Kategoria: nyt

Kylässä

· 2 kommenttia ·

Tänä viikonloppuna Helsingissä vietetään Maailma kylässä -festivaalia. Siitä syystä sunnuntaivideo on nyt lauantaivideo, että kerkiätte katsomaan Natacha Atlasia kello puoli seitsemäksi Kaisaniemen puistoon.

.

.

Haastattelin Natachaa Rumbaan helmikuussa 1999, tällaista tarttui nauhalle lumimyrskyn keskellä hotellihuoneessa:

Natacha Atlas: Sähkökamelin kyydissä

Kolmannella soololevyllään Gedida belgialais-marokkolais-englantilais-egyptiläinen Natacha Atlas johdattaa kuulijansa yhä pidemmälle maailmaan, jossa kohtaavat arabialaisen popin ylpeä perinne ja Lontoon drum’n’bass-kuviot.

Haastattelutilanne ei ollut ihanteellisimpia mahdollisia. Päivän promovierailu oli puolta tuntia vaille päättynyt, Helsingissä riehui talven ensimmäinen myrsky, aikataulut olivat myöhässä. Natacha Atlas loikoili lenkkarit jalassa hotellihuoneensa sängyllä ja vaikutti leipääntyneeltä. Eikä minun ole helppo suhtautua ihmiseen joka pitää sisällä aurinkolaseja, ihmiseen jonka silmiä en näe. Ei auta, nauhuri päälle.

Näin sinut viime kesänä livenä kaksi kertaa. Roskilden keikka oli varsinaista bilemeininkiä…
– Muistan sen, kyllä.

… mutta Helsingin juhlaviikkojen telttakonsertti paljon hillitympi.
– Se on ihmisistä kiinni. Ohjelmisto oli suunnilleen sama koko kesän – ei ollut aikaa muuttaa settiä.

Esitit silloin joitakin uuden levyn kappaleita…
– Kaksi laulua, itse asiassa. Soitimme Bastetia ja Bahlamia. Bändi on sen jälkeen muuttunut, koska mukana oli Transglobal Undergroundin jäseniä, eivätkä he pysty olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa.

Albumilla on käytetty aika paljon koskettimia ja ilmeisesti myös sekvensseriä…
– Mukana on paljon jousisoittimia. Me käytimme paljon arabialaisia lyömäsoittimia ja höystimme niitä drum’n’bass -soundeilla, mutta ne ovat enemmänkin vain antamassa mukaan moderneja sävyjä, ei muuta.

Tällä levyllä on kuitenkin yhtenäisempi, tiiviimpi ja rootsimpi tunnelma kun parin vuoden takaisella edeltäjällä Halimilla, jossa tuntui olevan liian monta kokkia soppaa hämmentämässä.
– Totta. Äänitimme Gedidaa osittain Kairossa ja osittain Lontoossa. Itse asiassa tätä levyä on ollut tekemässä paljon enemmän ihmisiä kuin Halimilla.

Mutta sitä levyä tehtiin useammalla eri tiimillä…
– Aivan, mutta kaiken kaikkiaan väkeä oli vähemmän. Jokaisella Gedidan raidalla on aikamoinen määrä lyömä- ja jousisoittajia – käytimme aika isoja jousisektioita. Halimilla jousia oli vain kahdella-kolmella raidalla ja loput tehtiin syntetisoijilla. Nyt alan päästä lähemmäs sitä soundia mitä olen etsimässä. Seuraavalla levyllä muutan kuviota taas vähän – aion edelleenkin kirjoittaa Timin (Whelan, kitarat ja koskettimet) sekä Hamidin (Mantu, lyömä- ja kosketinsoittimet) kanssa, mutta otan mukaan neljänneksi Mika Sabetin. Hän yhdistelee perinnettä ja modernia juttua hyvinkin samaan tapaan kuin me. Me olemme eräänlaisia pioneereja egyptiläisen musiikin uusistamisessa: se on polkenut paikallaan parikymmentä vuotta.

