Kategoria: kirjallisuus

Kummunrakentajien yöstä

·

Muistin kirjasta lähinnä mudan – mudan, epätoivon ja toistatuhatta vuotta vanhasta intiaanihaudasta luurankojen seasta löytyneet modernit messinkihylsyt.

Tekisi useamminkin hyvää elvyttää nuoruuden harrastus lukea ennen luettuja kirjoja uudelleen. Tällä kertaa tuloksena oli elämys. Löytö – monessakin mielessä, muun muassa minun tiestäni kirjailijaksi.

Olen luullakseni lukenut Howard Waldropin vuonna 1984 ilmestyneen romaanin Them Bones suhteellisen pian sen jälkeen, kun Leena Tammisen suomennos Vain vanhat luut ilmestyi vuonna 1992. Omistamani kappale on luullakseni hankittu jostakin divarista vasta paljon myöhemmin, ehkä sen jälkeen kun Kirjava julkaisi Waldropin huikean novellikokoelman Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille (suom. Jan Hlinovsky 2007). Se on odottanut hyllyssä oikeaa hetkeä, joka koitti eilen illalla.

Oli kannattanut odottaa. Ehkä hetki oli tosiaan sopiva. Luin illalla ennen nukahtamista viitisenkymmentä sivua, ja aamulla herättyäni loput. Myös tällaista putkeenlukemista tulee harrastettua nykyään aivan liian vähän. On upea tunne saada lumoutua kaikessa rauhassa, kahden kesken vieraan maailman kanssa. Lukemista häiritsi oikeastaan vain huvittunut tietoisuus siitä, miten vahvasti oman esikoisromaanini perusideat ovatkaan peräisin Waldropilta, tästä kirjasta. En ollut tajunnutkaan.

Kirjan syntyajan lähitulevaisuudessa, 2000-luvun alussa, kehitetään keino matkustaa ajassa yhteen suuntaan: hyvin varustettu retkikunta lähtee matkalle 1900-luvun alkupuolelle muuttaakseen historiaa niin, ettei kaiken tuhoava kolmas maailmansota syttyisikään uuden vuosituhannen alussa. Mutta jotakin menee pieleen. Retkikunta huomaa joutuneensa paljon varhaisempaan aikaan, tulevaan Louisianaan, jossa ei vielä tiedetty mitään Hernando de Sotosta eikä edes Kolumbuksesta. Se oli Mississippi-kulttuurin ja kummunrakentajien maailmaa, suurten intiaanikaupunkien maailmaa (ennen kuin espanjalaisilta levinneet taudit hävittivät koko hyvin verkostoituneen kulttuurin, jonka tilalle siirtyi aikaisemmin marginaalisia metsästäjä-keräilijöitä, joita englantilaiset tapasivat alueelta 1700-luvulla – lisää voi lukea vaikkapa blogissa aikaisemmin puheena olleesta Charles C. Mannin kirjasta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta).

Ensimmäisenä aikamatkaan lähtenyt tiedustelija joutuu eri paikkaan: tai ehkä samaan paikkaan, ehkä samaan aikaankin, mutta toiseen maailmaan ja todellisuuteen, jossa Amerikassa elää vielä viimeisiä mammutteja, jossa kristinusko on jäänyt paikalliseksi Lähi-Idän kultiksi ja atlantinyliset kauppayhteydet ovat vastikään käynnistyneet kreikkalaisten ja arabien kehitettyä höyrylaivan.

Romaanin kolmas säie sijoittuu vuoteen 1929, jolloin joukko arkeologeja tutkii muinaisten kummunrakentajien monumenttia, joka on muutaman viikon sisällä tuhoutumassa lopullisesti Mississippin tulvien voimasta. Toista tuhatta vuotta vanhoista kummuista löytyy ensin hevosenkallo, jonka läpi on ammuttu luoti, sitten messinkihylsyjä. Lopulta, juuri ennen kuin tulvavedet vyöryvät päälle, löytyy jotakin, joka saattaa selvittää mistä on kyse – ehkä. Jos joku edes uskoisi selitystä.

Kummunrakentajakulttuurit eivät olleet minulle uutta tätä kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani. Nuorena tulevana arkeologina luin moneen kertaan C. W. Ceramin kirjan Ensimmäinen amerikkalainen – intiaanien arvoitus (suom. Raija Mattila 1973), joka kertoo tästäkin vaikuttavasta, mutta perin huonosti tunnetusta kadonneesta kaupunkikulttuurista. Normaali eurooppalaismielikuva metsästäjä/keräilijä/paimentolaisintiaaneista on kuitenkin vahva, niin vahva, että Heikki Kalliomaan suomennokseen tekemässä kansikuvassakin näkyy stereotyyppinen 1800-luvun tasankointiaani, vaikka itse romaanin teksti huomauttaa useaan otteeseen, miten paljon aikamatkalaisten kohtaamien kummunrakentajien ulkonäkö(kin) poikkesi kuvakirjainkkareista. Waldrop on taustatyönsä tehnyt, vaikka sittemmin tutkimus on osoittanut muutamia hänen käyttämiään oletuksia vääräksi. Waldrop ei saarnaa eikä infodumppaa, hän toteaa asioista vain tarpeellisen, oli kyse arjesta, juhlasta tai sodasta. Kateeksi käy moinen itsehillintä. Hyvä kirjailija herättää lukijan kiinnostuksen oppia aiheesta lisää, ei yritä kertoa tarinan lomassa kaikkea mitä itse on saanut selville. Siinä suhteessa minulla on paljon opettelemista.

