavistana, etukäteen tutustumatta. Ensimmäisten repliikkien ajan kiemurtelin nahoissani kiusaantuneena: kirjakielisempi ”puhe” tuntui kiusaannuttavan kankealta ja kököltä verrattuna aikaisemmin kuultuihin, modernimmin puhekielisiin. Mutta kun ilmaisuun oli tottunut, homma toimi oikeastaan ihan hyvin. Epäilen kyllä, että kyse oli pikemminkin näyttelijöiden taidosta kuin minun käännökseni laadukkuudesta.

Opetus: omaa käännöstään kannattaa lukea ääneen ilman näyttelijöitäkin.

Opin lisäksi ohjelmaan kuului toki myös yhdessäoloa, rentoutumista ja kesästä nauttimista muun muassa pienellä höyrylaivaristeilyllä, sekä loistavan Oili Suomisen viisikymmenvuotisen suomentajanuran juhlistamista.

Toisaalta kyse ei ollut pelkästään ammattilaisten vetäytymisestä. Yksi hankkeen tarkoituksista oli myös tuoda esiin kirjallisuuden suomentamista – ja muiltakin puolilta kuin viime aikoina runsaasti esillä olleen huonon palkkiotason kannalta. Siinä suhteessa homma toimi vallan mainiosti. Ihmiset antoivat haastatteluja radioon, televisioon ja lehdille, toimittajat kyselivät fiksuja. Ja sunnuntain yleisötilaisuuteen saapui pihantäydellinen väkeä – sen verran paljon, että valkokangasteknisistä syistä sisätiloissa pidettyyn Kersti Juvan ”Mitä kääntäminen on?” -esitelmän aikana Järvilinnan käräjäsalista alkoi loppua happi.

Kersti on pitänyt tätä esitelmää useissa eri yhteyksissä – aina vähän muokaten – ja jos kohdalle sattuu, kannattaa mennä kuuntelemaan. Se on informatiivinen, oivaltava ja riemukas. Homma alkaa joidenkin ammattitaidottomien toimittajien harrastamasta ”kirja on kääntynyt” -passiivista ja jatkuu kuvailemalla, miten mikään kirjassa ei käänny eikä suomennoksessa ole yhtään sanaa itse kirjailijan kirjoittamaa tekstiä: kaikki on kääntäjän kirjoittamaa tulkintaa alkuperäisestä tarinasta.

(Tätä tulkinnan ongelmaa puitiin moneen kertaan seminaaritehtävissä: miten paljon on mahdollista tulkita?)

Kääntämisessä on kyse eräänlaisesta illuusiosta: lukijan on saatava uppoutua kertomukseen niin, että hänestä on täysin luontevaa että vaikkapa Jane Austenin luoma herra Darcy puhuu virheetöntä suomea – tai, kuten Ketti asian esitti, lukijasta täytyy tuntua ihan luontevalta, että Big Ben törröttää keskellä suomalaista männikköä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että alkuteksti ja -tarina ovat peräisin aivan erilaisesta kulttuurista ja miljööstä: Englannin sana ”winter” tarkoittaa vesisateista ja tuulista vuodenaikaa, ei lunta eikä pakkasta, ”woods” taas niittyjen ja kukkuloiden lomittamia lehtipuumetsiköitä eikä suomalaista ”metsää”, ja niin edelleen. Sanoilla on hyvin harvoin kovinkaan yksiselitteisiä suomennoksia. Kuten totesimme, niinkin yksinkertaiselta vaikuttava virke kuin ”What do you think” voi, asiayhteydestä riippuen, tarkoittaa vaikkapa ”Torvi!” tai ”Äly hoi!” eikä suinkaan ”Mitä ajattelet?”

Järvilinnan ensimmäiset kääntäjäpäivät ovat olleet loistava tilaisuus sekä meille kääntäjille itsellemme että tiedon levittämiseen kääntämisestä. Viikonloppu oli ”tilaisuus” myös siinä mielessä, että nuori ja vielä pieni Kääntäjien ammattiosasto KAOS on saanut tämän mahdollisuuden. Iso, iso kiitos kuuluu Järvilinnan väelle, Kauko Sorjosen säätiölle ja puheenjohtaja Seppo Salmelle.

