Luin James Fenimore Cooperin Viimeisen mohikaanin (alkuteos 1826) joskus lapsena yhtenä lukuisista ns. poikakirjoista, kuten niitä siihen aikaan kutsuttiin. Viime viikonlopun Maailma kylässä -tapahtuman kirjateltasta sattui kohtuuhintaan käsiin Anu Van Heijstin vuonna 2014 julkaistu lyhentämätön suomennos. Koska jo kymmenkunta vuotta sitten lukemani Robinson Crusoen lyhentämätön laitos avasi kirjaa ja kirjan syntyaikaa aivan eri tavalla kuin nuorna luettu lyhennelmä, arvelin että uusi versio voisi tehdä saman tempun Nahkasukka-sarjalle.

Ja niin se taisi tehdäkin.

Muistin toki, että Cooper kirjoitti kirjasarjansa 1800-luvun alkupuolella ja saatoin jopa muistaa että kirjojen tapahtumat sijoittuivat 1700-luvun puoliväliin, aikaan ennen Yhdysvaltain itsenäistymissotaa. Omassa mielessäni nämä metsäiset seikkailut olivat aina sijoittuneet jonnekin myyttiseen ”Villiin länteen”. Uusi lukukerta – ja Yhdysvaltain tutkimuksen professorin Markku Henrikssonin erinomainen johdantoessee – paljasti että Mohikaanin tapahtumat sijoittuvat itse asiassa noin kolmensadan kilometrin päähän New Yorkista – pohjoiseen suurkaupungista, ei länteen. Cooper kirjoitti kirjaa nykyään Lake Georgena tunnetun järven rannalla kylpylä/täysihoitolassa, ja kuvitteli millaista järven ympäristössä oli ollut yli seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Kirjan intiaanikansat – mohikaanit, irokeesit, huronit, delawaret, mingot, monet muut – olivat nimenomaan Pohjois-Amerikan itärannikon väestöä, joka oli Cooperin aikaan jo kadonnut käytännössä jäljettömiin. Mielikuvitusta siis tarvittiinm ja mielikuvitusta Cooper totisesti käytti.

Oli hilpeää ja välillä ahdistavaakin huomata, että lukemattomat sittemmin ennen kaikkea preeriaintiaaneihin liittyvät kliseet ja latteudet – ne jotka yhä kiertävät esimerkiksi meemikuvien ”viisaiden intiaanipäälliköiden” muka sanomina – ovat peräisin Cooperilta: Suuret henget, Manitout, jopa ”Ugh!”-äännähdys, joka ainakin Henrikssonin mukaan on nimenomaan Cooperin keksintöä. Ilmeisesti jopa West Pointin kadetit ottivat Nahkasukka-kirjat oppimateriaalina kuvitellessaan, että kaikki punanahat ovat samanlaisia kuin Cooperin satuhahmot – ja ratsastivat sitten näillä tiedoillaan ja kuvitelmillaan tuhansien kilometrien päähän lakotoja, navajoja ja apaššeja vastaan, kohtaamaan täysin erilaisia kansakuntia, kulttuureja, tapoja, uskomuksia.

Cooper ei pahemmin kyseenalaista aikansa käsityksiä valkoisten kaikenlaatuisesta ylemmyydestä tai maahantunkeutujien oikeudesta ottaa Amerikkaa haltuunsa. ”Villit”, jopa ”jalot villit”, ovat hänelle pohjimmiltaan raakalaisia, vaikka kirjan kaksi viimeistä mohikaania ovatkin rodultaan vähän sivistyneempiä kuin huronit, samalla tavoin kuin Cooper arvostaa englantilaisia rodullisesti korkeammalle kuin heitä vastaan taistelevia ranskalaisia. Tästä aikakauden itsestäänselvyyksiin kuuluvasta rasismista on tosin yksi kiinnostava poikkeus, kirjan Cora-neidin hahmo. Hän on urhea, älykäs, neuvokas ja sitkeä, vaikka onkin (minunkin vielä kansakouluvuosina koulukirjoista oppimani) vanhentuneen terminologian mukaan mulatti.

