Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Jo jokusen vuoden tuotapikaa luettavien pinossa odottanut Jukka Laajarinteen 72 (Atena 2013) sopi itse asiassa erinomaisen hyvin seuraavaksi kirjaksi Hassan Blasimin Allah99:n jälkeen, eikä vain siksi että molempien nimessä on numero, eikä vain siksi että molemmat kirjat liittyvät muslimimaista Suomeen muuttaneisiin expatteihin.
Laajarinne aloittaa romaanin siitä mihin se päättyy: suomenmarokolainen Mourad pitelee sytyttimen johtoja kädessään kotitekoisilla pommeilla lastatussa pakettiautossa, ja tapahtuu räjähdys. Mourad herää paikassa, jossa hänen vammansa paranevat hämmentävän nopeasti, ja jossa hän kohtaa muslimeille kuolemanjälkeisessä paratiisissa luvatut 72 neitsyttä. Mouradin kannalta hämmentävää on, että paikka ei selvästikään ole paratiisi. Hämmentävää on, että neitsyet käyttäytyvät perin merkillisesti sairaalloiseen itsensäkiduttamiseen asti. Hämmentävää on, että neitsyet ovat kristittyjä nunnia.
Kirjan tarina seuraa vuorovedoin Mouradin yrityksiä saada jotakin tolkkua siitä mihin on päätynyt, ja toisaalta sitä miten hän päätyi pakettiautoon räjähdyksen keskelle: hänen lapsuuttaan Marokossa, perheen muuttoa parempien olojen toivossa Suomeen, perisuomalaista teini-ikää dokailuineen ja ihmissuhdekriiseineen, harrastuksia, uuden alun tarvetta, hengellistä etsintää. Laajarinteen tekstissä kulkee mukana ajatus, jota olen itsekin tolkuttanut monet kerrat seurassa jos toisessakin: pohjimmiltaan kristinusko ja islam ovat saman uskonnon haaroja. Koraaninsa hyvin lukenut Mourad kykenee puhumaan nunnille kielellä, jota he ymmärtävät, jonka he tunnistavat oman Jumalansa sanaksi, vaikkakaan eivät tunnusta Mouradin Jumalaa omaksi Jumalakseen.
Laajarinne onnistuu houkuttelemaan valistuneenkin lukijansa odottamaan kirjan toisessa säikeessä näennäisesti perin itsestäänselvää ratkaisua, ja onnistuu sitten viimeisillä sivuilla kiepauttamaan tilanteen aivan yhtä toimivalle, uskottavalle ja johdonmukaiselle kulmalle. Arvostan.
Oli ensin tarkoitus ottaa Hassan Blasimin uusi romaani matkalukemiseksi, mutta viime hetkellä aivojen paranoidimpi ja neuroottisempi puolisko varoitteli, että entä jos suomea osaamattomat ja suomalaista nykykirjallisuutta tuntemattomat ulkomaalaiset tullimiehet ja turvallisuusviranomaiset löytäisivät tavaroista kirjan, jonka kannessa lukee isolla ”Allah”?
Kun palasin matkan jälkeen lukemaan teosta, sieltä löytyi tavallaan eräänlainen etiäinen lapsellisesta pelostani: bulgarialaiset tullimiehet, jotka löytävät kertojan matkatavaroista arabiankielisen kirjan, kuvittelevat sitä Koraaniksi, repivät siitä kannet ja tallovat tekstiä.
(Kyseinen kirja oli arabiankielinen käännös Italo Calvinon romaanista Herra Palomar, päähenkilölle hyvin tärkeästä teoksesta.)