Kääntäjäpäivistä on tarkoitus tehdä kahden vuoden välein järjestettävä perinne. Jotta oikeaan rytmiin Lahden kirjailijakokouksen välivuosina päästäisiin, seuraava tapahtuma on jo ensi kesänä. Olen mukana suunnittelemassa, mutta en tiedä mahdunko mukaan itse päiville: seminaarimainen ryhmätyöskentely estää kasvattamasta joukkoa kovinkaan isoksi, ja jo tällä ensimmäisellä kerralla moni halukas joutui jäämään pois. Ensi kerralla voi olla muiden vuoro.

___
* Jouduin hankkiutumaan Anttolan kuntoutuksesta Laukaaseen perjantai-iltapäivänä parin tunnin mariginaalilla, joten auton vuokraaminen julkuneuvonkäytön sijaan oli tässä tapauksessa mielestäni perusteltua.

Vieterin vetäminen

·

Olen taas viettänyt viikkoa Anttolassa, kirjailijoiden TYK-kuntoutusryhmän jäsenenä. Ilmat ovat suosineet, tunnelma on ollut jotakuinkin leppoisaa – miltei kesäleirimäistä kiireettömyydessään – ja virallinen kuntoutusohjelma on jättänyt paljon aikaa ajattelemiseen ja lukemiseen.

Minut ja tanskanirlantilainen kirjailija/kääntäjä/muusikko Billy O’Shea (ja tämän viehättävä Charlotte-vaimo) esiteltiin toisillemme Archipelaconin viimeisenä iltana. Billy vaikutti – eikä pelkästään toimenkuviensa vuoksi – kerrassaan mainiolta tyypiltä ja yhteinen kääntäjäkollegamme vakuutteli myös, että Billyn romaani Kingdom of Clockwork (Black Swan, 2014) on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Täällä Anttolassa teokseen on ollut mahdollista perehtyä, ja vallan mainioksi kirja on osoittautunutkin.

Kirjan genremäärittely ”science fiction / steampunk” kertoo jonnin verran kirjan asetelmista. Eletään muutamia satoja vuosia tulevaisuudessa, suuren apokalypsin jälkeisessä ajassa. Entisajan yletön energiantuhlaus on kuluttanut maan resurssit pitkälti loppuun, monet saavutukset ovat kadonneet muistista myyttien hämäriin ja jossakin meidän aikamme Kööpenhaminan tietämissä sijaitsevan Kantarborgin pikkuvaltion teknologia toimii pitkälti – steampunkin hengessä – höyryllä ja tuulimyllyillä. Kirjan päähenkilö, nuori, lahjakas ja kekseliäs Karl Nielsen, päätyy ensin Kantarborgin kuninkaan kellosepäksi ja sitten myös tämän luotetuksi. Kuninkaan hallussa on entisten aikojen vieterivetoinen lelujunarata, ja sen mallin mukaan Nielsen rakentaa täysikokoisen, vieterin vetämän kellokoneiston kiidättämän veturin. Tahtomattaan hän sotkeutuu myös  hovin intrigeihin ja joutuu ensin vankimielisairaalaan ja sitten, vallankaappauksen myötä, kuninkaansa seuraksi pakomatkalle kauas pohjoisen tutkimattomille maille, pohjoisen vihollisvaltion selustaan.

O’Shea on tavoittanut tekstiinsä mainion vanhahtavan tyylin, joka toimii mainiosti tämän yhtä lailla vanhakantaisen henkisen matkakertomuksen tapahtumien kanssa synkassa. Kertoja-Nielsen raportoi menneen ajan matkakirjailijoiden – Marco Polon, Joshua Slocumin, Richard Henry Danan ja, fiktion puolella, Jules Vernen – hengessä retkikunnan kohdalle sattuneista kummallisista heimoista ja heidän oudoista tavoistaan. Näillä kuvauksilla olisi voinut toki herkutella enemmänkin, mutta O’Shea on halunnut pitää tarinansa kohtuullisen mittaisena. Loppupuolella hän tuntuu kiirehtivän vähän turhankin paljon: etenkin päätösepisodi olisi kyllä kestänyt vähän laveampaakin kuvailua. Nyt se hieman töksähtää – etenkin kun kirjan alkupuolella on muun muassa mainio, laajasti kuvailtu episodi, jossa kuningas ja hänen kelloseppänsä vierailevat kaupunginalaisessa luolastossa tekemässä herkullisia (väärin)tulkintoja näkemistään muinaisajan asioista.