Viimeinen mohikaani on kiistämättä klassikko, ja yksi varhaisimpia amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita. Kovin monien klassikoiden tapaan se on myös aikansa lapsi, ja monessa suhteessa tämä paistaa kirjan riveiltä ja rivien väleistä perin, ehkä kiusallisenkin selvästi. Toisaalta kyseessä on myös ihan sujuvasti etenevä, nykysilmin jossain määrin vanhahtavaan sävyyn kirjoitettu ja suomennettu kertomus 1700-luvun puolivälin erään siirtomaasodan eräistä (kuvitteellisista ja/tai liioitelluista) tapahtumista ja (enimmäkseen kuvitteellisista) henkilöistä. Toki tekstiä lukiessaan voi edelleenkin tunnistaa lapsuusajan romanttisen ”kaikkina muina aikoina ja kaikissa muissa paikoissa olisi kivempaa ja jännittävämpää” -tunnelman, mutta siihenhän historiallisten romaanien – ja tieteiskirjallisuuden! – viehätys vahvasti perustuu.

Jo jokusen vuoden tuotapikaa luettavien pinossa odottanut Jukka Laajarinteen 72 (Atena 2013) sopi itse asiassa erinomaisen hyvin seuraavaksi kirjaksi Hassan Blasimin Allah99:n jälkeen, eikä vain siksi että molempien nimessä on numero, eikä vain siksi että molemmat kirjat liittyvät muslimimaista Suomeen muuttaneisiin expatteihin.

Laajarinne aloittaa romaanin siitä mihin se päättyy: suomenmarokolainen Mourad pitelee sytyttimen johtoja kädessään kotitekoisilla pommeilla lastatussa pakettiautossa, ja tapahtuu räjähdys. Mourad herää paikassa, jossa hänen vammansa paranevat hämmentävän nopeasti, ja jossa hän kohtaa muslimeille kuolemanjälkeisessä paratiisissa luvatut 72 neitsyttä. Mouradin kannalta hämmentävää on, että paikka ei selvästikään ole paratiisi. Hämmentävää on, että neitsyet käyttäytyvät perin merkillisesti sairaalloiseen itsensäkiduttamiseen asti. Hämmentävää on, että neitsyet ovat kristittyjä nunnia.

Kirjan tarina seuraa vuorovedoin Mouradin yrityksiä saada jotakin tolkkua siitä mihin on päätynyt, ja toisaalta sitä miten hän päätyi pakettiautoon räjähdyksen keskelle: hänen lapsuuttaan Marokossa, perheen muuttoa parempien olojen toivossa Suomeen, perisuomalaista teini-ikää dokailuineen ja ihmissuhdekriiseineen, harrastuksia, uuden alun tarvetta, hengellistä etsintää. Laajarinteen tekstissä kulkee mukana ajatus, jota olen itsekin tolkuttanut monet kerrat seurassa jos toisessakin: pohjimmiltaan kristinusko ja islam ovat saman uskonnon haaroja. Koraaninsa hyvin lukenut Mourad kykenee puhumaan nunnille kielellä, jota he ymmärtävät, jonka he tunnistavat oman Jumalansa sanaksi, vaikkakaan eivät tunnusta Mouradin Jumalaa omaksi Jumalakseen.

Laajarinne onnistuu houkuttelemaan valistuneenkin lukijansa odottamaan kirjan toisessa säikeessä näennäisesti perin itsestäänselvää ratkaisua, ja onnistuu sitten viimeisillä sivuilla kiepauttamaan tilanteen aivan yhtä toimivalle, uskottavalle ja johdonmukaiselle kulmalle. Arvostan.

Oli ensin tarkoitus ottaa Hassan Blasimin uusi romaani matkalukemiseksi, mutta viime hetkellä aivojen paranoidimpi ja neuroottisempi puolisko varoitteli, että entä jos suomea osaamattomat ja suomalaista nykykirjallisuutta tuntemattomat ulkomaalaiset tullimiehet ja turvallisuusviranomaiset löytäisivät tavaroista kirjan, jonka kannessa lukee isolla ”Allah”?

