Kategoria: kirjallisuus

Muinaisen Maan muistaja

·

Liu Cixinin romaani 三体 herätti kansainvälisen sf-lukijakunnan huomion viimeistään siinä vaiheessa kun Ken Liun englanninnos The Three-Body Problem voitti Hugo-palkinnon vuonna 2015 kaikkien aikojen ensimmäisenä käännösromaanina. 三体 jatkui sitten kahdella muullakin romaanilla 地球往事-nimiseksi trilogiaksi (englanniksi Remembrance of Earth’s Past). Aula & Co julkaisee Kolmen kappaleen probleeman syksyllä Rauno Sainion suoraan kiinasta suomentamana. Olen ollut mukana käännöksen toimitustyössä, enkä ensimmäisen osan jälkeen malttanut jättää trilogian loppua tulevien suomennosten varaan. Asiassa auttoi, että sähkökirjaversio kolmannesta osasta 死神永生 (englanniksi Death’s End) kuului viime kesän Worldconin jäsenten saamaan Hugo-äänestyspakettiin, ja kakkososa 黑暗森林 (englanniksi The Dark Forest) löytyi Elisan sähkökirjakaupasta.

Kolmen kappaleen probleema alkaa perin epäscifimäisesti keskeltä Kiinan 1960-luvun lopun kulttuurivallankumousta, kahden punakaartin fraktion keskinäisestä aseellisesta yhteenotosta.* Sen jälkeen kirja kuvaa kulttuurivallankumouksen vuoksi syrjäiselle radioteleskooppiasemalle karkoitetun astrofyysikon elämää ja sitä kuinka hän havaitsee erään Auringon sisärakenteen kerrostuman toimivan äärimmäisen tehokkaana signaalinvahvistimena tietynlaisille radiosignaaleille. Hän lähettää avaruuteen viestin – ja saa vastauksen miltei yhdeksän vuoden päästä. Nykyhetkessä tutkitaan lukuisten huippuluokan fysiikantutkijoiden itsemurhia. Kolmantena säikeenä on merkillinen Three Body -niminen tietokonepeli. Peli sijoittuu kummalliseen maailmaan, jossa aurinko  kulkee taivaalla pitkiä aikoja aivan normaalisti, mutta välillä tulee aikakausia jolloin aurinko on taivaalla valtavan suurena ja polttaa maailman karrelle, tai vetäytyy kauas, jolloin maailma jäätyy. Välillä aurinkoja näkyy taivaalla kaksi, tai – kuten nimestä voi arvata – kolme. Tämän maailman asukkaat kykenevät kuivattamaan itsensä ja näin säilymään jonkinlaisessa horroksessa hengissä kaaoksen aikojen yli. Kirjan loppua kohti nämä säikeet alkavat yhdistyä, perin uhkaavalla tavalla.

Joel Martinsenin englannintama kakkososa The Dark Forest jatkaa tarinaa huomattavasti suoraviivaisemmalla tavalla. Kirjan keskeisenä lankana on ensimmäisen kirjan lopussa konkretisoitunut koko ihmiskuntaa koskeva vaara ja yritykset kamppailla vaaraa vastaan. Vaikka ihmiskunnan tieteellinen perustutkimus on tietyistä syistä halvaantunut, olemme kuitenkin tässä lähitulevaisuudessa saaneet käyttöömme hiberanaatiomenetelmän, jonka avulla (yksittäiset) ihmiset kykenevät nukkumaan talviunta vuosikymmeniä ja jopa -satojakin. Tämän ansiosta kirjailija pystyy pitämään sekä kakkos- että kolmososissa koko kirjan kaaren ajan samat päähenkilöt. Tästä on myös se hyöty (tai haitta), että hibernaatiosta herätetty päähenkilö Luo Ji (ja kolmannen kirjan Cheng Xin) tarvitsevat melkoista infodumppausta edellisten vuosikymmenien (tai -satojen) tapahtumista kuin kirjan lukijakin. Tarinallisesti kakkososan keskeisiä elementtejä ovat Maan asukkaiden yritykset varautua ensimmäisen kirjan lopussa ilmenneeseen tuhon uhkaan sekä kuinka näille yrityksille sitten käy. Kirjan nimi viittaa osan keskeisiin teemoihin kuuluvaan hypoteettiseen ”pimeä metsä” -selitysyritykseen Fermin paradoksille ja ottaa hypoteesin synkästä perusvireestä jotakuinkin kaiken irti.

Ken Liun englannintama kolmososa Death’s End jatkaa monessa suhteessa kakkososan linjoilla, mutta aikaperspektiivi kasvaa kakkosen vuosikymmenistä ensin muutamiin vuosisatoihin ja sitten… varsin pitkäksi. Hibernoiva ja välillä (eri syistä) herätetty Cheng Xin seuraa ihmiskunnan muutoksia edellisissä osissa esitetyn ja sitten paljon laajamittaisemmaksi (joskin abstraktimmaksi) muuttuneen uhkan edessä enimmäkseen sivustakatsojana – mutta kahtena aivan ratkaisevana hetkenä ainoana ihmisenä, jolla on koko ihmiskunnan edestä päätösvalta siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Näiden päätöstensä seurauksia ja niistä aiheutuneita omantunnonkysymyksiä hän joutuu kantamaan loppuikänsä. Ei sillä että kirja kovinkaan paljoa kieriskelisi Cheng Xinin psyykessä tai omatunnonongelmissa, ei. Henkilöhahmona hän jää melkein yhtä ohkaiseksi kuin (tässäkin kirjassa mukana oleva) kakkososan keskeinen henkilö Luo Ji.