Pikku puutteista huolimatta mukavan tunnelmallinen ja miellyttävä kertomus. Suosittelen kirjan tilaamista Black Swanin sivuilta.

Minun tieni jatkuu huomenna täältä Mikkelin kupeesta Jyväskylän kupeeseen, sillä perjantaina käynnistyvät Laukaassa kaikkien aikojen ensimmäiset Järvilinnan kääntäjäpäivät.

Ohi on taas con

·

Maarianhamina on minusta ollut aina tavattoman viehättävä kaupunki. Kaikki on kävelymatkan päässä. Oikeastaan kyseessä on esikaupunki ilman tarpeetonta, meluisaa ja pakokaasuista keskikaupunkia, rauhallinen ja leppoisa. Kesäisin, siis – kuulemma talvisaikaan se on, Hangon tavoin, autio, tyhjä ja ankea. Olen muistaakseni edellisen kerran käynyt Maarianhaminassa kesällä 1978, joten oli korkea aika verestää muistoja. Archipelacon oli siinäkin suhteessa mainio (teko)syy.

Saavuin kaupunkiin vuorokauden etuajassa, koska suunnitelmiin kuului tietenkin myös vierailu Sjöfartsmuseumissa ja nelimastoparkki Pommernilla. Laiva on edelleenkin vaikuttava vekotin. Se on entisöity pitkälti alkuperäiseen kuntoon, ja harrastajat ovat ommelleet sille vähitellen myös täydellistä purjekertaa. En tiedä miten pitkällä urakka on, mastoon nostettiin minun käyntini kunniaksi (hah!) mesaaniharuspurje, mutta ruuman näyttelytiloissa oli myös useampi raakapurje näkyvillä.

Antoisa oli varsinainen museokin. Mielessä rupesi itämään tarinan aihe, ja kirjoittelin sitä muistiin halliin entisöidyssä nelimastoparkki Herzogin Cecilien kapteeninsalongissa – tarinan aihetta, jossa kyseisellä vuoden 1935 karilleajon jälkeen menetetyllä aluksella on keskeinen osa.*

Itse Archipelacon polkaistiin käyntiin jo torstaina, joten kokonaisuudesta tuli vuorokautta pidempi kuin mitä Finnconit ovat normaalisti olleet. Laajemmin coneja kiertäneet toverit kertoivat, että tämä poikkeama normaaleihin jokakesäisiin Finncon-rutiineihin muistutti enemmän ruotsalaisten Sweconia. Tapahtuman jäsenyys (siis osanotto-oikeus) oli maksullinen ja väkimäärä senkin takia (tarkoituksella) rajattu noin vajaaseen kymmenesosaan Finnconien lähes kymmenestätuhannesta.

Yksi tapahtumanaikaisia päähänpinttymiäni oli muuten julistaa useammallekin ihmiselle, että Finnconeja voisi aivan hyvin mainostaa (kirjamessujen jälkeen) Suomen suurimpana kirjallisuustapahtumana, sillä sitähän se on. Noin isoa häppeningiä ei tässä maassa muita ole, ja painopiste ohjelmassa on ehdottomasti juuri kirjallisuudessa.

Ei kaikki ohjelma silti kirjallista ollut. Avajaisillan huippuhetkiä koettiin, kun vaski- ja lyömäsoitinyhtye Quinsonitus esitti pianisti Saana Iljinin tuella komean, kaksiosaisen setin scifi- ja fantasiateemaan sopivia sävelmiä elokuvista ja televisiosarjoista. Komeaa soitantaa, erinomaisia sovituksia ja mukana mukavasti huumoria.

Tämänkin conin ohjelmistossa oli myös runsaasti tiedeohjelmaa. Arkeologi Kristin Ilves kertoi perjantaina, mitä tiedetään Ahvenanmaan asutuksesta myöhäisellä rautakaudella, juuri ennen viikinkiaikaa. Esitystä kuunnellessa tuli vähän samanlainen olo kuin viime kesänä Solovetskissä: paikka on niin lähellä ja olen tiennyt sen historiasta ja esihistoriasta niin vähän.

Tiedetoimittaja Torill Kornfeldt puolestaan esitteli meille riemukkaassa esityksessään Zombies, Necrophiles and Spiralling Penises, millaisia mahdollisuuksia biologia – ja erityisesti eläinten seksi- ja lisääntymistavat – antaisivat viehättävän kipeiden ja pervojen tieteistarinoiden kirjoittamiseen. Jääpingviinien (jotka minun lapsuudessani tunnettiin vielä ”adeliepingviineinä”) sukupuolielämä oli niin… eläimellistä, että 1900-luvun alun järkyttynyt biologi kätki aiheesta kirjoittamansa kreikankielisen tiedeartikkelin niin visusti, että se löydettiin vasta melkein satakunta vuotta myöhemmin.

