Sisko lähetytti poikansa välityksellä muutamia purjehduskuvia Hong Niang -džsonkistamme, joten julkaistakoon niistä pari kappaletta parin päivän takaisen ”oletteko nähnyt näitä veneitä?” -bloggauksen jatkoksi. Ensin keulan suunnasta, mistä kyljillä olevat sivukölit erottuvat hyvin (molemmat on nostettu yläasentoon, koska myötäiseen purjehtiessa ne vain hidastaisivat):
Sitten sivulta:
Molemmissa kuvissa perää pitävä, otsapantainen ja kiusallisen hoikka pitkätukkahippi olen muuten minä.
Helsingin Venemessut alkavat perjantaina. En ole käynyt Venenäyttelyssä – kuten tapahtumaa on meillä aina kutsuttu – luullakseni sitten 1970-luvun enkä luultavasti käy tälläkään kertaa. Tai ehkä pitäisi kokeilla? Venenäyttely oli lapsuudessa iso juttu, jossa kierrettiin isän kanssa innokkaasti tutkimassa veneitä ja niiden varusteita, joihin meillä ei yleensä ollut varaa.
Oli meillä kyllä veneitä, useampiakin, ja siitä syystä ajattelin pitää täällä blogin puitteissa pienen yksityisen venenäyttelyn. Osa näistä veneistä on nimittäin perin helposti tunnistettavia, ja olisi kiinnostavaa tietää, ovatko ne sattuneet jonkun toisenkin kohdalle joskus, tai tietääkö joku missä veneet nykyään ovat. (Jos ovat: epäilen, että osa niistä on luultavasti päätynyt juhannuskokkoon tai kaatopaikalle jo hyvän aikaa sitten alettuaan olla liian huonokuntoisia turvalliseen vesilläliikkumiseen.)
Meidän perheemme vene numero yksi oli omana aikanaan sen verran tavanomainen, että se olisi saattanut tulla myöhemmin omallekin kohdalle ilman että olisin itsekään kiinnittänyt asiaan huomiota. Skitariksi kutsumamme Sofa-merkkinen tuulilasivene oli meillä kesän 1970. Moottori oli 20-hevosvoimainen Johnson, eli juuri ja juuri niin pienitehoinen ettei venettä tarvinnut rekisteröidä. Vaalean turkoosi kansi, valkoinen runko. Tässä vene on laiturissa jossakin Sipoon tietämissä sijaitsevassa Ängsholmen-nimisessä saaressa, josta Tapu-enoni oli vuokrannut kesämökiksi vanhan puutalon. Tapu istuu todennäköisesti oikealla näkyvän kanootin takatuhdolla. Etutuhdolla olemme luultavasti minä ja pikkusiskoni Tuija.
(Kanootti oli Tapulla vielä monta vuotta, mutta lopulta hän kyllästyi sen kunnossapitämiseen ja antoi sen minulle nimipäivälahjaksi. Järkevää kyllä, annoin jo vähän vaarallisen huonokuntoisen kanootin jäädä lahoamaan enon mökin rantaan.)
Suomalaisvalmisteisia Sofa-veneitä oli 1970-luvun alussa liikkeellä paljonkin, mutta merkki sai pian huonon maineen – niin huonon, että Merenkulkuhallitus taisi jopa kieltää erään yhtiön mallin käytön ja/tai valmistamisen. Iso ongelma oli yhtiön omistaja ja perustaja, entinen huippukilpaveneilijä S. O. Fagerström, joka reagoi sekä viranomaisten, lehtien että veneilijöiden esittämiin laatuongelmiin lähinnä räyhäämällä, huutamalla, uhkailemalla ja väittämällä kaikkia kielteisiä tietoja valehteluksi. Yhtiö siirtyikin sittemmin valmistamaan laitureita.
Vene numero kaksi eli Ohukainen nähdään tässä seuraavana kesänä Kirkkonummen Elisaaren rantaruovikossa. Kannella istuu sisareni, minä seison pressun edessä. Ohukainen oli kahdeksanmetrinen ns. kalastajamallinen vene, mutta sirompi ja kapeampi kuin useimmat kaltaisensa. Siitä nimi. Monien kalastajamallisten tapaan siinä oli Vickström-merkkinen keskimoottori, mutta tuon ajan saaristo-soundtrackiin oleellisesti kuuluvien yksisylinteristen put-put-puttajien sijaan isompi, kolmisylinterinen malli. Kyse saattoi olla käyttäjäongelmasta, mutta meillä moottori ei koskaan toiminut erityisen luotettavasti (vaikka yksisylinterisillä oli legendaarisen varmojen vehkeiden maine). Ohukaisella vietetyn kesälomareissunn jälkeen veneen lokikirjaan taisikin tulla ensimmäinen Tuijan lakoninen loppumerkintä: ”Ja sitten meidät hinattiin kotiin.”
Numero kolmonen, nimeltään Kaappari*, olikin sitten lievästi sanoen huomiotaherättävä vene. Kymmenmetrinen runko oli ollut alkuaan luotsien työvene, ja sen päälle joku oli rakentanut matalan keulakajuutan ja seisomakorkean peräkajuutan niin, että lopputulos yritti näyttää vanhan ajan galeonin* rungolta. Tuuli osui varsin tehokkaasti korkeaan peräkajuuttaan, ja kun leveän, kymmenen metriä pitkän ja painavan veneen voimanlähteenä oli varsin heikkokuntoinen, mutta sitäkin äänekkäämpi Bedford-kuorma-auton dieselmoottori (vieläpä alkuperäisen autovaihteiston kera), meno muistutti välillä enemmän ajelehtimista kuin tyylikästä kulkua. Molempina Kaappari-kesinä (1972 ja 1973) lomat kuluivatkin pääosin Elisaaren ja Stor-Svartön kaltaisten saarten rannassa lekotellessa. Tuuli osui peräkajuuttaan rannassakin, ja meidän kiinnitysköysiratkaisumme olivatkin yleensä melkoisia verkostoja.