Henkilökuvaus ei tunnu muutenkaan olevan Liu Cixinin vahvuuksia tai ainakaan keskeinen kiinnostuksenkohde koko trilogiassa. Näiden kirjojen tavoitteet ovat muualla. New Scientist mainitsi taannoisessa kesälukemislistassaan kirjakolmikon perustuvan vankasti tieteeseen, mutta siinä suhteessa olen vahvasti eri mieltä: vaikka mukana on hyvinkin pätevää tieteellistä pohjaa, jo ensimmäisen osan loppuvaiheessa esitetty sofoni-käsite heittää asetelman varsin villin fantastiseksi. Toisaalta etenkin kakkososa kuvailee hyvinkin konkreettisesti ja selkeästi, miten mielettömän valtavan iso alue jo pelkkä Aurinkokunta on ja miten kauan kestää liikkua paikasta toiseen.

Tämänaamuisten Vironniemen sanomien juttu kiinalaisten käyttämien emojien piilomerkityksistä osui minun kannaltani varsin oivaan kohtaan, sillä tunnistin Liu Cixinin romaanista paljonkin asioita ja heittoja, jotka voin helposti tulkita pieniksi (tai suuremmiksi) piikeiksi kirjailijan kotimaan vallanpitäjiä ja yhteiskuntajärjestystä kohtaan. Kiinalainen lukija luultavasti tunnistaisi enemmänkin. Toisaalta kolmososassa Liu ikään kuin paljastaa korttinsa sisällyttämällä tekstiin pitkän ja suhteellisen absurdin sadun, jonka avulla muuan kirjan henkilö kertoo Chen Xinille elintärkeitä tietoja, joiden kertominen suoraan olisi merkinnyt välitöntä kuolemaa sekä kertojalle että kuulijalle.

Muutamakin trilogian lukenut tuttava on kuvannut kokemusta ”tajunnanräjäyttäväksi”. Pakko on itsekin myöntää, että Liu Cixinin visiot ovat valtaisia, kiehtovia ja ajatuksia herättäviä: Kolmen kappaleen probleema on näistä romaanina ehdottomasti vahvin, kakkos- ja kolmososat taas visiopuolella (ja sivumääräisesti) painavampaa tavaraa. Lukemisen ja suomentamisen arvoisia nekin. Ja, kuten viime kuun Finnconissa todettiin: jos haluat varmistaa, ettei trilogian suomentaminen jää tällä(kin) kertaa ensimmäiseen osaan, kannattaa ostaa se ensimmäisen osan suomennos.

____

* Eero Suoranta kertoi tämän kesän Finnconin esitelmässään, että Kiinassa julkaistussa ensimmäisessä kirjamuotoisessa painoksessa tämä alkukohtaus oli siirretty kirjaan keskemmälle, jotta se ei saisi niin suurta huomiota ja painoarvoa.

Kirjan kalterit

·

Yksi Jani Saxellin Hesarin Hunan-arviossa verrokkina mainitsemia kirjailijoita oli Margaret Atwood. Tällaiset maininnat ovat aina kiinnostavia, etenkin minun kaltaiselleni kirjailijalle jolla on isoja, rumia ja ammottavia aukkoja kirjallisessa sivistyksessään: vinkkaukset ovat tilaisuuksia löytää arvostetuista kirjailijoista sielunsisaria ja -veljiä – tai ainakin lukemisen arvoisia kirjoja.

Näinä aikoina Atwoodin lukeminen on helppo aloittaa Orjattaresi-kirjasta (Handmaid’s Tale, suom. Matti Kannosto 1986), joka ei tokikaan ollut niitä kirjoja mihin Jani viittasi, vaan pinnalla kirjan pohjalta tehdyn televisiosarjan vuoksi. Kirja on joka tapauksessa kuulunut hypoteettiseen ”tuo pitäisi lukea” -kasaan jo siitä lähtien kun siitä ensi kertoja kuulin muutama vuosikymmen sitten.

Perusasetelma lienee useimmille jo tuttu: Fundamentalistikristityt ovat tehneet verisen vallankaappauksen ja muuttaneet Yhdysvallat Gilead-nimiseksi teokratiaksi, joka käy jatkuvaa sisällissotaa kapinallisia vastaan. Tiede, etenkin lääketiede, on nyt syntiä ja Saatanasta. Koska ihmisten hedelmällisyys on romahtanut jo ennen vallankaappausta ympäristömyrkkyjen sun muiden syiden vuoksi, hedelmällisiksi arvioiduista naisista on tehty eliittipariskuntien orjattaria vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten: heidän on tarkoitus tuottaa pariskunnalle lapsi. Lisääntymiselle tarpeellisesta siitostapahtumasta on tehty rituaali, jossa paikalla on myös lapsensaannissa epäonnistunut vaimo ja jossa kenenkään ei ole tarkoitus nauttia mistään (yhtään sen enempää kuin ejakulaation aikaansaamiseksi on välttämätöntä). Synnytyksen jälkeen orjatar siirtyy johonkin toiseen taloon samoihin hommiin – tai, jos hänen ei enää katsota olevan hyödyksi synnyttäjänä, hänet siirretään ”siirtokuntiin” töihin jossa hän ei luultavasti elä enää kovinkaan kauan.

