Viime viikonloppuinen reissu Roskilden festivaaleille oli, laskujeni mukaan, kahdestoista. Ensimmäistä kertaa onnistuin pääsemään tämän ikivanhan tanskalaiskaupungin toisenkin nähtävyyden ääreen.
Roskilde sijaitsee pitkän, kapean vuonon perukassa ja on ollut muinaisista ajoista lähtien loistava satamapaikka. Myös helposti puolustettava satamapaikka: vuono on ollut helppo tukkia tunkeilevia laivastoja vastaan esimerkiksi upottamalla väylälle laivanhylkyjä. Viiden viikinkiaikaisen hylyn jäännökset nostettiin mudasta 1950-luvun lopulla ja ne muodostavat Roskilden viikinkilaivamuseon kokoelman ytimen. Museo ei kuitenkaan jää pelkän vanhan tavaran esittelyyn, sillä siellä toimii jatkuvasti perinteisiä menetelmiä käyttävä veneveistämö rakentamassa vanhojen mallien mukaisia uusia aluksia. Näillä jäljennöksillä pääsee purjehtimaankin, halutessaan. Vuonosta löytyneen viikinkisotalaivan jäljennöksellä purjehdittiin muutama vuosi sitten Irlantiin* ja takaisin.
Varsinainen matkakohde oli kuitenkin tälläkin kertaa itse festivaali.
Hyväntekeväisyysjärjestön organisoima ja vapaaehtoisvoimin pyöritetty festivaali on aina loistanut hyvillä järjestelyillään ja leppoisalla hengellään. Siksi vuoden 2000 katastrofi olikin aikamoinen järkytys. Yhdeksän ihmisen tallautuminen hengiltä lavan edustalla on kuitenkin otettu opiksi. Kahden suurimman lavan edustalla on tukevat mellakka-aitasysteemit erottamassa lavanedustan yleisötiloja, ”pits”, ja taaempana olevaa laajaa katsomoa. Lavan edustalle päästetään vain rajallinen määrä väkeä, ja tilannetta seurataan tarkasti. Niinpä vanhakin uskalsi livahtaa useammallakin keikalla aivan eturiviin tajuttuaan, ettei siellä tungeksita eikä tönitä. Livahtaminen oli sitä paitsi yleensä helppoa: vaikka yleensä pitseihin oli pitkä jono ennen konsertin alkua, tilaa tuntui joka kerta jäävän niin paljon että viime hetkellä tai soiton jo alettua sekaan pääsi jonottamattakin.
Ainakin silloin, kun esiintyjä ei ollut joku Tanskan superbändeistä. Dizzy Miss Lizzyn ja Kashmirin tapauksessa tyydyin suosiolla katselemaan täpötäyden kentän perältä. Festivaalien parhaat keikat ovat yleensä muutenkin olleet jossakin muualla kuin päälavalla – vaikka tällä kertaa tulin katsoneeksi yllättävän monta päälavakeikkaa.
Roskilde on ollut aina hyvä paikka nähdä hienoja keikkoja bändeiltä, joita ei ole kuullut koskaan aikaisemmin, ja joiden kaltaisesta musiikista ei ole voinut kuvitellakaan intoilevansa. Vuoden 2001 festareilla oma löytöni oli tuaregibändi Tinariwen, silloin ensimmäisellä keikallaan kotimaansa Malin ulkopuolella. Nyt Tinariwen on maailmanmusiikin tähtiryhmiä ja esiintyi festivaalien toiseksisuurimmalla Arena-lavalla. Hienon keikan heittivätkin: taannoisen Savoy-keikan tietty väsähtäneisyys oli poissa ja homma kulki kuin… eh, kamelikaravaani. Lauluntekijä ja bändin johtaja Ibrahim Ag Alhabib huolehti kaikkien kappaleiden lauluosuuksista ja settiin kuului myös oma Tinariwen-lempparini ”Amassakoul ’N’ Ténéré”.
Porcupine Treestä olen kuullut nimen ja mahdollisesti kappaleen–pari radiosta, mutta pitkälti torstai-iltainen keikka oli ensikosketukseni ryhmän musiikkiin. Suhtaudun yleensä äärimmäisen epäluuloisesti kaikkeen mikä vivahtaa ”progressiiviseen rockiin” (ellei kyse ole alkuaikojen Pinkkareista tai Crimsoista tai sitten Peter Gabrielin ajan Genesiksestä) enkä nyt niin välitä ”metallivaikutteisestakaan” musiikista, mutta kieltämättä Porcupine Treen hieno keikka sai aikaan tarpeen tutustua tuotantoon paremmin.
