Ainakin ennakkoäänestysten perusteella tämänpäiväisten eurovaalien äänestysinto näyttäisi olevan korkeammalla tasolla kuin aikaisemmin. Siksi on vähintäänkin tärkeää, että meistä äänioikeutetuista itse kukin käy uurnan ääressä ilmaisemassa numeraalisen mielipiteensä. Jos ne toiset ehtivät uurnille innokkaammin, heidän kantansa näkyy vahvemmin vaalien tuloksessa. Ja sitähän me emme tietenkään halua. Ja jälkikäteen on turha ruikuttaa.
Elmun baarin aurinkoisella terassilla parveili eilen illalla iso joukko vanhoja tuttuja, puolituttuja sekä toisilleen täysin outoja ihmisiä. Yhdistävä tekijä oli, että kaikki olivat olleet jossakin elämänsä vaiheessa tekemisissä Rumba-lehden kanssa – kirjoittaneet siihen, toimittaneet sitä, valokuvanneet siihen, taittaneet siihen, hallinnoineet sitä. Nyt käsissä oli maailmanhistorian viimeinen painettu Rumba.
Oma Rumba-urani alkoi 1990-luvun alkupuolella. Saimme kaverin kanssa myytyä päätoimittaja Rami Kuusiselle ajatuksen efektipedaaleja käsittelevästä juttusarjasta. Pian huomasin käveleväni toimituksesta mukanani nivaska levyjä arvosteltavaksi, ja vain tovia myöhemmin istuin tekemässä ensimmäistä muusikkohaastatteluani Liisa Akimofista.
Rumban maksamamat palkkiot olivat olemattoman pieniä, mutta toisaalta lehteen kirjoittaminen mahdollisti minulle olla tekemisissä itseäni kiinnostavien asioiden kanssa aikakautena, jolloin elämässäni oikein mikään ei tuntunut edistyvän oikein minnekään, ainakaan sellaiseen suuntaan mihin olisin halunnut. Kriitikon virassa oli myös mahdollista päästä (toisinaan) näkemään konsertteja, joihin ei muuten olisi todellakaan ollut rahaa mennä. Niin, ja tuli tavattua hyvinkin monta kiinnostavaa ihmistä, joista muutamien kanssa olen edelleenkin tekemisissä vähintäänkin Facebookin kautta.
Kirjoittelin lehteen puolisäännöllisesti reilut kymmenkunta vuotta. Jossakin vaiheessa homma alkoi tuntua taakalta: elämä oli aika tavalla toisenlaisessa mallissa, palkkiot olivat parantuneet lähinnä nimellisesti ja juttujen ja levyarvioiden tekemiseen kuluneelle ajalle alkoi olla paljon tähdellisempääkin käyttöä. Myös lehti oli muuttunut Kuusisen ajan monipuolisesta kulttuurilehdestä kapeammin kevyeen musiikkiin keskittyväksi – ”ammattimaisemmaksi” julkaisuksi sanan monenlaisissa merkityksissä. Itselläni ei sitä paitsi ollut enää oikein kykyjä eikä aikaa seurata musiikin – tai sanotaanko suomalaisen ja angloamerikkalaisen ns. kevyen musiikin – ajankohtaisia asioita niin laajalla perspektiivillä kuin mielekkään musiikkijournalismin kirjoittamisen kannalta olisi ollut aiheellista.
Viimeiset tekemäni haastattelut taisivat olla Pelle Miljoonasta ja Ziggy Marleysta, joten Liisa Akimofista alkanut kaari päättyi itse asiassa varsin tyylikkäästi.
Rumban kaltaiset julkaisut ovat muuallakin siirtyneet nettiin – siellä Rumbakin jatkaa yhä edelleen – tai lopettaneet. Kahden viikon tai edes viikon välein ilmestyvä ”ajankohtaislehti” on väistämättä ajastaan jäljestä jo painotuoreena. Rumban ilmestymistahti on jo kauan sitten harventunut, ja se on keskittynyt juttuihin joiden lukeminen tietokoneen ruudulta aiheuttaisi TL:DR-reaktion. Nyt niille ei enää katsottu olevan riittävän maksukykyistä lukijakuntaa. Elmun baarikin elää viimeistä kesäänsä, kun Nosturin tontille on kaavoitettu jotakin isompirahaista.