Waldrop on hurmaava kirjailija leppoisan kirjoitustyylinsä lisäksi siinä suhteessa, että hän osaa kirjoittaa kauniita, eheitä tarinoita, joissa epäonnistutaan kertakaikkisen hykerryttävillä ja mieltäkiehtovilla tavoilla. Hänen hahmonsa eivät ole johtaja-ainesta, eivät edes oman elämänsä huippuyksilöitä, eikä heistä sellaisia tarinoiden mittaan kuoriudu. Jotakin he oppivat, ja joskus heidän elämänsä löytää uuden ja odottamattoman, onnellisenkin suunnan. En lainkaan muistanut, että tämänkin kirjan säikeistä yksi päättyy jossain määrin onnellisesti – tai ei onnellisesti, mutta ainakin lupaavasti. Kenties. Ehkä tulevaisuudessa, ainakin jonkun jonkinlaisessa tulevaisuudessa…

Luulen, että Them Bones pitäisi kaivaa käsiin alkuperäiskielisenä: Leena Tamminen on tehnyt hyvää työtä, tarinat ja turinat luistavat, mutta paikka paikoin huomasin pohtivani: ”Mitähän tässä on ollut alkutekstissä?” Pitäisi hommata käsiinsä myös Waldropin muut romaanit. Ja lisää novelleja.

Ja, hyvä lukija: jos kirjastossa tai divarissa tai kirjakaupassa tulee kohdalle Howard Waldropia, älä epäröi. Ota tukeva ote teoksesta äläkä päästä irti.

Verenpunainen

· 2 kommenttia ·

Armoitettu suomentajakollega Riina Vuokko lueskeli viime kesänä Hunanin käsikirjoituksen ensimmäistä versiota samalla kun hän viimeisteli suomennostaan Mo Yanin Punaisesta durrasta (Otava). Koska Mo Yan sijoittaa tarinaansa samaan aikakauteen kuin minä oman käsikirjoitukseni, oli selvää että valmis kirja piti hankkia kokoelmaan ja lukea jo lähdemateriaalina.

Pohjoisesta Hunanista, minun kirjani pengerrettyjen riisiviljelmien maisemista, on toistatuhatta kilometriä matkaa Shandongin maakunnan Koillis-Gaomin kyliin ja loputtoman laajoille durrapelloille – saman verran kuin eteläisestä Suomesta Ukrainaan – mutta gaomilaiset elävät 1930–40-luvuilla samojen kriisien kourissa kuin ”minun” hunanilaiseni. Maassa on vallinnut jo pitkään sisällissota, joka 30-luvulle tultaessa on poikinut lukuisia omien lakiensa mukaan eleleviä rosvojoukkoja. Japani on valloittanut jo aikaisemmin Mantšurian ja laajentaa veristä miehitysvaltaansa muuallekin Kiinaan vuodesta 1937 alkaen. Uusi vihollinen ei yhdistä kansaa, vaan eri ryhmittymät – korruptoitunutta ”tasavaltaa” edustava Guomingdang, talonpojista kootut kommunistijoukot ja erilaiset rosvoporukat – taistelevat ja tappavat yhtä paljon keskenään kuin japanilaisia vastaan, eikä Mo Yan siloittele tai puolustele kenenkään toimintaa.

Tässä loputtomien veritekojen ja joukkomurhien maailmassa elävät Punaisen durran kertojaminän teini-ikään kasvavat isä ja äiti sekä isän isä, tämän isoäidin rakastaja Yu Zhan’an, kirjan todellinen keskushenkilö: maantierosvo, murhaaja, vapaustaistelija ja isoäidin viinatehtaan työnjohtaja siihen asti kunnes japanilaiset hävittävät kylän ja tappavat suuren osan sen asukkaista. Jatkuva väkivalta on ehtinyt vahingoittaa isoisä-Yun psyykeä jo niin paljon ettei hän oikeastaan edes osaisi elää tappamatta ja murhaamatta: Mo Yan jättää auki, miten hänen kertojaminänsä isä selvisi teinivuosina alkaneen sissisodan aiheuttamista henkisistä vaurioista – ellei hän sitten ole myöhemmin sitten yksi niistä kovasydämisistä hallintovirkailijoista, joiden väkivalta heikompia kohtaan on muuttunut enemmän henkiseksi kuin fyysiseksi. Kovin paljoa ei Mo Yang paljasta muutenkaan henkiin jääneiden henkilöidensä myöhemmistä vaiheista: kirja pitäisi lukea uudelleen että mahdolliset rivienvälit ja sivuhuomautukset tulisi noteeratuksi.

Mo Yan ei kerro tarinaa kovinkaan lineaarisesti, vaan kerronta heilahtelee luvusta toiseen eri aikojen tapahtumissa, hetkittäin suullisen muistelon ”tuostapatulikinmieleeni”-hengessä. Tämä korostaa vielä voimakkaammin kirjan kuvaaman yli kymmenen vuoden jakson mustaa ahdistavuutta: väkivalta ja tappaminen eivät lopu, eivät tunnu loppuvan koskaan. Ei tässä käydä huippukohtana suurta taistelua, jonka jälkeen kuolleet haudataan ja yritetään sitten rakentaa uutta elämää, ei. Erityisesti eräistä hautajaisista tulee entistäkin säälimättömämpi, järjettömämpi ja turhempi verilöyly, eikä tappaminen lopu siihenkään. Mo Yan ei puolustele eikä glorifioi yhtäkään osapuolta, ei etenkään ”sankariaan” Yuta, mutta toisaalta tämän kirjan maailmaan vilkaistuaan on (taas kerran) helpompi ymmärää, miksi kommunistipuolueen hallinto on pystynyt pysymään Kiinassa kasassa näinkin kauan: jotakuinkin mikä tahansa hallintomuoto on parempi kuin tämän kirjan ihmisten todellisuus.