Hypnotic Brass Ensemble koostuu kuulemma Sun Ran bändien muusikoiden pojista, jotka ryhtyivät soittamaan funkysti jazzahtavaa hiphopia torviorkesteripohjalla. Tuhtia meininkiä yhdeksänmiehinen ryhmä tarjosikin.
Fiksaationi malilaisen musiikin suhteen ei liene kenellekään uutta, mutta Bassekou Koyate ja hänen Ngoni Ba -yhtyeensä oli silti uusi tuttavuus. Mutta tapaaminen tuskin jää tähän. Perkussioiden ja eri kokoisten ngoni-kielisoittimien groove oli niin rentoa, hauskaa ja tanssittavaa, että ryhmän musiikki kyllä tulee kuulumaan tässä taloudessa. Koyate ryhmineen leikitteli sekä malilaisen hovimusiikin pitkien perinteiden että rockin kliseillä. Lisävaikutuksen teki vielä bändin upeaääninen laulajatar ja kappale, joka – sikäli kuin sain selvää ranskan ja englannin sekaisista välispiikeistä – oli hovimusiikkia 1700-luvulta, mutta kuulosti minun korvissani silkalta flamencolaulannalta. No, vaikutteet ovat aina kulkeneet karavaani- ja merireittejä pitkin. Suuntaan ja toiseen.
Alice in Chains on pitkälti jäänyt väliin: minun sivistykseni ”grunge”-otsakkeen alle niputettuihin bändeihin on muutenkin aika heikkoa ja jää oikeastaan siihen yhteen trioon, jonka pakeilta olen suomentanut kaksikin kirjaa. Pari AIC:n lauluista kuitenkin kuulosti perin tutuilta, joten olen selvästi joutunut vaikutteille alttiiksi tietämättäni. 1990-luvun alkupuolella luin sitä paitsi kitaralehtiä paljon säännönmukaisemmin kuin nykyään (Guitar Playeria siksi että tykkäsin lehdestä, Guitar Worldia sen ”Guitar Sam” -sarjakuvan lisäksi siksi, että lehden joka numeron ”mitä Yngwie Malmsteenille kuuluu tässä kuussa” -jutut olivat jotenkin niin… liikuttavia), ja Jerry Cantrell oli pahimman tilulilukauden päättymisen jälkeen yksi amerikkalaisjulkaisujen vakiohaastateltavia.
Eikä lainkaan aiheetta. AIC heitti hienon keikan ja sai tuntemaan tarvetta tutustua tuotantoonsa paremminkin.
(Hieman jäi tietysti pohdituttamaan ajatus Alice in Chainsista ”legendana” tai ”veteraanibändinä”: se on monessakin mielessä molempia. Mutta AIC aloitti uransa siinä vaiheessa kun minun musiikilliset tekemiseni olivat jonkinlaisessa – Karstaa siteeratakseni – wannabe-hasbeen-vaiheessa. Tarkoittaako tuo, että minä olen niin keski-ikäinen että veteraanitkin ovat minua nuorempia?)
Van Dyke Parks on niin legenda että on minua kiistämättömästi vanhempi. Hänenkään musiikilliseen visioonsa en ole koskaan perehtynyt sen tarkemmin, vaikka tietysti olen niitä kuullut, samoin hänen yhteistyötään mm. Ry Cooderin ja Beach Boysin kanssa. Ison tanskalaisorkesterin ja useiden solistien voimin sunnuntaiaamuna heitetty keikka oli mainiota kuunneltavaa, mutta ei tehnyt minusta käännynnäistä. Tai ehkä minä olen vain niin ennakkoluuloinen orkesterimusiikin ja etenkin viihdeorkesterimusiikin suhteen?
Lisää legendoja. Motörheadia löytyy hyllystä (aikoinaan Rumban arvostelukappaleena saatu) neljän cd:n boksi, mutta tämä livekeikka oli ensimmäinen elävä kosketus.
