Kategoria: reilu peli

Ylettömän pitkä Kiina-aiheinen blogahdus

Äidin tavaroiden joukosta tuli kerättyä ensimmäisenä talteen – ja skannattavaksi – vuonna 1991 tekemämme Kiinan-matkan kuvamateriaali. Reissu poikkesi melkoisesti tavallisista turistimatkoista. Äiti oli nimittäin lukenut muutama vuosi aikaisemmin kuolleen tätinsä (ja minun kummitätini) päiväkirjat tämän lähetyssaarnaajavuosilta Kiinassa 1934-45, ja hänen mielestään niissä oli ainesta kirjaksi. Niinpä reissasimme kymmenkunta päivää Hunanin maakunnan pohjoisosissa, tutustuimme paikallisiin kristillisiin yhteisöihin ja onnistuimme – osin sattumankin kauppaa – tapaamaan useita ihmisiä, jotka olivat tunteneet Helvi-tädin. Vietimme myös reissun lopuksi muutamia päiviä Beijingissä tutustumassa nähtävyyksiin.

Kirjaideaa varten matkalta tuli otettua runsaasti kuvia kahdella kameralla: paremmalla mustavalkoisia (koska vielä siihen aikaan mv-kuvista sai parempaa painojälkeä), pokkarilla värillisiä. Yhteensä vähän vajaat kuusisataa otosta. Ne on nyt skannattu, lajittelu ja oikeaan aikajärjestykseen saattaminen vievät vielä tovin.

En ole nähnyt suurinta osaa kuvista yli kymmeneen vuoteen, joten niiden myötä palautuneet muistikuvat ja tunnelmat tuntuivat ehkä siksikin voimakkailta. Etenkin Kesäpalatsi.

Kesäpalatsi on mielettömän kaunis paikka – juuri sellaisella tavalla joka vetoaa suomalaiseen. Mökillähän pitää olla järvi, puurakennus ja paljon mäntyjä. Rauhallista ja kaunista. Kesäpalatsissa on järvi, puurakennuksia paljon mäntyjä, rauhallista ja kaunista. Siellä on myös pieni vuori, vuoren päällä pagodi, paljon häkellyttävän kauniita paviljonkeja ja katettuja käytäviä, huolella restauroituna. Restauroijilla tuntuu olleen yhtä verratonta esteettistä silmää kuin palatsialueen alkuperäisillä suunnittelijoilla. ”Rauhan ja harmonian puutarha” on oiva nimi paikalle.

Siinä missä varsinainen keisarillinen palatsi eli Kielletty kaupunki on syntynyt vuosisatojen myötä, nykyiseen muotoonsa Kesäpalatsi rakennettiin kerralla, yhden suunnitelman pohjalta 1800-luvun loppupuolella. Paikalla oli sijainnut palatsi aikaisemminkin, mutta englantilais-ranskalaiset joukot olivat polttaneet sen maan tasalle toisen oopiumsodan loppuvaiheissa. Uudelleenrakennuksesta päätti leskikeisarinna Cixi. Rahat oli tarkoitettu Kiinan laivaston uusimiseen, mutta Cixillä oli niille parempaa käyttöä: tekojärven rantaan kyllä rakennettiin olemattoman laivaston muistoksi tulenkestävä, laivan muotoinen kivipaviljonki.

Kaiken rauhan ja kauneuden takaa alkaa paljastua toisenlaisia asioita viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa, että kyseessä on todellakin tekojärvi – kaivettu kuoppa. Myöskään vuori ei ole aito, sillä Beijingin ympäristö on hyvin tasaista alankoa.

Meillä oli Kiellettyyn kaupunkiin ja Kesäpalatsiin tutustuessa vielä tuoreessa muistissa maaseutu- ja pikkukaupunkiretkemme Hunanissa, joten tämä mielipuolinen kesämökkiprojekti näytti siksikin itsestään aivan toisia puolia.