Kun palasin matkan jälkeen lukemaan teosta, sieltä löytyi tavallaan eräänlainen etiäinen lapsellisesta pelostani: bulgarialaiset tullimiehet, jotka löytävät kertojan matkatavaroista arabiankielisen kirjan, kuvittelevat sitä Koraaniksi, repivät siitä kannet ja tallovat tekstiä.

(Kyseinen kirja oli arabiankielinen käännös Italo Calvinon romaanista Herra Palomar, päähenkilölle hyvin tärkeästä teoksesta.)

Hassan Blasimin Allah99 (suom. Sampsa Peltonen 2018) on fragmentaarinen romaanikokonaisuus, jossa ainakaan joidenkin arvioiden mukaan ei ole varsinaista juonta tai kaarta. Siitä olen itse eri mieltä, sillä itse olin kyllä huomaavinani näennäisen irrallisten kertomusten ja episodien takana vissin kaaren sekä päähenkilön omassa elämässä että hänen kanssaan sähköpostinvaihtoa käyvän, pahenevista vanhuudensairauksista kärsivän yliopistotutkijan kirjoituksissa, joissa hän valittelee pahasti keskeneräistä arabiannostaan ranskanromanialaisen filosofin Emil Cioranin kirjallisesta tuotannosta. Itse olin lukevinani jonkinlaista jatkuvuutta myös Blasimin novellikokoelmasta Irakin purkkajeesus ja luullakseni sitä on myös esikoiskokoelmassa Vapaudenaukion mielipuoli, joten siirtyminen romaanimuotoon ei välttämättä ole ollut kirjailijalle niin valtaisa loikka.

Romaanin perusasetelmassa suomenirakilainen eläinlääkäri ja kirjailija Hassan ”Minervanpöllö” Buto alkaa koota blogia irakilaisten kokemuksista ensin diktatuurin puristuksissa, sitten amerikkalaismiehitystä seuranneessa kaaoksessa, heimoristiriitojen ja (ehkä kuitenkin hieman vähemmässä määrin) uskonnollisen fanatismin keskellä, sekä sitten siirtolaisena tai pakolaisena Euroopassa. Kirjoituksia on tarkoitus koota blogiin tasan 99 kappaletta. Osa romaanista muodostuu haastatteluista, osan aikaa Buto haastattelee itseään omasta elämästään Helsingissä, miltei pakkomielteisestä kapakeissa roikkumisestaan (koska baari on saunan ohella ainoa paikka missä suomalaiset puhuvat tuntemattomien kanssa) ja kapakkireissujen jälkeisestä irtoseksistä kapakkituttavien kanssa. Irakin purkkajeesuksesta mieleen tulleet mahdolliset esikuvat Daniil Harms ja Gabriel García Marquez ovat edelleen läsnä: Harms monien haastateltavien elämänkohtaloiden sattumanvaraisuudessa ja brutaaliudessa, Marquez siinä(kin) etteivät kaikki haastateltavat ole haastattelun aikaan enää elossa.

Allah99 välttelee hyvinkin tietoisesti mustavalkoisia asetelmia puoleen tai toiseen, karttelee hyvä/paha-akselin asetelmia ja aukaisee tällaiselle Irakin lähihistoriaa, nykytilannetta ja pakolaisuutta perin pinnallisesti tuntevalle monia näkökulmia. Siinä mielessä kyseessä on varsin valistava teos, vaikka valistaminen ei ole välttämättä sen (ainakaan ainoa) tarkoitus eikä kirja ole (välttämättä) suunnattu (ainakaan pelkästään) eurooppalaisille lukijoille. Se ei ole historiateos, ei yhteiskunta-analyysi eikä objektiivinen kuvaus yhtään mistään. Se on sarja (fiktiivisiä) pikavilkaisuja yksittäisiin elämiin, joiden ei ole tarkoituskaan olla edustavia esimerkkejä yhtään mistään. Se on laadukasta suomalaista nykykirjallisuutta.