Kategoria: ”Muurahaispuu”

Kalliot

· 5 kommenttia ·

Hyödynsin hiljaista helluntaita palaamalla Kontulaan tekemään lisää pohjatyötä Muurahaispuuhun:
– Päivää, sanotaan heti alkuun että mä en tullut ostamaan asuntoa, mä olen kirjoittamassa romaania jonka tapahtumia ajattelin sijoittaa tähän taloyhtiöön. Voinko tulla katselemaan paikkoja ja ottamaan valokuvia?
– Totta kai, tervetuloa!

Asunto sinänsä vastasi mielikuviani: talo oli valmistunut samana vuonna kuin oma lapsuuden kotitaloni muutaman sadan metrin päässä. Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin tekivät kahdeksankerroksista taloa ympäröivät kalliot.

Olen kulkenut lapsena ja nuorena niiden ohitse varmaankin tuhansia kertoja: keskikoulu- ja lukioaikainen koulumatkani kulki Keinulaudantien kautta nykyisen metroradan kohdalla olleen, spurgujen suosiman metsikön halki Kontulantien toiselle puolen. Olen joskus jopa kiivennyt erään kallion jyrkkää rinnettä ja kirjoittanut nimeni* pystysuoraan kohtaan liidulla (spreijaaminen keksittiin vasta myöhemmin). En kuitenkaan muista, että olisin koskaan aikaisemmin katsellut näitä kallioita talojen puolelta.

Eilisessä auringonpaisteessa huomion kiinnitti ensimmäisenä tuoksu. Auringon kuivattama ja ruskettama sammal päästää ilmoille ainutlaatuisen aromin. Tämä oli varmaankin minulle ihan yhtä pätevä lapsuusmuistojen ja -tunnelmien aukaisija kuin madeleine-leivos eräille toisille. Vaikka olinkin suhteellisen uusi juuri näillä kallioilla (joiden lähiympäristössä kyllä liikuin aikanaan paljonkin), miljöö oli perin tuttu. Kotitalomme takana oli samankaltainen kallio, Suomenlahden saaret ja rannat ovat täynnä samankaltaisia kallioita.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt metsistä: olen sanonut itseäni rannikkosuomalaiseksi. Minun pitää pystyä näkemään horisontti ilman että tiellä on puita. Ehkä minä sittenkin olen kalliosuomalainen. Päähän palautui lapsen mieli, joka etsiskeli kallionnotkelmista ja -koloista paikkoja leikeille, autoradoille, mielikuvitusmaailmoille. Suurten kerrostalon välisissä, aikuissilmin perin kapoisissa kaistaleissa oli kokonaisia maailmoja. Olihan meidänkin talomme takana, metsän laidassa, yksi kallio, mutta ei mitään näin upeaa ja rikasta maastoa. Sellaisissa pääsin vaeltamaan yleensä vain kesälomareissuilla saaristossa. Tunsin suorastaan kateutta siitä etten saanut lapsena asua juuri tässä taloyhtiössä, jonka joka puolella oli niin ylelliset leikkimaastot.

Jos olisin asunut, jaloissani olisi epäilemättä edelleenkin näkyvillä paljon useampia arpia. Ehkä minulla olisi ollut luunmurtumiakin, ehkä minäkin olisin aikoinani saanut jalkaan tai sormeen sellaisen näyttävän kipsin, jollaisia kadehdin urheilullisemmilla luokkatovereillani.

___

* Tyylilleni (hah!) uskollisesti käytin egyptiläisiä hieroglyfejä.

Lapsuusmaisema

·

Minulla oli jokseenkin työteliäs aamu. Erinäisistä syistä hyppäsin jo puoli seitsemän aikaan bussista Kehä I:llä Kivikon kohdilla, vaeltelin kauniita metsäpolkuja ja hiljaisia katuja myöten Kontulaan, kävin ensimmäistä kertaa jotakuinkin 32 vuoteen uimassa Kontulan uimahallissa ja palasin kotiin aamiaiselle.