Hassan Blasimin Allah99 (suom. Sampsa Peltonen 2018) on fragmentaarinen romaanikokonaisuus, jossa ainakaan joidenkin arvioiden mukaan ei ole varsinaista juonta tai kaarta. Siitä olen itse eri mieltä, sillä itse olin kyllä huomaavinani näennäisen irrallisten kertomusten ja episodien takana vissin kaaren sekä päähenkilön omassa elämässä että hänen kanssaan sähköpostinvaihtoa käyvän, pahenevista vanhuudensairauksista kärsivän yliopistotutkijan kirjoituksissa, joissa hän valittelee pahasti keskeneräistä arabiannostaan ranskanromanialaisen filosofin Emil Cioranin kirjallisesta tuotannosta. Itse olin lukevinani jonkinlaista jatkuvuutta myös Blasimin novellikokoelmasta Irakin purkkajeesus ja luullakseni sitä on myös esikoiskokoelmassa Vapaudenaukion mielipuoli, joten siirtyminen romaanimuotoon ei välttämättä ole ollut kirjailijalle niin valtaisa loikka.
Romaanin perusasetelmassa suomenirakilainen eläinlääkäri ja kirjailija Hassan ”Minervanpöllö” Buto alkaa koota blogia irakilaisten kokemuksista ensin diktatuurin puristuksissa, sitten amerikkalaismiehitystä seuranneessa kaaoksessa, heimoristiriitojen ja (ehkä kuitenkin hieman vähemmässä määrin) uskonnollisen fanatismin keskellä, sekä sitten siirtolaisena tai pakolaisena Euroopassa. Kirjoituksia on tarkoitus koota blogiin tasan 99 kappaletta. Osa romaanista muodostuu haastatteluista, osan aikaa Buto haastattelee itseään omasta elämästään Helsingissä, miltei pakkomielteisestä kapakeissa roikkumisestaan (koska baari on saunan ohella ainoa paikka missä suomalaiset puhuvat tuntemattomien kanssa) ja kapakkireissujen jälkeisestä irtoseksistä kapakkituttavien kanssa. Irakin purkkajeesuksesta mieleen tulleet mahdolliset esikuvat Daniil Harms ja Gabriel García Marquez ovat edelleen läsnä: Harms monien haastateltavien elämänkohtaloiden sattumanvaraisuudessa ja brutaaliudessa, Marquez siinä(kin) etteivät kaikki haastateltavat ole haastattelun aikaan enää elossa.
Allah99 välttelee hyvinkin tietoisesti mustavalkoisia asetelmia puoleen tai toiseen, karttelee hyvä/paha-akselin asetelmia ja aukaisee tällaiselle Irakin lähihistoriaa, nykytilannetta ja pakolaisuutta perin pinnallisesti tuntevalle monia näkökulmia. Siinä mielessä kyseessä on varsin valistava teos, vaikka valistaminen ei ole välttämättä sen (ainakaan ainoa) tarkoitus eikä kirja ole (välttämättä) suunnattu (ainakaan pelkästään) eurooppalaisille lukijoille. Se ei ole historiateos, ei yhteiskunta-analyysi eikä objektiivinen kuvaus yhtään mistään. Se on sarja (fiktiivisiä) pikavilkaisuja yksittäisiin elämiin, joiden ei ole tarkoituskaan olla edustavia esimerkkejä yhtään mistään. Se on laadukasta suomalaista nykykirjallisuutta.
Matkalukemiseksi sattui kirja, jossa ei matkusteta. Saara Turusen Sivuhenkilön (Tammi 2018) nimetön päähenkilö istuu enemmän tai vähemmän koko kirjan ajan kotonaan, isän hänelle Ullanlinnasta ostamassa asunnossa huonekasvien keskellä odottamassa, että maailma tulisi häntä tapaamaan. Hän on julkaissut esikoisromaanin ja odottaa, että hänen elämänsä muuttuisi toisenlaiseksi, jotenkin hienommaksi tai loisteliaaksi siksi että hän on nyt kirjailija.
Mutta mikään ei muutu. Hän on edelleen hän, tai minä, ihminen jolla on ystäviä ja omaisia, joille ei kerrota nimiä, koska he ovat olemassa vain suhteessa minään. He ovat sisar, toinen sisar, isä, äiti, ystävä (tai ystäviä, en ole lukumäärästä ihan varma), kirjailijaystävä sekä kuuluisa ystävä. Sitten on myös epämiellyttäviä ulkopuolisia, kuten maan merkittävimmän lehden kriitikko, joka kirjoittaa nuivan arvostelun minän kirjasta.