Kaikelle tälle löytyy tietenkin perustelu Raamatusta, sopivia kohtia sopivasti kopioimalla, leikkaamalla ja liimaamalla.

Kirjan kertojana toimii yksi tällainen orjatar, jolla ei ole (enää) omaa nimeä. Hän on isäntänsä nimen mukaan ”Frediläinen”. Vallankaappauksesta on sen verran vähän aikaa, että hän muistaa vielä edeltäviä aikoja – ja myös oman silloisen avioliittonsa, ja oman lapsensa josta ei ole kuullut mitään vuosiin. Hän on uusi tulokas isäntänsä talossa, mutta talo ei ole hänen ensimmäinen sijoituspaikkansa. Hän tietää mitä häneltä odotetaan. Hän osaa käyttäytyä. Nöyryys ja tilanteeseen sopeutuminen ovat parhaita vaihtoehtoja tilanteessa, jossa pienimmätkin merkit toisinajattelusta merkitsevät viranomaisväkivaltaa ja, hyvin todennäköisesti, brutaalia kuolemaa. Näin toimii myös talouden muu palvelusväki, joka tuntuu sisäistäneen heitä sortavan arvomaailman paljon vahvemmin kuin sortava isäntäväki. Toisaalta talon kolme palvelijaa jäävät suurimmassa osassa kirjaa ohimennen mainituiksi sivuhenkilöiksi, kun kertojan huomio keskittyy isäntään ja emäntään, jotka kummatkin kapinoivat heitä hyödyttävää (tai ainakin ”hyödyttävää”) järjestelmää vastaan kumpikin omilla, salaisilla tavoillaan.

On selvää, että vuonna 1985 julkaistuun alkuteokseen on vaikuttanut voimakkaasti Iranin islamilainen vallankumous 1970-luvun lopulla. Se on selvää jo ennen kuin lukija pääsee kaukaisessa tulevaisuudessa pidettyyn tieteelliseen konferenssiin sijoitettuun mainioon epilogiin, jossa Iran ja Gilead mainitaan samanveroisina esimerkkeinä ”1900-luvun lopun monoteistisista teokratioista”. Atwood on halunnut selvästikin korostaa, että kristinusko taipuu hyvin helposti samanlaisiin ääritulkintoihin kuin islam. Samasta uskonnostahan niissä on pohjimmiltaan kyse, ainakin minun nähdäkseni: molemmissa on sama jumala, melkein kaikki profeetat ovat samoja, Jeesus on tärkeässä roolissa (toisessa jumaluutena, toisessa profeettana) ja molemmissa tärkeällä sijalla on Kirja, jota voidaan tulkita kirjaimellisesti kulloiseenkin tarpeeseen sopivat kohdat valikoiden. (Ja molemmat ovat ainakin kausittain suhtautuneet erittäin vihamielisesti ja tuomitsevasti kaikkiin muihin uskontoihin.)

Ei kirjassa ole kuitenkaan kyse pelkästään pintapuolisesta poliittis-uskonnollisesta varoitussanomasta. Atwoodin kertoja – ja hänen lähipiirinsä hahmot – tietävät oikein hyvin olevansa pönkittämässä epämiellyttäväksi kokemaansa järjestelmää, ja ymmärtävät syitäkin. Pelon sijaan pääpontimena on oikeastaan turvallisuuden ja jatkuvuuden tunne. Kertoja muistaa yhä entistä opiskelija- ja perhe-elämäänsä ennen vallankaappausta silloisessa liberaalissa Mainessa, ja hyvistä ja rakkaista asioista huolimatta muistoissa on vahvasti esillä epävarmuus ja pelko huomisesta. Hän oli taustansa ja työnsä suhteen sen verran koulutettu ja hyvätuloinen että hän pääsi nauttimaan ”vapaan” yhdysvaltalaisen yhteiskunnan todellisistakin vapauksista eikä vain vastuista, mutta taloudellisen tilanteen tuoma turvallisuudentunteen hiven ei poistanut jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta – eikä sattumanvaraisen katuväkivallan uhkaa. Nyt, Gileadissa, ei ole mitään epävarmaa: hän tietää mitä hänen pitää tehdä, hän tietää miten hänen käy jos hän tekee ja tietää miten käy jos hän ei tee.

Teos on pääosin tunnelmiltaan hyvinkin rauhallistempoinen ja pohdiskeleva. Gileadilaisten arkipäivässään kohtaama (fyysinen ja henkinen) yhteiskunnallinen väkivalta sivuutetaan yleensä nopeasti, enimmäkseen tuntuu että kertoja istuu yksin huoneessaan pohtimassa asioita – kunnes hänen maailmansa, maailmankuvansa ja elämänsä alkaa vähitellen muuttua yllättäviltä tahoilta ilmaantuvien asioiden vuoksi. Ratkaisu toimii erinomaisesti, etenkin kun teksti – ja Kannoston suomennos – on hyvin soljuvaa ja miellyttävää luettavaa.

Kirjan ja samannimisen televisiosarjan mahdollisista yhteyksistä toisiinsa en osaa tässä vaiheessa sanoa vielä mitään, sillä olen toistaiseksi nähnyt sarjasta vain ensimmäisen osan (jossa kyllä nähtiin mm. kohtaus joka kirjassa on vasta loppupuolella). Kirjaa kuitenkin voi vallan varauksetta suositella.