Tällä pihalla olen viettänyt melkoisen osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Nurmikon keskeltä vaisusti pilkottava kallionpinta on se, mihin kolhaisin polveni alle kymmenvuotiaana. Arpi näkyy vieläkin, jos tarkkaan katsoo. Kuvaa ottaessani selkäni takana oli rappu, jossa perheemme asui seitsemisen vuotta, vähän takavasemmalle on rappu jossa asuimme sitä ennen kuutisen vuotta. Leikkikentällä oli yksi tutunnäköinen kiipeiluteline. Keinut ovat samalla paikalla kuin ennen, mutta kehikot on vaihdettu 1970-luvun jälkeen. Puut ovat kasvaneet melkoisesti.

Reissun tarkoitus ei kuitenkaan ollut nostalgia. Olen päättänyt sijoittaa Muurahaispuun päähenkilö-kertojan asumaan johonkin niistä neljästä talosta, jotka jäävät kuvan oikean laidan puiden ja niiden takana olevan ala-asteen koulun tuolle puolen. Minä kävin kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa ala-asteen paikalla olleissa parakkikouluissa. Kertoja on suunnilleen minun ikäiseni, ehkä hän on tuntenut minut ainakin ulkonäöltä. Hänellä on (ainakin tässä vaiheessa) sama etunimi kuin yhdellä alaluokka-ajan kaverillani, joka asui samoissa taloissa, mutta hän ei ole sama poika. Nimi oli siihe aikaan varsin yleinen (enkä ole vielä todellakaan varma, että pitäisin sen).

Varhaisen kevätaamun Kontula oli kaunis, rauhallinen, suorastaan seesteinen, mutta samalla elävä ja inhimillinen. Ihmisten kaupunginosa. Voisin hyvin kuvitella asuvani siellä – tai voisin, ellen sattuisi viihtymään niin loistavasti nykyisessä kodissani. Harkitsen kyllä vakavasti käyväni asuntoesittelyssä valitsemassani taloyhtiössä, jos sattuu silmiin sopivankokoinen asunto, mutta en ostaakseni sitä vaan ottaakseni tuntumaa siihen, millaisia talon asunnot ovat nykyään. Kävin kyseisissä taloissa viimeksi 1980-luvun alussa, jolloin ainejärjestötoverini asui siellä. Ehkä olisi aika päivittää muistikuvia myös talon sisätiloista.

Pois näytöltä, pois mielestä (hetkeksi)

· 2 kommenttia ·

Viime yönä China Miévillen romaanisuomennos lähti kohti kustantajaa. Ainakin toivon niin – eilen nettiyhteys tökiskeli perin tomerasti ja lähettämisessä oli lievää pahempia ongelmia. Eikä Hämeenlinnan päästä ole vielä tullut vastaanottokuittausta…

Vanhan ns. viisauden mukaan kukaan ei lue kirjaa niin tarkkaan kuin sen kääntäjä – ei välttämättä edes alkuperäisteoksen kustannustoimittaja. Tästä on sattunut muutama konkreettinen todiste-esimerkki, kun olen kysellyt sähköpostitse kirjailijalta muutamista kummallisuuksista alkuteoksessa, ja ne ovat osoittautuneet moksiksi, jotka ovat jääneet näkemättä kaikilta, niin kirjailijalta, kustannustoimittajilta, kriitikoilta kuin alkuteoksen lukijoiltakin.

Kääntäessä tekstiä lukee toisella tavalla: aikanaan luin The City and The Cityn enkä ollut kovinkaan innoissani siihen sisältyvästä dekkarijuonesta. Muutaman puolitoista vuotta sitten kirjoittamani mielipiteen takana seison edelleenkin, mutta kääntämisen myötä aloin kyllä arvostaa silloista enemmän loppuratkaisua, etenkin eräiden asiaan sekaantuneiden henkilöiden motiivien kannalta. Miéville on monitasoinen, kielellisesti taitava kirjoittaja, enkä tässä vaiheessa voi kuin toivoa tekeväni hänen tekstilleen oikeutta. Vaikka Toiset – kuten kirjan elokuun loppupuolella ilmestyvän suomennoksen nimi kuuluu – ei tyylillisesti eikä aiheiltaankaan muistuta kovinkaan paljoa suosikkidekkaristiani Tony Hillermania, molempia yhdistää dekkaritarinan käyttäminen (ainakin osittain) aivan muunlaisen tarinan, aivan muunlaisen sanoman kehyksenä, ei niinkään kirjan keskeisenä sisältönä.