Kuinka kolmihenkinen työryhmämme teki lauluja?
– Toisinaan Tim ja minä teimme pääosan työstä ja Hamid ohjelmoi. Toisinaan taas me teimme Hamidin kanssa juttua hyvin pitkälle ja Tim oli pelkästään apuna. Ja The Righteous Pathin tapauksessa minä vain lauloin Timin ja Hamidin tekemän pohjan päälle. Se onkin levyn eniten Transglobal-mainen kappale.

Aloititteko rytmeistä vai teksteistä?
– Toisinaan minä vain lauloin arabialaisia skaaloja, kehitin tekstin ja kirjoitin sitten soitinosuudet. Mahlabeya on ainoa kappale johon rytmi tuli ensin. Toisinaan kappaleet lähtivät Timin tekemistä jousisovituksista. Useimmiten laulumelodia oli ennen tekstiä. Aqaban tapauksessa minulla oli teksti ja yritin kirjoittaa melodian käyttäen tiettyä arabialaista skaalaa, mutta jouduin muuttamaan tekstiä aika paljon saadakseni sen sopimaan. Arabia on erinomainen työväline, hyvin ilmaisuvoimainen ja rytminen kieli. Äidinkieleni on ranska, mutta olen nykyään varmaan paljon vahvempi arabiassa ja englannissa, koska soittajistani suurin osa on englantilaisia. Olin asunut parikymppisenä Belgiassa, mutta sitten satuin piipahtamaan Lontoossa, törmäsin Jah Wobbleen ja Transglobalin kavereihin ja asiat alkoivat edetä omalla painollaan.

Itse basistina kiinnitin huomiota levyn hyviin bassokulkuihin ja yllätyin kun ne olikin tehty enimmäkseen koskettimilla.
– Kyllä keikkabändini basisti Adam Blake on mukana. Mutta sekoitimme hänen soittoaan Timin koskettimiin ja muokattuun kitaraan. Loppujen lopuksi on aika paha sanoa, mikä on Adamia ja mikä Timiä.

Näin sinut ensimmäistä kertaa Tavastialla Transglobalin kanssa Etnosoi-festivaaleilla. Wimme Saari ja kurkkulaulaja Albert Kuvezin olivat mukana jammailemassa. Aikamoinen yhdistelmä…
– Joo, bändin kavereilla oli tosi hauskaa. Itse en muista sitä kauhean hyvin, mutta Timille se on jäänyt mieleen erinomaisesti.

Et ollut Transglobalin uudella Rejoice Rejoice -levyllä mukana niin paljon kuin aikaisemmilla.
– Minun piti olla mukana paljon enemmän, mutta olin juutuksissa Egyptissä. Toivottavasti seuraavan levyn kanssa kaikki sujuu paremmin. Keikoille pääsy heidän kanssaan ei valitettavasti onnistu, kun teemme molemmat omia juttujamme, mutta yhteistyö levyillä ja laulujen tekemisessä jatkuu. Toivon totisesti, että emme ajaudu erillemme. Tämä meille molemmille hankalaa aikaa joutuessamme kulkemaan omia polkujamme. Olimme sentään tiiviisti yhdessä kahdeksan vuotta.

He ovat tulleet modernista musiikista ja lisänneet siihen perinnettä, ja sinä taas olet peräisin perinteisemmän musiikin suunnalta ja yhdistät siihen modernia…
– Totta. Me kohtaamme siinä välillä. Etenkin Tim on tullut modernin musiikin parista perinteisempään. Nyt hän on Egyptissä ja kirjoittaa arabialaisia jousisovituksia suurelle poptähdelle Hakimille. Hakim kuuli Gedidaa ja halusi Timin sovittamaan itselleen. Hän on tullut ulkopuolelta erittäin voimakkaan tradition keskelle… se on vain ollut hänen sisällään. Itse hän sanoo, ettei se ole hänen juttunsa, että hän on Stoke-On-Trentistä ja hänen pitäisi tehdä jotakin muuta… teollisuuspunkkia tai jotain. Mutta niin vain hän on Kairossa ja tekee erinomaisia perinteisiä jousisovituksia. Siellä hänellä olisi ura tiedossa, mutta ei hän sinne pysyvästi jää. Hän jatkaa Transglobalin kanssa ja poikkeaa aina välillä tekemään Hakimille sovituksia. Ja sitten vuoden lopussa ryhdymme hänen ja Hamidin kanssa tekemään minun seuraavaa levyäni Egyptissä. Hän on yksi niitä harvoja ihmisiä maailmassa joka pystyy yltämään arabialaismuusikoiden tasolle studiossa.