Pian on con

·

Suomen suurimpaan ei-kaupalliseen kirjallisuuustapahtumaan on enää vähän yli viikko! Juuri kun viime kesän Worldconista Helsingissä on juuri ja juuri ehditty toipua, vuoden 2018 Finncon pidetään Turun yliopiston tiloissa 14.–15. heinäkuuta.

Kenellekään ei liene yllätys, että minä aion olla paikalla. Olen tälläkin kertaa mukana myös ohjelmassa, tarkemmin sanottuna kahdessa paneelikeskustelussa:

Elääkö kirjoittamisella?
(lauantai 14.7. 13–13:45, sali XIV, Natura)

Millaisista puroista kirjailijan elanto koostuu? Työstään ovat kertomassa Maria Turtschaninoff, Jani Saxell, Helena Waris ja J. Pekka Mäkelä. Kassakoneen käyttäjänä toimii Saara Henriksson.

Kuuluisuuden kirot
(sunnuntai 15.7. 13–13:45, sali XX, Agora)

Monet meistä tavoittelevat mainetta ja kunniaa, mutta kuuluisuudella on kääntöpuolensakin. Vinkkejä aloitteleville julkimoille, miten mediahuomioon kannattaa suhtautua. Mirka Ulanto (pj.), Johanna Sinisalo, Tuuli Hypén, Magdalena Hai ja J. Pekka Mäkelä.

Notkun toki paikalla muutenkin molempina päivinä ja yritän ainakin päästä kuuntelemaan Eero Suorannan esitelmää kiinalaisesta scifistä (lauantaina 11–11:45, sali XVII), enkä vähiten siksi että olen vastikään lukenut Liu Cixinin syksyllä ilmestyvän Kolmen kappaleen probleeman (Aula & Co.) suomennosta. Valitettavasti missaan oman esiintymisen vuoksi Minttu Ollikaisen conin akateemiseen ohjelmaan sisältyvän esitelmän Real and Dream – Encounters in the Novels of the Reaalifantasia Group.

Yksi yhdessä

·

Essi Tammimaan romaani Isän kädestä (Otava 2018) jäi kiinnostamaan sen vaikuttavan julkistustilaisuuden jäljiltä. Silloisessa bloggauksessani kävin läpi jo muutamia teemoja joita kirja nosti esiin Essin ja Miina Supisen keskustelun perusteella. Kirjan lukemisen jälkeen ei ole sinänsä mitään syytä perua silloisia puheita, mutta toisaalta lukukokemus oli jossain määrin toisenlainen kuin oletin.

Kyllä, kirjassa harrastetaan seksiä sivulta toiseen, eri muodoissaan, ”normaalisti” ja vähän ”kinkymmin”, ja jos ei harrasteta seksiä, seksistä puhutaan tai ainakin sitä ajatellaan. Ja kyllä, kirjan pariskunta Ruut ja Luukas päätyvät lopulta ”isä ja tytär” -roolileikkiin. (Näistä jutuista on puhuttu ja kirjoitettu kirjan yhteydessä sen verran paljon, että en oikein osaa pitää tätä spoilerina.) Mutta onko se onnellinen loppu? Vaikeaa sanoa. Kirja pysyttelee jotakuinkin koko ajan Ruutin näkökulmassa. Luukas saa puheen- ja ajatuksenvuoron oikeastaan vasta muutamassa loppupään luvussa, eikä hän silloin vaikuta kovinkaan tyytyväiseltä tilanteeseen, oikeastaan enemmänkin ahdistuneelta, epävarmalta, jopa pelokkaalta.

Vaikka kirja korostaa puhumisen tärkeydestä niin seksin kuin yleisemminkin parisuhteen yhteydessä, Ruutin ja Luukaksen suhde tuntuu menevän yksinomaan Ruutin ehdoilla, hänen aloitteistaan, hänen toiveistaan, hänen lapsuudentraumoistaan lähtien. Ruutilla on (ollut) isä, Ruutilla on sukulaisia, Ruutilla on työpaikka opettajana, ja oppilaita joista hän huolehtii (ja hyvin kauniisti huolehtiikin). Luukaksen perhettä tai sukua ei taideta pahemmin edes mainita. Hän käy töissä, mutta kirja ei kerro missä, sillä vain kerran piipahdetaan hänen työpaikkansa kahvihuoneessa. Toki Luukas on pariskunnan BDSM-roolileikeissä se dominoiva osapuoli, itsevaltainen ja raju käskijä, mutta vain koska Ruut niin haluaa. Roolileikit alkavat, kun Ruut niin haluaa. Roolileikki loppuu, kun Ruut niin haluaa.

Hyvä on, tämä on Ruutin kirja, ei Luukkaan evankeliumi. Eihän siinä ole sinänsä mitään pahaa tai väärää. Kirjan on keskityttävä johonkin. Ei romaanin tarvitse olla tasapuolinen, eivätkä ne yleensä olekaan. Ehkä on tarkoituskin, että lukija jää miettimään sitä mitä kirjailija ei suostu kertomaan.

Olen ollut Hunanin suhteen vähän nolo siitä, että kirjan useimmat luvut ovat niin lyhkäisiä, katkelmallisiakin. Isän kädestä sisältää myös hyvin lyhkäisiä lukuja – niitä on vähän yli kolmesataasivuisessa kirjassa peräti seitsemänkymmentäyksi – ja se tekee tekstistä hyvinkin helposti luettavaa. Voi olla, että näin paljo seksistä puhuminen ja ajatteleminen olisi pidempinä pätkinä käynyt ahdistavaksi. Lukemista kepeyttää myös kirjan leikittelevä, uusia ja/tai harvinaisia sanoja kontekstissaan ymmärrettävänä käyttävä kieli.