Vaikka olenkin suomentanut aikaisemmin scifiä (ja vähän fantasiahtavaakin kirjallisuutta), nykyaikaan (tosin keksittyyn Itä-Euroopan pikkuvaltioon, tai tarkkaan ottaen kahteen pikkuvaltioon) sijoittuvan Toisten kanssa jouduin tekemään ehkä enemmän sanastollista pähkäilyä kuin koskaan ennen. Osan ennen varsinaista käännöstyötä kehittelemistäni ilmaisuista jouduin muuttamaan puolimatkassa, kun syvempi paneutuminen sanojen käyttöön sai alkuperäisidean vaikuttamaan tavalla tai toisella kököhköltä. Tai mieleen tuli muuten vain parempi, luontevamman oloinen sana, joita sitten sijoittelin paikoilleen teksturin etsi/korvaalla. Kyselin toki ideoita sekä kollegoilta että naamattukavereilta, muutamilta muuten vain kohdalle sattuneilta tuttaviltakin. On muutama sana – muun muassa yksi paikannimi – joihin en ole vieläkään ihan tyytyväinen. Raatiin liittyy nyt kustannustoimittaja, ja ehkä minullekin putkahtaa jotakin uutta mieleen siihen mennessä kun hänen korjausehdotuksensa putkahtavat pöydälleni.

Muuten suomentaja-Mäkelä poistuu nyt muutamaksi kuukaudeksi takavasempaan ja kirjoituspöydän ääreen istahtaa kirjailija-Mäkelä (ja, etenkin heinäkuuun festivaaliputken aikaan, tietysti myös lomailija-Mäkelä). Katsotaan, mitä hän saa aikaiseksi ja mikä saa hänet hyppimään seinille joko ilosta tai turhautumisesta.

Seuraavaksi

·

”The problem with the future is that it keeps turning into the present.”
– Calvin & Hobbes

Lähetin äsken Kariston kustannustoimittajalle korjatun version viime kesänä tekemästäni Giles Miltonin romaanista According to Arnold, johon hän oli tehnyt erinomaisia korjausehdotuksia. Näillä näkymin suomenkielisen julkaisun nimeksi tulee Postia paratiisista, mikä sopii vallan mainiosti. Alkuperäinen nimi ei käänny kauhean siististi suomeksi, ja erilaisia ehdotuksia on pyöritelty. Nick Hornbyn Juliet, riisuttuna (WSOY) on ilmeisesti parhaillaan painossa. Syksyllä suomentamani Jonathan Tropperin This Is Where I Leave You odottelee vielä kustannustoimittajan pöydällä punakynän viuhuntaa. Minun itseni on aika paneutua China Miévillen The City and The Cityn suomennokseen.

Tammikuussa olen tosin luvannut itselleni myös kirjoittaa lopultakin jo hyvän aikaa mielessä pyörineen novellin ”Vapaat ihmiset” (ja juhlistin päätöstä Facebookin KaNoKiKu:n eli Kansallisen novellinkirjoituskuukauden sivusta tykkäämällä). Jo liki vuoden verran ns. työn alla ollut Yrttimaa.netin sivu-uudistus pitäisi saada myös tehtyä. (Luultavasti säilytän nykyisen ruskeansävyisen väriskaalan, mutta pientä rakenteen selkeytystä ja modernisointia olisi hyvä tehdä.) A Glance Beyond Nature -äänitysprojekti pitäisi saada miksattua, omaakin musiikkia pitäisi tehdä,… niin, ja Muurahaispuu-romaaniprojektiin putkahtelee kaikenlaisia ideanpoikasia ilahduttavan yllättäen ja pyytämättä. Se muhii muhimistaan jossakin pääkopan kätköissä.

(Kirjoittelin taannoin bloggausta, johon kokosin erilaisia mielessä pyörineitä teemanpoikasia romaaniin. En tiedä ajattelinko alunperinkään mitenkään vakavasti julkaista sitä. Luulen, että kyseinen bloggaus pysyy ikuisesti ”luonnos”-tilassa siitäkin huolimatta, että sen sisällöstä itse kirjaan ei välttämättä tule kuin osa, ja sekin osa muuttunee matkan varrella melkoisesti. Julkaisematon viesti oli ehkä enemmänkin eräänlainen kokeilu vaihtoehtoisesta menetelmästä koota hajanaisia ajatuksia hivenen vähemmän hajanaisiksi ideoiksi.)