Oletko ehtinyt saada palautetta levystä?
– Hyvin vähän, se on juuri ilmestynyt. Ranskasta on tullut tosin positiivisia kommentteja, koska levyn avausraidasta Mon amie la rosesta on tullut siellä hitti.

Minkälaista musiikkia itse kuuntelet?
– Edelleen paljon arabialaista musiikkia. Pidän melkoisesti Lontoon aasialaisesta drum and bass ja rap-scenestä, Björkistä…

Sen olin kuulevinani levyltä…
– Varmaankin. Pidän Talvin Singhistä, ranskalaisesta rap-yhtyeestä IM, klassisesta ja elokuvamusiikista… siinäpä se.

Teksti: J. Pekka Mäkelä

50 vee

· 10 kommenttia ·

En muistaakseni erityisemmin juhlinut kymmenvuotispäivääni. Paras kaverini Karri oli nimittäin ilmoittanut, että hän lopettaa synttärien viettämisen kymmenvuotisbileisiin ja pitää seuraavat vasta täyttäessään 20, ja minä seurasin esimerkkiä. Koska olin Karria (ja muita silloisia kavereitani) vuoden nuorempi, lopetin synttärikutsujen järkkäämisen (tai pikemminkin äidin taivuttelun niiden järkkäämiseen) yhdeksänvuotispippaloihin.
Olin samaisten kaverien takia mennyt kouluun vuotta etuajassa, joten tuoreena kymmenvuotiaana jouduin jännittämään, riittäisivätkö kevättodistuksen arvosanat oppikouluun vai joutuisinko jatkamaan kansalaiskoulussa, josta ei olisi ollut pääsyä lukioon. (Helsinki siirtyi peruskoulujärjestelmään viimeisten joukossa, joten ongelma olisi joka tapauksessa haihtunut parin vuoden kuluttua.) Olin koko koulu-urani loppuun asti luokkani nuorin. Jälkeenpäin ajatellen se saattoi näkyä enemmän kuin silloin luulin, etenkin kun olin muutenkin ujo ja ehkä vähän hitaasti kypsyvää laatua.
Kaveripiiri ei enää tässä vaiheessa tuntunut niin tärkeältä kuin kuusivuotiaana, sillä valitsin oppikoulukseni Kontulan yhteiskoulun sijaan Lapinpuiston yhteislyseon, joka sijaitsi jo silloin Kontulan Rintinpolulla ja sulautui pari vuotta myöhemmin samassa talossa edelleenkin toimivaan Helsingin yhteislyseoon.

En muista varmasti, vietinkö kaksikymppisiäkään. Se oli joka tapauksessa tärkeä ikä – ei siksi, että 20-vuotias sai ostaa Alkosta väkeviä, vaan siksi että vanhempien tulot eivät enää vaikuttaneet opintotukeen, joten mahdollisuus muuttaa pois kotoa oli huomattavan paljon realistisempi. Näin tapahtuikin seuraavassa elokuussa, kun muutin ensin puoleksi vuodeksi isäni uuden vaimon tyhjäksi jääneeseen kaksioon Katajanokalla (asunto oli menossa myyntiin) ja tammikuussa Itäkeskuksen HOASille.
Opiskelin toista vuotta fysiikkaa, matematiikkaa ja tietojenkäsittelyä Helsingin yliopistossa, mutta olin vastikään löytänyt itsestäni (edes hivenen) sosiaalisen järjestötoimijan ja vaikutin ainejärjestössämme Limes ry:ssä (ja saman vuoden syksyllä, vähän aikaa, myös Elävän musiikin yhdistyksessä ELMUssa). Järjestötoiminta, soittoharrastus ja kaikenlainen muu sälä alkoi vähitellen vaikuttaa opintoihin sen verran negatiivisesti, että muutamaa vuotta myöhemmin päätin ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siirryin opiskelemaan teoreettista filosofiaa.