Yksi tapahtuman teemoista oli scifi- ja fantasiakirjallisuuden sekä fandomin tilanne eri puolilla maailmaa. Viime syksynä Shanghaissa tapaamamme Finncon-veteraani Regina Kanyu Wang ei päässyt itse paikalle, mutta lähetti esitelmänsä Kiinan sf-maailmasta videona ja vastaili sen esittämisen jälkeen Skypen kautta yleisön kysymyksiin. Koetan hankkia käsiini Reginan tekstin ja kirjoittaa tänne siitä tiivistelmän joskus lähitulevaisuudessa. Sitä ennen voitte tutustua vaikkapa shanghailaisen Applecoren sivuihin.

Tapahtuman sijoittuminen Pride-viikolle vaikutti epäilemättä omalta osaltaan siihen, että LGBT+-asiat olivat ohjelmassa hyvin esillä. Finnconeissakin on perinteisesti eletty ajatellen, että jokaisen kuuluu saada olla vapaasti oma itsensä. Tämä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että Cheryl Morganin kaltaisista loistavista tyypeistä on tullut Suomen sf-tapahtumien rakkaita vakivieraita. Cherylin, eteläafrikkalaisen nuortenkirjailijan Suzanne van Rooyenin sekä yhtä lailla vakio-conkareihin kuuluvan Dirk M. Wegerin paneelikeskustelu LGBT in Scifi/Fantasy tosin arvioi, että näitä teemoja on käsitelty oikeastaan paljon vähemmän ja pintapuolisemmin kuin mihin olisi mahdollisuuksia.

Istuin itse samaisen suuren auditorion pöydän ääreen Suzannen, Cherylin ja ruotsalaisen kääntäjän Bellisin kanssa keskustelemaan musiikin ja sf/f:n yhteyksistä. Leppoisaa, moneen suuntaan polveillutta keskustelua oli seuraamassa vallan mukavasti väkeä (etenkin, kun otti huomioon – kuten Cheryl otti – että samaan aikaan järjestettiin suklaamaistiaiset). Osallistuin myös keskusteluun kääntäjän ja kirjailijan suhteesta Johanna Vainikaisen, Tanya Tynjälän, kunniavieras Karin Tidbeckin, Cristina Macían ja hänen miehensä Ian Watsonin kanssa. Lisäksi suomensin julkisesti Sarah Lotzin romaania Day Four, joka ilmestyy syksyllä Neljäs päivä -nimisenä.

Coniperinteeseen kuuluvat tietenkin kunniavieraat. Tällä kertaa suurimman huomion sai arvattavasti George R. R. Martin, mutta toki myös Karin Tidbeck, Johanna Sinisalo ja tutkijakunniavieras Gary K. Wolfe olivat hyvin mukana ohjelmassa. Johannan kunniavieraspuhe oli ansaittu ylistys suomalaiselle fandomille ja päättyi sekä puhujan että yleisön liikuttuneisuuteen, sillä tieto Johannan viisivuotisesta taiteilija-apurahasta oli tavoittanut saajan vasta vähän aikaisemmin.

Se kuuluisin kunniavieras pääsi näkemään myös hillitöntä Game of Thrones -burleskia. Kyseistä lajia paremmin tuntevat pitivät esitystä jossain määrin harrastajamaisena, ehkä jopa puskateatterimaisena, mutta hekään eivät kiistäneet esityksen riemukkuutta ja tekijöiden heittäytymistä mukaan. Minulla ainakin oli hillittömän hauskaa. Kuvia en ottanut kuin esityksen juontaneesta GRRM-hahmosta, koska burleskiesiintyjät päätyvät esityksissä varsin vähän vaatetetuiksi ja harrastajien kyseessä ollen ei ole asiallista levitellä heidän kuviaan.

Naamiaiset ovat perinteinen osa suomalaista conikulttuuria. On pakko ihailla porukan vaivannäköä ja paneutumista – puhumattakaan siitä, että esimerkiksi viinkinkihaarniskan raahaminen juniin, busseihin ja laivoihin on saavutus jo sinänsä. Voiton nappasi tällä kertaa Darth Maul.

