Tulin sunnuntai-illan puuhasteluksi käyneeksi läpi selaimeen kirjanmerkityt blogit. Aika moni näyttää nyykähtäneen parin viime vuoden mittaan, tai kadonneen kokonaan. Ei sillä etteikö niitä olisi aikamoinen määrä edelleenkin vallan aktiivisena.
Osa on lakannut olemasta (tai päivittymästä) siksi että niiden perustamisen aiheuttama tarve on päättynyt – joissakin tapauksissa suureksi onneksi: eräs ystäväni, esimerkiksi, kirjoitti muutaman vuoden blogia syöpähoidoistaan. Merkkejä sairauden uusiutumisesta ei ole ollut kolmeen vuoteen joten voin olla ystäväni kanssa yksinomaan iloinen jokaikisestä päivästä jona blogi ei päivity. Kirjanmerkeissä oli myös toinen, minulle tuntemattoman ihmisen blogi, joka (kun jälkeenpäin katsoin vanhoja merkintöjä) alkoi nuoren naisen arjesta kirjoitteluna ja muuttui vähitellen parantumattoman sairauden etenemisen kuvaukseksi. Viimeisessä merkinnässä hän kertoi ettei enää jaksa kirjoittaa. Nyttemmin blogi on näköjään kadonnut kokonaan.
Toisia blogeja ei alunperinkään tarkoitettu kestämään kuin tilapäistä, muutamien kuukausien tai vuoden tarvetta. Ne ovat päättyneet kun tarve on päättynyt. Toiset blogit ovat päättyneet, kadonneet tai nyykähtäneet päivittämättömään tilaan, kun kirjoittaja on kyllästynyt tai elämään on tullut niin paljon muuta tekemistä, ettei bloggaamiseen ole enää aikaa eikä/tai kiinnostusta. Niin se käy. Poistin näitä myös tuosta blogini sivupalkista, jonka edellisestä päivittämisestä on (siitäkin) tovi.
En voi kieltää ettenkö itsekin olisi aina silloin tällöin miettinyt, jatkaako bloggaamista. Palveluntarjoajan tilastojen mukaan blogisivuilla kyllä käydään ihan kohtuuvilkkaasti, mutta en ole aikoihin tullut kirjoittaneeksi mitään sellaista joka olisi provosoinut pahemmin kommenttikeskustelua. Mutta tämä kertoo ehkä yhtä paljon nettikeskustelukulttuurin muutoksesta kuin blogini tylsyydestä (mikä sinänsä on sekin ihan varteenotettava selitys). Kymmenisen vuotta sitten keskusteluliikenne alkoi pikku hiljaa siirtyä nettifoorumeilta blogien kommenttiketjuiksi, ja nyttemmin keskustelu tuntuu siirtyneen enemmän a) itse kunkin facebook-kaveripiirin väliseksi, b) avoimesti luettavien fb-profiilien päivityksissä käydyksi, c) Twitteriin ja d) joissakin tapauksissa takaisin erilaisille foorumeille.
Tässä on tieten järkeä: blogikommentit olivat alun alkaenkin vähän omituinen ja hankala paikka keskustella. Yhtä kaikki sitä kautta on tullut tutustuttua erinäisiin loistaviin tyyppeihin, joista on sittemmin tullut tuttuja myös ns. livenä ja (muualla) somessa.
Blogimaailma itsessään on jossain määrin jakautunut erilaisiin ja toisistaan etääntyviin alueisiin. Toisaalta ovat nettilehtien sun muiden ammattimaiset blogit, joiden kirjoittajille joko maksetaan tai jotka keräävät mainostuloja. Sitten ovat toiveikkaiden blogit, joissain tapauksissa samoilla ammattimaisilla nettilehtialustoilla. Niiden kirjoittajat eivät saa bloggaamisestaan tuloja, mutta heidän mielessään elää toive – ja mahdollisesti julkaisevan tahon esittämä (katteeton) lupaus – että bloggauksen tuoma huomioarvo parantaa heidän mahdollisuuksiaan päästä kiinni ammattimaiseen (ja tuloja tuovaan) kirjoittamiseen. Monet bloggaavat kertoakseen harrastuksestaan, kiinnostuksenkohteestaan tai intohimostaan: tarkoitus on levittää hyvää sanaa mielekkäästi koetusta tekemisestä tai kokemisesta, ja tämä ilo korvaa vaivannäön, joskus ruhtinaallisestikin.