Molempina kesinä meidät hinattiin takaisin, ja jälkimmäisenä tilanne oli pimeällä ja aallokkoisella selällä välillä sen verran pelottava, että äiti (joka kuvassa seisoo keskilaivan avotilassa konekopan vieressä) ilmoitti rantaan päästyämme, ettei enää astuisi minkäänlaisiin veneisiin. Hänen päätöstään ei käynyt pyörtäminen, ja isä hommasikin seuraavan veneensä vasta muutamia vuosia avioeron jälkeen 1980-luvun alussa.
Kaappari on näistä veneistä ainoa, jonka olen nähnyt senkin jälkeen kun se ei enää ollut meillä: 1980-luvun alkupuolella se oli monta kesää Helsingin Meriveneilijöiden laiturissa Kulosaaressa, aivan metrosillan vieressä.
Huomasin juuri, ettei minulla ole yhtään kunnollista kokokuvaa numero nelosesta, jonka nimi oli Hong Niang (kuten minä sen kirjoitin) tai Hongnjang (kuten isä sen kirjoitti), mutta jota yleensä sanottiin ”dšonkiksi”. Kaapparin lailla dšonkki oli jonkun (legendan mukaan oopperan lavastajan) idea, jossa entinen ”oikea” alus muutettiin joksikin fantastisemmaksi. Vanhaan puiseen pelastusveneeseen oli tehty ns. valaskansi, laitettu iso vannasperäsin ja kaksi mastoa, joissa oli kiinalaistyylinen dšonkkitakila. Vähän niin kuin tässä veneessä, jonka kuvasin vajaata kymmentä vuotta myöhemmin Hunanissa:
Meidän dšonkissamme oli kuitenkin kaksi mastoa ja kaksi punaista purjetta. Minulla ei ole kuvaa siitä purjehtimassa, joten lainaan tuohon viereen Bruce Roberts -nimisen venesuunnittelijan 
luonnosta, joka näyttää vähän samanlaiselta kuin oma dšonkkimme.
Dšonkkitakila on sinänsä loistava idea – tehokas ja helppo käsitellä pienelläkin miehistöllä*** – ja jos saisin päähäni rakennuttaa itselleni purjeveneen, saattaisin hyvinkin takiloituttaa sen samanlaisella rikillä. Mutta meidän dšonkkimme toteutus ei ollut suunnattoman hyvin mietitty tai toteutettu.
Lisäkimuranttius oli köliratkaisu. Pelastusveneen rungon alla oli vain yksi lisäpalkki, ja turkkilautojen alla, pohjalaudoituksen sisäpuolella, kuusi painavaa rautaharkkoa painolastina. Veneen molempiin kylkiin oli kiinnitetty vanhojen hollantilaisjahtien tyyliset kääntyvät sivukölit, joista suojanpuoleinen laskettiin alas pitämään alusta paremmin kurssillaan.
Kiinalaistyyliä korosti vielä pieni keulalevitys ja pystysuoraan keula- ja perävantaaseen kirjoitettu nimi, jonka tekstimallin käväisin kysymässä Kiinan suurlähetystön pihalla vastaan tulleilta sopivan näköisiltä herrasmiehiltä.
No jaa, ei se itse asiassa ihan huonosti purjehtinut, parhaimmillaan. Dšonkkitakila on tehokas tuulienergian hyödyntämismuoto. Hong Niangin toteutus oli tosin vähän kömpelö. Kömpelyys – ja mukana olleiden kokemattomuus – aiheutti vähän vaarallisen tilanteen palatessamme turhan kovalla tuulella Helsinkiin eräästä Limeksen tutorviikonlopusta Sipoon Norrkullassa. Painava, bambulatoilla jäykistetty isopurje luiskahti sitä laskiessa epämääräiseksi nipuksi, jonka toinen pää oli asiallisesti kiinni mastossa, mutta toinen pää roikkui meressä, hidasti ja väänsi kurssia sivulle. Eikä apumoottorikaan käynnistynyt. Onnistuimme ohjaamaan veneen Suomenlinnan ohi NJK:n venesatamaan Eteläsataman keskellä olevassa saaressa – tai itse asiassa mutamatalikolle vajaan kymmenkunnan metrin päässä laiturissa, mistä meidät sitten hinattiin rantaan (ja seuraavana päivänä omalle venepaikalle Mustikkamaalle).
Dšonkin aikoina olin oppinut tykkäämään veneen kevätkunnostuksesta, jota olin kymmenen vuotta aikaisempien veneiden aikana inhonnut. Kun vene sitten myytiin 1980-luvun puolivälissä, isä ja hänen vaimonsa katsoivat minun lunastaneen työnteolla veneestä kolmanneksen osuuden, joten myyntisummastakin osuuteni oli opintolainalla ja kesätöillä elävälle varsin mukava useamman tuhatmarkkasen potti. Jollen väärin muista, ostaja (olisikohan hänen etunimensä ollut Arioutsi tai jotakin vastaavaa?) ainakin aikoi viedä veneen Saimaalle, mutta tarkempaa tietoa minulla ei ole.