”Iho hohkaa edelleen kuumuuttaan, kun Ruut menee pöytään, vetää tuolia ja se kraappaa lattiaan, istuu ja tuntee avatut paikat vasten istuinta. Leivän jokainen rehkale maistuu, jokainen sen pieni säie, jyvänen. Pöydällä seisova teekuppi on oudon tarkkarajainen. Kylmää. Kuumottaa. Naurattaa, mutta kyynelet tunkevat nenään kutsumatta. Ei hän voi tuo pojan edessä alkaa kyyneleitä vuodattaa. Ei pojille näytetä heikkouksia, ihmisyyttä. Siinä käy huonosti, joutuu alisteiseen asemaan, siitä on helppo pojan kipata auko halkeamat ja käyttää hyväkseen myöhemmin, kun puhkeaa riita.
Mutta kyynelet eivät kysele lupaa.”

Etusivulle

·

Onnitteluja alkoi saapua jo ennen kuin ennätin hakea Hesarin postilaatikosta. Kuulin jo jonkin aikaa sitten että Hunanista on tulossa arvostelu Helsingin sanomiin ja viikko sitten minulta kyseltiin Helvi-tädin muotokuvan* käyttöoikeuksia, joten saattoi olettaa ettei arvostelu ole ihan pienellä. Mutta en silti osannut odottaa, että kirjani arvostelu olisi kulttuurisivujen pääjuttu.

Tällaiset arviot ovat kiinnostavaa luettavaa siinäkin mielessä, että vertailut toisiin kirjailijoihin tarjoavat oivia kannustimia perin hataran kirjallisen sivistykseni aukkojen paikkailuun: Albert Camus’lta olen lukenut vain Sivullisen (ja senkin kauan sitten), Toni Morrisoniin ja Margaret Atwoodiin on pitänyt perehtyä jo hyvän aikaa ja nyt siihen on lisäkannustimia. Mika Waltaria olen toki lukenut, häneen minua on verrattu ennenkin ja tunnustan hänen esikuvallisuutensa oikein mielelläni.

Arvion kirjoittanut Jani Saxell tuo ilahduttavasti esiin, miten eurooppakeskeisesti toista maailmansotaa Suomessa yleensä käsitellään (puhumattakaan siitä, miten irrallisena Suomen osuus sodassa valitettavan usein esitetään). Hieman harhaanjohtavasti hän kuitenkin antaa ymmärtää, että Kiinassa olisi alkanut jälleenrakennuskausi Japanin antautumisen jälkeen vuonna 1945. Näin ei tapahtunut, sillä sisällissota alkoi riehua uudelleen entistäkin verisempänä ja jälleenrakentamiseen päästiin vasta jonkin aikaa Kansantasavallan perustamisen jälkeen 1950-luvun alkaessa. Eikä tämä(kään) kausi ollut iloa ja auvoa, vaan kausi vaati miljoonia uhreja† jo ennen ”Kulttuurivallankumouksena” tunnettua anarkistista kaaosta.

Jani lienee oikeassa siinä, että kaunokirjallisuudessa suomalaisten merkittävää panosta kristillisessä lähetystyössä ei ole kovin runsaasti käsitelty, mutta tieto- ja muistelmakirjallisuudessa siitä on julkaistu paljonkin. Voisin ehkä jossakin vaiheessa listata ainakin joitakin aiheeseen liittyviä kirjoja, joita hyllyyni on muun lähdeaineiston pariin päätynyt.

 

Muutamia muita tähän mennessä ilmestyneitä Hunan-arvioita:

Riitta Ylilehto, Nousu

Markku Soikkeli, Aamulehti

Henri Nerg, Keskisuomalainen

Eniten minua kiinnostaa tie -blogi

Mikko Saari, Kirjavinkit

___
* En itse asiassa tiedä, kuka muotokuvan on ottanut, eikä minulla ole edes sen alkuperäistä vedosta (ellei sitä löydy äidin vielä setvimättömistä papereista), vain diakopio ja siitä skannattu tiedosto. Koska studiovalokuva on otettu 1920-luvun lopulla tai 1930-luvun alussa, on aivan mahdollista että sen ottanut kuvaaja on kuollut ennen vuotta 1948, jolloin tekijänoikeus on nyttemmin vanhentunut ja kuva vapaasti käytettävissä. Mikäli tilanne on toisin, pyydän asiasta tietävää ottamaan minuun yhteyttä niin selvitellään luvat ja mahdolliset käyttökorvaukset.
† ”Miljoonia uhreja” on sanapari, joka toistuu valitettavan usein niin Kiinan kuin muunkin Aasian viimeisten parinsadan vuoden historiassa. Generalissimus Tšiang Kai-šekin aikainen Kiinan ”tasavalta” ei tässä suhteessa ollut kommunistikomentoa syyttömämpi.

Kaksi kertaa Dubrovnikissa (ja kerran Malmilla)

·

En ole erityisen baari- tai soittoruokalauskollinen ja sitä paitsi yleensä välttelen kantakaupungilla pyörimistä (etenkin näin pölyntäyteisenä vuodenaikana), mutta niin vain kävi että istuin Kampin Dubrovnikissa peräti kahtena iltana kuuden illan välein. Asiaan vaikutti eräänlainen hyvä sisar -verkosto: kumpanakin iltana lavalla säteili tuttu nainen.