Ainakin tuolloin Hunan, vanha keisarikunnan vilja-aitta, oli (pohjoismaalaisen silmin) köyhää, mutta vähintäänkin joten kuten toimeen tulevaa. Laajamittaisempia nälänhätiä ei ollut ollut aikoihin. Ihmiset tuntuivat olevan luottavaisia ja terveellä tavalla ylpeitä.

Ennen oli toisin. Retkikuntaamme kuului 40-luvulla useamman vuoden Hunanissa asunut entinen lähetyssaarnaaja, jolla oli omakohtaista kokemusta elämästä Kiinassa ennen Vapautusta – kuten hän itse kutsui kansantasavallan perustamista. Tuolloin tilanne oli tosin jo rauhoittunut melkoisesti siitä mitä se oli ollut 1930-luvulla, Helvi-tädin aikoina. Japanin armeija oli vain yksi monista maassa mellastelleista ja maata putipuhtaaksi ryöstelevistä sotajoukoista, tosin muita paremmin varustettu ja tuhoamisvimmassaan järjestelmällisempi. Helvi joutui useampaankin otteeseen piileskelemään vuorilla sota- ja rosvojoukkoja jotka olisivat kernaasti tehneet selvää yksinäisestä eurooppalaisnaisesta. Pari kertaa piti hyvin vähältä.

Kymmenkunta vuotta maata terrorisoineet japanilaisjoukot antautuivat kurinalaisesti vuonna 1945, mutta kotimaiset sota- ja rosvojoukot jatkoivat yhä toimintaansa. Kunnes Kansan vapautusarmeija pisti touhulle stopin. Vaikka vanhat lähetyssaarnaajat eivät missään nimessä olisi äänestäneet Suomessa mitään Keskustapuoluetta vasemmistolaisempaa tahoa, he osasivat arvostaa sitä miten kansantasavallan aikana maaseutu oli muuttunut niin sanotun Kiinan tasavallan aikaisesta nälkäkuolemien helvetistä ainoastaan vähän ankeaksi ja aika köyhäksi. Kansantasavallan aikoinakin on ollut nälänhätiä, totta, mutta aikaisemmin ne olivat normi, eivät historiankirjoihin merkittävä poikkeustila. Tilanne oli sama jo keisarikunnan aikaan, ainakin keisarikunnan loppuvaiheissa.

En ole lukenut Jung Changin Mao-elämäkertaa, mutta olen saanut kuvan että kirja maalaa päähenkilöstään kuvan tietoisena sadistina, jonkinlaisena pahuudestaan tietoisena pahuuden ruumiillistumana. Olen kuitenkin lukenut Jung Changin omaelämäkerrallisen Villijoutsenet-kirjan, ja hänen suku- ja henkilöhistoriansa voi hyvinkin selittää katkeruutta. Changin suku oli kuulunut jo keisarikunnan aikana valtakunnan vauraimpaan eliittiin, ja perhe onnistui säilyttämään hyvän asemansa virkamiehistössä vielä pitkään kansantasavallan perustamisen jälkeenkin. Chang joutui ensi kertaa tekemisiin ns. tavallisen kansan kanssa vasta kun Mao syrjäytti pahimmat kilpailijansa ”kulttuurivallankumouksen” nimellä tunnetussa merkillisessä vallankaappauksen ja anarkistisen yhteiskuntakokeilun sekasikiössä, ja Changitkin joutuivat maaseudulle ”uudelleenkasvatettavaksi”. Ei ihme että vieläkin vituttaa.

Mao uskoi vahvaan johtajuuteen ja kun kaikenlaiset inisevät komiteat alkoivat hyppiä silmille, hän ryhtyi toimiin ja varmisti asemansa. Siinä suhteessa hän oli osa keisarikunnan perinteen jatkumoa. Kungfutselaisuutta Mao vihasi, ehkä siksi että kunfutselaisessa katsannossa johtajalla on oikeus johtajuuteensa vain niin kauan kuin hän toimi alamaistensa edun mukaisesti. Kansalla oli oikeus, jopa velvollisuus kukistaa harhateille eksynyt keisari. Tämä filosofia tietenkin poikkeaa länsimaisesta ajattelusta, jonka mukaan Jumalan voideltu on oikeutettu asemaansa ikuisesti, riippumatta siitä millainen aivoton porsas hän on.