Punainen durra olisi hyvin ahdistava, musta ja toivoton kirja ellei Riinan suomennoksen teksti juoksisi ja tanssisi niin kerkeästi ja toisi kauniisti esiin toivonpilkahduksia ja kauniita muistoja sota-arjen toivottomuudenkin keskellä. Ymmärtääkseni Mo Yan on aikaisemmin suomennetuissa(kin) romaaneissa käyttänyt enemmän ns. maagisen realismin aineksia: tässäkin kirjassa niitä on, mutta lähinnä sivuosissa. Tumman verenkarvainen tarina oli joka tapauksessa vaikuttava lukukokemus, joten täytyy etsiä käsiin lisää Mo Yania.

Tuosta (ainakin) tuohon

·

Pari päivää sitten postineiti kantoi meille laatikollisen kirjoja. Kyseessä ovat uusimman suomennokseni kääntäjänkappaleet. Tätä ei nykyään tapahdu kovin usein, sillä viime vuosina olen julkaissut suomennoksia perin harvakseltaan. Kyse ei ole siitä, että olisin kieltäytynyt hankkeista, vaan siitä ettei niitä ole juurikaan tarjottu, ja sama tilanne tuntuu olevan monella minua paljon ansioituneemmallakin (eri kielten) suomentajalla. Minulle ovat onneksi hymyilleet kirjailija-apurahojen jumalat, joten olen saanut sinniteltyä laskuni suurin piirtein maksetuiksi.

Uutukainen on Russ Thornen pieni tietokirja Emojit (Karisto), kevyt parin viikon syysprojekti, ei kovin kunnianhimoinen kirja eikä erityisen rintaaröyhistyttävä käännösprojekti, mutta sitä tarjottiin juuri sopivalla hetkellä, jolloin tarvitsin vähän pääntuuletusta Hunanin editoinnin keskellä. Ja jonkunhan nämäkin on tehtävä.

Tuoretta käännöstä ihmetellessä tulin ajatelleeksi, että suomentajan urani täyttää näinä aikoina pyöreät kaksikymmentä vuotta.

Joskus vuoden 1996 loppupuolella puhelin soi, ja Liken toimitusjohtaja Hannu Paloviita kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Christopher Sandfordin kirjoittama Kurt Cobainin elämäkerta. Suomentaminen oli kiinnostanut minua jo aikaisemminkin, ja voi olla että olin kiinnostuksestani tullut puhuneeksikin. Tuohon aikaan Suomessa ei ollut kovin montaa kevyen musiikin sanastoa tuntevaa suomentajaa, joten hommaan kelpuutettiin vanha kaveri, jonka tiedettiin kirjoittaneen Rumbaan jo useamman vuoden ajan. Naiiviuksissani (ja kroonisessa rahapulassani) suostuin. Kääntämisen vaatima työmäärä osoittautui huomattavasti uuraammaksi kuin olin kuvitellutkaan, ja kun suomennos sitten syksyllä 1997 julkaistiin, sen saamat arvostelut olivat jotakuinkin nuivia, eivätkä lainkaan aiheetta.

Uutta ammattia – sillä sellainen siitä sitten muodostui – tuli harjoiteltua perin julkisella tavalla. Seuraava projekti, Philip K. Dickin Time Out Of Joint oli siinä vaiheessa jo tekeillä, ja luullakseni olin oppinut jotain. Ainakin On aika sijoiltaan sai ihan hyvää palautetta myös suomennoksensa osalta. Alkuaan Liken mainoksissa suomennoksen nimenä oli Nyrjähtänyt aika, mutta onneksi joku tuli hyvissä ajoin huomauttaneeksi, että kirjan nimi on sitaatti Hamletista. Hyvä pikku oppitunti siitä, että tekstin – ja nimistön! – kummallisuudet on syytä tarkistaa huolella! Tähän aikaan ei vielä ollut kovinkaan kaksisia web-hakukoneita, mutta Gopher kyllä, ja sitä tuli seuraavien muutaman vuoden aikana plarattua tiiviisti ennen kuin Yahoo, Altavista ja lopulta Google alkoivat olla käyttökelpoisia kapineita.

Sillä käännöshankkeita tarjottiin jatkossakin, vähitellen myös muista kustantamoista kuin Likestä. Kesti silti tovin, ennen kuin uskalsin katsoa itseni niin ammattimaiseksi, että rohkenin hakea Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton jäseneksi. Onneksi hain, sillä sitä kautta olen tutustunut loistaviin kollegoihin, ja saanut myös pätevää ammatillista koulutusta. (Aika monet kirjallisuuden suomentajat ovat itse asiassa kouluttautuneet jollekin muulle alalle kuin suomentajiksi, joten en ole ollut suinkaan ainoa laatuani.) Vaikka en olekaan enää liiton jäsen, muistelen toistaakymmentä vuottani järjestössä paljolla lämmöllä. Kollegoiden kanssa on onneksi mahdollista pitää yhteyttä edelleen aktiivisten postituslistojen, Facebookin ja muutaman vuoden ikäisen Kääntäjien ammattiosaston KAOSin sekä jo pari kertaa järjestettyjen Järvilinnan kääntäjäpäivien kautta.

