Kategoria: matkat

Tämän kesän annos keskisuomalaista kulttuuria

·

Ystävällä on erittäin miellyttävä tapa kutsua meidät joka kesä muutamaksi päiväksi mökilleen Päijänteen rannalle.* Näille reissuille on jo muodostunut perinteitä, ennen kaikkea vierailu Haihatus-näyttelyssä Joutsassa. Koska Maarit sattuu tutkimaan suomalaisia festivaaleja matkailun näkökulmasta, tämän kesän ohjelmaan lisättiin suorastaan legendaarisena pidetty Naamat-festivaali, se joka myydään säännönmukaisesti loppuun ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu.

En ole Naamoissa ennen käynytkään. Tapahtuma on pysynyt tietoisen pienenä – festivaalikansan pitää mahtua vanhan maatilan pihapiiriin – ja ilmeisen leppoisana. Järjestysmiehillä ei näyttänyt olevan juurikaan tekemistä: ainoa ulostalutettu känninen oli nimeltämainitsemattoman, kovin Jallusta innostuneen latvialaisbändin muusikko. Kyse on edelleenkin monessa suhteessa enemmänkin rennoista bileistä kaukana kaikesta kuin varsinaisesta musiikkitapahtumasta.

Ei sillä etteikö hyvää elävää musiikkiakin olisi kuultu. Seuraan, hah!, nykymusiikkia niin heikosti, että useimpien näkemiemme esiintyjien musiikkiin tapahtui täydellinen ensikosketus. The Splits oli vinkeä tapaus: bändin musiikin ja ulkoisen olemuksen antama vaikutelma oli – etenkin laulaja/kitaristin kohdalla – että hyvin toimeentulevat ammattilaiset tarvitsevat silloin tällöin purkautumiskeinon, joten he soittavat ja HUUTAVAT punkkia. Varmuuden vuoksi englanniksi, luulisin: sanoista oli aika vaikeaa saada selvää. Bändin yhteissoitto oli kyllä todella kunnioitettavan tiukkaa. Rita Stienis muistutti liikaa Gogol Bordelloa ollakseen musiikillisesti suunnattoman innostava, mutta hauskaa herrain keikan aikana oli. Lauantain stand up -setti aiheutti kyllä välillä hauskuuden sijaan melkoista myötähäpeää etenkin yhden esiintyjän jotakuinkin typerän ja infantiilin nivusaluepakkomielteen vuoksi.

Dxxxa D & Nukkehallitus olikin sitten aikamoinen yllätys freejazz-säesteisine, improvisoituine beat-runoiluineen. Setti ei ehkä toiminut ihan täydellisesti – noin vahvasti improon perustuva juttu on aina väistämättä hasardihommaa – mutta Dxxxan tajunnanvirta pysyi sen verran huumorintajuisena ja hauskana että setin kyllä jaksoi kuunnella leppoisasti nurmella istuen. Samae Koskisen Korvalääke tarjosi perään paljon normaalimpaa ja normimpaa suomalaista iskelmärockia. Hyvin tarjosi, ei siinä mitään. Päätösesiintyjä Aino Venna vastasi hienosta esikoisalbumista syntynyttä kuvaa. Vähän pätkittäisen alueella pyörimisen – kävimme välillä aiken kaikkiaan loistava festari, menen toistekin jos vain saan lippuja. Ja Maarit jaksaa majoittaa.

Naamojen jälkeen oli vuorossa Haihatuksen tuttu violetti talo ja viimeistä viikkoaan viettävä Muu maa -kesänäyttely. Nykyään paikalla on ympärivuotista toimintaa ja taiteilijaresidenssejä, seuraava näyttely puskee päälle jo ensi viikolla. Haihatushan on aina sekoittanut mainiosti ammattilaisten ja ITE-taiteilijoiden tuotantoa. Viime talvena alkanut residenssitoiminta on jossain määrin ammattilaistanut myös kesänäyttelyn otetta, vieraat olivat hyvin esillä.

Etukäteen lähinnä niljakkaalta vaikuttanut Franco Bubanin ”Women Bedroom” -teos – valokuvasarja naisten makuuhuoneista – osoittautui omin silmin nähden yllättävän hienoksi teokseksi. Tirkistelystä ei sitten lopultakaan ollut kyse. Jotenkin itseeni vetosi eniten Kalle Turakka Purhosen valokuvateos ETM – Elämäni Tekniikan Maailmassa. Ehkä siksi, että olen lukenut Tekniikan Maailmaa melkoisen osan nuoruuttani.**

Purhosen isä avusti pitkään Tekniikan Maailmaa ja Rakennusmaailmaa, joten perheenjäsenet pääsivät kerran toisensa jälkeen juttujen kuviin. Vanhimmissa teokseen valituissa kuvissa Purhonen oli kymmenvuotias, tuoreimmissa kymmenvuotiaan isä.***

Tämä kuvakokonaisuus on melkoisen hyvä esimerkki siitä, ettei ole mielekästä (aina) kysyä mikä on taidetta?, vaan että mielekkäämpi kysymys on milloin on taidetta? Alkuperäisten lehtijuttujen yhteydessä nämä kuvat eivät olleet taidetta, Haihatuksen näyttelyn kuvagalleria taas on taidetta. Ja hienoa taidetta ovatkin, ainakin minun mielestäni. Haihatus on aina ollut hyvä tarjoamaan oivalluksia eikä tämäkään vuosi pettänyt.