Kaiken lukemani perusteella Mao oli jotakuinkin vastenmielinen olio, mutta tuskinpa hän aamulla peiliin katsoessaan näki siellä hirviötä. Tuskin näki Hitlerkään, tuskin näkee Ahmadinežad, tuskin näkee Bush tai tuskin näki leskikeisarinna Cixi. Luultavasti he näkevät ihmisen, joka vain tekee sen mitä on pakko tehdä. Ihmisen, joka on tarttunut toimeen, ottanut johtajuuden käsiinsä ja toimii pohjimmiltaan kansakuntansa parhaaksi. Kansakunnan tai muiden omien ihanteidensa parhaaksi. Toimii niin kuin on oikein.

Kuten on aina ennenkin ollut oikein.

Meidän nuorempien ja omasta mielestämme moraalisesti korkeammalla tasolla olevien on kovin helppoa merkitä historian kulkuun se täsmällinen kohta, jolloin se mikä on aina ennenkin ollut oikein ei enää olekaan lainkaan oikein.

* * *

Olen joka tapauksessa äidin kanssa samaa mieltä siitä, että Helvi-tädin päiväkirjoissa on aivan varmasti aineksia kirjaan. Äiti ei sitä kirjaa saanut kirjoitettua kun sairaudet alkoivat verottaa voimia Kiinan-reissumme jälkeisinä vuosina. Hän kuitenkin keräsi runsaasti materiaalia: sitä on, yhteisen matkamme kuvien lisäksi, kaksi isoa muuttolaatikollista. Ne päätyvät nyt minulle.

Materiaalin läpikäymiseen, järjestelemiseen ja sulattelemiseen menee epäilemättä pitkään. Aloitin hankkeen skannaamalla tuon yhden reissun valokuvat. Ne ovat toistaiseksi ainoa sisältö kahden muun lähivuosien kirjaprojektien viereen nostetussa uudessa mapissa, jonka selkämykseen oli väistämättä jo tässä vaiheessa syytä kirjata järjestysnumero ”yksi”. Aikaa myöten sinisiä mappeja kertyy rivistöön taatusti paljon lisääkin.

Vielä minulla ei ole aavistustakaan, millainen tästä Kiina-kirjasta voisi tulla. En tiedä, olisiko minulla kykyjä – tai välttämättä edes halua – tehdä asiallista, rehtiä ja laajakatseista elämäkertateosta, dokumenttia. Romaanimuoto antaisi enemmän vapauksia ja esimerkiksi mahdollisuuden täyttää Helvi-tädin päiväkirjoihin jääneitä pitkiä aukkokohtia: tehdä spekulatiivista fiktiota niihin kohtiin mistä faktaa ei ole.

(Minähän jo viittasin tähän suuntaan 391:ssä: Eräs kirjan henkilöistä päätyy viettämään monta vuotta Kiinassa lähetyssaarnaajien parissa.)

Helvi-täti oli selvästi kirjoittanut päiväkirjaa toisten luettavaksi – esimiestensä ja Lähetysseuran kaltaisten organisaatioiden luettavaksi. Työn virallisten tavoitteiden kanssa ristiriitaiset asiat ja ajatukset on pakko kaivaa rivien välistä. Tai päätellä. Tai keksiä. Siksikin materiaalin käyttäminen kaunokirjallisuuteen olisi niin houkuttelevaa.