Oikea Saara Turunen on tehnyt paljon muutakin kuin kirjoittanut esikoisromaanin ja istunut asunnossa Ullanlinnassa, joten en oikein arvaa pitää Sivuhenkilöä muodikkaana ”autofiktiona”. Olen luultavasti ollut läsnä ”Kirjailijaliiton jäsenliiton” (eli varmaankin Helsingin kirjailijoiden, joka on itsenäinen kirjailijayhdistys) homejuustonhajuisessa tilaisuudessa kuulemassa kirjallisuusagenttien kapeita kriteereitä niille kirjoille, joita he haluavat maailmalle kaupata. Turusen minän lailla olen pohtinut, olenko ei-kirjallisilta ominaisuuksiltani jotenkin vääränlainen ihminen tullakseni huomioiduksi kulttuurijulkaisuissa, herättääkseni huomiota, saadakseni palkintoja. Itse olen huonoina hetkinä kuvitellut, että huomiota saadakseni minun pitäisi olla kantakaupungissa vanhassa kivitalossa (tai vaihtoehtoisesti maaseudulla) asuva parikymppinen nainen tai mies, hoikka ja kaunis, kenties lapsuudenkokemusten traumatisoima (tai, miespuolisena, päihderiippuvainen) synnynnäinen lahjakkuus. Turusen minän mielestä huomiota suodaan vain äijämiehille, vain heidän teoksistaan tulee klassikoita: jälkimmäisessä väitteessä on epäilemättä vahvasti perää.
Sivuhenkilön päähenkilön lailla luultavasti jokainen julkaissut kirjailija on tullut huomaamaan, että julkaiseminen muuttaa loppujen lopuksi hyvin vähän. Kirjoja, esikoisteoksiakin, julkaistaan Suomessa paljon. Harvat niistä menestyvät tai saavat huomiota. Hyvä kysymys on, haluaisiko monikaan kirjailija – Turusen minä tai minäkään – kovin monen asian oikeasti muuttuvan: harva kirjailija on niin ekstrovertti että viihtyy kovin hyvin kaikkien tuntemana kasvona.
Kaiken kaikkiaan Sivuhenkilö on vallan sujuvasti luettavaa tekstiä, kun Turusen kirjoitustyyliin ensin tottuu, ja parhaimmillaan herkullista ilmiöidensä kuvauksessa (ne kustantamon bileet!). Kirjan minä ei ole välttämättä kovinkaan miellyttävä henkilö, mutta inhimillinen ja – ainakin joissakin suhteissa – myös samaistuttava itsekeskeisissä pohdiskeluissaan. Teos on tuonut myös ilmeisen hyvin esille, miten sattumanvaraisesti huomio, menestys ja maine taiteen kentällä jakautuu, ja miten harvan ihmisen pintapuolisten mieltymysten perusteella kulttuuriosastot ja -piirit omaa huomiotaan jakavat. Tavallaan Sivuhenkilö toimii mainiona jatkona Mika Waltarin (klassiselle!) Aiotko kirjailijaksi? -oppaalle, joka varoittelee kovasti odottamasta liikoja; Turusen viesti voisi olla, että jos nyt sittenkin rupesit kirjailijaksi ja onnistuit peräti pääsemään julkaistuksi kirjailijaksi, ei kannata sittenkään odottaa liikoja.
Mai Jian Koodinmurtaja (suom. Rauno Sainio, Aula & Co. 2017) alkaa maagisrealistisena sukukronikkana ja jatkuu eräänlaisena vale-elämäkertana. Kirjan minähahmo, nimimerkki Mai Jia (oik. Jiang Benhu) yrittää selvittää salakirjoituskoodeihin paneutuneen Erikoisyksikkö 701:n tähden Rong Jinzhenin elämänvaiheita ja sitä, miksi tämä, selvitettyään ”Purppuraksi” kutsutun salakirjoitusjärjestelmän, romahti psyykkisesti yrittäessään ratkaista sen seuraajaa, ”Mustaa”.