Kiireinen alkuvuosi, siis. Mukavaa asiassa on, että kaikki hommat ovat oikeastaan aika kivoja. Tosin kivakin työ muuttuu vähän vähemmän kivaksi, kun se on työ ja sillä on deadline. Sellainen on ihmisen luonto. Toisaalta ilman deadlinea ja itseään niskasta nykimättä ei syntyisi yhtään mitään. Sellainenkin on ihmisen luonto.

Juhlan aika

·

Huomasin kyllä jo aikanaan Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaarissa vuonna 2004, että runoilijat ovat aivan omaa porukkaansa.

Ei, en tarkoita missään negatiivisessa mielessä, päinvastoin. Se, että mainion seminaariporukkamme runoilijat viihtyivät niin hyvin toistensa seurassa johtui yksinkertaisesti siitä, että he tunsivat toisensa jo ennestään. Heillä on ollut yhteisiä lausuntailtoja, tapahtumia, lehtiä, yhteinen kiinnostuneiden piiri – oikeastaan hyvin samassa hengessä kuin meillä spekulatiivisen fiktion kirjoittajilla ja ystävillä. Kun kyseessä on kirjallisen kentän pieni ja vähän esoteerinen laita, kaikki hyötyvät siitä jos porukka pitää yhtä. Sekä tekijät että lukijat. Eikä porukkahenki tarkoita sitä, että muut pitäisi sulkea ulkopuolelle. Pentinkulman porukasta löytyi ystäviä sekä proosan että runouden tekijöistä.

Me spefistit voisimme ottaa runoilijoista ainakin yhdessä suhteessa. Mekin voisimme järjestää kirjan julkaisubileitä.

Itselläni on ollut tapana, että saadessani painotuoreen romaanin käteen kaadan itselleni tujakan lasillisen hyvää viskiä tai sytytän sikarin ja istahdan talomme pihamaan pergolaan tuijottamaan hämärtyvässä illassa työni tulosta. Koska en normaalisti polta, sikari kihahtaa päähän ihan yhtä sutjakkaasti kuin viski. Tämä yhden hengen juhla on hauska pikku perinne, mutta asian voisi tosiaan tehdä toisinkin.

Juuli Niemi oli mukana samaisessa esikoiskirjailijaseminaarissa, Saila Susiluotoon tutustuin viime keväänä Pentinkulma-kaverini Sanna Karlströmin kautta. En ole vielä ehtinyt lukea Juulin Yömatkoja enkä Sailan Carmenia – sainhan ne käsiini vasta pari tuntia sitten – mutta luulisin niiden kiilaavan sujuvasti ”nämä kirjat pitää lukea ensi tilassa” -pinossa aiemmin hankittujen kirjojen edelle omalta osaltaan siksi, että a) Juuli ja Saila ovat mukavia ihmisiä ja b) julkkaribileissä oli mukavaa jutella monenlaisten fiksujen, kiinnostavia ajatuksia heitelleiden ihmisten kanssa, ja mukavaa muutenkin.

Samalla rupesi tietysti itämään ajatus: Miksipä minä en voisi järjestää julkkareita sitten kun seuraava romaani ilmestyy?

Proosapuolella sellaista ei ole harrastettu niin paljon – ellei kyseessä ole niin iso kirjallisen kentän nimi, että uusi teos on Tapaus. Hyvin helposti julkaisun juhlistaminen jää korkeintaan kirjamessu- tai kirjatapahtumaesiintymiseen. Mutta miksipä ei? Varaisi sopivan paikan, kutsuisi mukaan ateljeekriitikot, kustannustoimittajat, läheiset, ystävät, naapurit, spefi-tutut ja muita mukavia ihmisiä, ehkä vähän toimittajakuntaakin, ja juhlistaisi harvinaislaatuista tapausta kunnolla. Ei se niin monimutkaista ole. Ja jos joku toinen sattuisi julkaisemaan samoihin aikoihin, bileet voisi yhdistää. Kyllä se viskilasillinen ja kirjankannentuijottelu maistuisivat hyvässä seurassakin. Saattaisivat maistua paremmaltakin. Ja koska tykkään lukea omaa tekstiäni – kuin runoilijat – ja vielä kehitellä siihen taustalle pikku äänimaisemia, olisi oiva tilaisuus päästä harrastamaan tätäkin pahetta.