Kolmekymppisiä vietin, joskin perin pienimuotoisesti. Lähisukulaisia kävi kakkukahveilla, muistaakseni tosin useampana päivänä. Tunnelmat olivat muutenkin perin ristiriitaiset, joskaan eivät ikääntymisen vuoksi. Olin vuodenvaihteessa menettänyt työpaikkani erään valtion tutkimuslaitoksen mikrotukihenkilönä keskellä pahinta lamaa, ja jouduin sinnittelemään peruspäivärahoilla. Lisäriesana oli vielä viljalti tekemätöntä surutyötä mm. puolisentoista vuotta aikaisemmin päättyneestä avoliitosta.
Seuraavat vuodet kuluivat rahapulassa, ylivelkaantuneena, tilapäistöissä ja puolivillaisissa yrityksissä jatkaa kesken jääneitä opintoja, eivätkä ne ole kovin miellyttävää muisteltavaa. Jälkikäteen ajatellen minulla oli luultavasti muiden riesojen lisäksi (ja epäilemättä osittain niiden vuoksi) sen verran paha masennus, että ammattiavusta olisi saattanut olla hyötyä, jos olisin sellaista tajunnut yrittää hakea. (Sairaalakeikkahommat olivat kuitenkin jättäneet niin syvän epäluulon lääkärikuntaa kohtaan, etten olisi välttämättä pystynyt pääsemään siitä yli vaikka olisinkin tajunnut tilanteen.)
Toisaalta näinä vuosina tutustuin sosiaalisen median varhaisiin muotoihin, ja sitä kautta syntyneet ystävyydet auttoivat selviämään ja toipumaan. Mukavien ihmisten piiri sai järjestämään synttäribileitäkin monena vuonna. Itse asiassa järjestin muutamana vuonna, ”syy se on tekosyykin” -hengessä, synttäribileet myös Rickenbacker-bassolleni. Sarjanumeron perusteella sen syntyajankohdaksi tiedettiin nimittäin lokakuu 1974.

Nelikymppisbileissä oli jo paljon positiivisempi tunnelma. Olimme menneet S:n kanssa naimisiin vähän vajaat kaksi vuotta aikaisemmin, asuimme mukavassa ASO-kolmiossa Puistolassa ja olin alkanut pärjätä kohtuuhyvin suomentajana, sen verran hyvin että sain pikku hiljaa makseltua vanhoja velkojanikin (vaikka niitä riittikin vielä moneksi vuodeksi). Ikiaikainen haave kirjojen kirjoittamisesta alkoi saada pohjaa alleen, tosin tietokirjallisuuden puolella, kun Kotistudio-kirja oli tukevasti työn alla. (Ensimmäisen romaanin syntyy meni vielä toista vuotta, vaikka luulen että olin jo kirjoittanut sen ensimmäisen luvun suunnilleen siinä muodossa mitä se kirjassakin on.)
Olimme juhlistaneet tapausta jo etukäteen kymmenpäiväisellä Kuuban matkalla, ja itse päivänä kylään tuli joukko ystäviä ja kavereita. Tosin 42-vuotisbileet (tietysti!) tänne Töyrynummelle muuttamisen jälkeen olivat kyllä paljon riehakkaammat…

