Kategoria: tekniikka

Matkapäiväkirja: Florida

·

Lähtiessämme New Orleansista muutamia päiviä sitten näimme jälleen merkkejä siitä, ettei vuoden 2005 Katrina-hurrikaanista ole vieläkään toivuttu.

Uudisrakennuksia on syntynyt, mutta kaupungissa on edelleen paljon tulvaveden tuhoamia autiomörskiä. Six Flags -huvipuistokaan ei ole avannut tätä toimipistettään, vieläkään. Hidasta toipumista vaikeutti republikaanihallinnon töppöilyjen lisäksi Louisianan osavaltiossa(kin) rehottava korruptio, jota on ilmeisesti vähitellen saatu suitsittua, ainakin hieman.

Matkalla Floridaan poikkesimme kahdessa alabamalaisessa paikassa, kahta puolta Mobilen kaupunkia. Bellingrath Gardens on edesmenneen cocacolapullottajamiljonäärin ja hänen vaimonsa kotimuseo ja loistelias, laaja puutarha pienen järven rannalla. Miellyttävän rauhallinen poukama.

Paikallisten(kin) lisäksi ison puiston kokoisessa puutarhassa viihtyy eläimiä, muiden muassa reilun puolen vaaksan mittaisia heinäsirkkoja.

Äijämpi tutustumiskohde oli USS Alabama Memorial -puisto, jossa itse päähenkilö-taistelulaivan lisäksi nähtiin muutakin vanhaa sotakalustoa, muun muassa tämä SR-71 Blackbird -vakoilulentokone.

Itselläni oli etukäteen hieman vaikeuksia suhtautua matkan Florida-osuuteen: se tuntui jälkinäytökseltä kolmen musiikkikaupungin (melkoisesti univelkaa tuottaneen) putken jälkeen. Mutta hyvinhän täällä on viihdytty.

Koko reissun viimeinen yhden yön pysäkki sijaitsi Floridan ”Pannunkahvan” Pensacolassa, ”Redneck Rivieralla”, jossa pääsimme nauttimaan reissun ainoasta uimarantailtapäivästä. Miellyttävän rauhallinen parituntinen kului lojuessa ja uidessa, lintuja katsellessa. Näin minä vedessä rauskunkin: lajia en tunnistanut, sellainen arviolta puolitoistavaaksainen vaaleanruskea keho ja kaksi kertaa kehoa pidempi, tumma siimapyrstö. Mitat tietysti arviokauppaa veden pinnalta uimalaseilla alapäin, reilun metrin syvyyteen katseltuna. Tiedän minä rauskuista sen verran, etten mene sellaista kovin lähelle. Tämä yksilö suhtautui itseään seurailevaan uimariin lähinnä lievästi happaman näköisenä, siirtyi puuskittain vähän kauemmaksi aina kun aloin olla taas sen yläpuolella.

Seuraavana vuorossa oli Orlando, Yhdysvaltain suosituin lomakaupunki. Tai pikemminkin Orlandon lomailualue.

Teemapuistot kuuluvat tokikin jokaisen intelletkumatkailijan epäluulon kohteisiin, mutta päivä Universa-huvipuistossa oli vallan riemukas. Komeiden elokuvakaupunkilavasteiden lisäksi tuli nähtyä Blues Brothersin keikka ja käytyä ajelulla Men in Blackin, Terminaattorin ja muutaman muun elokuvan hengessä. Päivän hurjimmaksi kokemukseksi osoittautui kuitenkin Simpsons-ride. Suosittelen, mutten sydänvikaisille…

Orlandosta poistuessa poikkesimme vielä paikkaan, joka oli sittenkin yksi tämän reissun pääkohteita.

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Olen seurannut avaruuslentoja 1960-luvulta alkaen, lukenut kirjoja ”avaruuden valloituksesta” (absurdi ilmaisu oli ihan normaalia kieltä ensimmäisten Kuussa piipahdusten aikoihin) ja haaveillut avaruuslennoista. Kennedy Space Center olikin näiltä pohjilta kertakaikkinen elämys.

Paikka on järjestetty näyttävästi, elämyksensä voi valikoida monesta eikä kaikkea ehdi puolessa päivässä: nyt jäi IMAX-filmien katselu väliin, kun käytimme ajan mieluummin avaruussukkula-lähtösimulaattorissa (joka ei ollut tosin ihan yhtä raju kuin Simpsons-ride, häh!) ja tutustumassa Apollo-lentoihin. Jälkimmäinen oli elämys numero yksi: ennen kaikkea omaan halliinsa varastoitu Saturn V -rakettikokonaisuus.


Se on nimittäin valtava.

Itse alusta täydensivät hyvin rakennetut multimediaesitykset.

Vuonna 1969 (tai 1970) jonotin isän kanssa Helsingissä tunnin–pari näyttelyyn, jonka ainoana näyttelyesineenä oli pari kivenmurenaa ja vähän hiekkaa: NASA:n suomalaistutkijoille luovuttamat erät Apollo 11:n tuomista kuukivinäytteistä. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pääsin katsomisen ohella myös koskemaan kuukiveä.