Niin se käy.
Suomen tasavallan korkeimman päättävän elimen jäsenet seuraavalle nelivuotiskaudelle valitaan eduskuntavaaleissa sunnuntaina 14. huhtikuuta. Puolentoista viikon päästä. Ennakkoäänestys on ollut käynnissä jo monta päivää, ja jatkuu tiistaihin 9.4..
Jos minulla on joskus ollut vaikeuksia nähdä äänestämisessä mieltä, saada aikaiseksi raahautua äänestyspaikalle, olen yleensä ajatellut minulle kaikkein vastenmielisintä ehdokasta. Jos minä en äänestä jotakuta muuta, minulle vastenmielisen niljan suhteellinen osuus kokonaisäänimäärästä kasvaa hivenen, samoin hänen mahdollisuutensa päästä eduskuntaan.
Ei sillä että vaikeuksia uurnalle raahautumiseen yleensä olisi, eikä tällä kertaa lainkaan. Seuraava eduskunta(kin) päättää ratkaisevan tärkeistä asioista. Niinpä kannattaa äänestää, eikä äänestettyä ehdokasta kannata jättää omilleen vaalien jälkeenkään, pääsi hän tai ei. Palautetta ja ehdotuksia voi antaa useamminkin kuin neljän vuoden välein.
Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.
Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.
Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.
Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.
”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.
Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.
Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.
Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.
Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.
Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.
Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.
Maanantai-iltapäivänä kahdeksantoista kirjan kirjoittaa tai kirjoittajakuntaa odotteli puhelinsoittoa. Niin minäkin, mutta minulle soittoa ei tullut: Hunan ei voittanut tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Palkinnon sai eilisessä Kansallisteatterin gaalassa Olli Jalosen Taivaanpallo. Ei lainkaan aiheetta, minun(kaan) mielestäni. Olen ehdokkaiden julkistustilaisuuden jälkeen lueskellut kuusikkomme muiden jäsenten kirjoja, ja Taivaanpallo on toinen suosikeistani Pauliina Rauhalan Synnintekijöiden ohella.
Kiinnostavaa kyllä, Taivaanpallo oli kuusikosta ainoa, jossa ei ollut nähdäkseni lainkaan spekulatiivisen fiktion aineksia – mikä toki sopii erinomaisesti kirjan teemoihin ja tapahtuma-aikaan ns. valistuksen ajan aamunkoitossa. Hunanin lisäksi myös Jari Järvelän Kosken kahta puolta -romaanissa ja Lars Sundin Där musiken började -kirjassa keskustellaan kuolleiden kanssa. Katja Ketun Rose on poissa on pohjimmiltaan oikeastaan paranormaali rikosromaani. Synnintekijöissäkin todellisuutta havainnoidaan (Hunanin joidenkin näkökulmahenkilöiden lailla) ei-aivan-realistisrationaalisesta kulmasta. (Lisäksi Synnintekijät käyttää hyvin samantapaista kerronnallista otetta kuin Hunan.) Spefikirjallisuus on jo hyvän aikaa ujuttanut sateenkaarenkirjavia lonkeroitaan kaunokirjallisuuden valtavirtaan, eikä se ole väärin.
Mitalisijoille jääminen ei ollut minusta mikään syy jättäytyä pois eilisestä palkintogaalasta (joka, toki, satuttiin järjestämään kotikaupungissani vaivattoman julkuneuvomatkan päässä). Tilaisuus oli tyylikäs ja hyvin järjestettu: ehkä vaikuttavin hetki minulle oli kohta, jossa (kunkin kategorian) ehdokasteoksista luettiin pikkuriikkinen pätkä. Olen ennenkin kertonut kokemuksesta kuulla omaa tekstiään ammattinäyttelijän esittämänä, ja Kristiina Halttu sai Hunan-katkelman kuulostamaan tehokkaalta ja napakalta.