Nyt ollaan sitten viidessäkymmenessä. Aikoinaan uusien opiskelijoiden ryhmäämme kaitsenut tutor Jasu kertoi eräissä bileissä kaveristaan, joka arvioi kanssaihmisten luonteita heidän ”perusilmeestään” – siitä miltä kasvot näyttävät, kun ihmisellä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Jasun arvion mukaan minun perusilmeeni oli optimistinen: ”Kohta tapahtuu jotain kivaa.” Ehkä niin. Tunnistan itseni tuosta, ja luulen että optimismi on auttanut selviämään muutamastakin pohjamudasta. Koskaan ei ole tuntunut täysin mahdottomalta, etteikö kohta voisi tosiaan tapahtua jotakin kivaa, miten epätodennäköistä se sitten on ollutkin.

Ja paljon kivaa, onnellista, hienoa on tapahtunut. Luultavasti tapahtuu tästäkin eteenpäin. On aika laulaa, tanssia ja kasvaa.

.

Jännäpäivä!

·

Mietin, millä laululla olisi hyvä aloittaa vuoden ensimmäinen presidentinvaalisunnuntai. Oikeastaan aika nopeasti pomppasi mieleen Style Councilin klassikko ”Walls Come Tumbling Down!” – varsinkin kun SunPutkesta löytyi siitä liveversio vuoden 1985 Roskilden festivaaleilta, jossa olin itsekin paikalla. Mainion keikan heittivät herrat (ja neidit).

.

.

Edellisen bändinsä The Jamin aikoihin laulajakitaristi Paul Weller herätti pahennusta julistautumalla konservatiivien äänestäjäksi ja Margaret Thatcherin ihailijaksi. Jotkut ilmeisesti uskovat siihen edelleenkin, mutta varsin pian Weller myönsi, että kyseessä oli samanlainen ärsyttämisyritys kuin Johnny Rottenin paidassa roikkuva rautaristi. Style Councilin aikaan Weller olikin aktiivisesti mukana avoimen vasemmistolaisessa ja perin Thatcher-vastaisessa, nuorten yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen pyrkineessä Red Wedge -liikkeessä.

Tämän biisin tahtiin on, joka tapauksessa, erittäin hyvä lähteä äänestämään. Tee niin! Tilanne on sen verran kutkuttavan tiukka, että jokainen ääni vaikuttaa.

Äänessä

·

Eilen kustannustoimittajalle lähti sähköpostitse uusin Muurahaispuun versio. Stella oli kirjoittanut edellisen version plariin jälleen kerran erinomaisia huomioita, kommentteja ja ehdotuksia. En toki tälläkään muuttanut kaikkea hänen ehdotustensa mukaan, monessa kohtaa tuli mieleen jotakin joka ainakin omaan silmään näytti paremmalta, napakammalta tai äänessä olevan henkilön suuhun paremmin sopivalta.

Useamman kuukauden tauon jälkeen kirja vaikutti oikastaan… itse asiassa aika hyvältä. Ensi kuusta alkaen kuullaan, jakavatko muut lukijat minun ja Stellan (sekä ensimmäisen kirjaversion lukeneiden ateljeekriitikoiden) tunnelmat, kiinnittävätkö he kirjassa huomiota samoihin asioihin, välittyykö se mitä olen tarkoittanut sanoa, vai välittyykö jotakin mitä (jonkun psykologisoivamman lukijan mielestä kenties) en tarkoittanut sanoa, mutta sanoin tarkoittamattani. Vaikka tässä kirjassa on paljon samankaltaisia teemoja kuin aikaisemmissa, käsittelytapa on kuitenkin jälleen vähän toisenlainen. Olenhan minä ennenkin vältellyt aika visusti jumpsisjömpsis-sädepistooli-sankaritarinoita, mutta tämä on entistäkin pienimuotoisempi eikä varsinaisesti scifiä.* Kirjoitusvaiheessa heitin muutamalle tutulle puolivitsinä että ”tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään”, mutta verrattuna parhaillaan lukemaani erinomaiseen ja arvostettuun romaaniin** Muurahaispuussa on kyllä ihan reippaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monessakin mielessä.