Mmm, pitäisiköhän varata vaikkapa tuo Kappelin kellari esimerkiksi… tammikuun toiseksi päiväksi 2012?

Hiljaiseloa

·

Ei, en ole yrittänytkään syödä merimakkaraa,* vaikka moisia otuksia tulikin nähtyä jouluntienoissa Monacon merimuseossa. En ole kauheasti blogannutkaan. Kaikenlaista on kyllä tapahtunut, mutta ei välttämättä sellaista mikä olisi kirvoittanut kommentoimaan. Erään suuren suomalaisen kustantamon viimeaikaiset tapahtumat tietysti herättävät ajatuksia, mutta pidän ne ainakin toistaiseksi omana tietonani. Siihen on monta syytä. Ensinnäkään en tiedä talon touhuista juuri sen enempää kuin mitä keskiverto lehdenlukijakaan, eikä minulla ole myöskään mitään erityisen nokkelaa omaa kulmaa tahi näkemystä asian suhteen. Sitä paitsi kyseessä on yksi kääntäjä-Mäkelän työnantajista. Tai, jos toisin ajatellaan, yhteistyökumppaneista. Tai, jos toisin ajatellaan, kustannuspalveluntarjoajista.

Alkukesä on enimmäkseen sujunut leppoisissa merkeissä. Giles Miltonin According to Arnoldin suomentaminen etenee rauhalliseen tahtiin. Viimekeväinen Juliet, Naked oli siitä kummallinen käännösprojekti, ettei minulla tullut sen kanssa missään vaiheessa kiire. Tunne oli varsin miellyttävä, joten yritän saada käännöstä tuotettua ikään kuin varkain itseltäni niin, että homma olisi paketissa jo ennen elokuun lopun deadlineä. Muurahaispuun suunnittelu etenee pikku hiljaa: mieleen putkahtelee ideoita ja henkilökehitelmiä, saattaa olla että pari pientä, aivan erillään ja oikeastaan mihinkään kirjaan tai muuhunkaan tekstiin tarkoittamatonta tarinanideaa saattaa hyvinkin uida mukaan. Tällä hetkellä ne vaikuttaisivat siltä, että ne saattaisivat sopia. Katsotaan: vapaan suunnittelun aikaahan minulla on toukokuulle asti.

Musiikin kanssa on tullut pläträttyä jonnin verran. Oskari Jakosen Glance Beyond Nature -projekti, jossa olen mukana basistin, perkussionistin ja äänittäjä/tuottajan ominaisuudessa, on pikku hiljaa päässyt voiton puolelle. Viime kesän rumpusessioista alkanut hanke uupuu enää osaa lauluosuuksistaan ja paria soitinraitaa. Ynnä tietysti miksausta. Omaakin musiikkia on tullut tehtyä. Olen saanut taannoisesta ”Vanhat & viisaat” -laukusta sen verran hyvää palautetta, että intoa työstää muitakin pöytälaatikon lauluja julkaisukuntoon on nyt paljon. Sitä paitsi olen saanut luultavasti ensimmäistä kertaa elämässäni kehuja myös omasta lauluäänestäni, tuosta perinteisesti niin tuskallisesta ja nolostuttavasta asiasta. Eipä tuo lauluraita kuulosta itsestänikään pahalta: joko olen vain lopultakin tottunut omaan ääneeni, tai sitten olen lopultakin oppinut a) laulamaan, b) äänittämään lauluani ja c) löytänyt omalle äänelleni sopivan signaalitien.**

Tarkoitus on koota albumillinen lauluja, ja laittaa niitä jonkinlaiseen nettilevitykseen. Tällä hetkellä kiinnostavana kanavana on Bandcamp.com, jos jollakulla on siitä kokemuksia, kuulisin mielelläni.