Mutta en tee asian suhteen päätöksiä vielä hyvään toviin. Kiina-aiheinen kirja ei ole numero vitonen, numero kutonen eikä luultavasti numero seiskakaan. Minulla on monta vuotta aikaa käydä materiaalia läpi, katsoa mitä kaikkea se sisältää ja mitä siitä saisi irti. Olettaen tietysti, että minun kuntoni kestää paremmin kuin äidin ja saan ylipäänsä aikaiseksi jatkettua tätä parinkymmenen vuoden aikaansaamattoman aikomisen jälkeen äkkiä hyvin vauhtiin päässyttä 2000-luvun kirjojenkirjoitusputkeani. Muuten materiaali saa siirtyä edelleen jonkun toisen ihmeteltäväksi.

(Ja jos joku ihmettelee kirjahyllyni mielenkiintoisia järjestysominaisuuksia: tuolla nimenomaisella hyllyllä niitä ei tällä hetkellä ole, sillä työhuoneen kirjahyllystö odottelee parhaillaan suurta uusimis- ja uudelleenjärjestelyvaihetta. Tuossa kohtaa sattui juuri nyt olemaan vapaata tilaa.)

Hys.

Liettuan parlamentti on tänään – toistamiseen – hyväksynyt lain, joka kieltää kertomasta alaikäisille niistä liettualaisista(kin), jotka tykkäävät toisistaan eri tavalla kuin (ainakin kuviteltu) enemmistö. Luulen, että tässä tilanteessa meillä suomalaisilla on vain yksi vaihtoehto: meidän on säädettävä laki, joka kieltää kertomasta alaikäisille Liettuasta. Onhan kertakaikkiaan irstasta ja sairasta, että Euroopassa on noin iljettävää lainsäädäntöä harjoittava valtio.

Hyssyttely on näköjään muotia näin heinähelteillä: Keskustapuolue yrittää parhaansa mukaan hyssytellä vaalirahakohua. Mikään ei ilmeisesti muutu johdon organisaatiossa ennen ensi vuoden puoluekokousta, halusi kenttä sitä tai ei. Nimimerkki sivusta seuraava diletantti kysyy: Eikö jäsenistö voisi vaatia koolle ylimääräistä puoluekokousta?

Kokoomus ja kokdemit hyssyttelevät vaalirahakohun tiimoilla vähintään yhtä innokkaasti, ja toistaiseksi paljon tuloksellisemmin. Vielä ei kukaan ole oikeasti vaatinut kahta muuta suurta puoluetta aukaisemaan vaalirahoitustaan.

Nimellisesti paikalla

Jäin sitten epäsolidaarisesti kotiin kirjoittamaan romaanin loppurysäystä enkä lähtenyt osoittamaan mieltäni Sanomien moraalittomia tekijänoikeuden kaappausaikeita vastaan. Ideahan Sanomilla on aivan sama kuin nettipiratismi-intoilijoilla: heidän mielestään tekijällä ei saa olla oikeutta päättää siitä miten hänen työtään käytetään, vaan päätösvalta pitää sosialisoida jollekulle muulle.

Mutta olin minä paikalla sentään vähän enemmän kuin vain hengessä:

Kiitokset tästä Antero Helasvuolle (mainospaikkaselkä ja kamera) sekä Heikki Salojärvelle (valokuvan ottaminen)!

Keskiviikon menovinkki

MIELENOSOITUS TEKIJÄNOIKEUKSIEN PAKKOLUNASTUSTA VASTAAN

Tekijäjärjestöjen yhteinen mielenilmaus kohtuuttomia sopimuksia vastaan ja luovan työn tekijöiden oikeuksien puolesta Sanomatalon viereisellä nurmikentällä ensi keskiviikkona 13.5. kello 16.00. Sanoma News on päättänyt heikentää olennaisesti ehtoja, joilla se ostaa freelancereilta kirjoituksia, valokuvia ja piirroksia. Yhtiö ei ole suostunut neuvottelemaan asiasta freelancereita edustavan Journalistiliiton kanssa. Sanoma News julkaisee muun Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia. Suomen suurin mediatalo haluaa kaikki oikeudet kuviin, teksteihin, piirroksiin – meidän työhömme – sanelemalla. Ja tämähän on vasta alkua. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Nyt on aika kertoa kovaan ääneen, mitä mieltä me olemme asiasta. Löytyykö meistä joukkovoimaa? Nyt se katsotaan. Tule paikalle, levitä viestiä, kaappaa kainaloon tuttavasikin.