Mutta kuulisin mielelläni, jos jollekulle on sattunut tämän näköisiä paatteja kohdalle.
___
* Kuten kaikki tietysti tietävätkin ”kaappari” on (vähän) eri asia kuin ”merirosvo”. Kaappareilla oli jonkun maan, useimmiten ja kuuluisimmin Englannin, myöntämä ns. kaapparikirja, joka antoi heille luvan kaapata ja rosvota niiden maiden kauppa-aluksia, jotka olivat sodassa kaapparikirjan myöntänyttä valtiota ja hallitsijaa vastaan. Muut maat suhtautuivat kaappareihin merirosvoina – mikä tarkoitti kuolemantuomiota, usein ilman oikeudenkäyntiä – samoin omakin maa, jos kaappari oli rosvonnut vihollisen laivoja sen jälkeen kun maiden välille olikin ehditty solmia rauha. Tuohon aikaan laivat saattoivat olla merellä kuukausikaupalla vailla yhteyksiä mihinkään, joten tämä ei ollut mitenkään epätavallista. Mutta jos välttyi hirttotuomiolta, kaapparitoiminta oli melkoisen rahakasta bisnestä, etenkin Francis Draken ja Walter Raleighin kaltaisille espanjalaisten kultalaivojen ryöstelijöille.
** Seuraa meriterminologinen vuodatus: 1400-1500-luvuilla käytetyn laivatyypin nimitys galeoni maakrapukäännetään perinteisesti ”kaljuunaksi”, mutta oikeasti kaljuuna on 1400–1800-luvun purjelaivojen keulassa oleva uloke, joka käytettiin mm. keula- ja halkaisijapuomin purjeiden käsittelyyn ja miehistön käymälänä. Joissakin meritermistöissä galeoni-laivatyyppi suomennetaan muotoon kaljuuni, i:llä, mutta minä en kyllä suostu moista sanahirvitystä käyttämään. Pysyttäydyn galeonissa, jonka olen Björn Landströmin kirjoista nuorna oppinut.
*** Tapana on aina mainita, että kuuluisa yksinpurjehtija Herbert Hasler – joka kehitti monien yksinpurjehtijoiden(kin) käyttämän Hasler-tuuliperäsimen – ylitti Atlantin modifioidulla pohjoismaisella kansanveneellä, johon hän oli tehnyt dšonkkitakilan.
Alkaa olla aika taantua perinteisiin riitteihin ja tarkastella kulunutta vuotta. Pitkään nukutut, hämyiset, nopeasti ohi vilahtavat välipäivät ovat oivaa aikaa ajatella muita aikoja. Kirjailija-Mäkelälle vuoden merkkitapaus oli tietenkin viidennen romaanin Muurahaispuun ilmestyminen helmikuussa.
Muurahaispuu eteni vähän erilaiseen kirjalliseen suuntaan kuin edelliset romaanini, joten vastaanottoa odotteli väistämättä perin jännittyneenä. Kaikki eivät pitäneet, eivät tietenkään, mutta pääosin palaute on ollut perin rohkaisevaa ja positiivista sekä sf-harrastajien että vähemmän sf-henkisten lukijoiden suunnasta. Erästä yksityisviestillä lähestynyttä lukijaa kirja oli rohkaissut sukututkimuksessa: enpä etukäteen ajatellut että pieni, pysähtynyt kontulalaistarinani olisi tarjonnut innoitusta sellaiseen, mutta… mikäpä ettei. Ei kirjailija voi tietää, millaisia ajatuksia teksti herättää kussakin lukijassa, tai mihin teksti innoittaa tai ei innoita.
Ilahduttavaa on, että kirjan tuntuu löytäneen moni, joka ei erityisemmin perusta tieteis- tai fantasiakirjallisuudesta. Moni on siitä pitänytkin, sf-aineksista huolimatta. Olen mielelläni siltana sf:n ja muun kirjallisuuden välissä.
En voi kieltää, etteikö minua kismittäisi, että oman paikkakunnan valtalehti ei ole kirjaa arvioinut, toisin kuin neljää aikaisempaa. Toisaalta kyseisen lehden Helsinki tuntuu loppuvan jossakin Käpylän tietämissä ja sen jatkuva kuihtuminen sanomalehdestä EK:n tiedotuslehtiseksi on sitä paitsi kutistanut etenkin kulttuuriosaston sivu- ja väkimäärää proverbiaaliseksi postimerkiksi. Kaikkea ei voi mitenkään painaa eikä kaikkeen perehtyä, kun kaikki aika kuluu Palacen talosta toimitettujen käskykirjeiden litteroimisessa ns. pääkirjoituksiksi. Hesarin vanha auktoriteettiasema kulttuurin ylimmäisenä makutuomarina on muisto vain, mikä on sinänsä kaikkien kannalta hyvä asia.
Muurahaispuulle on joka tapauksessa aika jättää jonkinlaiset näkemiit. Tämä lapsukaiseni on muuttanut jo hyvän aikaa sitten kotoa maailmalle ja pärjäilee vallan hyvin ihan itsekseen. On aika keskittyä seuraaviin projekteihin. Paluu edistyy työpöydällä pikku hiljaa ja toivottavasti ehtii muuttua valmiiksi kirjaksi ensi heinäkuun Finnconiin mennessä.