Ehkäpä tämänvuotinen keskisuomalainen kulttuuripläjäys osaltaan aiheutti paluumatkan aikaisen ideointipuuskan, jossa kaksi romaani-ideaa – tai pikemminkin yksi romaani-idea ja toinen, siihen liittymätön lupaus romaaniksi – tuntuivat sulautuvan yhdeksi romaani-ideaksi. Katsotaan, mitä kehitelmälle tapahtuu jatkossa.

___
* Jos Helsingin juomavesi on viime päivinä maistunut erityisen hyvälle, voitte siis kiittää meitä. Uimiset jäivät veden viileyden takia pikemminkin kastautumisiksi, mutta kyllä uitua tuli.
** Kokeilin tilata lehteä tovin muutama vuosi sitten, vuosikymmenien jälkeen, mutta joko lehden pitäisi muuttaa nimensä Autoilun Maailmaksi tai sitten minun kiinnostukseni ovat vain etääntyneet yksityisautoilusta tekniikan ja tieteen mielenkiintoisemmille ja vastuullisemmille alueille.
*** Kahden toimittajan lapsena minäkin olen lapsena poseerannut joissakuissa jutuissa, ja äiti jopa kirjoitti aikoinaan pakinasarjaa esikoisensa – minun – syntymästä. Valokuvamalliura ei kuitenkaan jatkunut yhtä tuotteliaana kuin Purhosella, joten huippuhetkeksi jäävät hienot mustavalkokuvat minusta, pikkusiskostani ja serkkupojastani 1960-luvun jutussa nimeltä ”Lapsen työkalut”, joka julkaistiin… ööö… olisiko ollut Kodin kuvalehdessä? Jutun muistan, mutta julkaisua en.

Kirjailija kotiin, musiikkia maailmalle

·

Palasimme aamupäivällä Irlannista. Hieno maa, jonne menee mielellään uudestaankin käymään – ehkei sentään asumaan, vaikka kyllähän maisemat ja talot aika lumoavia olivat. Maassa vallitseva katolinen versio sharia-laista (joka vaikuttaa mm. naisen asemaan ja koulutukseen, jossa valtio maksaa ja kirkko päättää) ei oikein tunnu länsimaiseen sekularismiin tottuneelle kovinkaan viehättävältä. Mutta hieno maa käydä.

(Ei, kuva ei ole väärinpäin. Juuri noin päin minä sen otin maatessani Dun Aonghasan muinaislinnoituksen muurittoman puolen reunalla… paikka antoi uutta perspektiiviä teatteritermille ”neljäs seinä”.)

Eilinen iloinen perhetapahtuma näkyi Irlannissakin, yllättävän paljon: irlantilaisilla on sentään yli kahdeksansataa vuotta syytä inhota englantilaisia ja erityisesti englantilaisia kuninkaallisia, joiden luvalla Irlantia ja sen kansaa on ryöstetty, runneltu ja tapettu paljon kovakouraisemmin kuin ruotsalaiset tai venäläiset ovat koskaan porsastelleet Suomessa. Ja monet mieltävät viime vuosien finanssikriisinkin pitkälti englantilaisten tekosiksi.

Korkeasta työttömyydestä ja (pikku hiljaa helpottavasta) asuntokriisistä huolimatta maa tuntuisi olevan selviämässä vaikeuksistaan kunnialla ja pysyvän EU:ssa edelleen nettomaksajana, johon asemaan se pääsi 1990-luvulla muutamankymmenen vuoden nettosaajan aseman jälkeen.

Mitä kuninkaalliseen jälkeläiseen tulee, en ole suinkaan ainoa joka on (ainakin mielessään) pöyristellyt tämänkin kuninkaallisen lisääntymistapahtuman aiheuttamaa hässäkkää. Uusi kansalainen nimittäin syntyy elämään, jollaisen tarjoamista lapselle jossakin muussa maassa kuin vauraassa länsimaassa me länsimaalaiset paheksuisimme jyrkästi. Hänellä ei tule koskaan olemaan tilaisuutta päättää omasta elämästään, ei mahdollisuutta hankkia omia kykyjään ja kiinnostuksiaan vastaavaa ammattia. Hänellä ei tule olemaan yksityiselämää eikä välttämättä erityisen hyviä mahdollisuuksia edes valita seurustelukumppaneitaan tai puolisoaan. (Vaikka tässä suhteessa tilanne on luultavasti entisestään parantunut siihen mennessä kun hän pääsee iho- ja sukupuolielämäikään.) Jos hän kuuluisi kotimaassaan johonkin ns. etniseen vähemmistöön, valtaväestö luultavasti vaatisi viranomaisten puuttumista asiaan. Joitakin kirjojani lukeneet tietävät, että tämä aihe on yksi monista keppihevosistani ja paasauksenaiheistani. En aio lopettaa asiasta puhumista vastakaan.