Toki mieltä lämmitti myös varsinaisen gaalatilaisuuden jälkeisillä maljannostokokkareilla ja myöhemmin illalla Finlandia-jatkoilla ravintola Teatterissa (jonka minä vanhus muistan edelleenkin Häppärinä) kuulla valtavia määriä onnitteluja ja kehuja lukuisilta Hunanin lukijoilta, myös kauno-Finlandia-diktaattori Puttoselta. Niinpä eilisilta omalta osaltaan sai minut tajuamaan entistäkin paremmin, että asemani suomalaisen kirjallisuuden kentässä on muuttunut nyt aivan toisenlaiseksi kuin mitä se oli vielä tämän vuoden alussa. Huolimatta kuudesta aikaisemmasta romaanista, huolimatta runsaista kriitikoiden ja kirjabloggareiden ylistyksistä olin huomaavinani useissakin Finlandia-ehdokkaita arvioivissa lehti- ja televisiojutuissa minun kirjani kohdalla rivien välissä Mistä ihmeestä tämä tänne putkahti? -hämmennyksen. Muut viisi olivat jo ennestään, ns. valtavirrankin silmissä, etabloituneita nimiä. Siinä mielessä minä epäilemättä hyödyn F-ehdokkuudesta meistä kaikkein eniten. Aiheesta ja aiheen käsittelytavasta riippumatta seuraava romaani noussee jo pelkästään Hunanin voimin hieman korkeammalle mahdollisesti noteerattavien romaanien pinossa eri medioiden kulttuuritoimittajien pöydällä. Silloin spefiin perehtymätönkään kulttuuritoimittaja ei joudu kaivelemaan muististaan ”ai, tää oli kai joku skifikirjailija” vaan tietää että ”ahaa, tää on sen Finlandia-ehdokkaan uusi”.
Mutta ensin se seuraava romaani, työnimeltään Wolanda, pitäisi saada kirjoitettua – ja julkaistua. Jatkoilla puhuttiin kustantamon väen kanssa mahdollisista aikatauluista. Jos hyvin käy, kirja voitaisiin saada julki kesällä 2020, sopivasti ennen Finnconia. Mutta se edellyttää sitä, että minulla on kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitus jo ensi lokakuun alussa ja että käsikirjoitus vaikuttaa siltä että siitä saadaan editoitua toimiva romaani puolen vuoden tiiviissä aikataulussa. Tämä tarkoittaa minulle työntäyteistä ensi vuotta ja etenkin ensi kesää. Onneksi on mahdollisuus keskittyä omaan romaaniin suhteellisen rahahuolettomasti yksivuotisen apurahan ansiosta. Ja saattaahan olla niinkin, että ensimmäistä kertaa minun kirjailijaurallani kirjamyynnistä kertyvät rojaltit ylittävät etukäteen maksetun palkkioennakon jo ensimmäisenä tilivuotena.
Ensinnäkin on totisesti syytä kiittää kaikkia niitä jotka ovat lähettäneet minulle onnitteluja ja kannustuksia Finlandia-ehdokkuudesta sähköpostitse, tekstiviesteillä, puhelimitse ja Facebookin kautta. Erityisen sykähdyttävää on, miten innoissaan ehdokkuudesta ovat olleet ne jotka ovat jo ehtineet lukea Hunanin. Tässä totisesti tuntee kirjoittaneensa aika hyvän romaanin.
”Aika hyvä” on vähättelyä, jos puhutaan niistä kahdesta ehdokastoverien Ekbergin liinavaate- ja joulukoristevarastossa signeeraamasta ehdokaskirjasta, jotka olen tähän mennessä ehtinyt lukea (ja jotka ovat Olli Jalosen Taivaanpallo ja Jari Järvelän Kosken kahta puolta). Eikä ole mitään syytä olettaa, että kolme muutakaan olisivat yhtään heikompia. Kovassa seurassa ollaan, ja jokaisella meistä on luultavasti yhtä suuri – 16,667 prosentin – mahdollisuus nousta Kansallisteatterin lavalle ensi viikon keskiviikkona kello 14 jälkeen pitämään kiitos- ja voittopuhetta. Enkä usko, että minun todennäköisyyksiäni mitenkään erityisen välttämättä nostaa, että olen kuusikosta kiistämättä vähiten tunnettu ja laajemman lukijakunnan sekä kulttuuritoimittajien silmissä vähiten etabloitunut. Sen on huomannut useammistakin ehdokaskaartia kommentoineista radio- ja lehtijutuista, joiden sinänsä asiallisen ja arvostavan Hunan-pohdiskelun rivien välistä on kuulunut vähän hämmentynyt mistä ihmeestä tämä putkahti? -kysymys…
No, yksi ehdokkaaksi päässyn parhaita puolia on, että ehkäpä seuraavien kirjojen kohdalla asiaa ei tarvitse ihmetellä edes rivien välissä.