Varsinaisen leipätyöni suomentamisen tuloksista eniten huomiota on saanut Ernest Clinen Ready Player Onen käännös. Ernie osoittautui livenäkin mainioksi veikoksi, ja koko projektista on jäänyt erittäin hyvä mieli. Tulevan conin toisen kunniavieraan Peter Wattsin Sokeanäkö on sekin mainio romaani – perin erilaista scifiä kuin omani, tai mikään tähän asti kääntämäni – ja odottelee parhaillaan kustantamossa toimittajan punakynän kosketuksia. Lisää kiinnostavia käännöshankkeita näyttäisi olevan tulossa. Alkuvuodesta tiedän ainakin palaavani toviksi sellaiseen kirjallisuuteen, josta suomentajanurani viisitoista vuotta sitten alkoi, ja jota en olekaan muutamaan vuoteen kääntänyt. Kyseisen teoksen aihe on sitä paitsi hyvinkin kirjansa arvoinen.
Tänä vuonna myös esiintyjä-Mäkelä on päässyt muutaman kerran ilmaisemaan itseään. Olen ujo, joskus miltei puoliautistisuuteen asti, mutta pidän silti esiintymisestä silloin kun on jotakin mielekästä esitettävää.
Olen kehitellyt pitkään ideaa esityksestä, jossa säestän omia tekstejäni kitaralla ja efektilaitteilla, ynnä lisäksi laulan muutaman laulun. Tänä vuonna oli kaksikin mainiota tilaisuutta esittää tällaista meininkiä yli puolen tunnin mittaisen setin verran. Ensin oli heinä–elokuun vaihteessa Kiimankulman yö -tapahtuma Urjalassa ja puolitoista kuukautta myöhemmin Turconen Turussa. Homma tuntui pääosin toimivan sekä järjestäjien, esiintyjän että yleisönkin mielestä, joten jatkoa on tulossa viimeistään Finnconissa.
Aivan vuoden alussa oli harvinainen tilaisuus yhdistää kirjallista ilmaisua poliittiseen toimintaan, kun piipahdin parissakin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tilaisuudessa lausumassa tekstiäni (toisella kerralla Anssi Kelan säestämänä). Kampanja oli kerta kaikkisen hieno, ja vaikka tulos ei ollutkaan ihan toivottu, se oli paljon, paljon parempi kuin kukaan olisi ennen ensimmäistä kierrosta osannut odottaa. Tuntui taas hienolta olla suomalainen. Johtuiko sitten presidentinvaalien voittajasta vai mistä, mutta tänä vuonna kaikkein irvokkaimpia, typerimpia ja niljakkaimpia poliittisia kommentteja on perssuomalaisten sijaan kuultu nimenomaan (nuorten ja vanhojen) kokoomuslaisten valopäiden möläytteleminä. Toivotaan, että Jimmy Cliffin ennustus the harder they come the harder they fall pitää tälläkin kertaa kutinsa.
Toisen vaalipäivän tuloksia seurasimme hitaiden ja pätkivien nettiyhteyksien päässä Gambiassa.
Tämä toinen visiittimme Afrikassa (ensimmäinen oli Egyptiin pari vuotta sitten) oli viikonmittaisuudestaan huolimatta hieno, silmiä ja mieltä avartanut kokemus. Paikan päällä kuva on perin toisenlainen kuin täällä lehtien ja television varassa: uutisia ovat vain poikkeukselliset (negatiiviset) tapahtumat, ei (paljon myönteisempi) arkinen olo ja elo. Iso kiitos reissun hienoudesta kuuluu loistavalle kollegalle Jaana Kapari-Jatalle, joka järjesti meille loistavan oppaan ja oli itsekin mukana monella retkellä.
Oletin, että tämän vuoden kaukomatkailut jäisivät tähän helmikuiseen, mutta väärinpä oletin. Ihana Sippi järjesti aikamoisen yllätyksen keräämällä 50-vuotisjuhlavieraiden yhteislahjan, pariviikkoisen kiertomatkan Yhdysvaltain etelävaltioihin. Matkan etenemistähän saitte seurata lokakuussa miltei reaaliajassa tässä blogissa.
Jälleen oli tilaisuus avartaa mieltään ja oikoa ennakkoluulojaan. Suuria yllätyksiä ei tullut, mutta kyllä näkemus ihmisistä ja elämästä avartui ja monipuolistui tälläkin kertaa. Taas löytyi paikkoja, joihin pitää ehdottomasti päästä uudelleen!
Viidenkymmenen vuoden ikä ei ainakaan toistaiseksi ole ahdistanut tai masentanut. Tällä hetkellä tuntuu, että mahdollisuuksia ja tilaisuuksia mieleisten asioiden tekemiseen on ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Terveyskin on paria (enimmäkseen vasempaan jalkaan liittyvää satunnaista) pikkukremppaa lukuun ottamatta pysynyt hyvänä, ja etenkin psyyken osalta ilmiselvästi parantunutkin 90-luvun kolmikymppisen masennuksen alhosta. Siitäkin kuuluu iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sipille.
Järjestötoiminnan osalta tämä vuosi on ollut aikaisempia hiljaisempi: minulla on taipumus päätyä vähän kausittaisesti turhankin moneen hallitukseen, johtokuntaan ja luottamustehtävään, mutta nyt ne ovat olleet taas vähentymään päin. Ensi vuonna jäljellä on vain kaksi kertaa vuoden mittaan kokoontuva (Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan) Helsingin Teatterisäätiön edustajisto, sillä nelivuotinen pesti Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnassa on päättymässä. Vihreillä oli tällä kertaa ilahduttavan paljon innokkaita halukkaita luottamustehtäviin, ja koska en itse ollut mukana syksyn kunnallisvaaleissa, ”ranking-sijoitukseni” putosi edelliskertaa alemmaksi. Tuskin järjestöjyräurani tähän tyssähtää, eiköhän sitä tule aikaa myöten päädyttyä toimeen jos toiseenkin. Välillä voi vähän huokaista kaikessa rauhassa ja nauttia siitä, ettei tarvitse tänäkään iltana matkustaa jonkun kokouksen perään kaukaiseen kantakaupunkiin.