Iltaohjelma venähti tällä kertaa peräti neljälle illalle. Torstaina en ollut itse paikalla vaan keräsin voimia. Perjantain teemana oli Helsinki in 2017 -hanke Worldconin saamiseksi Suomeen kahden vuoden päästä. Ääneni annoin minäkin. Lauantai on perinteinen pääjuhlapäivä, jonka ohjelmasta vastasi tällä kertaa englantilainen Brotherhood without Banners -faniryhmä. Mukana oli tietysti myös perinteisiä filk-lauluja, jotka tosin olisivat kuuluneet paremmin mikäli vähän useammalla laulajalla olisi ollut mikrofoni.

Hallitseva Mad Scientist Laugh -mestari joutui valitettavasti jäämään tapahtumasta pois, joten muilla oli kerrankin mahdollisuuksia. Voitto meni tällä kertaa Britanniaan – ja ihan aiheesta, sen voin kertoa. Illan mittaan kuultiin myös YouTube-videoiden päälle laulettua karaokea – ja kun kappalevalinnalla ei ollut tästä syystä oikeastaan mitään sen kummempia rajoituksia, tulimme kuulleeksi muun muassa vapaahkon tulkinnan Peter Gabrielin proge-Genesiksen ”The Musical Boxista”. Kokemus oli varsin… hämmentävä. Sunnuntain illanvietto oli perinteinen Dead Dog Party, jossa lukuisat uutterat vapaaehtoistyöntekijät, me esiintyjät ja (tällä kertaa myös) muut mukana olleet ja vielä saarella notkuvat osallistujat saattoivat rentoutua ison urakan jälkeen.

Minun kannaltani kenties parasta antia, tälläkin kertaa, olivat kuitenkin vapaat juttelut ja keskustelut varsinaisen muodollisen ohjelman ulkopuolella. Välillä keskustelut etenivät varsin… kiinnostaviin suuntiin. Muuan tuttu totesikin, ettei muualla ole mahdollista palata vessareissun jälkeen illanvieton pöytään ja huomata, että siellä keskustellaan parhaillaan viikinkien avaruusohjelmasta. Erään raukean iltapäivän mittaan kehittelimme taas varsin vauhdikasta vaihtoehtohistoriaa sellaiselle Ahvenanmaalle, joka itsenäistyi Krimin sodan jälkeen vuonna 1856.

Kirjailijakollega ja Osuuskumma-kustantamon jäsen Saara Henrikson pohtii omassa blogissaan Archipelaconiin osallistumisen kannattavuutta. Omalla kohdallani kulut olivat selkeästi suuremmat, koska majoituin hulppeasti hotelliin, yhden hengen huoneeseen, turistikaudella turistikaupungissa. Tokihan liitän matkakulukuitit veroilmoitukseen ja voi hyvin olla että osa niistä menee läpikin, mutta rahaa tähän riemuun on silti kulunut – samoin aikaa kesken kiireisen käännösprojektin. Silti katson jääneeni rutkasti plussan puolelle. Kirjailijan ja suomentajan epäsosiaalisessa kotonaistumisammatissa tekee erittäin hyvää päästä ihmisten ilmoille tuulettamaan päätään ja parantelemaan sosiaalisia taitojaan. Coniporukka on kaiken lisäksi aivan loistavaa seuraa, monessakin mielessä: kuten useampikin mukanaolija totesi, aiheutamme säännönmukaisesti hämmennystä tapahtumien iltatilaisuuksien pitopaikkoina toimivissa ravinteleissä: baarin varastot juodaan tyhjäksi, mutta minkäänlaista rähinöintiä ei synny ja jotakuinkin kaikki pysyvät mahdollisesti hyvinkin myöhäiseen lähtöönsä asti kävely- ja keskustelukunnossa.† Tälläkin kertaa oli mukava tavata vanhoja tuttuja sekä tutustua uusiin ihmisiin. Verkostoitua.

Minulle reissun plussapuoliin kuului lisäksi mahdollisuus liikkua Saaristomeren halki ja nähdä sielunmaisemani saaria, vaikka se tapahtuikin autolautan korkealta kannelta. Pitkästä aikaa iski hinku hankkia purjevene. Onneksi sellaiseen hulppeaan ajansyöppöön ei sentään ole varaa, eikä aikaa.