Vaikka olen jo pari vuotta kirjoittanut ammattinimikkeekseni ”kirjailija/suomentaja” tässä järjestyksessä, kirjallisuuden suomentaminen on yhä oleellinen osa ammatillista identiteettiäni. On ollut jo jotakuinkin täydet kaksikymmentä vuotta ja jotakuinkin viidenkymmenen kirjan verran.

Poikien vuosikirjavuosikymmenet

· 3 kommenttia ·

Perjantaisessa kirjapiirissämme teemana olivat nuortenkirjat. Mieleeni tuli montakin minulle nuoruusvuosina tärkeää teosta, jotka olisi voinut esitellä – paha vain, ettei niitä enää ole juurikaan meidän hyllyssämme: kaikki on kierrätetty nuoremmille kauan sitten. Muistin kuitenkin neljän kirjan sarjan, jota luin moneen kertaan varhaisnuoruudessani ja jotka minulla ovat edelleen tallessa.

En tiedä kehtaisiko kukaan enää julkaista kirjasarjaa, joka on alaotsikkonsa perusteella suunnattu (vain) pojille. (Kirjapiirin kirjastonhoitajajäsenten mukaan ”tyttöjen kirjoiksi” nimettyjä sarjoja kyllä julkaistaan yhä.) Vielä 1970-luvulla asiassa ei ollut mitään ihmeellistä: harhainen yhtenäiskulttuuri kuvitteli kaikkien poikien (ja vain poikien) olevan kiinnostuneita samoista asioista. En tiedä millainen todellinen lukijakunta oli: minuun nämä kirjat vetosivat, ja nyt kun vuosikymmeniä myöhemmin selailin niitä, tajusin että aika moni myöhempi ja nykyinen kiinnostuksen kohteeni on saattanut hyvinkin saada alkusysäyksensä juuri näistä kirjoista.

Kolumbukset olivat valikoimia ja käännöksiä sveitsiläisestä nuorten vuosikirjasta Columbus – Unterhaltung und Wissen. Niitä julkaistiin suomeksi kahden vuoden välein ilmeisesti ainakin vuosina 1954–72. Kääntäjät olivat pätevää väkeä – muun muassa 60–70-lukujen nimekkäin tiedetoimittaja Pertti Jotuni – ja myös nimettömien tekijöiden artikkelit hyvin kirjoitettuja, asiallisia ja paljon monipuolisempia kuin muistinkaan. Keksintöjen, tekniikan, seikkailujen, urheilun, avaruusasioiden ja sen sellaisen lisäksi mukana on paljon kultuurihistoriaa, musiikkia, taidetta ja jopa kulttuuriantropologiaa. Vanhimmassa minun kokoelmani kappaleessa (1954) on myös muutama poikakirjamainen seikkailukertomus, mutta ne tuntuvat kadonneen kuusikymmenluvun loppuun mennessä. Erilaiset päättely-, nokkeluus-, kompa- ja muut tehtävät pysyivät kyllä mukana, samoin rakenteluprojektit: valokuvaus saa kaikissa kirjoissa paljon tilaa, ja lukijoita opastetaan tekemään itse valokuvien jälkikäsittelyssä tarvittava suurennuskoje sekä hyönteisten ja muiden pienten asioiden lähikuvaamisessa tarpeellisia loittoja.

Nyt, vuosikymmenien jälkeen pikavilkaisten, huomiota kiinnitää ”Avarasta maailmasta” -juttujen eksoottisten kansojen kuvauksien reilun neutraali asenne. Johtuneeko nimettömien kirjoittajien sveitsiläisyydestä, että tuon ajan suomalaisten kirjoittamien ”pakanakansojen” kuvausten hyveellisen ylimielisyys näyttäisi puuttuvan? Ehkä painotukset ja moraliset asenteet näkyvät siinä, mistä ei kerrota: vuoden 1971 painoksessa on kyllä laaja asia-artikkeli jazzista – jonka soittajat ”eivät ole, niin kuin usein sanotaan, mitään metelöitsijöitä tai puolivillejä” – mutta ajan näkyvimmät ja kuuluvimmat musiikilliset suuntaukset loistavat poissaolollaan. (Vuoden 1969 painoksessa kyllä kerrotaan modernin taidemusiikin erikoisista soittimista, kuten jarrurummuista ja hevosenkalloista.)

Tämäntyyppisiä kirjoja ei ole taidettu tehdä enää moneen vuosikymmeneen. Luullakseni 1970-luvulla alettiin etenkin ”avaruuden valloituksesta” julkaista niin paljon yhden aiheen kirjallisuutta, että tällaisten sinänsä paljon paremmin silmiä aukaisevampien kokoelmien markkina-arvo luultavasti laski. Myös joka kotiin kaupatuista uusista tietosanakirjasarjoista tuli värikkäämpiä, kuvitetumpia ja kevyemmin kirjoitettuja kuin aikaisemmin, joten kaikenlaisista asioista kiinnostuneet nuoret saattoivat lukea niitä. Myös muita ”nuorten tietokirjoja” ja ” nuorten tietosanakirjoja” alkoi ilmestyä, ilman sukupuolirajausta: ehkä tämä vanhanaikaisen pölyinen poikakirjamainekin söi Kolumbusten markkinoita. Ja nykyään meillä on netti, josta löytyy kaikilla kielillä artikkeleita, jotka eivät ole vuoden vanhoja suomennoksia kaksi vuotta vanhoista ulkomaisista jutuista.