Säästyvän ajan voi käyttää vaikka hyvän kirjallisuuden lukemiseen, etenkin nyt kun touhuun on joulupukin tuoma uusi ja uudenaikainen välinekin.
Olen havitellut e-kirjalukijaa jo tovin. Kevyt ja kesäauringossakin tietokonetta paremmin luettavissa oleva laite kulkisi tiiliskiviä paremmin mukana, ja lisäksi siitä voisi hyvinkin olla ammatillista hyötyä: kääntäjä tarvitsee sitaatteja, viitteitä ja letkautuksia varten laajan kokoelman klassikkoja, ja jos klassikkokokoelmaan yhdistyy vielä hakutoiminto, ammatin harjoittaminen helpottuu taas hieman.
Kun aikanaan vuoden 1989 tienoilla hankin cd-soittimen, ensimmäiset levyhankinnat olivat Robert Johnsonin The Complete Recordings -boksi ja Kari Peitsamo & Ankkulin esikois-LP Jatsin syvin olemus. Tässä hengessä aloitin myös e-kirjallisuuteen perehtymisen: ensimmäinen laitteella lukemani kirja nimittäin oli syyrialaisen Lukianos Samosalaisen miltei kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoittama Tositarina, tiettävästi jotakuinkin ensimmäinen länsimainen kirjallinen kuvaus matkasta Kuuhun (ja monesta muustakin fantastisesta seikkailusta). Kertomuksena Tositarina vertautuu enemmän Cyrano de Berceracin ja Jonathan Swiftin poliittisiin satiireihin kuin myöhempään tieteiskirjallisuuteen. Se on kuitenkin niin lyhyt ja niin ensimmäinen, että sen voi kyllä laskea jokaisen sf-harrastajan pakollisiin luettaviin. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, minun lukulaitteessani oli ja on Gutenberg-projektin julkaisema (ilmainen) englanninnos.
(Suomenkielisten klassikkojen ilmaisia e-kirjaversioita löytyy puolestaan Lönnrot-projektin sivuilta. Ne ovat epub-formaatin sijaan yksinkertaisessa txt-muodossa, mutta sisällysluettelojen sun muiden puute on korkeintaan pikkukiusa.)
Vuotta 2012 on jäljellä enää pari päivää. Ne, jotka ovat tänne asti jaksaneet lukea, ovat epäilemättä huomanneet, että minulla on ollut hyvä, innostava, tulevaisuudenuskoa luonut vuosi. Valoisalla vuodella on silti ollut myös varjonsa: Suomen yleistä ilmapiiriä jäytävä sääty-yhteiskunnan paluun aave, henkilökohtaisemmalla tasolla erään tietyn edelleenkin venyvän ja paikoillaan junnaavan perintöasian selvittelyn hitaus ja, kaikista synkimpänä, ystävän perheessä tämän kuun alussa tapahtunut odottamaton sairastuminen ja kuolema.
Kaverin kanssa tuli pohdiskeltua, miten paljon enemmän valokuvia nykyään otetaan, kun kameroiden, kännyjen ja tablettien muistikorteille mahtuu niin valtavan paljon enemmän otoksia kuin ennenvanhaisille filmirullille. Nykyään ahdistaa ajatuskin siitä, että olisi käytössä vain 12, 24 tai 35 kuvaa, ennen kuin tallennusväline on täysi. Filmi ei ollut halpaa, eikä kehitys (ja paperikuviksi kopiointi) etenkään.
Minua se ei aina haitannut. Räpsin kuvia tuosta ja tästä erityisemmin miettimättä, miksi ihmeessä filmiä piti taaskin tuhlata tuohon tai tähän. Kokeilin kaikenlaista. Sinänsä hyvä idea, mutta järkevän kokeilijan olisi kannattanut edes merkitä muistiin, millaisilla valotus-, aukko- ja muilla säädöillä niitä kokeiluja tuli räpsittyä. Kehitetty filmi (ja mahdolliset kopiot) kun olivat käsissä hyvässäkin tapauksessa vasta viikon–parin kuluttua kuvaustapahtumasta, eikä muisti aina palauttanut mieleen mitä olikaan tullut kokeiltua.
Toisinaan olisi ollut hyväksi merkitä muistiin myös, mitä kuvassa oikein oli tarkoitus olla.
Luulisin, että tuo keskellä oleva läiskä on rihmakala. (Tarkempaa lajia en enää muista. Helmirihmakala?) Kuva on varnaankin otettu Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla, jossa asuin silloisen avovaimoni kanssa 1980-luvun loppupuoliskolla. Tilanjakajana toimineen akvaarion toisella puolella näkyvistä mustista varjoista jotkut saattavat olla asuinkumppanini ohimo ja käsi.