Petra Lampinen vietti viime viikon perjantaina kymmenvuotisjuhlaansa runojen säveltäjänä. Tunnen Petran muista yhteyksistä enkä ollut juurikaan kuullut hänen musiikkiaan, joten paikalla oli hyvä olla avoimin mielin vailla ennakkokäsityksiä. Olen myös vähän huono lukemaan runoja: minun kohdallani ne toimivat paremmin lausuttuina tai laulettuna.

Illan setti koostui muun muassa Anja Erämajan, Edith Södergranin, Ilpo Tiihosen, Taina Latvalan, Helena Sinervon ja Miina Supisen teksteistä, joita Petra veti alkuun singer/songwriter-tyyliin sähköpianon tai kitaran säestämänä. Eivätpä laulut oikeastaan muuta tarvinneetkaan: vahva teksti ja tekstiä tukeva melodia riittävät oikein hyvin. Säestävän pianistin ja kahden taustalaulajan lisääminen toki toi sitten lisää sävyjä. Isommaksi homma painui konsertin lopussa, kun lauteille ahtautui Petran johtama Kaupungin naiset -kuoro ja veti niin jylhästi kuin kuoro vain voi.

 

 

Eilen torstaina samassa paikassa juhlistettiin Essi Tammimaan uuden Isän kädestä -romaanin ilmestymistä. Kirja oli saanut saman aamun Vironniemen sanomissa laajan haastattelun verran palstatilaa, mutta Miina Supisen ja Essin pitkä ja rönsyilevä keskustelu kirjan teemoista ja, eh, sanomasta kasvattivat kyllä kiinnostusta melkoisesti. Kysymys ei ole siitä – kuten kirjan tarinan saattaisi helposti pelkistää – että nuoripari löytäisi seksuaalisen onnen pikkutuhmista ”isä ja tytär” -roolileikeistä. Niitä kirjassa kyllä leikitään, mutta oleelliset asiat ovat muualla. Sekä Essi että Miina tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että Isän kädestä on poikkeuksellinen seksuaalisuutta käsittelevä – ja ilmeisesti hyvin paljon seksikuvauksia sisältävä – kirja siinä, että siinä hyvä seksi ei välttämättä tarkoita täydellistä, millintarkkaa suoritusta ja sanatonta kommunikaatiota sekä yhtäaikaisia orgasmeja. Oleellisempaa on, että pariskunta puhuu: mikä tuntuisi hyvältä, mikä ei tuntuisi hyvältä, mikä oli äsken kivaa ja mikä tuntui vähän inhalta… ilman että kumpikaan kokisi että häntä tai hänen suoritustaan pidettäisiin todisteena siitä, että hän on hyvä tai huono sängyssä.

Lisää epäilemättä sitten, kun saan nyt yöpöydällä odottelevan kirjan luettua.

Essi kertoi oppineensa tästä kommunikaation tärkeydestä paljon ryhdyttyään harrastamaan shibaria, japanilaista sitomista, jossa on (toki) eroottinenkin ulottuvuus, mutta jossa oleellisinta on sanallinen ja sanaton kommunikaatio: niin brutaalilta ja miltei sadistiselta kuin sitominen saattaa ensi silmäykseltä näyttääkin, ensiarvoisen tärkeää on, että molemmat osapuolet ovat koko ajan selvillä siitä, miltä toisesta tuntuu ja että molemmilla on hyvä olla. Tämä korostui julkkareiden shibari-esityksessä, jossa Ceci Ferox ja Amy May pitivät tarkasti huolta siitä, että tietävät miltä toisesta tuntuu.

Myös kirjailijakollega Laura Honkasalo oli paikalla ja kirjoittaa illasta omassa blogissaan.

 

 

Palasimme parisen tuntia sitten Malmin mainiolta monitoimitalolta kuuntelemasta musiikkia, jota tallennettiin saman tien myös ”nauhalle” (eli, nykyaikana, luultavasti kovalevylle). Minulle(kin) jo 1970-luvun alkupuolelta ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko soitti yhdeksänhenkisen GMS-kokoonpanonsa kanssa kainuulaisen viulunsoittajan Ressan Lassin musiikkia, jotka oli sovitettu jousikvartetin, koran ja ns. rytmisektion kokoonpanolle. Alunperin keikalla piti olla myös laulaja, mutta koska hän ei ollut päässyt lähtemään Senegalista, tilalla soitti balafonisti.

Kukko on Piirpaukkeen alkuajoista asti yhdistellyt aineksia eri puolilta maailmaa periytyvistä, näennäisesti yhteensopimattomista tyyleistä, ja saanut aikaan perin luontevan kuuloista musiikkia. Niin tälläkin kertaa. Masurkat ja jopa valssit taipuivat hyvinkin luontevasti afrikkalaisiin rytmeihin. En yleensä ole kovin innoissani jazzille tyypillisistä ”teema–soolo–teema–soolo–kolmas soolo–neljäs soolo–teema–soolo–ad nauseam” -kappalerakenteista, mutta GMS teki touhua sen verran sävykkäästi ja tyylikkäästi että musiikki toimi, kulki, hengitti ja eli oikein mallikkaasti. Tässä malliksi muualla (ja hieman eri kokoonpanolla) äänitetty versio ”Kuokka-Jussista”:

Wolandin laulu

·

Mihail Bulgakovin monitasoinen ja -säikeinen romaaniklassikko Saatana saapuu Moskovaan (eli, alkuperäisteoksen nimestä suoraan suomennettuna, Mestari ja Margarita) on ihan täysin mahdoton ajatuskin tehdä elokuvaksi, televisiosarjaksi tai, herra nähköön, näytelmäksi. Siihen nähden on mielenkiintoista, että olen onnistunut näkemään teoksesta jo kolme tai neljä varsin toimivaa teatteriversiota ja yhden ihan hyvän televisiosarjasovituksenkin.