Tällä hetkellä odottelen sitä lähipäivää, jolloin Finnconin ohjelma julkistetaan. Olen lupautunut muutaman paneelikeskustelun lisäksi viimekesäiseen tapaan suomentamaan yleisön edessä (tosin China Miévillen The City and The Cityä Miltonin romaanin sijaan – Miéville sopii paremmin tilaisuuden luonteeseen ja siinä on pari juttua, joita mielelläni kuulostelisin raadilta) ynnä esittämään iltatilaisuudessa lyhyen, itse säestetyn lausunta- ja laulantahetken, joten olisi mukava vähitellen tietää, mitkä ohjelmankohdat lopulta toteutuvat. Taloyhtiömme nikkaritilaksi muutetussa entisessä pannuhuoneessa on sitä paitsi valmistumassa viimeiseen ohjelmaehdotukseen sopiva säestysväline:

Joka tapauksessa: Mukavaa juhannusta kaikille! Erityisonnittelut ja -terveiset Leenamaijalle ja Sampolle, joille syntyi viime yönä tytär!

___

* Obskuuri kulttuuriviite 1950-luvun suomalaiseen runouteen – ja erääseen niistä harvoista runoista, jonka osaan ulkoa.

** Jos jotakuta kiinnostaa: Mojave Audio MA-201fet -mikrofoni, Universal Audio Solo/610 -mikrofonietuvahvistin, RME Fireface 800 -äänikortti. Lauluosuudessa oli hyvin vähän jälkikäteistä efektointia, vain hivenen kompressointia ja pikkuriikkisen viivettä.

Pois käsistä, pois mielestä

·

Nick Hornbyn romaanin Juliet, Naked suomennoskäsikirjoitus lähti viime yön pikkutunneilla sähköpostitse kaukaiselle Bulevardille ja kustannustoimittajan asiantunteviin käsiin. Suomennos ilmestynee vasta ensi vuoden puolella, joten kestänee hyvän tovin, ennen kuin hän lähettää minulle korjausmerkein koristelemansa printin. Hyvä niin: oman tekstinsä puutteet ja säätämisen paikat näkee paremmin, kun edellisestä vilkaisusta on kulunut vähän (enemmän) aikaa.

Tykkäsin kovasti kirjasta ja toivon, että sen tunnelma välittyy käännöksessä. Työvaiheena Julietin kääntäminen on tuntunut suorastaan kummalliselta. Missään vaiheessa ei nimittäin tullut kiire. Näin oli tietysti tarkoituskin. Viime syksy kului puolinaisessa paniikissa paukkuvien deadlinejen ja muiden velvoitteiden osalta, joten nyt on ollut vallan mukavaa olla tekemättä kaksitoistatuntisia työpäiviä. Tarkoitus on jatkaa samaan, rauhallisempaan tahtiin myös seuraavan käännöshankkeen, Giles Miltonin According to Arnoldin työstämisessä.

Ennen kuin rupean ns. tosissani töihin, koetan jollakin tapaa edistää myös paria omaa, pienempää tekstiprojektia, jotka ovat pyörineet pitkään mielessä. Pikku hiljaa pitäisi myös ruveta käymään läpi Muurahaispuun taustamateriaalia, mutta en aio (vielä) stressautua asian suhteen. Huomasin hyllyssäni äidin kirjastosta poimittuja kirjoja, joihin olisi syytä tutustua myös, aikaisemmin valittujen lähdeteosten ohella. Erään kirjassa paljon puheena olevan (edesmenneen) henkilön ajattelua saattaisi auttaa hahmottamaan esimerkiksi Olavi Paavolaisen Ristin ja hakaristin sekä Synkän yksinpuhelun lukeminen.

Koetan myös vähitellen oppia taas tykkäämään järjestötoiminnasta. Viime syksyn jäljiltä kokouksissa käyminen on tuntunut puurtamiselta: silloin piipahdus parin tunnin palaverissa kaukana keskustassa nimittäin verotti vähintään neljä tuntia tehokkaasta työajasta, eikä minulla olisi kiireen keskellä ollut varaa tuhlata niin pitkiä aikoja. Monessakin mielessä työpöydän äärestä edes väkisin irtautuminen teki tietysti hyvääkin. Silti yritän pikku hiljaa vähän supistaa niiden järjestöjen määrää, joissa toimin aktiivisesti hallitus-, johtokunta- tai muussa vastuussa. Olen luultavasti hyödyllisempi, jos resuja on muuhunkin kuin pelkkään kokouksissa käymiseen. Tästä syystä en ole tällä kertaa esimerkiksi menossa Vihreiden puoluekokoukseen, vaikka reissut ovatkin olleet aina mukavia ja antoisia.