Lemmikkieläimiä, muitakin kuin akvaariokaloja, on tietysti ihan soveliasta ja sosiaalisesti hyväksyttyäkin valokuvata. Minunkin kokoelmissani on melkoinen valikoima 1970- ja 1980-luvun alun kuvia erilaisista maastomuodoista ja huonekaluista, joiden keskellä näkyy epämääräinen musta läikkä. Tuuheaturkkinen, musta villakoira on aloittelevalle valokuvaajalle harvinaisen haasteellinen kohde.
(Tässä joulun 1977 hämyvalossa otetussa kuvassa on tosin päässyt negatiivikin vioittumaan. Filmikuvat eivät välttämättä säily sen paremmin kuin digikuvatkaan.)
Eläinten ohella minulla on ollut ilmeinen vimma kuvata myös esimerkiksi ruukkukasveja ja elottomampia esineitä.
Kuva on meidän olohuoneestamme Keinutieltä noin vuonna 1977. Televisiossa näkyvä havaijipaitainen artisti näyttää aika paljon rumpalilegenda Upi Sorvalilta, joka julkaisi pari mainiota poppislevyä Urpo-nimellä.
Näitä esinekuvia ja muita kokeiluja lukuun ottamatta huomaan kuvanneeni valitettavan vähän koteja, joissa olen asunut, tai arkea ylipäänsä. Onnistuneemmista ja jotenkin järjellisemmistä otoksista suurin osa on juhlista tai matkoilta. Tämä harmittaa oikeastaan kaikkein eniten. Ei, en totisesti kaipaa entisiä elämänvaiheitani, mutta silti olisi mukavaa että niistä olisi jäljellä muutakin kuin muistikuvia. Vaikkapa kaunokirjallisuudeksi väännettäväksi ja muunneltaviksi.
Ainejärjestömme Limes ry:n toimiston 1980-luvulla majoittanut Kirkkokatu 6:n piharakennus olisi tätä nykyä kulttuurihistoriallisestikin kiinnostava, sillä rakennus on jo aikaa sitten purettu ison, modernin viraston tieltä. Minulla on piharakennuksesta muutama aivan käyttökelpoinen kuva ulkopuolelta, mutta sisätilojakin olisi ehkä ollut aiheellista valottaa vähän paremmin.
Siihen aikaan Limeksen toimisto oli yleisesti tunnettu siitä, että ”se näyttää ulkopuolelelta navetalta ja sisäpuolelta kaatopaikalta”, joten voi tietysti olla, että on parempikin jättää todellinen mennyt todellisuus muistojen väritettäväksi, suuntaan tai toiseen.
Kun nyt näihin pimeyden töihin päästiin, todetaan että kyllähän minä kokeilin aikoinani myös tähtivalokuvausta.
Kuten kaikki tietysti tunnistavatkin, tässä loistaa Plejadien eli Seulasten kaunis tähtijoukko Härän tähdistössä. Harvinaista kyllä, näistä kuvista on mieleen jäänyt myös kuvaustietoja. Kuva on otettu 200 millimetrin teleobjektiivilla, mahdollisimman isolla aukolla ja minuutin valotusajalla (niin, että luettelin mielessäni numeroita kuuteenkymmeneen asti). Minuutissa ”taivaankansi” ehtii jo kiertyä hyvän matkaa, ja lisäkiemuroita kuvaan tuottaa, että kamera oli sijoitettu jokseenkin halvalle ja huteralle pöytäjalustalle jäiselle nurmikolle paikassa, jota siihen aikaan kutsuttiin Alppipuistoksi ja joka nykyään tunnetaan Kontulan Kelkkapuistona. Jätemaakumpareet peittivät mukavasti näkyvistä pahimmat katu- ja muut valot, joten valosaaste oli vähäisempää kuin missään muussa kävelymatkan etäisyydellä olevassa paikassa.
Joskus kuvista tuli kokeiluja myös vahingossa. Joku filmikuvaustekniikkaa paremmin tunteva voinee kenties kertoa, miksi ihan tavallinen turistikuva pohjoissaksalaisesta sillasta on muuttunut näin taiteellisen väriseksi.
Festivaalit ovat toki olleet nekin mainioita paikkoja saada aikaan kaikenlaisia mielenkiintoisia, eh, kokeiluja, siitäkin huolimatta ettei minulla ole ollut koskaan tapana käyttää päihteitä muistamattomuuteen tai tolkuttomuuteen asti.
Tämä vuonna 1983 Roskildessa valotettu ruutu on epäilemättä otettu leirintäalueen teltan ovella ja epäilemättä salamavalolla (päätellen siitä miten lähimmät teltannarut loistavat), mutta miksi maisema on niin leimuavan punainen? En tiedä, eikä negatiivi suostu kertomaan.
Festareilla on onneksi ollut aina mahdollisuus myös saada tyylikkäästi epäonnistuneita valokuvia.
Tämä kuva on otettu Roskildessa vuonna 1994 ja se esittää omintakeista kahdeksankielistä sähkökitaraa soittavaa amerikkalaista fuusiojazzaria Charlie Hunteria, josta olin lukenut Guitar Playerin kaltaisista lehdistä. Olen asiasta melko varma.
Miten olisi käynyt digikameran keralla? Olisin varmaankin ottanut kaikki nämä kuvat. Osan näistä olisin epäilemättä poistanut saman tien, tai viimeistään katsoessani kuvia isolta näytöltä. Mutta useimmissa tapauksissa olisin myös ehtinyt nähdä kameran näytöltä, missä (tai miten) meni pieleen, ja minulla olisi ollut tallennusmateriaalia riittävästi niin, että olisin päässyt kokeilemaan samoista kohteista vähän toisenlaisilla säädöillä. Joku monista otoksista olisi saattanut vangita sen, mitä (mahdollisesti) ajattelinkin, tai jotakin muuta vinkeää. Ehkä.