Kennedy Space Center on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka kaikille avaruustutkimuksesta kiinnostuneille. Itse asiassa sen vuoksi kannattaisi jo sinälläänkin matkustaa Yhdysvaltoihin. New Orleansin ja Memphisin ohella, tietenkin.

Matkaamme suosineet säät alkoivat näyttää eilen toista puoltaan, kun teimme reissun (toivottavasti) viimeisen bussimatkan niin etelään kun Yhdysvaltojen ”manneralueella” pääsee.

Karibianmerta jyräävä Sandy-hurrikaani teki Key Westistä ainoastaan tuulisen ja sateisen: pohjoisen asukille oli jo sinänsä kiinnostava kokemus, että tuulinen, sateinen ja pimeähkö päivä saattoi olla silti kuuma. Käydessämme kymmenen vuotta sitten pari sataa kilometriä etelämpänä Kuubassa sikäläistä säätilaa luonnehdittiin ”kuin huonosti lämmitetyksi saunaksi”, ja sama päti Key Westissä.

Itse Key West on viehättävä pikkukaupunki, jota tosin hämmentävät runsaslukuiset turistilaumat, joille paikka on bailukaupunki siinä missä New Orleanskin. Täällä pukeutumisen suhteen on vielä vähemmän tarkkaa, ja kaikenlaisia puolipukuvirityksiä tuli nähtyä… säästän silmiänne niiltä parilta, jotka tarttuivat muistikortille. Ne eivät olleet välttämättä erityisen kauniita eivätkä edes suunnattoman seksikkäitä. Katselkaa sen sijaan vaikkapa tätä pelikaania, joka hetkeä myöhemmin syöksähti mereen nappaamaan kalan.

Kahden viimeisen yömme majapaikasta, Miami Beachista, ei ole tullut paljon nähtyä. Yksi asia kuitenkin pistää täällä silmään, tai paremminkin korvaan: tämä on espanjankielinen kaupunki. Suur-Miamin asukkaista on ilmeisesti seitsemisenkymmentä prosenttia espanjankielisiä, ja se kuuluu kadulla, ravintoloissa ja Key West -retkibussin kuljettaja/oppaan nuotissa.

Mutta tämä alkaa olla tässä. Menen pakkaamaan laukkuni ja jännittämään Sandy-hurrikaanin reittiä: tällä hetkellä se näyttäisi kiertävän Miamin riittävän kaukaa ollakseen sotkematta lentoliikennettä, mutta…

Kotistudio 10 v.

·

Huomasinpa tuosssa, että Kotistudio-kirjan ilmestymisestä tulee tässä kuussa kuluneeksi pyöreät kymmenen vuotta.

Kirjan syntyhistoria on kerrottu kerran jos toisenkin, joten pieni pikakertaus: Musiikin tekemisen harrastajana ostin ensimmäisen neliraita-kasettinauhurini vuoden 1985 tienoilla demotakseni bändille biisi-ideoita. Bändin hajoamisen jälkeen kotiäänittely jatkui, laitteita tuli ja meni, tietoakin tuli hankittua lehdistä ja ulkomaisista kirjoista. Yhtään suomenkielistä alan opasta ei vain ilmestynyt. Wannabe-kirjailijana syntyi ajatus tehdä moinen itse. Ensiaskel oli perustaa Rumbaan satunnaisesti ilmestyvä ”Kotistudion keittokirja” -palsta, jossa sopi jakaa vinkkejä ja ideoita musiikkinsa äänittäjille. Kivi Larmola, jonka olin tavannut kerran tai pari aikaisemmin, soitti eräänä päivänä, kertoi kuulleensa kirjaideasta ja ilmoittautui sen kuvittajaksi. Siinä vaiheessa ei ollut enää luopumisen mahdollisuuksia. Palsta loppui Rumban uudistuksiin ja ryhdyin vääntämään jo julkaistujen artikkelien pohjalle kirjan kässäriä. Monissa kohdin mietin itsekseni, tiedänkö minä asiasta itse asiassa lainkaan: jotkut kohdat tuntuivat syntyvän miltei automaattikirjoituksella. Ehkäpä teoria oli hallussa, vaikka käytännön äänitysosaamisessa olikin (ja on edelleen) isoja puutteita. Ja olihan minulla sentään osaavia ihmisiä lukemassa tekstiä läpi: Kivi on graafikon hommien ohella tehnyt studiotyötä ammatikseen, samoin toinen esilukijani Virpi, joka silloin teki AV-alan koulutuksensa työharjoittelua, nousi muutamaa vuotta myöhemmin samaisen studion toimitusjohtajaksi ja siirtyi sittemmin tekemään managerihommia mm. Hanoi Rocksille, Michael Monroelle ja Von Hertzen Brothersille. Sain vielä puhuttua – suuren maailman tyyliin – kirjan esipuheen kirjoittajaksi Anssi Kelan, jonka Nummela-esikoissooloalbumi oli sekin saanut alkunsa kotistudioprojektina.