Motörheadhan ei ole oikeastaan missän mielessä metalli- tai edes heavybändi. ”We are Motörhead and we play rock’n’roll”, kuten Lemmy julisti pariinkin kertaan setin aikana. Pohjimmiltaan bändin musiikki onkin ehtaa viisikymmentäluvun rokettirollia, jossa Lemmyn matalavireinen, nelikielinen komppikitara hoitaa sen mitä Little Richard ja Jerry Lee Lewis soittivat vasemmalla kädellään, ja bändin kulloinenkin soolokitaristi huolehtii pianistin oikeasta kädestä. (Varsinaista basistiahan bändillä ei ole: puute korvataan nostamalla bassorumpuja vielä vähän kovemmalle.)
Livenä trio näytti ja kuulosti siltä kuin pitikin. Motörheadin musiikki on ajatonta ja kuulostaa aivan yhtä… mielipuoliselta… kuin silloin kun kuulin ”Ace of Spadesin” ekaa kertaa radiosta joskus vuonna 1980. Mutta vaikka aika ei ole syönyt musiikkia, se kyllä alkaa näkyä itse Lemmyssä. Ei hän ole tietääkseni ennenkään keikoillaan mitenkään tanssahdellut, mutta vähäinenkin lavaliikunta oli selvästi vanhan miehen liikkumista. Parran ja hiuksien musta purkkiväri näytti miltei rivon keinotekoiselta.
Ehkä oli parasta nähdä bändi juuri nyt, ennen kuin Lemmy osoittautuu liiankin kuolevaiseksi.
Yksi festareiden suuria odotuksen kohteita oli festivaalin päätöskonsertti. Princeä olen diggaillut ainakin jonnin verran aina ”When Doves Crystä” alkaen, mutta herran uran kiemurat olivat jättäneet epäselväksi, mitä keikalta oikeastaan saattaisi uskaltaa odottaa.
Se mitä yleisö sai oli tavattoman jämäkkä ja hyvähenkinen puolentoista tunnin funk-oppitunti. Princen omien klassikoiden lisäksi settiä oli täydennetty mm. Chicillä ja encoreissa runsaalla annoksella Sly and the Family Stonea. Maestro itse näytti (videotaulujen ilmeiden perusteella) nauttivan musiikistaan, loistavasta bändistään ja yleisön reaktioista.
Tuntui vain, että setti oli vähän väkivalloin leikelty lyhyemmäksi jostakin kolmituntisesta konserttiohjelmistosta. Huikean alun jälkeen olin jo melkein vannomassa tätä pakettia koko festivaalihistoriani timanttisimmaksi setiksi, mutta sitten seurasi pitkä, kitarasooloinen ja gospelvetoinen hidas väliosa, joka päätyi (vähän odotetustikin) ”Purple Rainiin” – johon varsinainen setti sitten päättyi. Encoreissa päästiin taas kunnon vauhtiin, mutta silti paljon herkkupaloja jäi puuttumaan. No, hieno päätös hienoille festareille joka tapauksessa.
Etukäteen suuria odotuksia olin kasannut tietenkin myös Patti Smithin niskaan, eikä leskirouva niitä pettänyt. Patti on vanhentunut paljon tyylikkäämmin kuin Lemmy, huolimatta elämänsä tragedioista ja viidestätoista kotirouvavuodesta Waven ja Gone Againin välissä. Sitä paitsi Pattin nykybändissä on enemmän 70-luvun legendaarisen Patti Smith Groupin jäseniä** kuin Motörheadissa on alkuperäisiä tai edes Ace of Spades -kokoonpanon miehistöä.
Pattin setti oli kyllä silkkaa nostalgiaa: muutamaa coverversiota, kuolleille ystäville omistettua ”Beneath the Southern Crossia” ja ”People Have the Poweria” lukuun ottamatta koko setti koostui jykevällä kädellä soitetuista PSG:n kauden klassikoista. Ja mitä yli kuusikymppiseen Pattiin itseensä tulee, ”siinä naisessa on edelleen munaa”, kuten kaverini Arska on todennut. Komea keikka, parhaita mitä olen Pattilta nähnyt. Ehkä olisin mielelläni kuullut seassa vähän lausuntaakin, Patti kun osaa lukea runojaankin särmäisellä otteella. Mutta en valita, en.
Roskilden festareilla on tietysti koko ajan menossa paljon muutakin kuin rokkibändejä. Lauantaiaamuna lepuuttelin jalkojani ennen menoa katsomaan jotakin keikkaa jollekin lavalle. Paikalle kuitenkin pelmahti naiskuoro, ja jäin kuuntelemaan. Tanskalaiskuoron nimi jäi epäselväksi, mutta hienosti sovitetut ja loistavalla otteella lauletut kappaleet kyllä tekivät vaikutuksen.