___
* Moni toki on huomannut, että eräässä romaanissani on jo vuosia sitten käytetty pientä mukaelmaa Herzogin Cecilien haaksirikon tapahtumista. Mutta koska minua on jo kauan hinguttanut kirjoittaa kauppapurjelaivoihin liittyvä tarina, saattaa olla että jatkan tämän idun kehittelyä.
† Toisinaan on ollut poikkeuksia – ja eräälle pitkän linjan Finncon-kävijälle on jouduttu antamaan toistaiseksi voimassa oleva porttikielto tapahtumiin – mutta ne ovat olleet perin poikkeuksia.

Pian on taas con

·

Maarianhaminan ensimmäinen Archipelacon käynnistyy torstaina. Tämä on tapahtumana toisenluonteinen kuin perinteiset ilmais-Finnconit, joten ei enää auta kehottaa tulemaan mukaan: kaikki con-jäsenyydet on myyty aikaa sitten.

Poimitaan kuitenkin tapahtuman ohjelmistosta yhtä kaikki ne ohjelmanumerot, missä minä olen mukana:

Thursday 18–19    speaker   Translating Sarah Lotz's Day Four
Saturday 13–14    panelist  Music in SFF
Sunday   14–15    panelist  Translator and Writer

Pyörin toki katselemassa, kuuntelemassa ja norkoilemassa muutenkin, joten moikata toki sopii.

Taas tammien tuntumassa

·

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre palasi tänä vuonna takaisin perinteiseen paikkaansa Mukkulan kartanoon. Joissakin lehtijutuissa on annettu ymmärtää, että kolmen viimeisen kerran siirtyminen Messilään, naapurikunnan puolelle, olisi johtunut Mukkulan remontista. Näin ei ollut. Messilässä oli kokoukselle väljemmät (ja edullisemmat) tilat, mutta koska Lahden kaupunki on yksi tapahtuman päärahoittajista, he halusivat kokouksen takaisin alueelleen.

Mainio paikka Mukkulakin on, ei siinä mitään. Vierailin siellä vastaavassa tilaisuudessa kahdeksan vuotta sitten, ensimmäisenä Liwre-kokemuksenani. Jo viidettä kertaa peräkkäin tapahtumaan osallistuvana minulla oli etukäteen suhteellisen selkeä kuva, mitä tapahtuu ja mitä kävijänä voi siitä saada irti. Tiedossa oli hyviä keskusteluja – joista melkoinen osa varsinaisen virallisen ohjelman ulkopuolella – muutamat mainiot bileet, kiinnostavia lausunta- ja musiikkiesityksiä. Tiedossa oli myös lämpöisiä tapaamisia vanhojen tuttujen kanssa ja mainio tilaisuus tutustua joukkoon ennestään tuntemattomia kollegoja eri puolilta maailmaa.

Virallisten keskustelujen anti on mielestäni parantunut etenkin ensi kerrasta. Tällä(kään) kertaa mukana ei ollut ketään alustajaa, jonka puheenvuoro olisi vilissyt viitteitä Keatsiin, Yeatsiin tai Baudelaireen. Kaikki puhuivat asiasta, teemasta ja teemaan liittyvistä asioista, kukin eri kantilta. Kaikki tajusivat, ettei kirjallisuus tai kirjailijuus voi olla brittipop-mainen umpio, joka on kiinnostunut vain itsestään ja historiaansa viittaamisesta.

Useammassakin alustajien ja muiden paikallaolijoiden puheenvuoroissa kiinnitettiin huomiota siihen, että tällä kertaa suurin osa kokousväestä oli eurooppalaista tai pohjoisamerikkalaista, toisin kuin viime kerralla. Muuta maailmaa edustivat lähinnä brasilialainen Luiz Ruffato, afrikaansiksi kirjoittava eteläafrikkalaisrunoilija Marlene van Niekerk, jo viime kerralla mukana ollut japanilainen Shizue Ogawa, ja, mutkan kautta, Pispalassa pitkään asunut irakilaissyntyinen novellisti Hassan Blasim. Tällainen vaihtelu on tietysti luonnollista: koska organisaatiolla on rahaa suhteellisen niukasti, ulkomaanvieraat valikoituvat osin siltä pohjalta, kenen matkaan ja oleskeluun löytyy kotimaan tai jonkun muun tahon rahoitus.