Torstaina (22.11) Helsingin kantakaupungissa liikkuvat voivat halutettaan piipahtaa Aleksanterinkatu 15:n Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa on kello 16–19 välisenä aikana haastateltavana lukuisia, enimmäkseen nuorten- ja tietokirjallisuuden Finlandian ehdokkaita. Minun haastatteluni on aikataulutettu kello 17:ään.
Minulla ei ole tapana pitää puhelinta mukana aamu-uintireissuilla, ymmärrettävistä syistä. Viime tiistaina kotiin palaillessani mietin puolivitsillä, mahtaako kotosalla odottanut puhelin vilkuttaa vastaamattoman merkiksi, ja jos niin on, mahtaako puhelu olla Liken kustannusjohtajalta Päiviltä.
Päättyvällä viikolla iso osa meitä tänä vuonna romaanin julkaisseita on nimittäin odotellut Puhelua. Niin, väistämättä, minäkin. Hunan on saanut erinomaisia arvioita ja innostavaa palautetta muutenkin, myyntikin on ollut aikaisempiin romaaneihini verrattuna runsasta (vaikka en tarkkoja lukuja vielä tiedäkään). Mutta pieni palkintoehdokkuuden julkisuuden tuoma lisätönäys olisi toki hyväksi sekin. Minulla on hyvä kirja ja kirjalla on kiinnostava taustatarina, josta mielelläni kertoisin enemmänkin. Sitä paitsi jo aiheensa puolesta Hunan on toistaiseksi – ja luultavasti myös lähitulevaisuudessa – minun romaaneistani niitä harvoja, jolla on jakoa ison F:n tai ison R:n kaltaisissa yleisemmän kaunokirjallisuuden palkintomittelöissä.
Ja tokihan palkintoehdokkuus on kiinnostavaa myös kulttuuriantropologisessa mielessä, rituaalina.
Palatessani tiistaina kotiin vilkaisin puhelinta. Se vilkutti vastaamatonta. Puhelu oli Päiviltä. Hunan on yksi tämän vuoden kuudesta kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaasta.
Perjantaiaamupäivään asti asia oli tietenkin hyvin salainen. Jouduimme muuttamaan perjantain matkasuunnitelmiamme – olimme menossa Joensuuhun S:n sukulaisen lauantaisiin hautajaisiin – mutta emme voineet kertoa syytä kenellekään. Perjantaiaamuna, puoli kymmenen aikaan, ahtauduin Katja Ketun, Pauliina Rauhalan, Olli Jalosen, Jari Järvelän ja Lars Sundin kanssa Ekbergin kahvilan yläkerran juhlatilan viereiseen liinavaate- ja joulukorttivarastoon odottamaan, että meidät kutsutaan yksi kerrallaan, aakkosjärjestyksessä, median eteen, Ylen suoraan lähetykseen.
Kukkia, taustakangas, salamavalojen räiskettä. Minun hetkeni mediatähtenä, ainakin yhtenä mediatähtenä kuudesta.
Kahvittelun, signeerausten ja parin pikahaastattelun jälkeen lähdimme Liken väen kanssa Otavan Uudenmaankadun kivilinnan sisäpihalle kätkeytyvään suojeltuun puutaloon, Liken konttorille, skoolaamaan kustantamon väen kanssa, ja sieltä vähän myöhemmin juhlalounaalle. On aikamoisen hämmentävää olla yhtäkkiä stara, mutta onneksi likeläiset ovat (edelleenkin) mukavaa ja rentoa porukkaa, jonka kanssa kelpaa jutustella ja hengailla ilman hierarkioita ja poseerauspaineita. Joukossa oli muutama varsin tuore likeläinen, joten pääsimme Päivin, graafikkopomo-Tommin ja kustannustoimittaja-Stellan kanssa kertoilemaan tarinoitamme niiltä ajoilta, jolloin Like ja likeläiset olivat vielä varsin toisenlainen työympäristö. Lounaan jälkeen, konttorille palattua, oli tilaisuus hengähtää reilun tunnin ajan, ennen kuin päivän tähti saateltiin kohti Akateemista kirjakauppaa ja Baba Lybeckin parikymmenminuuttista, mutta vallan perehtynyttä haastattelua.