Suomen freelancer-journalistit ry, Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto, Finnfoto ry Suomen Ammattiluonnonvalokuvaajat ry, Suomen Kameraseurojen Liitto ry, Suomen Luonnonvalokuvaajat ry, Finlands Naturfotografer rf, Suomen Mainosvalokuvaajat ry, Finlands Reklamfotografer rf Suomen Ammattivalokuvaajat ry Valokuvauksen opiskelijat r.y. Grafia ry Suomen arvostelijain liitto ry Suomen Journalistiliitto – Finlands Journalistförbund ry Sarjakuvantekijät ry Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry Kuvittajat ry Suomen Kirjailijaliitto

Kelvotonta päättelyä, huonoa tiedettä, hyviä aikeita, huonoja tuloksia

Kenan Malik: Strange Fruit. Why both sides are wrong in the race debate. Oneworld, Oxford 2008.

Suosikkidekkaristini Tony Hillerman antaa eräässä kirjassaan navajopoliisinsa Joe Leaphornin todeta suunnilleen näin: ”En usko noituuteen, mutta uskon ihmisiin, jotka uskovat noituuteen.” Intialaissyntyisestä, Britanniassa uransa tehneestä yhteiskuntatieteilijästä Kenan Malikista voisi vastaavasti todeta, ettei hän usko rotuteoriaan, mutta hän uskoo ihmisiin, jotka uskovat rotuteoriaan – joissakin tapauksissa silloinkin, vaikka he ehkä väittäisivätkin olevansa antirasisteja.

Malikilla on tekstinsä pohjana parikin viime vuosien mediatapausta. Ensimmäinen on DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiin kuuluneen James Watsonin, tuon biokemian Matti Nykäsen, toissavuotinen sammakko älykkyydestä ja roduista. Toinen on liittyy vähän vanhempaan herraan: kyse on niin sanotusta Kennewickin miehestä, tuosta ennallistuksissa niin kovasti Star Trekin kapteeni Picardin näköisestä kaverista, joka kuoli yhdeksisentuhatta vuotta sitten nykyisen Washingtonin osavaltion alueella. Kun hänen jäännöksensä löydettiin kaksitoista vuotta sitten, muuan varhaisista tutkijoista meni pikaistuksissaan toteamaan, että kallon rakenteessa oli havaittavissa ”kaukaasialaisia” piirteitä. Tutkija tarkoitti, että piirteissä oli eroja seudun intiaanikansoihin ja myöhemmin täsmennettiin ensin, että piirteet toivat ennemminkin mieleen ainun tai polynesialaisen kuin eurooppalaisen, ja sitten että Kennewickin mies oli luultavasti kuulunut kansaan jonka jälkeläiset ovat kadonneet planeetalta jo kauan sitten, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Jotkut intiaaniaktivistit (Malik korostaa, ettei kyse ollut mistään Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen jäsenten yleisestä mielipiteestä) vaativat jäännösten ”palauttamista” itselleen ja niiden tutkimuksen lopettamista.