Saan tekstin eteeni seuraavan kerran taittovedoksina. Muurahaispuu poikkeaa edellisistä siinä, että tällä kertaa en taita sitä itse. Tämä johtuu siitä, että tulossa on myös sähkökirjaversio, ja yhteispaketin tekninen toteutus on hyvä jättää ammattimaisempiin käsiin. Valmis, eh, tuote on saatavilla noin kuukauden kuluttua.

Pientä esimakua tulevasta – luultavasti kirjan omalaatuisimmasta, hörhöimmästä ja runomaisimmasta jaksosta – saivat eiliseen Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi!– tapahtumaan osallistuneet. Väkeä Kuudennessa linjassa oli melkoisen mukavasti meidän useammankymmenen esiintyjän lisäksi, ja meno parhaimmillaan riemukasta. Runoja lomittivat poliittisemmat puheet, pikku tarinat ja laulut. Suosikkiesitykseni oli tilaisuuden puuhamiehen Leevi Lehdon ja kääntäjäkollega Tero Valkosen railakas, nonsensistinen runo- ja rumpuduetto, joka herätti henkeen sitä vanhaa holtitonta siekkarihenkeä, joka sinänsä erinomaiselta joulukuiselta keikalta hieman puuttui.

Olin etukäteen vähän ihmeissäni, miten oma tajunnanvirtapätkäni mahtaa toimia ilman pitkiä johdantoja, mutta ainakin yleisön reaktioista ja jälkeenpäin saamistani kommenteista päätellen homma sujui vallan mainiosti. Iso kiitos siitä kuuluu tämänkin tapahtuman työn sankarille Anssi Kelalle, joka säesti kitaraimprovisaatiota useammankin illan lausujan taustalle (ja lauloikin lopuksi). Pyysin häntä soittamaan taustalleni kellon tikitystä, ja sitä myös tuli: tasainen nakutus myös teki omaan puheeseeni hyvän rytmin.

Tästä on hyvä jatkaa.

Ja kai olette huomanneet, että presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen ennakkoäänestys on alkanut? Jos gallupit, asiantuntija-arviot ja yleinen ilmapiiri mitään kertovat, näissä vaaleissa on paras taktiikka äänestää Pekka Haavisto*** suoraan kakkoskierrokselle. Hän on nimittäin paras tyyppi pistämään kampoihin myös eräälle(kin) nimeltämainitsemattomalle ennakkosuosikille.

___

* Jos tarkkoja ollaan, erääseen juonisäikeeseen tuli editointivaiheessa scifistinen elementti. Tai, jos vielä tarkempia ollaan, vähän laajemmassa katsannossa tässä säikeiden nipussa oli aiemminkin hieman scifistinen sävy, sellainen jota sivusin vähän toisessa yhteydessä jo Alshainissa ja Neduissa ja jota luultavasti sivuilen vastakin.
** Antti Hyryn Uuni. Suosittelen. Lisää lähipäivinä.
*** Muistin itse asiassa vasta eilen, että Pekka, mainio mies muutenkin, on myös entinen työnantajani: Olin 1980-luvun lopulla vähän aikaa latojan hommissa Perusta ry:ssä. Perusta-ajan kokemukset eivät ole niitä, joita sittemmin hyödynsin kuvaillessani Neduissa Jollen ankeaa osapäivätyöpaikkaa. Ne kokemukset tulivat vasta muutamia vuosia myöhemmin.

Lähityöpäivä

·

Tänään kuulemma vietetään kansallista etätyöpäivää. Olen itsekin tehnyt etätöitä monia vuosia ja matkustanut bussilla, junalla tai metrolla tai niiden yhdistelmällä etäälle, enimmäkseen Helsingin kantakaupunkiin, mutta muutaman vuoden ajan myös kaukaiseen länteen, Espoon Leppävaaraan. Näiden kokemusten jälkeen voin vilpittömästi suositella lähityötä kaikille ystävillenikin.