Eilisiltana pääsimme lopultakin näkemään Kansallisteatterin tulkinnan, johon nimeksi on valittu Mestari ja Margarita, aivan syystä. Romaanin lukuisista säikeistä on esityksen keskiöön valittu nimenomaan Mestariksi kutsutun kirjailijan ja hienostorouva Margaritan rakkaustarina, sekä Mestarin kirjoittama epäonninen romaani Pontius Pilateksesta. Bulgakovin irvailu alkuaikojen Neuvostoliiton byrokratialle ja Stalinin kiristyvälle kuristusotteelle jäävät hieman sivummalle, samoin Moskovan kaupungin häly, melu, ilo ja elo. Mutta tokikin mukana on myös pimeyden ruhtinaan Wolandin räävitön seurue Begemot-kissoineen ja Hella-vampyyreineen, ja tietenkin kertomus alkaa Patriarkan lammilta, Wolandin kahdelle epäuskoiselle kirjallisuusihmiselle esittämästä omituisesta ennustuksesta ja sitä seuraavasta raitiovaunuonnettomuudesta, jossa äärimmäisen epätodennäköisten yhteensattumien jälkeen kriitikko-Berlioz menettää päänsä.

Etenkään näytelmän alkupuolen aikana ei voinut olla ihailematta, miten loisteliaasti tarina oli saatu mahtumaan Willensaunan ahtaalle näyttömölle. Valot, äänet, savut ja taustakankaalle heijastetut kuvat onnistuivat tekemään pikkuriikkisestä lavasta kokonaisen kaupungin. Kuusihenkinen näyttelijäkaarti kasvoi suuremmaksi taitavalla nukkien käytöllä. Väliajan jälkeinen puolisko ei ihan onnistunut tavoittamaan alkupään loistokkuutta, mutta olihan sielläkin kertakaikkisen loisteliaasti toteutettu tanssiaiskohtaus.

Jokaisella Bulgakovin kirjan lukeneella on epäilemättä hyvinkin vahva mielikuva siitä, miltä Woland, Begemot ja Hella näyttävät, niin minullakin. Minun Wolandini on oikeastaan miltei traaginen hahmo, oikeudenmukainen tuomari joka ei välttämättä lainkaan pidä siitä mitä joutuu (ikuisena) työnään tekemään – mutta samalla taitava keksimään rangaistuksen ansaitseville uhreilleen riemukkaan irvokkaita rangaistuksia.* Marc Gassot’n Woland on lähempänä Cabaret-elokuvan seremoniamestaria ja toimii hyvin sellaisena. Begemot-kissan suhteen olen yhä ja ikuisesti puolueellinen Heikki Paavilaisen huikealle tulkinnalle KOM-teatterin vuoden 1983 versiossa. Sitä on vaikea ylittää. Juha Varis vie hahmon aivan eri suuntaan – ei välttämättä huonompaan, mutta toisenlaiseen.

Tältä keväältä Mestari ja Margarita on loppuunmyyty, mutta syksyksi lippuja on vielä saatavana. Kannattaa käydä katsomassa, mutta sitä ennen on hyvää aikaa lukea kirja.

___
* Jos minut joskus jostakin käsittämättömästä syystä palkattaisiin tekemään castingia johonkin Bulgakov-tulkintaan, tiedän kyllä kenet palkkaisin Wolandiksi – jos kyseinen teatteri- ja dokumenttiohjaaja saataisiin jotenkin suostuteltua. Kyseisellä tyypillä on minun Woland-käsitykseeni juuri sopivan surumieliset kasvot – ja, toisinaan, riemukkaan pirullinen hymy.