Festivaalialue oli myös täynnä erilaisia kuvataideteoksia, joista suurin osa oli, festarien teemaan sopivasti, kierrätysmateriaaleista tehtyjä tai muuten kierrätyshenkisiä. Myös teatteria ja elokuvia nähtiin.
Jonkinlainen käsitetaideteos tämäkin: kuulokedisko. Idea on loistava. Sisääntulijalle ojennetaan langattomat kuulokkeet, joiden kautta kuunnella deejiin soittamaa musiikkia ja tanssia musan tahdissa. Jos tekee mieli jutella tanssikaverin kanssa, luurit pois ja selviää ihan normaalilla puhevolyymillä.
Juttukaveriksi sattunut englantilainen kertoi vastaavanlaisesta projektista, jossa kuulokkeissa oli viisi kanavaa, joiden avulla valita mieleisensä paikan viiden deejiin soittamasta musiikista.
Festarin pyörittäminen vapaaehtoisvoimin on tarkoittanut aina myös sitä, että järkkärit ja muu porukka tuntuvat tykkäävän meiningistä ja suhtautuvat yleisön jäseniin kuin vertaisiinsa. Poissa on aina ollut niin monen suomalaisen bisnesfestarin järkkäreiden paskahousuinen pelko ja ahdistunut ylimielisyys. Ja ”kindness is contagious”, kuten sanotaan. Myös yleisöllä on kivaa, ja myös yleisö suhtautuu sekä järkkäreihin että niihin muihin lähes sataantuhanteen henkeen sympaattisesti ja kohteliaasti. Sekavimmatkin sönköttäjät muistivat lähtiessä toivottaa hyvää festarinjatkoa. Keikkojen aikana yleisöä tarkkailevilla järkkäreillä ei tuntunut olevan juuri muuta tekemistä kuin ojennella porukalle vesimukeja, helteisessä säässä erittäin tärkeä tehtävä.
(Minulla ei ole aavistustakaan, keitä yllä olevan kuvan pariskunta on. Mutta he halusivat että heistä otetaan kuva, joten minähän otin.)
Roskilde on ollut aina eturivissä järjestelyjen suhteen, myös ruokahuollon kannalta. Juuri Roskildessa tajusin, että festariruoalla voi olla muitakin vaihtoehtoja kuin se, ottaako grillimakkaraansa ketsuppia vai sinappia.*** Roskildessa olen syönyt ensi kertaa falafeleja, Roskildessa tutustuin ensi kertaa sellaisiin isoihin, suola-alustalla paistettuihin kokonaisiin uuniperunoihin, joihin laitetaan jotakin kastikesörsseliä päälle. Vasta pikku hiljaa 80-luvun mittaan Provinssirockiinkaan alkoi ilmestyä ensimmäinen pakastepizzanpuolikkaiden myyntikoju. Ruokahuolto toimi tänäkin vuonna mainiosti. Erityispisteet thaimaalaiselle ravintolalle, jonka tiskille oli kyllä suurimman osan aikaa kymmenien metrien jonot.
Itseäni ei ole onneksi koskaan ahdistanut olla suurissa väkijoukoissa: näillä festareilla porukasta ei nimittäin kyllä pääse eroon oikein mihinkään. Päädyin sattumalta majailemaan leirintäalueen syrjäkulman ”Clean and quiet” -alueelle, joka yllättäen pysyikin siistinä koko ajan, ja joka oli sentään, festivaalileirintäalueeksi, aika hiljainen. (Silti heräilin joka yö miltei korvanjuuresta tulevilta kuulostaviin tanskankielisiin keskusteluihin naapuriteltoista.)
Matka omalta siistiltä leiripaikalta festarien omalle junalaiturille kyllä paljasti maanantaiaamunakin, että kyse oli tosiaan poikkeuksellisesta pläntistä. Tyhjenevän alueen kaaos oli melkoinen. Toivottavasti vapaaehtoiset jaksoivat siivota, ja toivottavasti jaksavat järkätä jatkossakin yhtä hienoja festareita.
