Samalla kun Oma studio -kirja – Kotistudio-kirjan uusi versio – on lähtemässä painoon, kotiin piipahti kylään aivan erilainen basso kuin olen koskaan päässyt soittamaan. No, ihan ensimmäinen bassoni, Ison Roban divarista joskus vuonna 1981 ostamani 70-luvun alun Ibanez, oli ehkä jossakin mielessä vähän samanhenkinen, mutta myin sen sadallaviidelläkympillä samaan paikkaan joskus vuoden 1982 lopulla, joten muistikuvat ovat vähän huteria.
Bassot ovat useinmiten melkoisen massiivisia instrumentteja: matalien taajuuksien soimaan saattaminen vaatii suhteellisen pitkiä ja paksuja kieliä, ja niiden jännittäminen riittävän kireälle vaatii suhteellisen tukevaa rakennetta. Niinpä bassojen kanssa vähän aikaa touhuttuaan niiden olettaakin olevan isoja, painavia ja raskaita soittaa. Kerran on tosin tullut kohdalle sellainenkin basso, josta ensimmäinen mieleen tuleva reaktio sen käteen otettuani oli ”ei teillä olis tätä pari numeroa pienempänä”? Kyseessä oli Kitarapajassa myytävänä ollut Alembic, ja pelkkä ajatuskin tunnin keikan soittaminen siihen ripustautuneena sai aikaan selkäsärkyä.
Kaveri toi pientä laittoa varten vanhan Eko-merkkisen italialaisbasson, jonka vanha (ei-alkuperäinen) mikrofoni oli päässyt elämänsä ehtoon tuolle puolen: Minulla sattui kuleksimaan nurkissa tarpeettomana sopiva mikki, joten tarjouduin laittamaan soittopelin kuntoon.
Pienellä nettihaulla Ekon mallimerkinnäksi paljastui Manta ja valmistusvuodeksi suunnilleen 1974-6. Lyhyt mensuuri, vanhaa rakasta Rickenbackerianikin ohkaisempi kaula, keskivertolankkukitaraa pienempi runko ja ennen kaikkea koko soittimen tavaton keveys toivat ensin mielikuvia vanhasta, hyvin pidetystä puulelusta, mutta lelumaisuus oikeastaan rapisi soittaessa. Ihan oikea basso se on, itse asiassa aivan hurmaava pomputeltava. Lyhyt mensuuri ja lankun keveys kuuluvat soundissa: siinä missä täysvaahterainen, läpikaulainen Rickenbacker sanoo Trrrrr ja perus-Precision (ynnä tuo kotitekoinen viisikieliseni) jotakuinkin Bummmm, Ekosta lähtee napakka, lyhyt Pom. Hurmaava soundi, joka toimii mainiosti äänitettynäkin. Juuri tämäntyyppistä soundia 50- ja 60-luvulla tehtiin pistämällä vaahtomuovipala kevyesti basson kielten alle niin, että turha sustain lakkasi häiritsemästä. Silloin basson tarkoitus oli pikemminkin kuulostaa siltä kuin bassorumpu olisi viritetty säveleen, ei erilliseltä soittimelta.
Ekon velmuudesta huolimatta en ole menossa alas nikkaritilaan sahan kanssa pienentämään projektibassoani uuden sointi-ihanteen mittoihin. Ei, sen lakka saa kuivua rauhassa, sillä siitä saa tulla rauhassa pitkämensuurinen, viisikielinen, jäykkä ja pitkäänsoiva (niin ainakin oletan, vaikka eihän tuolla ole vielä soittamaan päästy). Mutta eipä ole sanottu, etteikö joskus olisi hauska rakentaa myös tällainen kevyt, ilmava pikkubasso. Sitä projektia odotellessa käytin aamulla tilaisuutta hyväkseni ja äänitin Ekolla bassokulun keskeneräiseen biisiin, johon tuollainen pompotipom-soundi tuntuu sopivan mainiosti.
Jostakin syystä suodatinpussitelineet ovat nykyään kiven alla. Olemme kierrelleet käsityöliikkeitä ja kyselleet, mutta myyjien mukaan niitä ei saa mistään – kysyntää kyllä olisi. Lopulta S antoi ymmärtää, että kun minä kerran tykkään puutöistä, suodatinpussiteline voisi olla mieluisa tuotos. Asian pohtiminen otti aikansa, mutta tuollainen siitä sitten tuli. Livenä kapine on vähän rosoisempi (ja massiivisemman näköinen) kuin imartelevassa kuvassa: suunnitelma eli matkan varrella eikä viimeistely ole ihan täydellinen.