Jiang Benhu on itsekin työskennellyt Kiinan kansantasavallan tiedustelupalvelun hommissa, joten aihepiiri liippaa läheltä hänen omia kokemuksiaan – kenties. Kirjan Rong Jinzhen on eräänlaisessa tynnyrissä kasvanut poika, joka opetteli lapsena matematiikan perusteet omin voimin, kun huomasi laskutaitoa tarvitsevansa. Päästyään kosketuksiin muun maailman ja yliopiston kanssa hänestä oli kehittymässä merkittävä matemaattinen kyky, kun Erikoisyksikkö 701 värväsi hänet omaan, äärimmäisen suljettuun maailmaansa. Sellainen elämä sopi oikein hyvin autistisehkolle Rongille, jolla oli kyky keskittyä hyvin tiukasti yhteen asiaan ja jättää kaikki muu pois mielestään – jopa oman vaimonsa, jonka kanssa Rong ehti mennä naimisiin, ikään kuin ohimennen, vain vähän ennen hajoamistaan.
Koodinmurtajassa on hieman vakoilutrillerin aineksia, mutta ei sitä sellaisena voi oikein pitää. Siinä on jonkin verran yhteiskuntakritiikkiä, mutta ei sekään ole välttämättä oleellisin juttu. Se sivuaa koodinmurtamisen periaatteita, mutta hyvin ohimennen. Tavallaan kyseessä on fiktiivinen elämäkerta jo lapsena psyykkisesti vammautetusta ihmisestä, joka onnistuu nousemaan oman alansa huipulle, josta ei enää pääse kuin alaspäin – kirjassa miltei ohimennen esiintynyt psyykkisesti sairas mies paljastuu, jotakuinkin yhtä ohimennen, tarinan loppupuolella erääksi Rongin edeltäjistä. Omaa tunnelmaansa luo kirjan tapa häivyttää todellisia paikkoja käyttämällä ”N-kaupungin” ja ”Y-valtion” kaltaisia vanhahtavia nimityksiä.
Kaiken kaikkiaan vallan toimiva ja kiinnostava romaani. Täytyy etsiä käsiin myös Mai Jian seuraava suomennos, edelleen Erikoisyksikkö 701:n ihmisiin paneutuva Pimeä voima.
Postin virkaa näillä kulmilla toimittavassa kioskissa odotti paketti (no, itse asiassa kaksikin, mutta se toinen ei liity tähän). Tätä kirjapakettia olin jo tovin odotellutkin, ja kustantaja epäilemättä odotti hyvin kiihkeästi, että pääsisi lähettelemään tätä teosta myös ostavalle yleisölle.
Josh Malermanin romaanista Lintuhäkki (Karisto) ehti tulla ilmiö sillä aikaa, kun suomennokseni oli toimitus- ja taittovaiheessa: kirjan tyylikkääseen kanteen onkin ilmestynyt lätkä, jossa muistutetaan teokseen perustuvasta Netflix-elokuvasta, joka kantaa kirjan alkuperäisnimeä Bird Box.
(Kirjan suomenkielisen nimen kanssa käytiin pientä vääntöä alkusyksystä, ennen kuin elokuvasta tiedettiin. ”Lintuhäkki” on tavallaan vähän epätäsmällinen käännös, ja monessa suhteessa vähemmän osuva kuin se umpinainen laatikko, mihin alkuteoksen nimi viittaa, mutta toisaalta ”Lintulaatikko” voisi jonkun mielessä yhdistyä uuniruokaan…)
Muistelen käännöstä tehdessäni pohtineeni, että tästä kirjasta on tuskin tulossa elokuvaa tai televisiosarjaa, sillä mitä järkeä olisi yrittää tehdä visuaalinen esitys kirjasta, jonka maailmassa silmien pitäminen auki on tappavan vaarallista… väärässäpä olin.