(Tämän viimeksi mainitun ryhmän kirjoittajat ovat myös korvaamattoman arvokas resurssi meille kirjoittajille ja kääntäjille, jotka joutuvat tuon tuostakin penkomaan tietoa erikoisalasta tai toisesta. He ovat myös monessa suhteessa 1970-luvun lopulla Suomessa virinneiden vaihtoehto- ja punk-omakustannelehtien tekijöiden henkisiä perillisiä.)
Jotkut bloggaavat siksi että bloggaavat. Heille kyseessä on, kuten alkuperäinen idea olikin, julkinen (tai nimimerkin ansiosta anonyymi) päiväkirja. Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa, ja se saattaa tuntua vielä mukavammalta jos joku toinenkin saa lukea. Sitten on niitä, joille bloggaaminen on tiedottamista – ja mainontaa – heidän muista tekemisistään. Tähän kuuluvat tietenkin poliittiset toimijat, joiden blogiaktiviteetti lienee tällä hetkellä, kuukautta ennen eduskuntavaaleja, likipitäen huipussaan. Siihen kuuluu myös paljon meitä kulttuurialan freelancereita ja taiteilijoita, jotka korvaavat bloggaamisellaan (osittain) sitä, että lehdet ja muut mediat ovat enemmän tai vähemmän lopettaneet kaiken ei-suositun* kirjallisuuden ja kulttuurin arvostelujen, arvioiden ja haastattelujen julkaisemisen. Tämä on meidän keinomme mainostaa toimintaamme, kertoa mitä on tehty (sekä miten ja miksi) ja mitä on odotettavissa.
Itse löydän itseni aika monestakin kategoriasta. Tämä blogi – siinä missä Yrttimaa.netin ns. staattiset sivut ja Facebookin ”J. Pekka Mäkelä, kirjailija” -sivu – on osaltaan kirjailija-Mäkelän ja suomentaja-Mäkelän (ynnä musiikintekijä-Mäkelän) tekemisten mainostamista, mutta samalla se on foorumi kertoa asioista, jotka sattuvat kiinnostamaan minua syystä tai toisesta. Minua ei ole kyselty mihinkään mediaan kolumnistiksi tai palkkabloggariksi, enkä ole ihan varma lähtisinkö puuhaan jos joku kysyisi. Rahalle toki olisi käyttöä, ja tekisi ehkä kirjoittajallekin hyvää tehdä jotakin kurinalaisempaa, aikataulutetumpaa ja määrämittaisempaa säännöllistä kirjoittamista. Toisaalta se, että maksan hieman nettipalveluntarjoajalleni siitä että tämä blogi pyörii omalla virtuaalitontillani merkitsee sitä, etten ole riippuvainen mainostajista tai työnantajista, vain Suomen laista ja sen kunnianloukkauksia ja kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevista pykälistä – sekä omasta tolkusta, ihanteista ja moraalista. Se sopii minulle oikein hyvin.
___
* Kirjallisuuden (ja television) kohdalla tämä tarkoittaa nykyään lähinnä sellaista kirjallisuutta, joka ei sisällä rikostarinoita. Toivon ettei tätä lueta katkerana heittona – rikostarinat ovat parhaimmillaan oiva tapa käsitellä isoja(kin) yhteiskunnallisia ja kulttuurillisia kysymyksiä – mutta on vaikeaa olla kiinnittämättä asiaan huomiota esimerkiksi siksi, että Elinkeinoelämän keskusliiton tiedotuslehtinen (entinen Helsingin Sanomat) antoi sivun verran palstatilaa Lars Kepler -nimimerkin kirjallisuudelle ja motivoi tekstiä yksinomaan sillä että kirjat ovat ”suosittuja”.