* * *
Festareilta palattua menikin melkein kaksi vuorokautta ennen kuin olin jälleen livemusiikin äärellä. Michael Monroe äänitti tulevaa livealbumiaan Tavastialla, ilmeisesti lähinnä kutsuvieras/faniyleisön edessä. Melkoisen verevää settiä olikin tarjolla. Mukana oli sitä paitsi se Hanoi Rocksin klassisen kokoonpanon soittaja joka ei ollut taannoisessa Hanoi Rocks -reunionissa, eli basisti Sami Yaffa. Livelevystä saattaa hyvinkin olla tulossa melkoisen railakas rokkipläjäys. Ainakaan eilen ei kuultu yhtään hituria. Ja nyt setissä oli myös Hanoi-lempparini ”Motorvatin’”.
Seuraavan kerran lauantaina, samassa paikassa.
___
* Hylyn puumateriaalin analyysi oli paljastanut, että alus oli itse asiassa rakennettukin Irlannissa ja purjehtinut sieltä rakentajiensa esi-isien maille koilliseen.
** Pattin itsensä lisäksi kitaristi Lenny Kaye ja rumpali Jay Dee Daugherty. Kahta muuta PSG-läistä ei lavalle enää saisikaan: kosketinsoittaja Richard Sohl on kuollut ja basisti/kitaristi Ivan Kral on nykyään lähinnä elokuva-alalla.
*** Olin pitkään sitä mieltä, että joku suomalainen makkaratehdas valmistaa erityistä ”festivaalimakkaraa”. Mistään muualta ei saanut yhtä vähälihaista, yhtä rasvaista ja yhtä mautonta makkaralaatua.
Johannes Heinosen työt oli suljettu Haihatuksen perinteisestä ”shopping paradise” -myymälästä erotettuun, lukittuun konttiin. Avaimen sai lippukassalta, tosin ainakin meidän kohdallamme avain ojennettiin tullessa ilman että sitä olisi tarvinnut erikseen kysellä.
Palasimme lauantai-iltana isäni nykyisestä kotikaupungista Antibesista kahden viikon reissulta. Tämänkertaiset joulunpyhät kuluivat siis tavallista lämpimämmässä ilmastossa: Ranskan Rivieralla mittari pysytteli enimmäkseen nollan yläpuolella, välillä plus kymmenenkin yläpuolella, ja rankkasateitakin oli vain muutamina päivinä. Lunta kyllä näkyi Nizzanlahden toiselta puolelta kajastavilla vuorilla… ja toisinaan kukkuloilta kaupunkiin tulleiden autojen katoilla. Côte d’Azur on sekä ilmastollisesti että kulttuurihistoriallisesti vähintään yhtä paljon Italiaa kuin Ranskaa.
Olen viimeksi käynyt Ateenassa kesällä 1968. Olin kuusivuotias, menossa (vuoden verran alaikäisenä) kouluun ja oppinut lukemaan jonkin verran aikaisemmin, joten ensimmäisiä koskaan lukemiani kirjoja oli Kreikan matkaopas. Erotan yhä edelleen doorilaisen, joonialaisen ja korinttilaisen kapiteelin toisistaan, enkä minä ollut se joka pitkän matikan lukioluokan historiankokeessa puhui pylväiden yhteydessä ”epiteelistä”.
Äidin tavaroiden joukosta tuli kerättyä ensimmäisenä talteen – ja skannattavaksi – vuonna 1991 tekemämme Kiinan-matkan kuvamateriaali. Reissu poikkesi melkoisesti tavallisista turistimatkoista. Äiti oli nimittäin lukenut muutama vuosi aikaisemmin kuolleen tätinsä (ja minun kummitätini) päiväkirjat tämän lähetyssaarnaajavuosilta Kiinassa 1934-45, ja hänen mielestään niissä oli ainesta kirjaksi. Niinpä reissasimme kymmenkunta päivää Hunanin maakunnan pohjoisosissa, tutustuimme paikallisiin kristillisiin yhteisöihin ja onnistuimme – osin sattumankin kauppaa – tapaamaan useita ihmisiä, jotka olivat tunteneet Helvi-tädin. Vietimme myös reissun lopuksi muutamia päiviä Beijingissä tutustumassa nähtävyyksiin.
Materiaalin läpikäymiseen, järjestelemiseen ja sulattelemiseen menee epäilemättä pitkään. Aloitin hankkeen skannaamalla tuon yhden reissun valokuvat. Ne ovat toistaiseksi ainoa sisältö kahden muun lähivuosien kirjaprojektien viereen nostetussa uudessa mapissa, jonka selkämykseen oli väistämättä jo tässä vaiheessa syytä kirjata järjestysnumero ”yksi”. Aikaa myöten sinisiä mappeja kertyy rivistöön taatusti paljon lisääkin.