S. oli tullut matkatavaroidemme kanssa kirjakauppaan kuuntelemaan, ja taival jatkui (vielä yksien kuohuvien kautta) Joensuun junalle. Neljän ja puolen tunnin istuskelun aikana olikin sopiva rauha lueskella uutisia sekä sähköposti-, tekstiviesti- ja someonnittelujen valtaisaa ryöppyä. Ehkä hämmentävin onnitteluhetki koitti kuitenkin vasta lauantain muistotilaisuudessa, kun leski pyysi saattoväkeä antamaan aplodit Finlandia-ehdokkaalle.
Kotiin palasimme vasta sunnuntai-iltana. Nyt on pari viikkoa aikaa sulatella kirjailijuuteni uutta tilannetta Finlandia-ehdokkaana ennen Seppo Puttosen valitseman voittajan julistusta keskiviikkona 28. marraskuuta. Ei ole ollut vielä aikaa lukea kanssakilpailijoitteni teoksia (jotka signeerasimme toisillemme liinavaate- ja joulukoristevarastossa odotellessamme), mutta selvää on että lopullisesta palkinnosta kisaa melkoisen laadukas kirjajoukko. Selvää on myös, että kanssaehdokkaani ovat suuremmalle lukevalle yleisölle minua huomattavasti tunnetumpia: siinä mielessä minä lienen kuusikosta se joka hyötyy ehdokkuuden tuottamasta julkisuudesta kaikkein eniten.
Useammatkin meitä valittuja kommentoineet kulttuuritoimittajat ovat todenneet, että tämänvuotinen kuusikko on selvästi vähemmän kokeilevaa kirjallisuutta kuin mitä ehdokkaina on toisinaan nähty aikaisempina vuosina. Samanlaisia ajatuksia oli meitä emännöineellä kirjakauppaväellä: tämänvuotinen kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokaslista on kirjakaupalle hyvää myytävää. Ei minulla itsellänikään ole mitään sitä vastaan että Hunan kävisi myös kaupaksi. Sen tiedän, että ehdokkuustiedon saapuessa kustantamoon kolmas painos lähti saman tien tilaukseen, minkä lisäksi myös monen minulta kyselemä sähkökirja-Hunan on pian ilmestymässä.
Tein kesän ja alkusyksyn mittaan kaksi suomennosta (jotka ilmestyvät keväällä, niistä lisää myöhemmin) ja nyt on ollut tarkoitus ottaa loppusyksy vähän rauhallisempaan tahtiin, suunnitella Wolanda-romaania ja perehtyä sen vaatimaan lähdekirjallisuuteen ennen kuin sukellan varsinaiseen kirjoitustyöhön ensi vuoden puolella. Tarkoitus on ollut väkertää siinä sivussa jokunen laulu, niin että saisin pitkästä aikaa koottua albumillisen ITE-musiikkiani nettilevitykseen. Hmm. Voi olla, etteivät nämä puolitoista kuukautta muodostu ihan niin rauhallisiksi kuin olin kuvitellut.
Mutta mikäs siinä. Tuleepahan tällainenkin kirjailijuus oltua, elettyä ja koettua. Edes hetken verran.
Hitaanpuoleinen matka Lishui-joen varren kaupunkeihin vuonna 1991 jatkuu nyt Jinshiin, jonka nimen translitteraatio oli Hunan-kirjan aikaan Tsingshi.
1930–40-luvuilla Jinshi toimi suomalaisten lähetystyön keskuspaikkana. Jo vuonna 1991 kaupunki oli edellisiä matkakohteitamme selkeästi suurempi ja modernimpi. Vanha lähetysasema ei ole enää kristillisessä käytössä, ja jos oikein muistan, rakennukset on purettu.