Suurin osa kirjaa paneutuu eurooppalaisen ”roturealismin” historiaan ja lähtee pitkälti 1700-luvun valistusajalta, jolloin älymystön yleinen näkemys oli, että (silloin) alikehittyneet kansat ja kansanosat olisi mahdollista nostaa eurooppalaiselle sivistystasolle koulutuksen ja asennemuutoksen avulla. Vuosisadan lopun vallankumousaalto ja rahvaan mellakointi muutti ilmapiirin täysin toisenlaiseksi: yhteiskuntajärjestyksen vaarantuminen katsottiin nyt liiallisen valistuksen aiheuttamaksi. Tässä vaiheessa (ilmeisesti Linnén popularisoima) ”rotu”-sana alkoi saada suunnilleen nykyisen merkityksensä ja sitä alettiin käyttää myös ihmisistä: aateli ja vauraampi porvaristo katsoi olevansa eri rotua kuin rahvas ja siten suorastaan biologisesti oikeutettua asemaansa. Darwinin myötä tähän yhdistettiin, epäloogisesti, myös evoluutio, siitä huolimatta että Darwinin teoria nimenomaan kyseenalaisti lajien (ja rotujen) väliset jyrkät rajat ja esitti, että kysymys on pikemminkin yhden jatkumon keinotekoisista rajauksista. ”Evoluution” tai ”kehityksen” katsottiin myös, Darwinin perusajatuksen vastaisesti, tarkoittavan ”paremmaksi muuttumista”. Koska ihminen on älykkäämpi kuin hiiri, ihminen on evoluution tikkailla korkeammalla kuin hiiri. Koska eurooppalaisilla on enemmän hienoja vehkeitä ja tehokkaampia aseita kuin matabeleilla, eurooppalaiset ovat evoluution tikkailla korkeammalla kuin matabelet. Koska tehtaanjohtajalla on enemmän omaisuutta ja palvelusväkeä kuin tehtaan yövahtimestarilla, tehtaanjohtaja on evoluution tikkailla korkeammalla kuin yövahtimestari. 1900-luvun rotumyytin perusasetelma oli syntynyt.

Malik ei tunne yhtään suurempaa sympatiaa sellaista ajattelua kohtaan, jota voisi kai kutsua ”roturealismin” hengessä ”kulttuurirealismiksi”. Tässä syyttävä sormi suuntautuu kohti (virheellisesti saksalaiseksi väitetyn) Bronislaw Malinowskin kaltaisia 1900-luvun suuria kulttuuriantropologeja , jotka osoittivat että ”villien” elämä ja maailmankuva saattaa olla aivan yhtä hienostunutta ja älyllistä kuin eurooppalaisillakin – mutta vain vähän erilaista. He käänsivät, Malikin sanoin, evoluution kuvitellut tikkaat kyljelleen. Siinä missä rasisteista ja ”roturealisteista” on 1900-luvun loppupuolella tullut ajattelun paariakansalaisia (Malikin näkemyksen mukaan varsin oikeutetusti), tällainen ”kulttuurirealismi” on usein vain samaa asiaa eri kaavussa: kulttuuriperintöön suhtaudutaan jonakin synnynnäisenä, ei opittuna. Tarkemmin ajatellenhan tämä onkin tietenkin naurettavaa: ei Barack Obamalla ole kenialaisen kulttuurin kanssa muuta tekemistä kuin nimensä kirjainten järjestys. Hänellä ei myöskään ole oikeastaan mitään tekemistä Yhdysvaltain ”mustan” väestönosan kulttuurin tai perinteen kanssa – hänhän on viettänyt koko ikänsä ”valkoisten” parissa, osan lapsuuttaan vielä Indonesiassa.

(Ei hänellä ole juurikaan tekemistä amerikanafrikkalaisten jälkeläisten kanssa geneettisestikään: suurin osa orjista tuli Länsi-Afrikasta, aivan eri puolelta sitä mannerta jossa väestön geneettinen diversiteetti on kaikkein suurinta.)

Malik näkee Kennewickin miehen tapauksen hyvänä esimerkkinä juuri tällaisesta rasismin kääriytymisestä kulttuurin kaapuun: (jotkut) intiaanit itsekin ovat, vanhan rasistisen propagandan hengessä, tottuneet ajattelemaan itseään osana jonkinlaista yhtenäistä ”intiaanikultturia” (vaikka pelkästään Pohjois-Amerikassa tiedetään olleen viitisensataa hyvin erilaista intiaanikansaa tapakulttuureineen ja uskomuksineen) ja näin ollen oikeutettuja vaatimaan yhdeksänkymmenentuhannen vuoden takaisen vainajan jäännöksiä ”takaisin” itselleen. Malikin mielestä pahin ongelma asiassa on se, että (joidenkin) intiaanien uskonnollinen perimätieto (”me olemme olleet täällä aina”) on kiistassa nostettu tasaveroiseksi tieteen rinnalle, ja tieteellisen tutkimuksen tuloksia pidetään vain erään uskomusjärjestelmän näkemyksinä.