Jumalan hullun neljä nimeä

·

Jossakin läntisellä Venäjällä, lähellä Viron ja Suomen alueita, varttuu 1400-luvulla Arseni-niminen poika parantajataitoisen isoisänsä huomassa. Isoisä opettaa pojalleen yrttien käyttöä ja lukee tälle tuohisuikaleille kopioituja kirjoituksia, Raamatun tekstejä ja muita kertomuksia menneisyyden sankareista. Isoisän kuoltua Arseni jatkaa asumista tämän mökissä ja ottaa jatkaakseen parantajantointa. Hänen(kin) kykynsä lähentelevät yliluonnollisia: hän ei kykene parantamaan kaikkia luokseen tulevia, mutta niistä joita hän ei pysty auttamaan, hän kykenee kertomaan tarkasti kuolinhetken. Kuolevia on paljon, sillä seudulla riehuu ruton lisäksi muitakin kulkutauteja. Eräänä päivänä Arseni kohtaa metsässä tautien nujertamasta kotikylästään paenneen yksinäisen nuoren naisen, Ustinan, ja ottaa tämän asumaan luokseen. Niin kuin tavataan sanoa, asia johtaa toiseen, ja lopulta Arsenin vihkimätön Ustina-vaimo menehtyy synnytykseen poikavauvansa kanssa. Tämä musertaa Arsenin: hän on kuvitellut kykenevänsä hoitamaan synnytyksen omin päin, kehenkään toiseen turvautumatta, ja epäonnistunut tavalla joka on vienyt kahden ihmisen hengen. Hän ei enää kykene jatkamaan entistä elämäänsä, vaan lähtee vaeltamaan päämäärättömästi. Tie vie lopulta Pihkovan kaupunkiin, jossa hän ottaa edesmenneen vaimonsa – ja edelleen ainoan (yksipuolisen) puhekaverinsa ja uskottunsa – muistoksi nimen ”Ustin” ja rakentaa itselleen majanhökkelin nunnaluostarin puutarhan perille. Hänestä tulee ”Jumalan hullu”, ja epämääräisten vuosien ajan hän parantaa ruton riivamassa kaupungissa niitä joita pystyy auttamaan. Sieltä hänet löytää kaukaa Italiasta matkustanut Ambrogio, joka on koko ikänsä nähnyt merkillisen yksityiskohtaisia näkyjä tulevaisuudesta, ajankohdista joiden pitäisi olla monta sataa vuotta ennustetun maailmanlopun tuolla puolen.

Jevgeni Vodolazkinin romaani Lavr (”Luostari”) on saanut 2015 ilmestyneelle Elina Kahlan suomennokselle jossain määrin harhaanjohtavan nimen Arsenin neljä elämää. Vaikka Arsenin elämä taitekohdissa muuttuu, ei se ala missään mielessä alusta, puhtaalta pöydältä. Hänen nimensä sen sijaan muuttuu. Jotakuinkin yhtä harhaanjohtava on takakannen tekstin väite ”Arseni kulkee aikakaudesta ja kaupungista toiseen, läpi myllerrysten ja tuskaisten muodonmuutosten”. Ei Arseni matkusta ajassa (paitsi kuunnellessaan Ambrogion kuvauksia näyistään), hän vain elää useampaankin otteeseen (luultavasti) vuosikymmeniä tajuamatta ajan kulkua: sillä ei ole hänelle mitään merkitystä. Ainoa millä on merkitystä on Ustinan kuolema ja Arsenin siitä tuntema syyllisyys. Ainoa millä on hänelle merkitystä on sovitus. Sitä varten hän lähtee pitkälle matkalle, mutta sovitus löytyy lopulta aivan toisaalta.

Arsenia ympäröivä 1400–1500-lukujen taitteen länsivenäläinen maailma (johon hän ei aina kiinnitä kovinkaan paljoa huomiota) on sekin tavallaan ajaton, muuttumaton, itseensä ja perinteisiinsä käpertynyt. Se pelkää kulkutauteja ja odottaa maailmanloppua, mutta elää toisaalta jatkuvan muuttumattomuuden tilassa. Ei Arsenikaan tätä maailmaa muuta: hänestä tulee poismenonsa jälkeen yksi tarinoiden pyhistä miehistä, yksi monista joista voi kertoa tarinoita ja kirjoittaa niitä tuohenpalasille, ei ensimmäinen eikä viimeinen.

Maagiseksi realismiksi luettavissa olevan tarinansa ohella Arsenin neljä elämää kiehtoo siksikin, että se kuvaa (luullakseni varsin tarkasti) maailmaa, joka on ollut kovin lähellä meitä suomalaisia mutta josta tiedämme hämmentävän vähän. Tässä suhteessa tuli samanlaisia tuntoja kuin muutaman vuoden takaisella matkallamme Vienanmeren Solovetskiin. Ei Arsenin maailma tietysti ole kovin erilainen uskonpuhdistusta edeltäneen ajan Suomestakaan – tai siitä seudusta jota ruvettiin myöhemmin kutsumaan ”Suomeksi” – joten siinä mielessä sitä voi pitää miltei kotiseutuhistorian kuvauksena. Sujuvasti kirjoitettuna romaanina historiaan on helpompi perehtyä kuin tietokirjana, mutta on toki syytä muistaa että romaani on aina pohjimmiltaan mielikuvituksen tuotetta, miten paljon se sitten noudatteleekin todellisia (tai todellisiksi väitettyjä) tapahtumia.

Elina Kahlan suomennoskin on sujuvan ja toimivan tuntuinen, mutta minun silmääni tökkivät pahasti lukuisat lauseenvastikkeet, jotka oli erotettu päälauseistaan pilkuilla vastoin perinteisiä kirjakielen sääntöjä:

Aavistaessaan vitsauksen lähestyvän, he päättivät neuvotella Arsenin kanssa.

Nähdessään luostarin muurit, Arseni muisteli sinne lapsena Kristoforoksen kanssa tekemäänsä matkaa.

Tokihan tällainen kirjoitustapa on nykyään kohtuullisen yleistä blogi- ja muissa nettikirjoituksissa ja yleistynee aikaa myöten entisestään, mutta tällaisessa huolellisessa ja tyylillisesti harkitun vanhahtavassa kirjatekstissä se häiritsee ainakin minun silmääni. Jonkin verran. Ei tokikaan niin paljon, että se estäisi minua suosittelemasta Arsenin neljää elämää itse kunkin maagisesta realismista ja/tai hyvistä historiallisista romaaneista kiinnostuneen lukupinoon.