Katselimme elokuvan taannoin, ja vaikka se rakenteeltaan noudattelikin kirjan kahdella aikatasolla etenevää kerrontaa (ja päähenkilöllä oli sama nimi mutta perin erilainen ikä), aika paljon tarina oli muuttunut matkalla kuviksi. Itse olen sitä mieltä, että kirjana tarina tosiaan toimii paljon paremmin: asioiden kehittyminen katastrofaaliseksi apokalypsiksi tapahtuu hitaammin ja ainakin siinä mielessä uskottavammin. Kirja on sitä paitsi perin epäamerikkalainen ainakin yhdessä suhteessa: en ainakaan muista, että siinä olisi kertaakaan käytetty tuliaseita, joilla elokuvassa herkutellaan aivan liian kanssa.
(Niin, ja tietenkin erityismaininta siitä, että Maloriella on kirjassa suomalaiset sukujuuret.)
Mutta makuja on monia, eikä minun omani ole aina oikein.
Kovin harvoin onnistun olemaan ajankohtainen lukemisteni suhteen. Poikkeustapauksiakin on. Kun Helsingin sanomien kulttuurisivut julkaisivat eilen kiinnostavan kahden laajan arvion koosteen uutuuskirjasta, minulla oli kyseisestä teoksesta lukematta enää satakunta sivua – osittain siksi, että Naomi Aldermanin Voiman (suom. Marianna Kurtto, Gummerus) teemat sivuavat hieman omaa tulevaa Wolandaani. Ja koska Gummerus sattui jakamaan kirjan ennakkopainosta joulukuussa kevätkauden julkaisujen esittelytilaisuudessaan, jonne minut oli Ernest Clinen Armadan suomentajana kutsuttu.
Voiman perusasetelma on yksinkertainen: jotkut nuoret naiset huomaavat eräänä päivänä voivansa antaa käsiensä kautta sähköiskuja, voimakkaampia tai heikompia. He huomaavat myös voivansa opettaa taidon toisille naisille. Miehillä tätä kykyä ei ole eikä tule, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joten seksuaaliseen (tai muuhun) naisiin kohdistuvaan väkivaltaan viehtyneet miehet huomaavat yhtäkkiä olevansa niinsanotusti kusessa – tai kuolleita. Koska naisten uusi kyky leviää nopeasti kaikkialle maailmaan, asiasta tulee nopeasti maailmanlaajuinen kulttuurillinen ja, väistämättä, poliittinen ilmiö. Saudi-Arabian äärimisogynistinen hallinto romahtaa naisten kapinaan ja hovi rahoineen pakenee ulkomaille. Niin sanottu miesten oikeuksien liike saa lopultakin ihan oikeaa ruikutettavaa ja pelättävää, ja joutuu pakenemaan nettiin ja maanalaiseksi terroristijärjestöksi.
Mutta tästä ongelmat vasta alkavat. Aldermanin näkemyksen mukaan ongelma ei pohjimmiltaan ole sukupuoli tai yhden sukupolven kohtuuton ja huonosti käyttämä valta, vaan valta sinänsä – valta, joka johtaa väistämättä väkivaltaan. Tätä Alderman vielä korostaa kauas tulevaisuuteen sijoittamassaan kehyskertomuksessa, jossa leikitellään toisenlaisella asetelmalla valetieteellisistä, mukabiologisista näkemyksistä sukupuolten tunnusomaisista luonteenpiirteistä ja niiden syistä.
Voima on monessa suhteessa perin tavanomainen poliittis-yhteiskunnallinen trilleri, välillä turhankin innostunut kuvaamaan silmittömän raakaa (seksuaalista) väkivaltaa vain väkivallan kuvaamisen riemusta. Aldermanin näkökulmahenkilöt eivät oikein jaksa nousta paperia paksummiksi, uskottavammiksi tai kiinnostavammaksi ihmisiksi, vaikka kirja on valottaakseen kuinka heidän (enemmän tai vähemmän kliseisiä) taustojaan. Mutta toisaalta se tekee trillerien perinteisiin perusasetelmiin juuri sellaisen pikku mutkan, että se pysyy aiheensa ja lähtökohtiensa puolesta myös kiinnostavana – ja se on verran sujuvasti kirjoitettu, että neljäsataa sivua tuli luettua vallan mielihyvin.