Viime kerran kiinnostava yhdistelmä monia ei-äidinkielellään kirjoittavia kirjailijoita toi keskusteluihin mielenkiintoisia ulottuvuuksia, joihin tällä kertaa ei päästy. ”Kirjailija nuorallatanssijana” -teemaa luodattiin paljon kirjailijan oman vision ja ympäröivän yhteiskunnan välisen tasapainottelun kannalta. Vahvimmin varsinaisen kirjoittamisen ulkopuolisista teemoista nousi esiin Välimerellä jatkuvasti tapahtuva siirtolaisuustragedia.

(Kokouksen alustuspuheenvuorojen suomenkieliset versiot löytyvät tälläkin kertaa tapahtuman kotisivuilta.)

Keskustelujen lisäksi kokouksessa on muitakin perin perinteisiä ohjelmanumeroita: alkuvastaanotto Helsingin Sanomatalossa, Lahden kaupungin vastaanotto kaupungintalolla ja perinteinen maanantai-illan jalkapallomaaottelu Suomi vastaan Muu maailma keskiyön tietämissä.

Sunnuntai-illan yhtä perinteinen Open mike -ilta oli tällä kertaa melkoisen mainiolla Möysän Essolla, musiikki- ja runoklubiksi muutetulla entisellä huoltoasemalla. Siellä nousin lauteille minäkin, jo perinteiseen tyyliin. Olen esittänyt Nedut-romaanista poimittua ”Maailmanpuu”-katkelmaa moneen kertaan kitaran (tällä kertaa lainatun) ja (oman) digitaaliviiveen säestyksellä, mutta tällä kertaa loikkasin ns. syvään päähän ja heitin jutun englanniksi, kun löysin kahdeksan vuotta sitten tekemäni käännöksen katkelmasta ja totesin sen, pienin korjauksin, ihan kelvolliseksi. Puolivälissä minua itseäni alkoi tökkiä oma englannin ääntämiseni, mutta muulta kokousväeltä saamani yleisöpalautteen perusteella homma oli toiminut kaiken kaikkiaan vallan hyvin.

Illan muu anti oli ehkä monipuolisempaa, rikkaampaa ja tasokkaampaa kuin koskaan, sillä peruslausunnan ohessa kuultiin melkoinen määrä vaikuttavia ja riemastuttavia musiikki-, pantomiimi- ja multikulttuuriesityksiä. Yksi illan yllättäjistä oli EK:n tiedotuslehtisen toimittaja Jantso Jokelin, joka osoitti olevansa paitsi hyvä kirjailijakokousraportoija, myös huikea huuliharpunsoiton ja sen historian hallitsija. Minuun teki isoimman vaikutuksen toulouselainen Aurélia Lassaque, jonka esitys oli yhdistelmä oksitaaninkielistä runoutta ja ikiaikaiselta kuulostavaa laulua.

Auréliaa kuuli seuraavana iltana aivan erilaisessa miljöössä, Sibelius-talon hulppeassa aulassa pidetyssä Kansainvälisessä runoillassa. Olin väliajan aikana hiipinyt kuvaamaan salia ja tilaisuutta portaille ja parvekkeille korkealle esiintyjien ja yleisön yläpuolelle, joten kuulin Aurélian setin PA-kaiuttimien sijaan lähinnä salikaikuna. Nyt laulut kuulostivat goottilaisessa katedraalissa – tai luolassa – lauletuilta virsiltä, ja runot toivat mieleeni Dino de Laurentiisin 1970-luvulla tuottamat, antiikin myyttejä kuvittavat televisiosarjat – esimerkiksi Aineiaasta ja Odysseuksesta – joita katselin siihen aikaan innokkaasti televisiosta. Näissä sarjoissa oli aina hyvin helposti tunnistettava kertojanääni, jota Aki Kaurismäki sittemmin parodioi Rossossa.

Toinen huikea esiintyjä oli islantilainen Eiríkur Örn Norðdahl, jonka mustan huumorin vahvasti maustamaa, riemukkaan rytmistä lausuntaa kuultiin Open miken ja Runoillan ohella päätöspaneelikeskustelussa, joka striimattiin suorana Yle Areenaan. Pelkästään lyhenteistä koostuvaa sonettia Islannin vararikosta ei valitettavasti taida löytyä edes Youtubesta (jos löydätte, kertokaa heti!).