Nyt kun päästiin kirjailijantyöhön, mainittakoon että reissulla tapahtui muuan ennalta suunnittelematon kohtaaminen, jolla saattaa olla mielenkiintoisia seurauksia. Ehkä. Mutta siitä lisää kun siitä on lisää kerrottavaa.

Musiikintekijä-Mäkelän asiat edistyivät matkan aikanakin, sillä nyt Finnconissa julkistettua Studio Yrttimaa -levyä on saatavana ladattavana versiona iTunesin ja Amazonin kaltaisista nettikaupoista. Sen pitäisi olla myös kuunneltavissa Spotifyssa ja jos ei ole, on pian. Fyysistä cd-levyä kaipaavien kannattaa ottaa yhteyttä minuun, niitä on vielä myytäväksi asti.

Vielä Messilästä

·

Tarkoitus oli kirjoittaa muutama sana Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen asioista, kunhan alustukset ovat ehtineet tapahtuman sivuille. No niin, tänään niin tapahtui, joten voitte lukea ne itse. Erityisesti haluaisin kiinnittää huomiotanne Heikki Aittokosken väkevään ja tehokkaaseen retoriikkaan hänen tekstissään ”Avoin kirje suljetulle piirille”, jonka piirit ovat kolmannen maailman eliittiä, todellisia muurienrakentajia, ja monessakin suhteessa maansa köyhyyden ylläpitäjiä siinä missä kolmannen maailman eliitistä hyötyvät ja heitä hyödyttävät länsimaiset suuryritykset.

Toinen huikea alustus kuultiin sisilialaiselta Davide Enialta. Ei ole oikeastaan mitään väliä, onko hänen isoisästään kertova ”Rytmiä uhmaten” tosi vai ei, se on mielettömän hieno tarina, jota kuunteli henkeään pidätellen, vaikka tavallaan tiesikin lopputuloksen: kysehän oli Daviden isoisästä, joten se antaa ymmärtää jotakin lopputuloksen suhteen.

Davide oli muutenkin mainio tapaus. Häneltä kuultiin sunnuntai-illan ”open mike” -illassa railakasta sisilialaista katutarinointia cuntoa, jonka intensiteetissä ja vimmassa olisi muutamakin asia opittavaa kenelle tahansa räppärille. Tai blueslaulajalle. Tai puheita pitävälle poliitikolle: Olisipa hauska kuulla tuollaista meininkiä eduskunnan puhujapöntöstä…

Itse en alustanut (tälläkään kertaa), osallistuin kyllä parilla kommentilla keskusteluun (joskin erään kerran unohdin puolessa välissä kommenttia mitä minun pitikään sanoa, joten ajatuksenjuoksuni taisi jäädä aika hämäräksi). ”Open mike” -illassa minä kyllä esiinnyin, jo perinteiseen tapaan. Minua pyydettiin etukäteen ottamaan kitara mukaan, mutta niin en tehnyt, vaan lainasin soittopelin illan juontajalta Elia Lennekseltä. Soittamani ja laulamani kappale ”Sininen” meni omasta mielestäni perin epävarmasti, mikä ei sinänsä ollut yllätys: olin tehnyt sen pari viikkoa aikaisemmin ja kokeillut soittaa sitä normaalikitaralla ensi kertaa vasta edellisenä päivänä. Yleisö kuitenkin tykkäsi melkoisesti, ja laulusta tuli kiitosta seuraavina päivinä monilta.*

Yllättävää oli, että tämä suomenkielinen, hiljainen laulu toi minulle yhteistä pohjaa kokouksen virallisen duracellpupun Pola Oloixaracin kanssa. Laulu nimittäin pohjautuu Carl Saganin kirjoitukseen ”Pale Blue Dot” (joka on julkaistu samannimisen kirjan esipuheena ja josta on olemassa myös upea Zen Pencils -sarjakuvaversio), ja seuraavan päivän alustuksessaan Pola kertoi käyneensä nuorena kirjeenvaihtoa NASA:n väen ja ilmeisesti Saganin itsensäkin kanssa.

Polan alustus ”Koodien murtamista vallankumoustyyliin” oli lyhyt referaatti hänen esikoisromaaninsa Kesyttömät teoriat episodista ja kiinnostava ajatuskehitelmä internetistä jatkuvasti muuttuvana tarinana. Johonkin spekulatiivise(hko)n fiktion tyylilajeihin sijoittuva kirja tarttui reissulta mukaan ja menee ehdottomasti luettavien pinon yläkerroksiin.