Itsekin olen paikalla ja mukana ainakin paneelikeskustelussa, jossa pohdimme Magdalena Hain ja Johanna Sinisalon kanssa kokemuksiamme Finlandia-ehdokkuudesta: Johannan tapauksessa tietenkin myös itse palkinnon voittamisesta. Tarkempia aikatauluja tullee viikon mittaan ainakin Tähtivaeltaja-päivän tapahtumasivulle Facebookiin.
Syystä tai toisesta on käynyt niin, että vuodenvaihteen mittaan olen päätynyt näkemään ja lukemaan useita elämäkerrallishenkisiä elokuvia ja kirjoja. A. E Nordenskiöldin elämäkertakirjasta oli blogissa jo puhettakin. Toinen tieteellisehkö ja löytöretkehkö elämäkerran kohde on tällä erää ollut Neil Armstrong (1930–2012), ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut amerikkalaisastronautti. Damien Ghazellen ohjaama Ensimmäisenä Kuussa (First Man, 2018) on monessakin suhteessa suhteellisen perinteinen biopic: alussa kerrottu kohtaus (tyttären kuolema) palautetaan mieliin traumana useita kertoja elokuvan mittaan, ja miltei lopussa siihen palataan (fiktiivisessä) kohtauksessa, kun Armstrong pudottaa Kuun pinnalle tyttärelle kuuluneen nimirannekkeen. Muuten elokuva on hyvinkin toimiva kokonaisuus, joka tuo oikeastaan varsin hienosti esiin, miten pelottavia, rämiseviä, täriseviä ja meluisia kapineita yliääni-kokeilukoneet, avaruusraketit ja kuumoduulit oikein ovat. Tätä on vielä korostettu tekemällä kuukävelykohtauksesta täysin äänetön: tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta – Tim Peaken kirjasuomennoksen jäljiltä olen tietenkin perillä siitä, että avaruuspuvun elossapitojärjestemät tuuttaavat astronautin korviin melkoisen kovaa meteliä. Vaikka elokuva olikin nimenomaan Armstrongin tarina, hämmentävää oli miten vähän tilaa Apollo 11:n muut astronautit saivat. Edwin ”Buzz” Aldrin pääsi ääneen parissa kohtauksessa, Michael Collins taidettiin mainita nimeltä suunnilleen kerran.
Muut kohdalle sattuneet elämäkerrat ovat sitten olleet musiikillisempia. Freddie ”Faroukh Bulsara” Mercuryn (1941–1991) elämästä kertova Bohemian Rhapsody (ohjaus Bryan Singer, 2018) ottaa varsin paljon vapauksia todellisten tapahtumien ja niiden järjestyksen suhteen: todellisuudessahan Queen ei suinkaan ollut hajonnut ennen Live Aid -konserttia, eikä Mercury vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään AIDS-tartunnastaan, esimerkiksi. Toisaalta elokuva valottaa hetkittäin vallan mainiosti Queenin levytysten synnyn dynamiikkaa ja myös bändin kolmen muun jäsenen sävellyksellistä ja sanoituksellista panosta.
Teppo Airaksisen Juice (2018) ottaa yhtä lailla vapauksia totuuden suhteen, yhdistelee Juice Leskisen (1950–2006) vaimoja ja tyttöystäviä yhdeksi fiktiiviseksi henkilöksi ja niin edelleen. Elokuva on etenkin edellä mainittuihin amerikkalaisteoksiin verrattuna melkoisen rosoisen ja, sekä hyvässä että pahassa, kotimaisen näköinen: toisaalta estetiikkaa on selvästi lainattu Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiöstä (1981), eikä minulla ole sitä vastaan mitään. Kyseinen konserttielokuva oli minulle aikoinaan iso juttu ja hieno kokemus, vaikkakin enemmän Hassisen koneen kuin Juicen vuoksi. Juice antaa keskimääräistä muusikkoelämäkertaelokuvaa enemmän tilaa musiikille: toisinaan elokuvassa nähtiin jopa melkein kokonainen biisi ilman nykyään jotakuinkin pakollista ADHD-pätkimistä. Rajua ja radikaalia!