Usein väitän, että työmatkani on kolme metriä – viisi, jos käväisen aamiasella keittiössä. Tosiasiassa työmatkasta tulee paljon pidempi, sillä Hesari jaetaan postilaatikkoon tontin kadunpuoleisessa päässä, ja sitä paitsi kävelen 2–5 aamuna viikosta kolmisen kilometriä Malmille aamu-uinnille ennen (aamiaisen ja) töiden aloittamista. Tänään uimareissu jäi tosin väliin, kun Kinnarpsin korjaaja kävi vaihtamassa mekanismin uskolliseen työtuoliini selkänojan lukituksen löystymisen vuoksi. Toivottavasti uusi mekanismi kestää, koska viisivuotinen takuuaika päättyy kuukauden kuluessa.

Näissä hommissa työvälineeseen kannattaa investoida, vaikka näissä hommissa ei kauheasti käteen jääkään investoitavaa rahaa.

Kuten kuvasta voi päätellä, Muurahaispuu on edistynyt ensimmäiseen printtiinsä. Silmä kiinnittyy eri asioihin, kun tekstin ulkonäkö muuttuu erilaiseksi. Siksi olen aikaisemmat näytöllä tehdyt korjailu- ja parantelukierroksetkin tehnyt eri kirjasimilla: kirjoitusvaiheessa käytän lähes aina klassista Garamondia, mutta korjauskierrosfontteina ovat piipahtaneet ainakin Calibri ja kammottavan ruma Courier. Pikaisessa printtitaitossa ollaan taas mielikirjasinleikkauksessani Garamondissa, mutta paperilla se näyttää toiselta. Nyt punakynätyt merkinnät siirtyvät pian taittotiedostoon, ja alkuviikosta siitä printataan uusi versio vietäväksi paperilla kustannustoimittajalle ja pdf-tiedostona ateljeekriitikoille. Sitten odotellaan kommentteja. Sitten vasta selviää, onko tässä jotakuinkin pienessä ja hiljaisessa tarinassa mitään järkeä, jaksaako sitä lukea, kiinnostaako se ketään. Itse uskon että homma toimii, mutta minä en ole erityisen objektiivinen arvioimaan. Jokainen terve vanhempi luottaa omaan lapseensa.

Kiinnostava aika

· 11 kommenttia ·

Ei, en ole muuttamassa Suomesta. En ainakaan vielä. Perussuomalaisia äänesti sentään vain vajaa viidennes suomalaisista. Muiden puolueiden maahanmuuttokriitikoiksi (ainakin vaalikampanjansa ajaksi) intoutuneet ehdokkaat jäivät useinmiten jalkoihin. Erityisen ilahduttavaa tämä on tietysti sotaveteraanien selkänahasta kampanjansa repineen Wille Photoshop-Rydmanin tapauksessa. Persujen lisäksi ainoa puolue, joka ei menettänyt paikkoja, oli avoimesti maahanmuuton puolesta liputtanut RKP.

Myös naisten määrä eduskunnassa kasvoi, edes vähän.

Toivon totisesti että perssuomalaiset saavat lunastettua vaalilupauksensa tuloerojen vähentämisestä – tai edes saisivat niiden kasvua hidastettua. En ole välttämättä kovin toiveikas sen suhteen: potentiaalisista hallituskumppaneista demarit on valitettava säännönmukaisesti muuttunut vaalien jälkeen kokoomuskakkoseksi, ja EK:n poliittinen siip– anteeksi, Kansallinen Kokoomus pitänee tuloerojen kasvamista lähinnä iloisena asiana. Enkä ole tosiaankaan ainoa joka epäilee perssuomalaisen eduskuntaryhmän hajoavan vähintään kahtia ennen ensi vaaleja: oma veikkaukseni on ollut – Soinin kaukoviisaana miehenä vaatimasta sitoumuksesta huolimatta – että näin tapahtuu jo ennen joulua, ja että ryhmän jäsenten välillä on siinä vaiheessa meneillään vähintään yksi kunnianloukkausoikeudenkäynti. PS arvostaa perinteitä.