Mutta on näillä kirjoilla viehätystä muutenkin kuin nostalgiamielessä. Ehkä pitää pitää sarjaa silmällä divareihin sattuessa, jos vaikka saisi sarjaa enemmänkin kerättyä. Eivät ainakaan netissä tunnu maksavan muutamaa euroa enempää.

 

Kumpujen yöstä

·

Varhaisessa nuoruudessani luin hyvin innokkaasti kirjoja, jotka pyrkivät kuvittamaan historiaa fiktiivisin tai puolifiktiivisin keinoin: Vänrikki Stoolin tarinat tuli tavattua useita kertoja, ja monia sen hengenheimolaisia, kuten Aarno Karimon kirjoittama ja kuvittama neliosainen teosjättiläinen Kumpujen yöstä (1929–32). Valkoisen armeijan taistelija, heimosoturi, suojeluskunta-aktiivi ja Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja Karimo luonnosteli teoksessaan Suomen heimon historiaa esihistoriallisista ajoista alkaen aina sisällissotaan ja itsenäistymiseen saakka: kirja koostui lyhyistä kuvaelmista, kuvitelluista keskusteluista tai kuvauksista suurmiesten tai tavallisen rahvaan elämästä. Karimo oli toki tehnyt läksynsä, lukenut historiansa, mutta silti tekstiä on pakko pitää yhtä kaunokirjallisena kuin Topeliuksen klassikkoa. Karimo oli varma mielipiteissään, hän halusi kuvata suomalaisten historian eräänlaisena vääjäämättömänä nousuna kohti itsenäisyyden kruunua. Kaikkea tapahtunutta tai tapahtuneeksi kuviteltavaa saattoi käyttää hänen poliittisen ja historianäkemyksensä tueksi, kaikki Suomen kansan pyhää tehtävää vastustava oli silkkaa pahuutta.

Luin samoina vuosina paljon Valittuja paloja, joten ei liene mikään ihme, että olen sittemmin suhtautunut aivan erityisen epäluuloisesti kaikkiin sellaisiin historiantulkintoihin, joista paistaa oikeistolainen tai nationalistinen tendenssi, tai missä Suomen historiaa tarkastellaan erillisenä maailmankaikkeutena, jolla ei ole mitään tekemistä muun Euroopan tapahtumien kanssa, jossa Suomi kansakuntana tai valtiona ei ole koskaan itse millään tavoin syypää niihin vaikeuksiin, joihin joutuu.

Vaikka Markus Leikolan viime syksynä ilmestynyt yli yhdeksänsataasivuinen esikoisromaani Uuden maailman katu (WSOY) on poliittiselta katsannoltaan paljon monisävyisempi ja näkemykseltään hyvinkin paljon kypsempi – kokeneena  toimittajana Leikolalla on siihen tukevasti pohjaa, näkemystä ja kanttia – etenkin alkupuoli toi minulle väistämättä mieleen Karimon vanhan suurteoksen. Kirjan luvuissa tavataan lukuisia 1900-luvun politiikan suurmiehiä ja heidän läheisiään sekä – ennen kaikkea – suurmiesten varjoon jääneitä vaikuttajia, joiden merkitys tapahtumille on saattanut olla paljon suurempi kuin pinnalta katsoen näyttää: ainakin tämän romaanin maailmassa. Karimomaisesti henkilöt jäävät usein vähän pintapuolisiksi: heidän tekemisiään ja ajatuksiaan saatetaan valottaa pitkäänkin, mutta kovinkaan syviä, samaistuttavia, todellisen tuntuisia ihmisiä heistä ei koskaan tule, ei edes niistä joiden elämää seurataan hyvinkin moneen otteeseen vuosikymmenien ja heidän pitkien, muutamissa tapauksissa jopa ylipitkien elämiensä mittaan. He pysyvät aina luonnehdintoina. He pysyvät ensi sijaisesti ammattinsa tai asemansa kuvina, eivät yksityishenkilöinä. Heidän ajatuksiaan johdattelevat tavoitteet, eivät tunteet eivätkä traumat. Heidän keskusteluissaan on tietty luonnoton sävy, kun repliikkeihin on sijoitettu väistämätöntä infodumppausta: ”Niin, minähän oli viisitoista vuotta sitten vaikuttamassa siihen, että…”

Ei ole lainkaan sattumaa, että romaani alkaa vasta vuodesta 1912 ja Titanicin suuronnettomuudesta, sillä oleellinen selkäranka tarinalle on media, ennen kaikkea sähköinen media ja sen käyttö vallan välineenä. Titanic oli ensimmäinen tapaus, jota oli mahdollista seurata (ainakin joissakin maissa) lähes reaaliajassa laivojen uudenaikaisten langattomien lennättimien ansiosta. Tarinan kaari jatkuu vuoteen 2012, internetiin ja automatisoituun pörssikauppaan asti.