Viime aikojen elämäkertaelokuvista kuitenkin hienoimmaksi kokemukseksi muodostui Kirill Sebrennikovin Kesä (Leto, 2018), enimmäkseen mustavalkoinen ja aika ajoin riemukkaan surrealistiseksi heittäytyvä kertomus kahden bändinjohtajan ystävyydestä. Elokuvasta nauttimista epäilemättä osaltaan auttoi se, että minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä Zooparkin laulajakitaristi Mihail ”Mike” Vasiljevits Naumenkon (1955–1991) tai Kinon laulajakitaristin Viktor Robertovitš Tsoin (1962–1990) elämästä – eikä hirveästi Neuvostoliiton viimeisten vuosien rockkuvioista muutenkaan: mutta itsekin jonkin aikaa silloisessa Leningradissa asunut ja molempia bändejä ainakin puolella korvalla kuunnellut S. piti elokuvasta hänkin. Jos Pihtiputaan skideillä oli mielestään tylsää, he eivät todellakaan tienneet millaista oli naapurissa: Leningradin Rock-klubi oli käytännössä koko maan ainoa paikka minne rockbändejä päästettiin esiintymään, kunhan sanoitukset oli ensin tarkastettu ja yhteiskunnallisesti sopiviksi hyväksytty.
Kirjallisella puolella tulin lukaisseeksi perä perää sekä Timo Kalevi Forssin kirjan Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into 2018) että Ville Similän ja Mervi Vuorelan teoksen Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018). Molemmat käsittelivät minulle ikään kuin puoliläheisiä artisteja. Leevi and the Leavingsin musiikki on ollut osa elämäni soundtrackia aina ”Mitä kuuluu Marja-Leenasta” lähtien, vaikken ikinä ole bändin levyjä ostanutkaan: radio on tarjonnut Leevi-meininkiä vuosikymmenien mittaan kerrassaan riittämiin, ja radio on ehkä ollut oikein hyvä tapa kyseisestä kokoonpanosta nauttimiseen. Joskus kyllä on mennyt liiallisuuksiin: siihen aikaan kun meillä oli vielä anoppila Kiihtelysvaarassa, siellä käymisen rituaaleihin kuului kuulla ”Pohjois-Karjala” paikallisradiosta – noin kerran tunnissa. Viime kesänä tulin lainanneeksi kirjastosta Matkamuistoja-boksin (2008) ja totesin, että kovin pitkää rupeamaa ei Leevi-klassikoita kerrallaan pysty kuuntelemaan: vaikka laulujen rumpukompit onkin soittanut jokseenkin aina ns. oikea ja vallan pätevä rumpali, johtajan näkemys oikeasta rytmistä oli rumpukonemaisen mekaaninen ja tasapaksu nakutus täysin vailla groovea. Sellaista ei tämä korva kovin kauaa kestä.
Vaikka Gösta Sundqvist (1957–2003) ilmeisesti jotakuinkin vihasi Juice Leskistä (ja tunne tuntuu olleen molemminpuolinen), musiikillisesti molemmat pelasivat perin samanlaisilla korteilla. Toisaalta mukana oli vahvasti kuplettivaikutteisia huumoripaloja ja niiden välissä, ikään kuin huumorin lomassa helpommin sulatettavana, hyvinkin vakavia ja traagisia tarinoita ja ihmiskohtaloita.