Kirja ilmestyi, sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Jossakin vaiheessa Kotistudio oli kuulemma Liken nettikaupan myydyimpiä kirjoja – kaikki muut kärkiteokset olivat silloisen Sötem-alamerkin suojissa julkaistuja ns. aikuisten sarjakuvia. Toiseen painokseen tehtiin korjauksia ja täydennyksiä, se sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Tässä vaiheessa ajattelin jättää homman muille enkä ajatellut kirjaa muutamaan vuoteen, mutta kukaan muu ei tehnyt suomenkielisiä äänitysoppaita, joten työstimme Kiven kanssa vuonna 2009 vanhan materiaalin pohjalta laajemman, parannellun ja paremman version nimeltä Oma studio ja äänittämisen taito.

En ole vieläkään ihan varma, että tiedän mitä kirjoitin. Äänitin itse ensi kertaa rumpusettiä – ja flyygeliä – vasta Oman studion ilmestymisen jälkeen A Glance Beyond Naturea varten. Ihan hyvää jälkeähän tuosta tuli…

Huomasin, että kovalevyltä löytyi skannattuna jokunen valokuva Kotistudion kirjoittamisen aikaisesta työhuonestudiostani. Pikaisesti vilkaisten nykypajassani ei ole käytössä  kovinkaan montaa sen aikaista laitetta. Rickenbackerin basso, johon tosin on nykyään laitettu nauhat takaisin. Hyllyllä nököttävä kasettidekki. Kännykkäteline. Räkin mustimmassa kohdassa piileskelevät Korg A3 -multiefektilaite ja Korg DRM-1 -rumpukone, joita en ole tosin käyttänyt aikoihin ja jotka voisin hyvin myydä, jos joku on niistä kiinnostunut. Muistakin silloisista laitteista hyvä osa on varmaankin yhä uusien omistajien käytössä.

Tässä samassa työpisteessä syntyi seuraavana vuonna ensimmäinen versio 391:n käsikirjoituksesta. Sen editointi tapahtui jo nykyisen asuntomme työhuoneessa, tämän saman pöydän ääressä ja samassa kohtaa jossa tälläkin hetkellä kirjoitan.

CD 30 v.

·

Ensimmäisten cd-levyjen ilmestymisestä tulee kuulemma tänään kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Formaatilla on siis nyt ikää jotakuinkin saman verran kuin 78 kierroksen minuuttinopeudella pyörineiden ”savikiekkojen” tilalle tulleilla mikroura-LP-levyillä oli siihen aikaan kun cd-levyjä alkoi ilmestyä. ”Savikiekkojen” kautta kesti vajaat parikymmentä vuotta pidempään.

Itse siirryin musiikinkulutuksessani cd-aikaan vasta 1980-luvun päättyessä. Ensimmäisillä cd-hankinnoillani halusin ehkä alleviivata (jos joku olisi asiaa kysynyt tai ihmetellyt) etten uskonut uuden formaatin parantavan äänenlaatua. Kari Peitsamo & Ankkulin Jatsin syvin olemus ja Robert Johnsonin The Complete Recordins olivat (tuohon aikaan) kuitenkin saatavilla vain cd-formaatissa, ja vinyylilevyjen saatavuus alkoi muutenkin vaikeutua.

Itse cd-soitin soitin oli käytettynä ostettu kannettava Philips, joka palveli sittemmin hyvinkin toistakymmentä vuotta ennen hajoamistaan.*

Cd:t olivat edelleenkin pääsääntöisesti LP-levyjä kalliimpia, joten kului jonkin aikaa niin että levyostokset jakaantuivat suhteellisen tasaisesti formaattien välillä.** Levykokoelman koostumus muuttui merkittävästi vasta 1990-luvun puolella, jolloin kannoin kroonisen rahapulani takia ison osan vinyyleitä divariin (silloin niistä vielä maksettiin ihan kohtuullisesti) ja toisaalta aloin saada uusia levyjä Rumban arvostelukappaleina, muistaakseni yhtä tai kahta lukuun ottamatta cd-muodossa. Viime vinyyliostoksesta lienee muutama vuosi: divarissa tuli kohdalle muinoin myymäni Kadotettujen Liian suuri suu, jota ei ole vieläkään julkaistu cd-muodossa.

En ole koskaan onnistunut olemaan rehellisesti sitä mieltä, että cd-levyjen äänenlaatu olisi kategorisesti heikompi kuin vinyylilevyjen*** joten cd-levyjen käyttömukavuus kallisti vaakaa varsin pian digitaalitallenteiden puoleen. Äänitteiden nettilatausmahdollisuuksista huolimatta kohtuullisen iso osa tämän taloudenkin levyostoksista on edelleenkin cd-levyjä. Tuntuu mukavalta saada ostoksena myös esine hypisteltäväksi, kirjanen tai kansi tutkiskeltavaksi, vaikka iso osa musiikin kuuntelusta tapahtuukin kovalevyltä, jonne cd-levyjenkin sisältö on kopioitu.