Itse sähköistä mediaa oleellisempi taso on vallankäyttö sähköisen median kautta, ja todellisuudesta saatavan kuvan muokkaaminen vallankäytön tarpeisiin: propaganda, muunneltu totuus, spin doctors. Keskeiseen asemaan kirjassa nousevat näiden alojen mestarit Stalinista ja Trostkista Rooseveltiin, John F. Kennedyyn ja Ronald Reaganiin, ja vielä enemmän hahmot heidän taustallaan: Sergei Eisenstein,  Joseph ”Joe” Kennedy, Bill Bullitt, J. Edgar Hoover ja, ennen kaikkea Edward Bernays, eli ”Eddie Naybears”, kuten kirja häntä häveliäästi kutsuu (voidakseen rukata todellisen Bernaysin elämäkertatietoja paremmin fiktiiviseen tarinaan sopivaksi). Historiallisesti erittäin kiinnostava osuus käsittelee saksalaisten kuuluisan ”Enigma”-salakirjoitusjärjestelmän purkajia, jotka eivät suinkaan olleet amerikkalaisia (kuten muuan huono amerikkalainen elokuva kuulemma väittää) eivätkä itse asiassa edes englantilaisia (kuten minä olen tähän asti kuvitellut), vaan joukko puolalaisia ja ranskalaisia matemaatikkoja (joiden työtä Turing ja muut englantilaiset sitten jatkoivat): ainakin Wikipedian tiedot tuntuisivat vahvistavan Leikolan kertomuksen suhteellisen todeksi monia yksittäisten ihmisten nimiä myöten.

Heidän seuranaan vilahtelee silloin tällöin myös tunnettujen fiktiivisten teosten hahmoja, kuten vaikkapa erään marokkolaiskapakin amerikkalaisomistajan kaksi ystävää, joilla on kiire päästä pakoon natseja… ja professori Woland. Woland on tietenkin (itsekin kirjassa vilahtavan) Mihail Bulgakovin kuuluisimman romaanin Saatana saapuu Moskovaan (tai Mestari ja Margarita) keskeinen hahmo. Uuden maailman kadussa hän on suurimman osan aikaa vain toinen kaikkitietävä kertoja muun tekstin kaikkitietävän kertojan rinnalla, ehkä vähän poukkoilevampi ajan ja paikan suhteen ja hieman rasittavampi lukea (koska hänen lukunsa on painettu kursiivilla muutenkin pienikirjasimiseen teokseen), ja hänen vaikutuksensa tapahtumiin jää varsin vähäiseksi – paitsi aivan kirjan loppuvaiheissa, jossa seuraa paljastuksia ja yllättäviäkin käänteitä, kuten kirjojen loppuvaiheissa tapaa seurata.

Leikola ei edes yritä tehdä epookkia kielen avulla, vaan käyttää rentoa, modernia puhekieltä kirjan alusta alkaen. Siihen ja sekaan siroteltuihin viime vuosikymmenien anglistisiin muoti-ilmauksiin kesti lukiessa jonkin matkaa tottua, mutta tekstiä tehdessään joutuu aina tekemään valintoja, jotka eivät aina ole kaikkien lukijoiden makuun. Valtavan tekstimäärän toimitustyössä tuntuu tulleen valitettavasti kiire, ja joissakin kohdissa tämän lukijan silmään sattuu kankeita lauserakenteita ja muutamia sellaisia asiavirheitä, joilla ei tunnu olevan romaanin kontekstissa mitään tarkoitusta: ainakaan ns. todellisuudessa höyrylaivan piipuista ei tule ”pakokaasua”, saksalaisten V-1 oli miehittämätön suihkukone eikä ballistinen ohjus ja ”Lentävä linnoitus”, ”Flying Fortress”, oli toisen maailmansodan aikainen nelimoottorinen B-17-pommikone eikä 1950-luvulla kehitetty, Vietnamin sodan ajan televisiopätkistä tuttu kahdeksanmoottorinen mannertenvälinen stratosfääripommittaja B-52 (jonka lempinimi on ”Stratofortress”).

(Se että juuri tuollaiset jutut sattuvat minun silmääni kertoo tietysti ennen kaikkea minusta ja entisistä ja nykyisistä harrastuksistani.)

Yhtä kaikki, Uuden maailman katu on paksuudestaan huolimatta erinomaisen sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu näkökulma sähköisen median aikakauden poliittiseen historiaan – tai, jos tarkkoja ollaan, erään pienen Maapallon osan historiaan. Siinä missä Karimon Suomi kellui keskellä äärettömyyttä vailla juurikaan kosketusta muuhun maailmaan, Leikolan maailmaa ovat Eurooppa ja Yhdysvallat, ja muu maailma, suurin osa maailmaa, löytyy vain muutamista sivulauseista. Jopa niin jättiläismäiset asiat kuin Kiinan Kansantasavallan perustaminen 1948 tai Intian itsenäistyminen edellisenä vuonna (ja traaginen jako Intiaan ja Pakistaniin) jäävät maininnoitta. Melkoisen vähäiselle huomiolle jää jopa Yhdysvaltojen niin traumaattisesti häviämä Vietnamin sota, vaikka muuan Ho Chi Minh kyllä piipahtaakin tarinassa parisen kertaa (ja eräs hänen sukulaisensa myös).

Mutta ehkäpä muun maailman historia kirjoitetaan sitten ensi vuosisadan Uudemman maailman kumpujen yössä. Ehkä siinä Eurooppa ja Yhdysvallat jäävät parin sivulauseen maininnan varaan, aivan kuten Suomi jää tässä viimeisten sadan vuoden romaanissa.