Malik näkee ylipäänsä ongelmallisena Unesconkin hyväksymän ajatuksen siitä, että yksittäisen maan alueelta löydetyt muinaisjäännökset ovat kyseisen maan nykyisten asukkaiden oikeutettua ”kulttuuriperintöä”. Kreikkalaiset vaativat British Museumia palauttamaan lordi Elginin 1800-luvulla Ateenan Parthenonista ostaen ja osin varastaen irrottamia marmoriveistoksia, mutta ovatko nykykreikkalaiset todella antiikin riitaisten kaupunkivaltioiden ”perillisiä” – kulttuurisesti tai oikeastaan edes geneettisesti?

”Tänä globalisaation aikana monet murehtivat, kuinka länsimainen kulttuuri valtaa maailman. Mutta lännen tärkein vientituote ei ole suinkaan Disney, McDonalds tai Tom Cruise, vaan itse kulttuurin käsite.”

Yhtäkkiä kulttuurista on tullut jotakin ehdottomasti suojeltavaa ja puhtaana pidettävää: pienien, hiipuvien yhteisöjen perinteiden säilyttämiseksi kehittynyt ajattelu on antanut aseen kaikille ”maahanmuuttokriitikoille”, jotka julistavat (esimerkiksi) suomalaisen kulttuurin olevan vaarassa – pysähtymättä oikeastaan lainkaan ajattelemaan, milloin suomalainen (tai mikään muukaan) kulttuuri on ollut muka  oikeasti puhdasta ja vailla vieraita vaikutteita.

Malikia voisi kai pitää – kulttuuriantropologian termillä – diffusionistina: hän ei usko ”aitoihin” kulttuureihin yhtään enempää kuin ”puhtaisiin” rotuihinkaan. Kaikki ottavat toisilta vaikutteita ja geenejä. Neurobiologiaa ja tieteen historiaa opiskellut Malik ei myöskään usko sosiobiologian ja myöhemmän evoluutiopsykologian väitteisiin siitä, että rasismi olisi jotenkin ihmisluonnolle ”luontainen” ominaisuus: hän esittää perusteltuja esimerkkejä siitä, ettei ryhmien keskeinen tai välinen luontainen solidaarisuus ja altruismi suuntaudu suinkaan itsestään selvästi geneettisiin lähisukulaisiin.

Ihmiset rakentavat yhteisöjä, kuten televisiosarjan Delenn totesi, eivätkä ne yhteisöt läheskään aina perustu etnosentrismille. Jokainen vaikkapa 1980-luvun hc-punkkareiden monikansallisen yhteisön pienlehtiä lukenut voi todistaa tämän puolesta. Se porukka tunsi paljon vahvempaa solidaarisuutta brasilialaisia, uusiseelantilaisia ja italialaisia aateveljiään ja -sisariaan kuin muita suomalaisia kohtaan.

Omilla sivuillaan Malik korostaa kamppailevansa tasa-arvon, sekulaarin yhteiskunnan ja ilmaisunvapauden puolesta. Kirja korostaa ennen kaikkea hänen kamppailuaan tieteellisen tutkimuksen pitämiseksi riippumattomana uskonnollisista näkemyksistä tai poliittisista virtauksista. Ja, ennen kaikkea, Malik ei siedä löysää, huonosti perusteltua argumentointia edes niiltä, joiden kanssa hän on itse samaa mieltä.