Talouden puoltatoista vinyylimetriä tulee nykyään soitettua, varsin laadukkaasta soittimesta, äänirasiasta ja esivahvistimesta huolimatta, lähinnä silloin jos levyjä digitoi pipodiskokäyttöön. Kovalevy soi useammin kuin LP-levy. Ehkä hyvä niin: jokainen soittokerta kuluttaa vinyylilevyä paljon enemmän kuin cd-levyä. Näin äänitteet pysyvät paremmassa kunnossa.

Voi tietysti olla että olen eri mieltä parinkymmenen vuoden päästä, kun ämpärikolmoset ja iitunesit alkavat olla isoisänaikaisia musiikinnautintamenetelmiä.Mutta melkein veikkaisin, että silloin on ihmisiä, joiden mielestä cd-levy (tai mp3-tiedosto) on ainoa oikea tapa kuunnella musiikkia, että sen ajan nykyformaattien soundit ovat surkeat eikä musiikissa ole sitä oikeaa fiilistä. Ja yhtä lailla ihmisiä, joiden mielestä edellisen ryhmän menneenkaipaajat ovat väärässä.

Toivottavasti en kuulu kumpaankaan ryhmään. Toivottavasti edelleenkin osaan kuunnella musiikkia tallennusformaatin sijaan.

___
* Itse asiassa ensimmäiseen cd-ostokseen kuului kolmaskin levy, Neil Youngin ja Crazy Horsen vastailmestynyt Ragged Glory, jolla hyvittelin silloista avovaimoani etukäteen siltä varalta että hän olisi närkästynyt uuden vimpaimen ostamisesta kotiin. Erottuamme vähän myöhemmin levy jäi hänelle, lienee hänellä vieläkin.
** Merkittävä osa levykokoelmasta on aina ollut peräisin divareista, joten uusien LP-levyjen heikko tarjonta ei vaikuttanut niin paljoa
*** Pienet erot hukkuvat äänitys-, siirto- ja masterointiprosesseissa mukaan tulevien tekijöiden vaikutuksen sekaan.

Kemiallinen kuvaaja Kontulassa

·

Puolisentoista viikkoa sitten sain aikaiseksi sen, mitä olin suunnitellutkin: käväisin Kontulassa valokuvaamassa Muurahaispuun tapahtumapaikkoja samalla kameralla, jolla kirjan kannen valokuva on aikoinaan otettu.

Tulokset eivät olleet suunnattoman hyviä. Kohta kuusikymmenvuotias  Flexaretin kaksilinssinen peiliheijastuskamera ei olekaan ihan priimakunnossa. Se ei ole mikään yllätys: kameraa ei luultavasti ole huollettu koskaan, vaan se on toiminut kahden sukupolven lasten leluna. Laukaisin toimi epäluotettavasti, ja tajusin vasta kahdentoista kuvan rullan loppuvaiheilla, että suljin ei ollut aina avautunut kuvaa ottaessa. Sitä paitsi kamera on näköjään perin herkkä tärähtämään kuvaa ottaessa, herkästä 27 dinin* filmistä huolimatta.

Esittelen kuitenkin pari onnistuneempaa valotusta, ja yhden huonon.

Tämä on kirjan päähenkilön Karin (lapsuudenaikainen ja kirjan tapahtumahetkellä tilapäinen) kotitalo – tai kotitalon naapuritalo – kuvattuna Kiikun kävelytien viereiseltä kalliolta. Tämä ruutu voisi olla periaatteessa ihan hyvin 1970-luvultakin: juuri tuo kohta, tästä suunnasta kuvattuna, on aika lailla ennallaan, vaikka melkoisen suuri osa ympäristöä onkin muuttunut melkoisesti. Onneksi.

En alun alkaenkaan aikonut mennä soittamaan entisen kolmannen kerroksen asuntomme ovea: ”Hei, mä asuin täällä seiskötluvulla. Saisinks mä tulla ottamaan pari valokuvaa teidän ikkunasta?” Kävin kyllä rapussa katselemassa paikkoja: lattiat on uusittu, seinät maalattu siistimmin ja tyylikkäämmin, mutta tutulta siellä näytti.  Tyydyin ottamaan muutamia valokuvia rapun alaovelta – ja nekin kaikki onnistuivat tärähtämään.

Tuskin kirjan Karin taloa olisi näkynyt oikeasta ikkunastakaan kuvatessa. Puut ovat kasvaneet ja peittävät jopa meidän muinaisten parakkikoulujemme tilalle nousseen Keinutien ala-asteen. Talon edessä kasvava puu on kolmessakymmenessäviidessä vuodessa venähtänyt varjostamaan entisen asuntomme ikkunoita, joiden lomasta ei välttämättä kovin kauheasti maisemia paista.