Monikielisessä kokouksessa ei ollut, kiinnostavaa kyllä, ketään joka olisi puhunut englantia äidinkielenään, vaikka englanti olikin kokouksen lingua franca ainakin vapaa-ajalla. (Alustukset ja alustuksista herännett keskustelut tulkittiin suomeksi, englanniksi ja ranskaksi, siitä kuulokkeet.) Kiinnostavaa kyllä, mukana oli myös monta kirjailijaa, jotka eivät kirjoittaneet äidinkielellään vaan olivat löytäneet työvälineensä kielestä, jonka olivat oppineet (ehkä) vasta aikuisiällään. Esimerkiksi iranilainen Kader Abdolah oli – kehitettyään ensin teinivuosinaan kotitekoisen viittomakielen kuuromykän isänsä kanssa – asunut uudessa kotimaassaan Hollannissa ja opetellut sen kieltä vain muutamia vuosia ennen kuin alkoi julkaista romaaneja hollanniksi ja saada palkintoja, ja nimenomaan parhaiden hollantilaisten kirjojen palkintoja. (Hänenkin alustuksensa oli lumoava ja riemukas, mutta valitettavasti sitä ei ole kokouksen sivuilla julkaistu. Kader oli esityksensä ulkopuolella hiljainen, rauhallinen herrasmies, mutta kun oli hänen vuoronsa puhua, hän otti koko kokousteltan haltuunsa. Upea puhuja!)

Toinen monessa puheessa esille noussut asia oli kirjailijan ulkopuolisuus. Minähän olen omissa teksteissäni jauhanut miltei päähänpinttymäisesti parviälyistä ja laumasieluisuuden loistavuudesta, mutta tunnistan silti itsessäni tunteen ulkopuolisuudesta. Ei niin, että kärsisin siitä että olen sivussa – sellaisiakin kausia on ollut – vaan pikemminkin osaan nauttia tarkkailijan asemasta. Moni meistä tuntui jakavan asenteen, ja samalla nauttivan siitä että kykeni olemaan osa tätä yhteisöä. Sillä eihän kokous ollut pelkkää puhetta, vaan mukaan mahtui myös jalkapalloa, tanssia ja laulua. Kaikki ovat perinteisiä ryhmähengen herättäjiä.

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous syntyi 1960-luvulla Mukkulan kartanoon yhdistämään kylmän sodan jakaman maailman kirjailijoita, antamaan heille tilaisuuden tutustumiseen ja ajatustenvaihtoon rennossa ilmapiirissä, puolueettomalla maaperällä. Kylmän sodan pitäisi olla ohi, mutta kaikkien maailman hallitusten mielestä tällainen kansainvälinen kaveeraaminen on yhä liian vaarallista heidän kansalaisilleen. Valkovenäläinen Vladimir Nekljajev oli kutsuttu kokoukseen ja halusi tulla, mutta hänen maansa despoottinen hallinto ei antanut matkustuslupaa.

___
* Tulette kuulemaan laulun baritonikitaralla soitettuna versiona Finnconissa viikon päästä perjantaina, ja siellä pitäisi olla myös myynnissä Studio Yrttimaa -levy, jolta kappale löytyy kymmenen muun sävellykseni joukosta.

Jalat (ja niillä seisominen)

·

Menimme katsomaan Jacques Audiardin ohjaamaa elokuvaa Luihin ja ytimiin (2012) oikeastaan kahdesta syystä. Toinen oli ranskanopettajamme suositus: paitsi että ranskankielisen puheen kuunteleminen kehittää kielitaitoa (silloinkin kun asiasisällön lukee tekstityksestä), elokuva oli myös hänen mielestään erinomainen. Toinen syy oli, että elokuva tapahtuu Antibesissa, jossa isäni asui viimeiset vuotensa ja jossa mekin kävimme useita kertoja.

(Ja ei: olimme kyllä tietoisia siitä, ettei tämä elokuva perustu Ralf Königin mainioon sarjakuvaromaaniin.  😎 )

Elokuva kerii henkilöhahmojaan auki kiireettömästi ja särmikkäästi. On Belgiasta saapunut, pienen poikansa kanssa entistä elämäänsä pakeneva Alain eli Ali (Matthias Schoenarts), joka saa töitä ensin yökerhon portsarina ja sitten yövartijana. Alkuun sympaattisesta rassukasta kuoriutuu ensin väkivaltainen, itsekeskeinen mulkku – joka tekee hyvää tiliä moraalisesti kyseenalaisen sivutyön lisäksi vedonlyöntitappeluiden nyrkkisankarina – ja sitten… jotakin muuta. On Alin kapakkatappelun keskeltä pelastama Marineland-merieläintarhan miekkavalaskouluttaja Stéphanie (Marion Cotillard), joka vaikuttaa ensin itsekeskeiseltä, vain omaa kauneuttaan rakastavalta mulkulta, sitten – traagisen työpaikkaonnettomuuden jälkeen – omaan surkeuteensa käpertyneeltä, apua tarvitsevalta lähimmäiseltä, sitten… joltakin muulta. Kaksikko kohtaa toisensa uudelleen ja auttaa toisiaan selviämään, eikä aina ihan sellaisilla tavoilla joita odottaisi.

Kuulostaako imelältä? Niin minustakin. Itse elokuva onnistuu välttämään imelyyden varsin tehokkaasti. Se on (monessakin mielessä) selviämistarina, traaginen tarina, elämänhalua ja optimismia hehkuva tarina, mutta imelä se ei ole. Ali ja Stéphanie ovat molemmat ihmisiä, joita katsojakin saattaa elokuvan mittaan oppia ymmärtämään vähän paremmin, ja joiden luonteiden yhtäläisyydet ja erot onnistuvat tukemaan heitä toisiaan, mutta enpä voi sanoa että haluaisin kummankaan kaltaisia kaveripiiriini. Silti heidän tarinansa koskettivat, ja Stéphanien uusi tapaaminen miekkavalashoidokkinsa kanssa sai palan kurkkuun.