Ultra Brasta innostuin esikois-ep:n ja etenkin ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” -laulun myötä. Vaikka en itse kannata noin äärimmäisiä toimenpiteitä ja sitä paitsi äänestin ”kyllä” EU-äänestyksessä enkä ole katunut, 1990-luvun puolivälissä kaikenlainen yhteiskunnallisuus ja maailmanmenoon kriittisesti suhtautuva poliittisuus oli siivottu kotimaisesta musiikista täysin olemattomiin. Jopa Apulannan kaltaiset mukapunkkarit tekivät pelkkiä teini-ihmissuhdedraamoja ja ylistivät haastatteluissa Kokoomusta. Edistin Ultra Bran asiaa itse haastattelemalla esikoisalbuminsa juuri julkaissutta bändiä Rumbaan loppukesästä 1996: kuvaavaa kokoonpanolle oli, että haastattelussa oli paikalla neljä henkeä: pianisti/säveltäjä Kerkko Koskinen, laulaja Terhi Kokkonen sekä kaksi sanoittajaa – Anni Sinnemäki ja Janne Saarikivi – jotka eivät laulaneet eivätkä soittaneet mitään. Vapaaherran elämää (1996) soi kotonani paljon, mutta kiinnostus alkoi pian lopahtaa, kun Ultra Bran musiikki alkoi sekin vältellä yhteiskunnallisuutta ihmissuhdetarinoiden ja ”Hauen” kaltaisten nonsense-palojen kaltaisilla (minun mielestäni) tyhjänpäiväisyyksillä. Uuden aallon(kin) kasvattina tekstit ja niiden sisältämät ajatukset ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Aukaisin korviani uudelleen oikeastaan vasta viimeisen Vesireittejä-albumin raidan ”Poika vuoden takaa” kohdalla: ihmissuhdetarina sekin, mutta miten hieno, taidokkaasti rakennettu ja koskettavasti laulettu kappale! Ehkä elämäni oli edennyt sellaiseen tilaan että olin vastaanottavaisempi ihmissuhdeaiheisille lauluille.
Näistä elämäkertureista Timo Forssilla on ollut hankalampi urakka: teoksen päähenkilö Gösta Sundqvist on ensinnäkin kuollut toistakymmentä vuotta sitten, minkä lisäksi hän lakkasi antamasta haastatteluja vuoden 1995 tienoilla ja sitä edeltävissäkin haastatteluissa keskittyi lähinnä kehumaan omia projektejaan, paisuttelemaan tulevia (mahdollisesti täysin fiktiivisiä) suunnitelmiaan ja haukkumaan kollegojaan. Ultra Bran väestä jotakuinkin kaikki ovat elossa ja ovat myös olleet ilmeisesti innokkaita puhumaan asioista.
Mielenkiintoista kyllä, sekä monen Ultra Bran keskeisen jäsenen että Sundqvistin juuret ovat Espoossa ja tie vei sittemmin jonnekin Punavuoren hörneille. Maantieteellisen etäisyyden lyhyydestä huolimatta henkinen etäisyys oli joissakin suhteissa valtava: koulupudokas, remonttireiska ja talonmies Sundqvist jotakuinkin vihasi (myös) kaikkea mikä liittyy akateemisuuteen – ja alkoholinkäyttöön. Ultra Bran väestä useat olivat kohtuullisen vauraista akateemisen tai kulttuurielämän perheistä, he olivat lähteneet Kallion tai Torkkelin lukiosta korkeakouluihin eivätkä pahemmin sylkeneet lasiin. Niin, ja Ultra Bra oli loistokas keikkabändi siinä missä Gösta Sundqvist kieltäytyi systemaattisesti nousemasta lavalle.
Toisaalta Ultra Bran johtaja Kerkko Koskinen oli studiotyöskentelyn suhteen yhtä pikkutarkka täydellisyydentavoittelija kuin Sundqvist, ennen kuin jälkimmäiseltä vähitellen loppui veto, energia, ideat ja kiinnostus, ja sekä Leevi and the Leavingsin musiikki että lukuisat radio-ohjelmat alkoivat mennä ali siitä mistä aita oli matalimmillaan. Sundqvist olisi tarvinnut pitkän sapattivapaan myös terveytensä hoitamiseen, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Ultra Bra ymmärsi pistää pillit pussiin siinä vaiheessa kuin leipääntymisestä alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä.
Sekä Leevi and the Leavingsin dynamo että Sokeana hetkenä ovat, henkilöhistorioidensa ja musiikillisten asioiden ohella myös hyvin kiinnostavaa ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa 1900-luvun loppupuolen Helsingistä ja jo sellaisina ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikkeivät kohteiden musiikit lukijaa niin nappaisikaan.