Viimeinen kuva on Kontulan sijaan jostakin Kurkimäen ja Kivikon välimailta. Tuohon koivuun kirjan Kari nojailee kirjan loppupuolella pohtien, onko kyseessä sama koivu, jonka hän muistaa lapsuus- ja nuoruusvuosiltaan.

Flexaret siirtynee nyt ullakolle muistoesineiden joukkoon. En luultavasti viitsi ostaa enempää filmiä. Minun kuvaustyylini oli jo 1970-luvulla sellaista, joka sopi paremmin digikameroiden mahdollistaman välittömän tuloksen tarkastelun ja uusien versioiden räpsimisen aikakaudelle. Sielu ei oikein salli haaskata enempää filmikehityksen ja kopioinnin vaatimiä ympäristömyrkkyjä harrastehuuhaaseen.

___
* Nykyään sanottaisiin ”400 ASAn”, mutta tuohon aikaan filmiherkkyyttä mitattiin yleisemmin DIN-asteikolla.

Kemiallisen kuvaamisen pikainen paluu

·

Taannoin esittelemäni lapsuuden Flexaret-kamera toimii. Ainakin suurin piirtein.

120-koon filmirullaan mahtuu kaksitoista 6 × 6 -koon valokuvaa. Niiden ottamiseen kotona ja pihapiirissä meni noin tunti. Filmin kehittämiseen meni reilu viikko. Kuvien skannaamiseen useampi tunti. Vasta sen jälkeen oli mahdollista todeta, millaista jälkeä kamera tekee, tai tekeekö lainkaan – varsinkin, kun minulla ei ole enää nykyään erillistä valotusmittaria. Onneksi digitaalijärkkärin näyttö kävi valotusmittarista, ja aukko- ja valotussäädöt oli mahdollista säätää edes sinne päin.

Kyllä tuo kuvia tuottaa. Tosin saattaa hyvin olla, että optiikka (joka ei välttämättä ole ollut alkuaankaan ihan maailman priimaa) on aikaa myöten saanut kolhuja. Pääsääntöisesti filmille kuvaamiseen pätee kuitenkin sama kuin vinyyleihin ja ääninauhaan: se, että tallennusmetodi on analoginen, ei mitenkään itsestäänselvästi tarkoita sitä että lopputulos olisi digitaalituotosta laadukkaampi.

On minulla vielä toinenkin filmirulla. Heräsi ajatus käväistä Keinutiellä kuvaamassa Muurahaispuun kanteen päätynyt maisema nykytilassaan, tosin entisen huoneeni ikkunan sijaan vain rapun alaovelta. Minulla ei ole aavistustakaan, keitä asunnossa nykyään asuu, enkä aio ruveta tunkeilemaan heidän elämäänsä. Ei se ole enää minun kotini.

En tiedä, oliko silloinkaan. Jokaisen terveen lapsen ja nuoren tavoinhan minäkin vietin ison osan aikaani haaveilemalla siitä, että muuttaisin muualle, kauas pois, jännittävämpiin paikkoihin.

 

Maailma kuiluetsimen läpi

· 2 kommenttia ·

Kaipailin taannoin, kertoessani Muurahaispuun kansikuvan synnystä, sitä isältä saamaani tšekkiläistä Flexaret-kameraa, jolla kannen kuva on otettu. Eilen ollessamme pikkusiskon luona pääsiaisaterialla olin juuri ojentamassa uutta kirjaani hänelle kun äkkäsin kaivatun kameran nököttävän kirjahyllyn päällä. Ehdotin vaihtoa kuusitoistamilliseen filmikameraan, mutta systäri oli sitä mieltä että hän tekisi sillä aivan yhtä vähän kuin kaksilinssisellä peiliheijastuskameralla. Nyt molemmat ovat siis minun hallussani.

Minulla oli lapsena(kin) hillitön vimma aukoa teknisiä laitteita nähdäkseni mitä niiden sisällä oli: herätyskelloja, matkaradioita, toimittajavanhempien haastattelunauhureita… kameroita. Meoptan tehtaan insinöörit olivat riittävän fiksuja piilottaakseen ruuvit kameran sivuille liimattujen tekonahkalevyjen alle, enkä minä ollut tarpeeksi fiksu osatakseni etsiä niitä sieltä. Tai sitten minulla ei vain ollut tarpeeksi ohutkärkistä ruuvimeisseliä. Joka tapauksessa, huolimatta minun ”tutkimuksistani” ja huolimatta siitä että kamera on toiminut luultavasti myös systerin nyt jo aikuistuvien neljän pojan leikkikaluna, se näyttäisi olevan jotakuinkin toimintakuntoinen. Hatunnosto sosialistisen Tšekkoslovakian kamerateollisuudelle ja sille, ettei kamerassa ole mitään sähköllä toimivaa.

Näkymä kuiluetsimen läpi on vieläkin maagisempi kuin muistin.