Leonard Cohen 1934 – 2016

·

I was born like this, I had no choice
I was born with the gift of a golden voice
And twenty-seven angels from the Great Beyond
They tied me to this table right here
In the Tower of Song
…
I see you standing on the other side
I don’t know how the river got so wide
I loved you baby, way back when
And all the bridges are burning that we might have crossed
But I feel so close to everything that we lost
We’ll never have to lose it again

Now I bid you farewell, I don’t know when I’ll be back
There moving us tomorrow to that tower down the track
But you’ll be hearing from me baby, long after I’m gone
I’ll be speaking to you sweetly
From a window in the Tower of Song

Olin toki tiennyt Leonard Cohenista aikaisemminkin, sen verran että tiesin heti hänet ruudulla nähdessäni kenestä oli kyse. Olin luullakseni kuullut hänen laulujaankin. Mutta tuntuu, että en ollut koskaan aikaisemmin kuullut häntä.

Muistan paikan oikein hyvin. Kyseessä oli Koskelan sairaalan kroonikko-osasto, jonne olin tullut yövuoroon. Olimme kuunnelleet kansliassa iltavuoron sairaanhoitajan raportin ja tehneet iltakierroksen. Oli hetki hengändysaikaa, ja istahdimme hoitajaparini kanssa päivähuoneeseen kahville. Televisiosta tuli Levyraati. Television ääni ei ollut todellakaan kovalla – suurin osa asiakkaistamme oli jo nukkumassa tai nukahtamassa – mutta jotenkin sen säädöt, sen kaiutin ja kaikuva kiviseinäinen huone saivat äänen tunkeutumaan syvälle sisälle.

”Hallelujah” oli sen verran iso hitti hieman syrjässä olleelle kulttiartistille että sen video näytettiin Mainos-televisiossa ja levy kiipesi Suomenkin listoille. Nykyään laulu tunnetaan paremmin useina hienoina coverversioina (mm. edesmennyt Tim Buckley on tehnyt hienon tulkinnan, ja sen lauloi kesän Tavastia-keikallaan myös Rufus Wainwright), ja Cohenin alkuperäiseversion kasarisyntikkasoundit kuulostavat pahasti ikääntyneiltä, mutta silti. Lauluissa, kapea-alaisessa lauluäänessä ja tekstien tarinoissa – toisinaan perin viitteellisissä, toisinaan suorastaan nolostuttavan suorissa – on valtavaa sisäistä voimaa. Kapea-alainen ääni on sittemmin rohkaissut minuakin laulamaan: ”Jos tuolla äänellä voi laulaa, niin kyllä minäkin…” Viime keväänä aloittaessani laulutunnit valitsin ensimmäiseksi treenattavaksi kappaleeksi juuri ”Hallelujahin”.

Sittemmin Leonard Cohen -levykokoelma hyllyssä on laventunut sekä vanhempaan että uudempaan tuotantoon. Elämäkerran lukeminen kertoi hyvin ristiriitaisesta ihmisestä, jolla tuntuu olleen vaikeuksia elää vakiintuneessa parisuhteessa ja taipumusta aikamoiseen sekoiluun. Laulujen tumma, itseironinen, ajoittain kyyninenkin sarkasmi tuntuu kumpuavan kivuliaasta kokemuksesta.

Ensi kerran näin Cohenin livenä Roskilden festivaaleilla joskus 1980-luvulla. Kun hän pitkän syrjäänvetäytymisensä jälkeen aloitti uudelleen levyttämisen ja konsertoinnin 2000-luvun alussa, oli tilaisuus vielä kolmeen hienoon konserttiin, joista kahteen ensimmäiseen liittyy myös paljon surua: Lissabonissa näimme Cohenin kesällä 2009 pari päivää sen jälkeen kun äitini oli kuollut. Seuraavan kesän Helsingin-konsertti sattui samaksi illaksi jolloin isäni kuoli. Kolmannella kerralla ei tapahtunut onneksi lisää läheisten poismenoja.

Ja nyt Leonard Cohen, kirjailija, lauluntekijä ja laulaja, on itse poistunut 82-vuotiaana.

.

Kirjamessuohjelmatonna

· 2 kommenttia ·

Helsingin kirjamessut ovat juuri alkamassa. Minä, kirjailija ja kääntäjä, en kuitenkaan ole tänään Pasilan messukeskuksessa eikä minun nimeäni löydy nelipäiväisen tapahtuman ohjelmasta muinakaan päivinä. Koska en enää ole SKTL:n jäsen, en edes päivystä Kääntäjäliiton tiskillä.

Sen sijaan istun lähityöpaikallani – kotimme työhuoneessa – ja tuijotan Hunanin käsikirjoituksen tulevaa versiota. Olen luvannut sen kustannustoimittajalle loppuvuoden aikana, ja tekemistä kyllä riittää.

Olen loppukevään ja alkusyksyn sulatellut toimittajan ja ateljeekriitikoiden kommentteja ja kehitellyt ideoita, mihin suuntaan käsikirjoitusta kannattaisi kehitellä. Nyt suuntaviivat alkavat olla selvillä, tarvitsee vain tehdä raaka työ: se tosin sisältää kohtuullisia pätkiä ihan uuden tekstin kirjoittamista. Tekstin kokonaissivu- ja merkkimäärän on kuitenkin tarkoitus lyhentyä: tarinan runkona toimivaa päiväkirjaa oli monien mielestä varsin rasittavaa lukea sivutolkulla, joten sitä tulee olemaan lopullisessa teoksessa vähemmän ja lyhyempinä pätkinä. Monia päiväkirjakatkelmissa kerrottuja asioita pitää sitten esittää muilla tavoin.