Aktiivista kristillistä toimintaa kaupungissa kuitenkin oli, ja pääsiäisen kunniaksi osallistuimme jumalanpalvelukseen. Eturivissä istuvan ison länkkärin kasvoilta voi ehkä lukea jonkinlaisia ”en oikein tiedä olenko oikeassa paikassa” -ajatuksia, ja voin sisäpiirin tietona kertoa, että jotakin sentapaista mielessä saattoi pyörähtää.
Virsikirjoja ei käytetty, vaan pastori näytti virren tekstejä alttariseinälle ripustetusta paperista. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että eräs suomalaisten(kin) lähettien tärkeä perintö – lukutaidon yleistäminen – on edelleen hyvissä voimissa ja kunnollisissa kantimissa.
Joukko uusia seurakuntalaisia kastettiin pääsiäispalveluksen yhteydessä. Kastemaljana toimi sininen muovisoikko, ja tehtävänsä tuo hoiti oikein kunniallisesti, samoin kuin ehtoollisviinin tehtävässä käytetty mehu.
Jumalanpalveluksen jälkeen papit, työntekijät, ulkomaalaisturistit ja osa seurakuntalaisia kokoontui tietenkin kirkkokah– ei vaan kirkkoteelle. Vihreä tee kuului kohteliaisuuden perusasioihin. Minne tahansa menimmekin, käteen työnnettiin lämmin mukillinen. Siihen ehti kymmenessä päivässä tottua niin, että kun sitten Beijingiin palattua hotellihuoneessa ei odottanutkaan termospulloa, piti käydä valittamassa. Pian teetarpeet silloinkin järjestyivät, asiallisten anteeksipyyntöjen kera.
Koska keväinen ilma oli oikeastaan koko reissun ajan viileä ja kostea eivätkä kiinalaiset juurikaan harrasta lämmittämistä – on aivan hyvien tapojen mukaista istua bankettipöydässä päällysvaatteet yllä – tee oli ehdottomasti arvossaan, ja turistikin osasi ottaa mukillisen vastaan aidosti kiitollisena.
Toinen jinshiläiskohteemme oli kaupungin sairaala, jonka johtaja, näin ymmärsin, oli itsekin lähetyskoulun kasvatteja. Sairaalan periaatteisiin kuului ainakin tähän aikaan yhdistää länsimaista ja kiinalaista lääketieteellistä perinnettä, kutakin aina tarpeen mukaan. Tässä meille esitellään perinteisten kiinalaislääkkeiden varastoa.
Länkkärin silmissä jossain määrin kyseenalaisempaa oli, että meidät vietiin tutustumaan myös sairaalan keskososastolle. Tässä hoitajalla on kyllä hengityssuoja, mutta puolta metriä kauempana seisoneilla vierailla ei ollut mitään – edes käsiä ei pyydetty pesemään. (Emme tokikaan koskeneet yhteenkään potilaaseen.) Täytyy vain toivoa, ettemme tulleet tarkoittamattamme levittäneeksi osastolle mitään tarttuvaa.
Jinshissä saimme myös tutustua perinteiseen – joskaan ei romaanini ajoilta periytyvään – polkupyörätaksiin. Kun Edith-oppaamme meni kysymään taksikuskilta, ottaako hän kolme matkustajaa, kuski ei arvannut että saisi kolmen hoikan kiinalaisen sijaan kyytiinsä yhden hoikan kiinalaisen ja kaksi paksua suomalaista. Perille kuitenkin päästiin, ja tässä vaiheessa hymykin irtosi.
Tämä laite lienee jonkinlainen kirjoituskoneen ja monistevahakon tekolaitteen yhdistelmä. Arkikielessäkin on aiheellista hallita erinäisiä tuhansia kirjoitusmerkkejä, joten kirjurilta vaaditaan aikamoista tarkkuutta – ja erittäin tarkkaa näköä.
Lisättäköön vielä, että minua ja armoitettua kiinalaisen kirjallisuuden suomentajaa Riina Vuokkoa pääsee kuuntelemaan torstaina 11. lokakuuta – viikon päästä – Otavan kirjakaupassa (Uudenmaankatu 10, Helsinki), jolloin perinteisessä Kääntäjän ääni -tapahtumasarjassa on vuorossa episodi ”Täähän on jotain kiinaa!”. Meidän kanssamme puhumassa on kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Vapaa pääsy. Linkki tapahtuman Facebook-sivulle.