En tosin muistanut, että etsimessä kuva näkyy peilikuvana, onneksi tosin vain vasen–oikeasuunnassa: suuntaaminen on tottumattomalle hankalaa. Mutta jollakin tavalla näkymän kolmiulotteisuus vain korostuu, vaikka ei kai pitäisi.

Flexaret IVa -malli oli 50-luvun kameraksi edistyksellinen siinä, että siihen oli mahdollista saada lisävarusteena sovitteet myös ns. kinokoon filmille, josta tuli sittemmin valokuvausalan standardi. Tajusin itsekin vasta nyt, netistä löytyneen käyttöohjeen avustuksella, että etsimeen merkitty pystysuorakaide kuvastaa kinarifilmille tallentuvaa kuva-alaa. Tässä kamerassa normaalisti käytetty ns. 120-koon rullafilmi tallensi koko etsimen kuva-alan, 6 × 6 senttimetriä.

Nyt täytyy vain jostakin löytää 120-koon filmiä.

Äänen laatu

·

Sattuipa taannoin kahdessa eri levykaupassa – itse asiassa peräti kahdessa eri maassa – että kysymykseeni ”onks teillä tätä ceedeenä?” vastattiin: ”Ei ole, vain vinyylinä.” Piipahtamani brysseliläispuoti tosin olikin (tarkemmin katsottuna) keskittynyt nimenomaan vinyyleihin, ja Levykauppa Äxästä oli vain sattunut juuri loppumaan 50 Words for Snow’n cd-painos. (Brysseliläiskaupassa minun korvaani sattunut Joe Bonamassan Dust Bowl sieltä kyllä löytyi laserpyörylämuodossa.)

Niin, ja sitä paitsi BBC Radio 6 Music -kanava aikoo soittaa koko uudenvuodenpäivän pelkkiä vinyylilevyjä. Missä mennään, mikä maa, mikä vuosikymmen?

Onhan meilläkin vinyylisoitin, eikä edes ihan huono. Äänirasiakin on erinomainen, samoin levysoitinetuvahvistin. Silti käden ulottuvilla odottelevaa vajaata paria hyllymetriä vinyylilevyjä tulee kuunneltua perin harvoin, ja silloinkin lähinnä vain vaikeasti muussa (tai missään) muodossa saatavien albumien digitoimiseksi cdr- tai pipodiskokäyttöön. En siis selvästikään kuulu siihen ilmeisesti melkoista vauhtia kasvavaan kansalaisryhmään, jonka mielestä vinyylilevyt ovat sekä äänenlaadun että taiteellisen kokemuksen kannalta ylivertaisia.

On kyllä käynyt niinkin, että jostakin minut 1980-luvulla soundiensa(kin) puolesta lumonneesta albumista myöhemmin valmistettu cd-painos on osoittautunut laimeasoundiseksi pettymykseksi. Toisaalta on käynyt niinkin, että joskus aikoinaan vinyylinä ennakko-odotuksissa ja kaverien puheissa vaikuttavaksi kokemukseksi kuviteltu albumi on osoittautunut LP-versiona pettymykseksi ja auennut vasta vuosia, vuosikymmeniä myöhemmin digitaalisena versiona. Tämä johtuu monesta levynvalmistukseen liittyvästä tekijästä, jotka etenkin vinyyliaikoina saattoivat vaihdella melkoisesti levypainoksesta ja julkaisumaasta toiseen: Suomessa julkaistussa painoksessa saattoi olla kokonaan eri masterointi ja kaiverrus kuin vaikkapa amerikkalaisessa versiossa, sitä paitsi eri painosten vinyylimateriaalin laatu ja paksuus saattoivat vaihdella melkoisesti. Vinyylialbumin kummankin puolen viimeisen raidan äänenvoimakkuutta ja erityisesti matalien taajuuksien voimakkuutta jouduttiin sitäkin rajoittamaan, koska näissä kohdissa levyä uran ja äänivarren kulma oli jyrkimmillään ja kovin tuhdit täräykset olisivat voineet heittää joko kaiverruspään tai toistoneulan uraltaan. (Tästä syystä fiksut artistit sijoittivat levypuoliskon loppuun yleensä hiljaisenpuoleisia balladeja.) Ja jos LP-levylle aikoi saada mahdumaan yli 40 minuuttia musiikkia, äänenvoimakkuutta ja -laatua jouduttiin silloinkin heikentämään.

Cd-levyt ovat perin paljon tasalaatuisempia kappaleiden sijainnin, levyn pituuden ja painomaan suhteen, mutta masterointivaihe vaikuttaa niissäkin melkoisesti. 80- ja 90-luvun alkupuolen cd-uudelleenjulkaisuja tehtiin melkoisen huitaisten ja niitä masteroivat äänittäjät joilla ei ollut vielä kovin paljoa kokemusta (tai kovin hyviä laitteitakaan) tehdä masterointia nimenomaan digitaalista mediaa varten, ja tämä kyllä kuuluu valitettavan usein. Osa masteroijista on ottanut opikseen, tosin joskus levy-yhtiöiden, artistien sun muiden aiheuttamat paineet ovat johtaneet ylikompressoituun, yltiölimitoituun* ja (ainakin meidän yhtään audiofiilimmin kuuntelevien mielestä) heikkolaatuiseen lopputulokseen.