Tuli juuri mieleeni, että ehkä koko päiväkirjan voisi Hunanin julkaisemisen jälkeen laittaa ihmisten luettavaksi vaikkapa jonkinlaisena nettispesiaalina. Täytyy harkita. Alkuperäisen päiväkirjan sivut olen luvannut antaa kirjani (todellisen) päähenkilön tuolloisen työnantajan Suomen Lähetysseuran arkistoon, mutta pitääpä selvitellä miten päiväkirjan tekstin tekijänoikeudet menevät.

En minä silti aio kirjamessuja kokonaan jättää väliin. Oma panokseni ohjelmaan tapahtui tosin etuajassa: eilen järjestettiin Villissä Wäinössä ”Kulttuuriporukka goes etno” -keskustelutilaisuus, johon olin lupautunut äänimieheksi. Lyhyiden puheiden ja paneelikeskustelun jälkeen esiintyi (Angelin tyttöjen) Tuuni Partti ja veti säestäjineen tunnin huikean setin saamelaiseen laulu- ja joikuperinteeseen pohjautuvaa musiikkia. En ole kovin kokenut live-äänitarkkailija, joten pelotti etukäteen saanko mitään kovin hyvää tulosta aikaiseksi ennestään tuntemattomassa (ja akustisesti aika haastavassa) tilassa ennestään tuntemattomilla laitteilla: lisähaasteena oli soiton ja laulun melkoinen dynamiikka. Tuuni esitti pari perinteistä joikua kokonaan ilman mikrofonia ja toisaalta sitten kun äänentoistoon puski kahden laulukanavan lisäksi voimalla soitettua kitaraa ja lyömäsoittimia, äänenvoimakkuus oli aivan toista luokkaa. Mutta yleisö tuntui olevan kuulemaansa tyytyväistä eikä esiintyjiltäkään tullut pahaa sanaa: he olivat kuulleet toisiaan riittävän hyvin monitorikaiuttimista.

Ja komealta setti kuulosti minustakin, mutta siitä en kiitä itseäni vaan muusikoita.

Kaikesta introverttiudestani huolimatta väkijoukot ja häly eivät minua ole koskaan kauheammin ahdistaneet, ja sitä paitsi kirjamessuilla tapaa aina mukavia ihmisiä. Luultavasti minut tapaa Pasilan hallista joskus huomisen iltapäivän kuluessa joko vaeltelemassa päämäärättömästi paikasta toiseen tai kuuntelemassa sf-henkisiä keskusteluja. Epäilemättä käyn moikkaamassa mukavia kollegoja myös SKTL:n tiskillä.

Kielet kerronnan välineenä

·

Bob Dylan on tämän vuotinen kirjallisuuden Nobel-palkittu. Olin kieltämättä kohtuullisen yllättynyt uutisen kuullessani. Nobel-komitea on usein antanut palkinnon tekijälle, joka komitean mielestä ansaitsisi suurempaa huomiota kuin on siihen mennessä saanut. Dylania tunnetumpaa (elossa olevaa) sanasirkkaa tai -seppoa on tältä planeetalta kohtuullisen vaikea löytää.

Sitten on tietysti se pieni seikka, että Dylanin tuotannosta suurin osa on alkuaan ilmestynyt äänilevyillä, ei kirjoissa. Tokihan Dylan on julkaissut myös kirjamuodossa ensiesityksensä saanutta tekstiä, ja tokihan Dylanin alkuaan lauletutkin tekstit on moneen kertaan julkaistu kirjoissa ja kansissa. Silti tänään on kuultu aikamoista raja-aitojen kaatumisen rytinää, josta on oltu ilahtuneita ja ärtyneitä. Sekään ei sinänsä ole uutta: iso osa kirjallisista piireistä, lukijoista, kriitikoista, kirjailijoista ja toimittajista on aina sitä mieltä, että väärin palkitsivat.

Tavallaan Nobel-komitea on tällä kertaa palannut kirjallisuuden perimmäisille juurille, niihin kirjallisuuden muotoihin jotka olivat valtavirtaa ennen kuin sanan taitajat sotkeutuivat sellaisiin muotivirtauksiin kuten papyrus, pergamentti, paperi, hieroglyfit ja aakkoset. Ääneen kerrottuihin tarinoihin, joista puhutaan ”lauluina” niin Homeroksen kuin Kalevalankin yhteydessä – koska ne olivat lauluja. Iliaan ja Odysseian melodiat ovat kadonneet vuosituhansia sitten, koska niille ei ollut kelvollista tallennusvälineistöä, Kalevalaan koottujen tekstien ”oikeita” versioita laulettiin vielä niin myöhään että voimme aavistella miten laulu kulki.

Ja kuten vanhassa blogissa totesin, joidenkin tutkijoiden arvelun mukaan ihmisen esiäidit oppivat laulamaan ennen kuin puhumaan.

Nobel-komitean ratkaisu on kiinnostava, kieltämättä, eikä minulla ole sitä vastaan oikeastaan mitään. Paitsi että yhdysvaltalaisen tekijän palkitseminen tavallaan vie ”vuoron” muilta yhdysvaltalaisilta joksikin aikaa, jos komitea noudattaa (muuten) omia perinteitään. Olisin kernaasti suonut nobelin esimerkiksi tätä nykyä uraansa pikku hiljaa lopettelevalle, kahdeksankymppiselle Ursula K. Le Guinille.