Alkuun miltei juonettomalta tuntunut elokuva toimi lopulta komeasti. Se toimi myös visuaalisesti: huonosti näyttelijöitä tuntevana olin koko elokuvan ajan ihan varma, että Marion Cotillard on oikeasti jalkansa menettänyt näyttelijä, ja mietin miten alun kohtaukset (jossa hänellä näytti olevan ihan normaalit jalat) oli toteutettu. Cotillardin tietoja tarkastellessa sitten selvisi, että hänellä on kiistattomasti kaksi tervettä jalkaa, joten elokuvan kaikki ne kohtaukset, joissa hänen jalkansa päättyivät polviin tai hän käveli Kaisa Leka -tyylisillä hiilikuituproteeseilla, olivat trikkikuvauksia. Melkoinen suoritus, ottaen huomioon että Stéphanien jalatonta kehoa ja ihoa näytettiin elokuvan mittaan varsin paljon, ja erinäisiä kertoja myös jotakuinkin alastomana.

(Jos elokuvan menisi katsomaan uudelleen, saattaisi huomio kiinnittyä turhankin paljon sen tutkiskeluun, miten kukin kohtaus oli toteutettu. Jos trikit oli tehty CGI:llä, olipahan harvinaisen tyylikästä CGI:n käyttöä. IMDb:n keskusteluissa tosin jotkut veikkailivat, että Cotillard, kovan luokan metodinäyttelijänä, oli tietenkin leikkauttanut jalkansa pois tätä elokuvaa varten ja kasvattanut ne uudestaan Yön ritarin paluuseen…)

Antibesin maisemien takia tätä elokuvaa ei kyllä olisi kannattanut mennä katsomaan. Niitä näytettiin suhteellisen vähän, vaikka liikkuvasta autosta kuvattu hiekkaranta ja rantatie olivatkin kovin tuttuja. Marinelandissa on tullut itsekin käytyä, ja kun vilkaisimme kahdentoista ja puolen vuoden takaisen häämatkan kuvia, olemme näköjään olleet ihan saman show-altaan ääressä katsomassa luultavasti ihan samoja miekkavalaita jotka näyttelivät tässä elokuvassa. Tarinana, elokuvana, Luihin ja ytimiin on kyllä erittäin suositeltava. Kannattaa valita paikat vähän taaemmilta riveiltä, tämä elokuva ei oikein hyödy siitä että katsoja joutuu kääntelemään päätään nähdäkseen koko valkokankaan.

Muurahaispuuvuosi

· 2 kommenttia ·

Alkaa olla aika taantua perinteisiin riitteihin ja tarkastella kulunutta vuotta. Pitkään nukutut, hämyiset, nopeasti ohi vilahtavat välipäivät ovat oivaa aikaa ajatella muita aikoja. Kirjailija-Mäkelälle vuoden merkkitapaus oli tietenkin viidennen romaanin Muurahaispuun ilmestyminen helmikuussa.

Kuvakulma kodin ikkunasta Keinutieltä romaanin (tuleville) tapahtumapaikoille Keinulaudantielle vuonna 1975

Muurahaispuu eteni vähän erilaiseen kirjalliseen suuntaan kuin edelliset romaanini, joten vastaanottoa odotteli väistämättä perin jännittyneenä. Kaikki eivät pitäneet, eivät tietenkään, mutta pääosin palaute on ollut perin rohkaisevaa ja positiivista sekä sf-harrastajien että vähemmän sf-henkisten lukijoiden suunnasta. Erästä yksityisviestillä lähestynyttä lukijaa kirja oli rohkaissut sukututkimuksessa: enpä etukäteen ajatellut että pieni, pysähtynyt kontulalaistarinani olisi tarjonnut innoitusta sellaiseen, mutta… mikäpä ettei. Ei kirjailija voi tietää, millaisia ajatuksia teksti herättää kussakin lukijassa, tai mihin teksti innoittaa tai ei innoita.

Ilahduttavaa on, että kirjan tuntuu löytäneen moni, joka ei erityisemmin perusta tieteis- tai fantasiakirjallisuudesta. Moni on siitä pitänytkin, sf-aineksista huolimatta. Olen mielelläni siltana sf:n ja muun kirjallisuuden välissä.

En voi kieltää, etteikö minua kismittäisi, että oman paikkakunnan valtalehti ei ole kirjaa arvioinut, toisin kuin neljää aikaisempaa. Toisaalta kyseisen lehden Helsinki tuntuu loppuvan jossakin Käpylän tietämissä ja sen jatkuva kuihtuminen sanomalehdestä EK:n tiedotuslehtiseksi on sitä paitsi kutistanut etenkin kulttuuriosaston sivu- ja väkimäärää proverbiaaliseksi postimerkiksi. Kaikkea ei voi mitenkään painaa eikä kaikkeen perehtyä, kun kaikki aika kuluu Palacen talosta toimitettujen käskykirjeiden litteroimisessa ns. pääkirjoituksiksi. Hesarin vanha auktoriteettiasema kulttuurin ylimmäisenä makutuomarina on muisto vain, mikä on sinänsä kaikkien kannalta hyvä asia.