Mutta onnistuin minä tallentamaan joskus filmillekin sitä, mitä oli tarkoitus.
Olisivatko nämä kuvat säilyneet näin kauan, jos ne olisi otettu digikameralla? En tiedä. Olen onneksi melko neuroottinen varmuuskopioija, joten minulla on tallessa runsaasti aivan toimivia, luettavissa olevia tiedostoja jopa 1980-luvun lopulta. Etenkin 1970- ja 1980-luvuilla otetuissa valokuvissa kaikki skröby ei suinkaan johdu huonosta kuvaajasta, huonosta järjestelmäkamerasta* tai huonoista olosuhteista: filminegatiivit rapistuvat aikaa myöten, etenkin kun niitä ei todellakaan ole säilytetty kaikkien sääntöjen mukaisesti. Kovin harva säilyttää.
___
* Käytettynä 1970-luvun puolivälissä ostettu Praktika LTL, jolle kehittyi jossakin vaiheessa suljinvika. Vein kameran ja objektiivit kaniin 1980-luvun puolivälissä ja lähdin rahoilla Ruisrockiin. En koskaan noutanut kameraa – ei itse asiassa ollut aikomustakaan – ja olin monta vuotta vailla oikeastaan mitään valokuvausvälinettä. Muutamaa vuotta myöhemmin ostin Olympus OM-kympin ja laadukkaan pumppuzoomin, jonka jälki oli kyllä selvästi parempaa. Useinmiten.
Lähtiessämme New Orleansista muutamia päiviä sitten näimme jälleen merkkejä siitä, ettei vuoden 2005 Katrina-hurrikaanista ole vieläkään toivuttu.
Uudisrakennuksia on syntynyt, mutta kaupungissa on edelleen paljon tulvaveden tuhoamia autiomörskiä. Six Flags -huvipuistokaan ei ole avannut tätä toimipistettään, vieläkään. Hidasta toipumista vaikeutti republikaanihallinnon töppöilyjen lisäksi Louisianan osavaltiossa(kin) rehottava korruptio, jota on ilmeisesti vähitellen saatu suitsittua, ainakin hieman.
Matkalla Floridaan poikkesimme kahdessa alabamalaisessa paikassa, kahta puolta Mobilen kaupunkia. Bellingrath Gardens on edesmenneen cocacolapullottajamiljonäärin ja hänen vaimonsa kotimuseo ja loistelias, laaja puutarha pienen järven rannalla. Miellyttävän rauhallinen poukama.
Paikallisten(kin) lisäksi ison puiston kokoisessa puutarhassa viihtyy eläimiä, muiden muassa reilun puolen vaaksan mittaisia heinäsirkkoja.
Äijämpi tutustumiskohde oli USS Alabama Memorial -puisto, jossa itse päähenkilö-taistelulaivan lisäksi nähtiin muutakin vanhaa sotakalustoa, muun muassa tämä SR-71 Blackbird -vakoilulentokone.
Itselläni oli etukäteen hieman vaikeuksia suhtautua matkan Florida-osuuteen: se tuntui jälkinäytökseltä kolmen musiikkikaupungin (melkoisesti univelkaa tuottaneen) putken jälkeen. Mutta hyvinhän täällä on viihdytty.
Koko reissun viimeinen yhden yön pysäkki sijaitsi Floridan ”Pannunkahvan” Pensacolassa, ”Redneck Rivieralla”, jossa pääsimme nauttimaan reissun ainoasta uimarantailtapäivästä. Miellyttävän rauhallinen parituntinen kului lojuessa ja uidessa, lintuja katsellessa. Näin minä vedessä rauskunkin: lajia en tunnistanut, sellainen arviolta puolitoistavaaksainen vaaleanruskea keho ja kaksi kertaa kehoa pidempi, tumma siimapyrstö. Mitat tietysti arviokauppaa veden pinnalta uimalaseilla alapäin, reilun metrin syvyyteen katseltuna. Tiedän minä rauskuista sen verran, etten mene sellaista kovin lähelle. Tämä yksilö suhtautui itseään seurailevaan uimariin lähinnä lievästi happaman näköisenä, siirtyi puuskittain vähän kauemmaksi aina kun aloin olla taas sen yläpuolella.
Seuraavana vuorossa oli Orlando, Yhdysvaltain suosituin lomakaupunki. Tai pikemminkin Orlandon lomailualue.
Teemapuistot kuuluvat tokikin jokaisen intelletkumatkailijan epäluulon kohteisiin, mutta päivä Universa-huvipuistossa oli vallan riemukas. Komeiden elokuvakaupunkilavasteiden lisäksi tuli nähtyä Blues Brothersin keikka ja käytyä ajelulla Men in Blackin, Terminaattorin ja muutaman muun elokuvan hengessä. Päivän hurjimmaksi kokemukseksi osoittautui kuitenkin Simpsons-ride. Suosittelen, mutten sydänvikaisille…
Orlandosta poistuessa poikkesimme vielä paikkaan, joka oli sittenkin yksi tämän reissun pääkohteita.
Olen seurannut avaruuslentoja 1960-luvulta alkaen, lukenut kirjoja ”avaruuden valloituksesta” (absurdi ilmaisu oli ihan normaalia kieltä ensimmäisten Kuussa piipahdusten aikoihin) ja haaveillut avaruuslennoista. Kennedy Space Center olikin näiltä pohjilta kertakaikkinen elämys.