Kaiken tämän jälkeen eilen palasi kotiin varsin tyytyväinen, joskin hieman univelkainen kirjailija osallistuttuaan keskusteluihin, esiinnyttyään, tutustuttuaan loistaviin tyyppeihin ja kirjattuaan muistiin lukuisia keskustelujen innoittamia ideoita romaaneihin, lauluihin ja moneen muuhun asiaan. Kollegaverkosto laajeni taas uusiin suuntiin. Kaikkea tätä varten Mukkulassa kannattaa käydä. Tätäkin varten.

Kroolattu on

·

”Mitä, oliko tämä vasta toinen Kirjakrooli? Eiks niitä ole ollut jo monena vuonna?” kysyi kuulemma joku hämmentynyt kuuntelija eilen.

Vaikka olen mukana tapahtumaa järjestävässä toimikunnassa, en eilen ehtinyt saada kovinkaan selkeää kuvaa tapahtuman kokonaisuudesta. Tämä johtuu tietysti siitä että isännöidessäni Rakennusviraston aulaan pystytettyä spefi-henkistä kattausta – minkä lisäksi olin siellä myös ääniteknikko ja roudari – en pahemmin ehtinyt kierrellä muissa tapahtumapaikoissa. Mutta aika sinnikkäästi meidän pieni yleisömmekin paikalla pysyi. Esa Mäkinen, Johanna Vainikainen, Tanya Tynjälä ja Anu Holopainen vetivät omat osuutensa komeasti. Viimeiseksi esiintyjäksi olin sijoittanut Juha Jyrkäksen arvellen, että sieltä tulisi varmasti jotakin räväkämpää illan päätteeksi, enkä tosiaankaan joutunut pettymään. Kiitoksia kaikille!

Saatuani äänikamat purettua ja syrjään vaelsin Teatteriravintolaan seuraamaan siellä esiintyviä kirjailijoita. Viime vuonna Teatterissa esiinnyttiin Esplanadin puistoon avautuvan lasiseinän vieressä, joka ei minusta ollut oikein onnistunut ratkaisu. Tällä kertaa oltiin kabinetinomaisessa tilassa peremmällä talossa, ja tunnelma oli paljon intiimimpi ja keskittyneempi. Siellä kuullun perusteella jo ennestään täpöisään kirjahyllyyn täytyy tehdä tilaa ainakin Pekka Saurin Parempaa kuin seksille.

Järjestäjien, isäntien, emäntien ja esiintyjien karonkassa oli varsin tyytyväinen tunnelma. Useimmissa paikoissa yleisöä oli ollut selkeästi enemmän kuin viime vuonna, joskin muutamilla estraadeilla väkimäärä oli vaihdellut eri kirjailijoiden aikana muutamasta liki täyteen tupaan. Mutta tällainen hajautettu pienimuotoisten kirjailijakohtaamisten ilta tuntuu olevan sekä yleisön että kirjailijoiden itsensä mieleen – nekin jotka eivät paikalle päässeet, toivoivat että olisivat päässeet.

Eiköhän tämä tästä jatku ja kehity. Seuraavaa Kirjakroolia lähden ainakin minä suunnittelemaan hyvinkin mielelläni.

 

Vuorokauden kuluttua

· 4 kommenttia ·

Helsingin toisen Kirjakroolin alkuun on noin vuorokausi. Tiedossa on jälleen kerran monipuolinen katsaus kirjallisuuden laidasta toiseen, kun liuta loistavia tyyppejä lukee tekstejään baareissa, taidegalleriassa, kahviloissa, kirjastossa ja – Rakennusviraston yleisöpalveluaulassa:

Rakennusviraston asiakaspalvelupiste
(Pohjoinen Makasiinikatu 9)

– – –   SPEKULATIIVISTA FIKTIOTA   – – –
Klo 16.30 – Esa Mäkinen
Klo 16.50 – J. Pekka Mäkelä
Klo 17.10 – Johanna Vainikainen
Klo 17.30 – Tanya Tynjälä  *en español & in English
Klo 17.50 – Anu Holopainen
Klo 18.10 – Juha Jyrkäs

Hunan ei ole vielä siinä vaiheessa että pystyisin antamaan siitä maistiaisia – ensi vuoden Kirjakroolin aikaan tilanne on aivan toinen. Tällä kertaa joudutte kuuntelemaan ennenkin kuultuja tekstejä, mutta sentään säestyssoitin kirjailijan ja pedaalilaudan välissä on ihan uusi, toissapäivänä valmistunut.