Muurahaispuulle on joka tapauksessa aika jättää jonkinlaiset näkemiit. Tämä lapsukaiseni on muuttanut jo hyvän aikaa sitten kotoa maailmalle ja pärjäilee vallan hyvin ihan itsekseen. On aika keskittyä seuraaviin projekteihin. Paluu edistyy työpöydällä pikku hiljaa ja toivottavasti ehtii muuttua valmiiksi kirjaksi ensi heinäkuun Finnconiin mennessä.

Varsinaisen leipätyöni suomentamisen tuloksista eniten huomiota on saanut Ernest Clinen Ready Player Onen käännös. Ernie osoittautui livenäkin mainioksi veikoksi, ja koko projektista on jäänyt erittäin hyvä mieli. Tulevan conin toisen kunniavieraan Peter Wattsin Sokeanäkö on sekin mainio romaani – perin erilaista scifiä kuin omani, tai mikään tähän asti kääntämäni – ja odottelee parhaillaan kustantamossa toimittajan punakynän kosketuksia. Lisää kiinnostavia käännöshankkeita näyttäisi olevan tulossa. Alkuvuodesta tiedän ainakin palaavani toviksi sellaiseen kirjallisuuteen, josta suomentajanurani viisitoista vuotta sitten alkoi, ja jota en olekaan muutamaan vuoteen kääntänyt. Kyseisen teoksen aihe on sitä paitsi hyvinkin kirjansa arvoinen.

Tänä vuonna myös esiintyjä-Mäkelä on päässyt muutaman kerran ilmaisemaan itseään. Olen ujo, joskus miltei puoliautistisuuteen asti, mutta pidän silti esiintymisestä silloin kun on jotakin mielekästä esitettävää.

Kunniavieraspuhe Turcosessa. Puheen tukena itse tehty baritonikitara.

Olen kehitellyt pitkään ideaa esityksestä, jossa säestän omia tekstejäni kitaralla ja efektilaitteilla, ynnä lisäksi laulan muutaman laulun. Tänä vuonna oli kaksikin mainiota tilaisuutta esittää tällaista meininkiä yli puolen tunnin mittaisen setin verran. Ensin oli heinä–elokuun vaihteessa Kiimankulman yö -tapahtuma Urjalassa ja puolitoista kuukautta myöhemmin Turconen Turussa. Homma tuntui pääosin toimivan sekä järjestäjien, esiintyjän että yleisönkin mielestä, joten jatkoa on tulossa viimeistään Finnconissa.

Aivan vuoden alussa oli harvinainen tilaisuus yhdistää kirjallista ilmaisua poliittiseen toimintaan, kun piipahdin parissakin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tilaisuudessa lausumassa tekstiäni (toisella kerralla Anssi Kelan säestämänä). Kampanja oli kerta kaikkisen hieno, ja vaikka tulos ei ollutkaan ihan toivottu, se oli paljon, paljon parempi kuin kukaan olisi ennen ensimmäistä kierrosta osannut odottaa. Tuntui taas hienolta olla suomalainen. Johtuiko sitten presidentinvaalien voittajasta vai mistä, mutta tänä vuonna kaikkein irvokkaimpia, typerimpia ja niljakkaimpia poliittisia kommentteja on perssuomalaisten sijaan kuultu nimenomaan (nuorten ja vanhojen) kokoomuslaisten valopäiden möläytteleminä. Toivotaan, että Jimmy Cliffin ennustus the harder they come the harder they fall pitää tälläkin kertaa kutinsa.

Toisen vaalipäivän tuloksia seurasimme hitaiden ja pätkivien nettiyhteyksien päässä Gambiassa.

Kalastajalaituri Atlantin rannalla.

Tämä toinen visiittimme Afrikassa (ensimmäinen oli Egyptiin pari vuotta sitten) oli viikonmittaisuudestaan huolimatta hieno, silmiä ja mieltä avartanut kokemus. Paikan päällä kuva on perin toisenlainen kuin täällä lehtien ja television varassa: uutisia ovat vain poikkeukselliset (negatiiviset) tapahtumat, ei (paljon myönteisempi) arkinen olo ja elo. Iso kiitos reissun hienoudesta kuuluu loistavalle kollegalle Jaana Kapari-Jatalle, joka järjesti meille loistavan oppaan ja oli itsekin mukana monella retkellä.

Oletin, että tämän vuoden kaukomatkailut jäisivät tähän helmikuiseen, mutta väärinpä oletin. Ihana Sippi järjesti aikamoisen yllätyksen keräämällä 50-vuotisjuhlavieraiden yhteislahjan, pariviikkoisen kiertomatkan Yhdysvaltain etelävaltioihin. Matkan etenemistähän saitte seurata lokakuussa miltei reaaliajassa tässä blogissa.