Mutta kyllähän analogisen äänentallennuksen intohimoisempia puolestapuhujia löytyy myös niiden piiristä, jotka tuntevat ainakin kohtuullisen hyvin äänitystekniikkaa ja -prosessia: vaikkapa mainion TapeOp-lehden toimitus-, lukija- ja haastateltavakunnasta. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että intohimoisesti analogisiin nauhureihin ja LP-levyihin suhtautuva osa porukasta on nuorempaa musiikintekijäpolvea: lehden haastattelemat, yhä aktiivisesti työskentelevät analogistudioiden veteraanit ovat erinomaisen tyytyväisiä voidessaan olla tuhertelematta nauhan**, nauhurihuoltojen, demagnetointien, säätöjen ja rajoitusten kanssa.

Tai sen kanssa, että analoginen nauha – samoin kuin äänilevy – ei koskaan soi uudelleen yhtä hyvin kuin ensimmäisellä toistokerralla. Digitaalipuolella virheenkorjaus estää median kulumisesta johtuvan äänenlaadun hitaan, mutta väistämättömän heikkenemisen, analogipuolella tällaista suojausta ei ole. Magneettinauhalle tallennettu materiaali on tietenkin paljon helpommin ja nopeammin tuhoutuvaa, hiipuvaa ja haihtuvaa*** kuin vinyylilevyn ura, mutta vinyylikin on vain väliaikaista. Kaikkien mieliälppäreitteni parhaiden biisien alussa kuuluu napsahduksia niissä kohdissa missä neula on osunut uraan, ja minä sentään olen aina kohdellut levyjäni niin huolellisesti kuin vain olen voinut. Tuhoutuu digitaalimediakin – ja silloin kun digitaalidata alkaa tuhoutua jälki on paljon pahempaa kuin analogisten tallenteiden hidas diskanttien katoaminen tai kohinan koveneminen – mutta siitä on mahdollista tehdä hyvissä ajoin varmuuskopioita.

Myönnettäköön, että oma epäluuloni analogisen äänittämisen ihannointia kohtaan johtuu suurelta osin siitä, että minulle näiden kultaisten aikojen äänityskalusto merkitsi halpaa kasettineliraituria ja yhtä ainoaa, kohisevaa kaikulaitetta, eikä suinkaan niitä Studerin ja Ampexin loistavasoundisia, parin tuuman levyistä kelanauhaa pyörittäviä, ammattimaisesti huollettuja ja säädettyjä tarkkuuslaitteita joiden perään nykyään niin kuolataan (ja joiden vaikutusta äänenlaatuun ja soundiin emuloidaan nykyään digitaalisesti). Aloittelija- ja harrastajatason äänityslaitteiden äänenlaatu on, kiistämättä, parantunut ns. mielettömästi, jopa keskitason ammattistudioiden äänenlaatu. Huippustudioiden äänenlaatukaan on tuskin huonontunut, jos ei parantunutkaan. Kaikenlaisia kikkailu- ja efektointimahdollisuuksia on toki tullut lisää, mutta en ole mitenkään varma, parantaako laulua se että kertsissä hoilaa bändin basistin ja komppikitaristin sijaan satakahdeksankymmentäkaksi täsmälleeen nuottiin osuvaa ääntä.

Suhtaudun suurella epäluulolla myös väitteisiin siitä, että ns. kuluttajien kuunteleman musiikin äänenlaatu olisi huonontunut. Tätä perustellaan yleensä mp3-tiedostojen (ja monien muiden ns. häviöllisiä pakkausalgoritmeja käyttävien mediatiedostomuotojen) heikolla äänenlaadulla. Aivan totta, ämpärikolmosiksi pakkaaminen heikentää äänenlaatua korvin kuultavasti verrattuna ns. alkuperäiseen lähteeseen, ainakin jos pakkauksessa pyritään pienentämään tiedoston kokoa liian paljon: 160 kb/s -tasolla kuulee jo melkoista skröbyä hiljaisissa kohdissa, symbaaleissa ja kaikujen hännissä (ainakin sitten kun on tullut oppineeksi kuulemaan sitä), siitä pienemmillä lukemilla jälki on jo jokseenkin kamalaa. Mutta ei keskivertokuluttaja ennenkään kuunnellut laadukkaalla hifillä neitseellisiä vinyyleitä. Vanhojen transistoriradioiden äänenlaatu oli vähintään yhtä surkea, puhumattakaan siitä millaista jälkeä syntyi kun hellepäiväksi autoon unohtuneen huoltoasemakasetin työnsi Fiat kuussatasen autostereoihin.****

Itsekin aloitin musiikillisen urani nauhoittamalla matkaradiosta iskelmiä vanhempieni sanelukonekäyttöön hankkimalla kasettinauhurilla: asetin nauhurin muovimikrofonin radion kaiuttimen eteen. Äänenlaatu oli silloin toissijainen asia, vaikka minusta sittemmin kehittyikin jonkinsorttinen audiofiilihifisti. Joka tapauksessa äänenlaadun pitäisi olla aina toissijaista musiikin rinnalla: väline eikä tavoite.