Vesivahinkoyliopistosta ja KOTUSin alasajosta

Kollega Tiina Arppe kirjoittaa Aalto-yliopistosta ja (ilmeisesti tämän hankkeen rahoittamiseksi tarpeellisesta?) Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen alasajosta omassa blogissaan, joten tyydyn laittamaan linkin.

Useampikin nimekäs kollega on lähettänyt KOTUSin kohtalosta postia ministeri Sari Sarkoo – eikun Sarkomaalle ja saanut samanlaisen automaattivastauksen, jossa – ihan totta – pelataan tuolla lapsellisella ”vammaiset lapset vastaan KOTUS” -kortilla.

Mutta eihän tämä tähän jää. Kirjallisuuden ja muun kulttuurin alan järjestöt kokoavat parhaillaan rivejään.

Hiljaa, hiljaa juhlitaan

Suomen PEN vietti eilen 80-vuotisjuhliaan ravintola Laulumiehissä varsin vähälukuisena. Vaikka sananvapaudesta niin kovasti kohkataan, sanan- ja ajatuksenvapautta jo kahdeksankymmentä vuotta Suomessa ajaneen järjestön juhliin eivät virallista edustajaansa olleet vaivautuneet lähettämään esimerkiksi Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liitto tai Suomen Kirjailijaliitto. Molempien rivijäsenenä vähän nolottaa. Itse olin menossa paikalle alun perin vain PENin rivijäsenenä, mutta sain samana päivänä tehtäväkseni tuoda tilaisuuteen myös Eino Leinon seuran tervehdyksen. Ainoa muu paikalle päässyt johtokunnan jäsen, Elisabeth Nordgren, oli siellä PENin entisenä pitkäaikaisena puheenjohtajana.

Ehkä sanan- ja ajatuksenvapauden tavoittelussa ei ole mitään juhlimista? Sananvapaudesta tuntuvat nykyään kiihkeimmin kohkaavan ne, jotka ovat innokkaimmin viemässä kanssaihmisiltään ilmaisun, asumisen ja työnteon vapautta poliittisen mielipiteen, uskonnon, etnisen alkuperän tai ihonvärin perusteella. Kovin usein heidän argumentointinsa kuulostaa siltä, että kyse ei ole sananvapauden kannattamisesta, vaan Ainoan Oikean Totuuden julistamisen vapaudesta ja kaikkien muiden totuuksien sananvapauden kieltämisestä.

Mene tiedä.

… ja jokaiselle mielensä mukaan?

Erään nettifoorumin erästä ”keskustelu”-säiettä vilkaisseena* jäin miettimään, miksi kaikkein kiihkeimmät rasististen kommenttien suoltajat ovat samaan hengenvetoon vaatimassa, että heidän aatteitaan ja mielipiteitään kohdeltaisiin ”tasapuolisesti” rasismin vastaisten kantojen kanssa.

Eikös rasistien pitäisi pikemminkin ilahtua siitä, että muu maailma suhtautuisi heihin vieläkin enemmän niin kuin he itse haluavat suhtautua toisiin? Että heitä syrjittäisiin työ- ja opiskelupaikkojen haussa? Että heille vittuiltaisiin kadulla? Että heidän ikkunoihinsa paiskottaisiin kiviä ja oviinsa maalattaisiin ”RATKU”-graffiteja?

Silloinhan maailma pyörisi heidän mielensä mukaan. Kaikkien rasistien esivanhemmathan ovat nimittäin kotoisin Itä-Afrikasta, tuolta (heidän mielestään**) ali-ihmisten mantereelta.

___

* Tuollaisia ”keskusteluja” – tai rasistien ja muiden ”kansallismielisten” blogeja – ei juuri jaksa seurata vilkaisua kauemmin. Herää inho, viha ja ahdistus.

** Tarkoitan tässä lähinnä eurooppalaisia rasisteja. Afrikkalaiset rasistit pitävät epäilemättä Eurooppaa ali-ihmisten mantereena. Heillä lienee kantaansa aivan yhtä pätevät perustelut kuin eurooppalaisilla aateveljillään ja -sisarillaan.