Buddy Boldenin patsas New Orleansissa.

Jälleen oli tilaisuus avartaa mieltään ja oikoa ennakkoluulojaan. Suuria yllätyksiä ei tullut, mutta kyllä näkemus ihmisistä ja elämästä avartui ja monipuolistui tälläkin kertaa. Taas löytyi paikkoja, joihin pitää ehdottomasti päästä uudelleen!

Viidenkymmenen vuoden ikä ei ainakaan toistaiseksi ole ahdistanut tai masentanut. Tällä hetkellä tuntuu, että mahdollisuuksia ja tilaisuuksia mieleisten asioiden tekemiseen on ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Terveyskin on paria (enimmäkseen vasempaan jalkaan liittyvää satunnaista) pikkukremppaa lukuun ottamatta pysynyt hyvänä, ja etenkin psyyken osalta ilmiselvästi parantunutkin 90-luvun kolmikymppisen masennuksen alhosta. Siitäkin kuuluu iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sipille.

Järjestötoiminnan osalta tämä vuosi on ollut aikaisempia hiljaisempi: minulla on taipumus päätyä vähän kausittaisesti turhankin moneen hallitukseen, johtokuntaan ja luottamustehtävään, mutta nyt ne ovat olleet taas vähentymään päin. Ensi vuonna jäljellä on vain kaksi kertaa vuoden mittaan kokoontuva (Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan) Helsingin Teatterisäätiön edustajisto, sillä nelivuotinen pesti Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnassa on päättymässä. Vihreillä oli tällä kertaa ilahduttavan paljon innokkaita halukkaita luottamustehtäviin, ja koska en itse ollut mukana syksyn kunnallisvaaleissa, ”ranking-sijoitukseni” putosi edelliskertaa alemmaksi. Tuskin järjestöjyräurani tähän tyssähtää, eiköhän sitä tule aikaa myöten päädyttyä toimeen jos toiseenkin. Välillä voi vähän huokaista kaikessa rauhassa ja nauttia siitä, ettei tarvitse tänäkään iltana matkustaa jonkun kokouksen perään kaukaiseen kantakaupunkiin.

Säästyvän ajan voi käyttää vaikka hyvän kirjallisuuden lukemiseen, etenkin nyt kun touhuun on joulupukin tuoma uusi ja uudenaikainen välinekin.

Olen havitellut e-kirjalukijaa jo tovin. Kevyt ja kesäauringossakin tietokonetta paremmin luettavissa oleva laite kulkisi tiiliskiviä paremmin mukana, ja lisäksi siitä voisi hyvinkin olla ammatillista hyötyä: kääntäjä tarvitsee sitaatteja, viitteitä ja letkautuksia varten laajan kokoelman klassikkoja, ja jos klassikkokokoelmaan yhdistyy vielä hakutoiminto, ammatin harjoittaminen helpottuu taas hieman.

Kun aikanaan vuoden 1989 tienoilla hankin cd-soittimen, ensimmäiset levyhankinnat olivat Robert Johnsonin The Complete Recordings -boksi ja Kari Peitsamo & Ankkulin esikois-LP Jatsin syvin olemus. Tässä hengessä aloitin myös e-kirjallisuuteen perehtymisen: ensimmäinen laitteella lukemani kirja nimittäin oli syyrialaisen Lukianos Samosalaisen miltei kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoittama Tositarina, tiettävästi jotakuinkin ensimmäinen länsimainen kirjallinen kuvaus matkasta Kuuhun (ja monesta muustakin fantastisesta seikkailusta). Kertomuksena Tositarina vertautuu enemmän Cyrano de Berceracin ja Jonathan Swiftin poliittisiin satiireihin kuin myöhempään tieteiskirjallisuuteen. Se on kuitenkin niin lyhyt ja niin ensimmäinen, että sen voi kyllä laskea jokaisen sf-harrastajan pakollisiin luettaviin. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, minun lukulaitteessani oli ja on Gutenberg-projektin julkaisema (ilmainen) englanninnos.

(Suomenkielisten klassikkojen ilmaisia e-kirjaversioita löytyy puolestaan Lönnrot-projektin sivuilta. Ne ovat epub-formaatin sijaan yksinkertaisessa txt-muodossa, mutta sisällysluettelojen sun muiden puute on korkeintaan pikkukiusa.)

Vuotta 2012 on jäljellä enää pari päivää. Ne, jotka ovat tänne asti jaksaneet lukea, ovat epäilemättä huomanneet, että minulla on ollut hyvä, innostava, tulevaisuudenuskoa luonut vuosi. Valoisalla vuodella on silti ollut myös varjonsa: Suomen yleistä ilmapiiriä jäytävä sääty-yhteiskunnan paluun aave, henkilökohtaisemmalla tasolla erään tietyn edelleenkin venyvän ja paikoillaan junnaavan perintöasian selvittelyn hitaus ja, kaikista synkimpänä, ystävän perheessä tämän kuun alussa tapahtunut odottamaton sairastuminen ja kuolema.