Iso pettymys oli, että Ben Zyskowicz jäi edelleen ainoaksi maahanmuuttajataustaiseksi kansanedustajaksi. Olin muutamana päivänä jakamassa vaalimainoksia ja kohdalle sattunut (ulkonäöltään ilmeisen) maahanmuuttajataustainen väestö käyttäytyi aivan eri tavalla kuin aikaisempien vaalien alla: ennen he kiersivät vaalimainostajat kaukaa, melkein pelästyneinä, nyt juttelemaan tai mainoksia hakemaan tultiin hyvässä hengessä – tai vähintäänkin nostettiin peukut pystyyn ohi kävellessä. ”Oma” kansanedustaja olisi voinut toimia myös syrjäytymisvaarassa oleville rohkaisijana ja kannustajana.

(Epäilen, että perssuomalaisten kannattajissa ”syrjäytymisvaarassa oleviksi” laskettavien prosenttiosuus on vieläkin suurempi kuin maahanmuuttajissa. Toivotaan, että  voitto antaa uskoa ja rohkeutta – ja mahdollisuuksia – sinnitellä elämänsyrjässä kiinni.)

Mielenkiintoista on myös julkkisehdokkaiden kehno menestys, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä päti myös moniin isojen puolueiden perinteisiin ääniharavakonkareihin: moni putosi, mutta moni myös valahti ikuiselta näyttäneeltä ykköspaikaltaan kakkoseksi tai kolmoseksi: näin kävi esimerkiksi Mauri Pekkariselle. Poikkeuksena on kokdem– anteeksi demarit, joka jatkaa samalla vanhalla miehityksellä.

(Tänään aamulla Malmin uimahallin vakioäijien yleisin pohdiskelun aihe oli: ”No nyt sitten nähdään, voiko siihen vitutukseen tosiaan kuolla, rah rah.”)

Vihreät kokivat nyt koko puolueen historian ensimmäisen ison vaalitappion. Epäilemättä hallitusvastuu ja puolueen politiikan (näennäinen) oikeistolaistuneisuus vaikuttivat melkoisesti. Omalta osaltani epäilen, että asiaan on vaikuttanut myös selkärangaton sekoilu tekijänoikeusasioissa, mikä on aivan taatusti vieroittanut puolueesta sitä ennen innokkaasti tukenutta, mainostanutta ja äänestänyttä kulttuurialan prekariaattia. (Muissa suhteissa erinomaista ja hyvin näkyvää työtä tehneen Jyrki Kasvin putoaminen eduskunnasta viittaisi tähän suuntaan.) Porukkaa valui melkoisen hyvin pärjänneeseen Vasemmistoliittoon. Siitä en ole pahoillani, mutta muuten Suomen poliittinen ilmapiiri uhkaa nyt muuttua entistäkin lyhytnäköisemmäksi ja pohjoiskorealaisemmaksi.

Suomalaisen politiikan kiinnostavat ajat jatkuvat vähintäänkin ensi eduskuntavaaleihin asti. Saa nähdä, pystyykö kolmen suuren puolueen hyvävelimafia kokoamaan itsensä uudelleen, vai muuttuuko kenttä pysyvästi. Jättivoitosta huolimatta persut joutuvat pelaamaan ”vanhojen puolueiden” kanssa aivan samanlaisella neuvottelu-, kompromissi- ja suhmurointitaktiikalla kuin kaikki muutkin saadakseen läpi edes joitakin tavoitteistaan. Nopeita poliittisia pikavoittoja ei ole tulossa heille (eikä muillekaan): saa nähdä, jaksaako kannattajakunta odottaa kärsivällisesti – ja jos ei, ketkä pääsevät ensi vaalien protestipuolueeksi. Ja nouseeko äänestysprosentti niissä vaaleissa enemmän kuin vain pikkuriikkisen, kuten nyt.