Sitä paitsi kesällä on elävän musiikin kuunteluharrastuksen ansiosta  joka tapauksessa tiedossa muitakin muutaman päivän matkoja, Porin lisäksi luultavasti ainakin Tanskaan.

Puuta päin

·

Välillä minusta tuntuu itsestänikin, etten tee seuraavan romaanini eteen yhtään mitään. Lähdeteokset odottavat lukemattomina tuossa vanhan Billnäsin päällä. Niiden selät tuijottavat minua syyttävästi tietokoneen näytön yläpuolella. Muurahaispuu-nimen selkäänsä saanut kansio kirjahyllyn päällä on vielä lähes tyhjä. Tiedän kyllä etten rupea varsinaiseen kirjoitustyöhön ennen kuin vasta ensi vuoden toukokuussa, mutta Karstan välillä raskaaksi käyneen kirjoitusprosessin opettamana tiedän myös, että homma toimii paremmin jos minulla on siinä vaiheessa jo varsin pitkälle suunniteltu runko valmiina.

Toisaalta huomaan ajattelevani tarinaa, sen ituja ja vivahteita tuon tuostakin. Oikeastaan päivittäin. Keräilen turuilta, toreilta ja kaverien puheista pieniä oljenpätkiä, jotta voisin tehdä tiiliä, joista voisin rakentaa romaanin.

Henkilögalleriakin on jonkin verran edennyt alkuperäisestä asetelmasta, jossa päähenkilö vihasi elämäänsä, olosuhteitaan, työpaikkaansa, työttömäksi joutumistaan, isäänsä ja ennen kaikkea isänsä palvomaa, kauan sitten kuollutta isoisäänsä, joka sitten tarinan mittaan osoittautuisikin melkoiseksi pikkusaatanaksi. Vastenmielisyyteni absoluuttista pahuutta (ja hyvyyttä) kohtaan on kuitenkin pakottanut miettimään ihmisistä vähemmän paperinohuita ja tylsiä.

Jossakin vaiheessa mietiskelin jonkunlaista metaromaania, jossa tulevaisuuden kirjallisuudentutkija analysoisi vuosikymmeniä aikaisemmin kirjoitettua teosta ja peilaisi sitä (todellisen) tekijänsä (kuviteltuun) elämäntarinaan. Tämähän olisi tietysti eräänlainen parannettu versio Nedujen alkuperäisestä kerrontaratkaisusta, joka kustannustoimittajan kanssa yhteistoimin lopulta hylättiin, koska se ei toiminut kovinkaan hyvin. Tulevan Muurahaispuun tapauksessa houkutus tällaiseen leikittelyyn on siinäkin mielessä melkoinen, että olen jo pitkän aikaa sitten päättänyt päähenkilöni palaavan lapsuudenkotiinsa, joka on jossakin noista kolmesta suuresta kerrostalosta, jotka olen kuvannut oman huoneeni ikkunasta luultavasti alkukeväällä 1975:

Copyright © 1975, 2009 J. Pekka Mäkelä

Tässä vaiheessa onkin hyvä leikitellä toteutustavoilla, suorittaa eräänlaista lateraalista kirjakelluntaa ja katsella kaikessa rauhassa, mihin suuntaan tarina vie. Jos hyviltä tuntuvia ideoita jää käyttämättä, onpahan sitten jotakin valmiina jotakin seuraavaa kirjaa varten.

Joskus kesällä käyn varmaankin kameran kanssa noilla seuduilla katselemassa paikkoja. Yritän myös bongata sopivankokoisen asunnon myyntiesittelyn ko. taloista: pari kansakouluaikaista kaveria asui niissä, mutta mielikuvia olisi hyvä vahvistaa. Kyseisissä taloissa asui myös erään vaikutuksen tehneen elokuvan päähenkilö, pohdin voiko tätä pikku kulttuuriviitettä käyttää hyväksi. Ainakin kyseisen päähenkilön tilapäinen yösija vain muutaman sadan metrin päässä tulee tavalla tai toisella kirjaan, se oli minullekin lapsena tärkeä paikka, ja luultavasti kaikille näillä kulmilla lapsuutensa viettäneille – väistämättä siis myös päähenkilölleni.