___

* Lisää tästä voi etsiä vaikkapa hakusanoilla ”loudness wars” tai ”death magnetic”.
** Etenkin kun hyvälaatuisen ääninauhan saatavuus alkaa olla melkoisen heikkoa useimpien valmistajien lopetettua tuotannon.
*** Vanhojen klassikkolevyjen uudelleenjulkaisujen puute ei aina johdu rahasta, suosion puutteesta tai levy-yhtiöiden taiteellisesta törttöydestä, vaan joskus myös siitä että alkuperäiset nauhat ovat hapertuneet vuosikymmenien mittaan niin huonoon kuntoon, ettei niitä pystytä millään ilveellä toistamaan edes sitä yhtä ainoaa kertaa, jonka digitointi vaatisi. Sama kohtalo on tietysti ollut monella kovalevyille tallennetuilla äänitteillä, mikäli datasta ei ole tehty riittävän monia kopioita riittävän säännöllisin väliajoin.
**** Okei, tämä on kärjistys. En ole koskaan tavannut Fiat 600:sta, jossa olisi stereot tai edes kasettisoitin, tai edes mitään mielekästä tilaa sellaisten asentamiseen. Sisätilan runsaat peltipinnat olisivat joka tapauksessa tehneet muovikaiuttimien toistoon samanlaisia sivuääniä kuin mp3-pakkaus digitaalimusiikkiin.

Eläviä kuvia, ehkä

· 2 kommenttia ·

Isän tavaroista löytyi kapine, jonka muistan 1970-luvulta: Admira-merkkinen 16-millinen elokuvakamera.

Kuvasimme vuosikymmenen alussa silloin tällöin kaitafilmejä, kuten tapana oli, sekä matkoilta että kotoa. Kamera oli yksinkertainen Super 8 -laite, perusvehje. Mutta perusvehkeetkin olivat siihen aikaan hintavia. Jossakin vaiheessa isä toi kotiin työkaverilta käytettynä ostamansa kuusitoistamillisen, eli laitteen jota voi vieläkin pitää aivan täysiverisenä elokuvakamerana. Erinäisiä klassikkoelokuvia on kuvattu 16-milliselle filmille. Tšekkiläisvalmisteinen Admira 16 A1 Electric ei ole mikään turha laite muutenkaan, nykyään se lasketaan muutaman kohdalle sattuneen nettilinkin perusteella hyvinkin keräilyarvoiseksi laitteeksi.

Jos eivät superkasikamerat tai -filmikasetit olleet aikanaan halpoja (tosin filmin hintaan taisi sisältyä kehitys ainakin joillakin filmimerkeillä, ellen väärin muista), kuusitoistamillinen filmi oli jo ihan oikeasti kallista. Näin ainakin isä sanoi, ja päätti että ensimmäinen 16-millinen kotielokuvamme piti suunnitella huolellisesti ettei kallista filmiä kuluisi turhuuksiin.

Suunnittelun asteelle se sitten jäikin. Muistini mukaan kameralla ei filmattu lainkaan. Se pyöri nurkissa monta vuotta ja lähti sitten isän mukaan hänen muutettuaan kotoa.

Kamerassa on kuitenkin sisällä melkein loppuun kuvattu filmirulla. Saatan muistaa väärin. Voi olla, että filmi on valottunut piloille tai muuten hapertunut vuosikymmenien mittaan, voi olla että siellä on minusta ja siskosta elävää varhaisnuoruuskuvaa, jota kukaan ei ole nähnyt. Täytyy ottaa selvää.

Asiaa hankaloittaa, että kameran irrotettavaan kahvaan sijoitettu akku on (ymmärrettävästi) lopussa, eikä laturikaan näytä toimivan. Voi olla, ettei kummastakaan tule enää kalua. Ilmeisesti näitä Admiran kameroita on saatu toimimaan ihan normaaleilla sormiparistoilla: täytyy viritellä joku päivä sopiva välijohto. (Olisi tietysti mukava tietää, millä jännitteellä kamera on alun alkaen toiminut: akussa, kahvassa tai kamerassa ei ole tästä mitään tietoa.) Voi tietysti olla, että kamera on muutenkin rikki. Mutta jos se toimii, niin laulun sivutaskussa on myös korkkaamaton filmirulla.

* * *

Pieni päivitys: onnistuin saamaan vekottimen toimimaan yhdeksän voltin paristolla. Ainakin filminsiirto kelasi eteenpäin ja kuulosti siltä että suljin toimi… Täytyy viritellä vähän luotettavammat kontaktit patterin ja kameran väliin.