Mystinen koski

·

Vanhemmat teistä saattavat muistaakin, hämärästi, että sain taannoin haltuuni isän 1970-luvulla kaveriltaan hommaaman 16-millisen filmikameran, ja että laitteen sisältä löytyi osittain kuvattu, kehittämätön filmikela. Kesti aikansa löytää 35 vuotta sitten vanhaksi menneelle filmille kehittäjä, ja kun sellainen lopulta löytyi, kesti aikansa ennen kuin kehitetty filmi ja DVD-kopiot pääsivät tänne asti homman hoitaneesta Filmrescue Internationalista. Sitten on mennyt vielä tovi, ennen kuin tulin virittäneeksi tietokoneeseen ohjelman, jolla pätkän saa tänne blogiin.

Vaikuttaa siltä, että meidän perheemme ei tosiaan kuvannutkaan kameralla yhtään metriä filmiä. Kehitetyllä filmillä oli pari minuuttia koskenlaskua kuvattuna eri kulmista (ilmeisesti tarkoitus on ollut leikata näistä yhtenäinen jakso). Koski ei ole tuttu, eivät myöskään filmillä vilahtavat ihmiset. Jos joku tunnistaa paikan tai tyyppejä, olen kiinnostunut ja kiitollinen. Videopätkä löytyy alla olevista linkeistä kahdessa formaatissa.

(Alkuperäinen filmi on ollut värillistä, mutta Filmrescue kehittää vanhat värifilmitkin mustavalkoisiksi. Ilmeisesti värikehitys vaikeuttaa asioita silloin kun kysymys on vanhentuneesta filmimateriaalista.)

Koskenlasku – flash

Koskenlasku – Windows Media

Ruutu filmiltä

 

… siitä tulee Rujia

· 2 kommenttia ·

Piipahdimme alkuviikosta Tallinnassa, ja mieleen palasi ensimmäinen käyntini kyseisessä kauniissa kaupungissa melkein kolmekymmentäyksi vuotta sitten. Paikka oli silloin monilta osiltaan perin erinäköinen, sataman keskelle rakennettu wau-arkkitehtuurinen konserttisali ei ollut vielä raunioina, eikä sataman ympäristö ollut täynnä alkoholimyymälöitä – joissa käyminen, laivamatkustajatovereista ja kauppojen asiakkaattomuudesta päätellen, ei enää ole suomalaisten Tallinnan-reissujen päätavoite.

Ensimmäinen Tallinnan-reissu oli, myönnettäköön, kosteahko. Sen verran kosteahko, että jossakin vaiheessa pelasimme Olümpia-hotellin huoneessamme huikkaventtiä niin, että voittaja sai juodakseen vettä. Se oli kaikista sillä hetkellä kaikkein haluttavin juoma.

Piipahdimme reissulla myös oopperassa (Carmen) ja elokuvissa katsomassa upouutta eestiläistä musiikkielokuvaa Šlaager. Juoni oli perin korni kertomus ihmissuhdesotkujaan uuden levyn äänitysten kesken setvimään joutuvasta laulajattaresta, mutta koitti sellainenkin hetki, että reissun uuvuttamat helsinkiläisopiskelijat räväyttivät silmänsä ja korvansa auki: valkokankaalla esiintyi ajan tunnetuin ja luultavasti rankin eestiläisyhtye Ruja.

Netistä löytyi tämän elokuvakatkelman lisäksi vähän kokonaisempikin (joskin äänitykseltään yhtä heikko) versio ”Rujaline roostevaba mailm” -laulusta, joten saatte sen tähän perään:

Tällä reissulla perehdyimme ennen kaikkea Lennusadamin upeaan merimuseoon. Onneksi ystävä oli juuri ennen reissua vinkannut, että museon kuppilassa kannattaa käydä syömässä. Ravintolassa olikin tarjolla vaikuttava lista ajatuksella tuunattuja ja uudistettuja perinneruokia aivan naurettavan halpaan hintaan. Suosittelemme täydestä vatsastamme.

Selkärangatonta menoa

·

Hehkutellaanpa vielä vähän taannoisella reissulla. Ihmettelen vain, miksen olen ennen linkittänyt tätä ”Crawfish”-pätkää.* Mukavan raukean aamutunnelman lisäksi tämän vuonna 1958 kuvatun King Creole -elokuvan alkupätkän maisemat New Orleansin French Quarterista näyttävät perin tutuilta. Niin, ja duetoihan laululla Jean ”Kitty White” Bilbrew’n kanssa muuan Elvis Presley, jonka vaatimaton pikku kotimuseo kuului matkakohteisiimme.

Niin, ja tulihan tuota laulun ylistämää einettä eli jokirapua syötyä sitäkin Court of Two Sistersin brunssilla, sherryllä maustetun kilpikonnakeiton ja muiden herkkujen ohessa. Neworleansilaiseen keittiöön tutustuessa voi huoleti jättää nisäkkäät ja linnut vähän vähemmälle.

___
* Saattaa olla, että olen joskusmuinoin linkittänyt Johnny Thundersin ja Patti Palladinin mainion 80-lukuisen coverin aiheesta. Ainakin olen suunnitellut sen linkittämistä.