Paikka on järjestetty näyttävästi, elämyksensä voi valikoida monesta eikä kaikkea ehdi puolessa päivässä: nyt jäi IMAX-filmien katselu väliin, kun käytimme ajan mieluummin avaruussukkula-lähtösimulaattorissa (joka ei ollut tosin ihan yhtä raju kuin Simpsons-ride, häh!) ja tutustumassa Apollo-lentoihin. Jälkimmäinen oli elämys numero yksi: ennen kaikkea omaan halliinsa varastoitu Saturn V -rakettikokonaisuus.
Se on nimittäin valtava.
Itse alusta täydensivät hyvin rakennetut multimediaesitykset.
Vuonna 1969 (tai 1970) jonotin isän kanssa Helsingissä tunnin–pari näyttelyyn, jonka ainoana näyttelyesineenä oli pari kivenmurenaa ja vähän hiekkaa: NASA:n suomalaistutkijoille luovuttamat erät Apollo 11:n tuomista kuukivinäytteistä. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pääsin katsomisen ohella myös koskemaan kuukiveä.
Kennedy Space Center on ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka kaikille avaruustutkimuksesta kiinnostuneille. Itse asiassa sen vuoksi kannattaisi jo sinälläänkin matkustaa Yhdysvaltoihin. New Orleansin ja Memphisin ohella, tietenkin.
Matkaamme suosineet säät alkoivat näyttää eilen toista puoltaan, kun teimme reissun (toivottavasti) viimeisen bussimatkan niin etelään kun Yhdysvaltojen ”manneralueella” pääsee.
Karibianmerta jyräävä Sandy-hurrikaani teki Key Westistä ainoastaan tuulisen ja sateisen: pohjoisen asukille oli jo sinänsä kiinnostava kokemus, että tuulinen, sateinen ja pimeähkö päivä saattoi olla silti kuuma. Käydessämme kymmenen vuotta sitten pari sataa kilometriä etelämpänä Kuubassa sikäläistä säätilaa luonnehdittiin ”kuin huonosti lämmitetyksi saunaksi”, ja sama päti Key Westissä.
Itse Key West on viehättävä pikkukaupunki, jota tosin hämmentävät runsaslukuiset turistilaumat, joille paikka on bailukaupunki siinä missä New Orleanskin. Täällä pukeutumisen suhteen on vielä vähemmän tarkkaa, ja kaikenlaisia puolipukuvirityksiä tuli nähtyä… säästän silmiänne niiltä parilta, jotka tarttuivat muistikortille. Ne eivät olleet välttämättä erityisen kauniita eivätkä edes suunnattoman seksikkäitä. Katselkaa sen sijaan vaikkapa tätä pelikaania, joka hetkeä myöhemmin syöksähti mereen nappaamaan kalan.
Kahden viimeisen yömme majapaikasta, Miami Beachista, ei ole tullut paljon nähtyä. Yksi asia kuitenkin pistää täällä silmään, tai paremminkin korvaan: tämä on espanjankielinen kaupunki. Suur-Miamin asukkaista on ilmeisesti seitsemisenkymmentä prosenttia espanjankielisiä, ja se kuuluu kadulla, ravintoloissa ja Key West -retkibussin kuljettaja/oppaan nuotissa.
Mutta tämä alkaa olla tässä. Menen pakkaamaan laukkuni ja jännittämään Sandy-hurrikaanin reittiä: tällä hetkellä se näyttäisi kiertävän Miamin riittävän kaukaa ollakseen sotkematta lentoliikennettä, mutta…
Palataan vielä hetkeksi Washingtoniin. Alla oleva kännykuva imartelee melkoisesti kaupungin (reittien ja junatiheyden puolesta erinomaisen) metroverkon asemia. Oikeasti ne ovat hyvin paljon hämärämpiä ja ankeampia. Kuvasta kyllä näkyy, että sikäläisestä metrosta puuttuu jotakin, jota on näkynyt kaikkien muiden metrokaupunkien asemilla, joissa olen käynyt.
Aivan niin, mainokset. Ehkä siksi ei ole varaa valaista kunnolla?
Joka tapauksessa metrolla pääsi sinne minne pitikin, kunhan oppi käyttämään perin hankalia lippuautomaatteja. Palasimme toisena Washingtonin iltanamme samaan Howard-teatteriin kuin vuorokautta aikaisemmin. Tällä kertaa lavalle nousi yhtyeineen kaupungin oma tyttö, huikea basisti, laulaja ja lauluntekijä MeShell NdegeOcello. Hänen omia biisejään ei nyt kuultu, sillä setti oli kunnianosoitus Nina Simonelle. Tähän tyyliin:
Normikokoinen, pitkämensuurinen bassokitara ehkä näyttää vähän koomiselta pienikokoisen NdegeOcellon käsissä, mutta kyseessä on yhtä kaikki huikea huippumuusikko: kuunnelkaa klipistä, kuinka groove muuttuu ja alkaa elämään, kun bassokulkua alkaa soittaa kiipparistin sijaan Basisti. Keikka oli kertakaikkisen hieno.
Maanantaiaamuna alkoi varsinainen bussireissu siirtymisellä Potomac-joen yli Virginiaan, etelävaltioiden puolelle. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Colonial Williamsburg, 1700-luvun puolivälin siirtokuntakaupungin ennallistus.
Chuck Pahlahniukin Tukehtumisen suomentajalle tämä oli hupaisa tutustumiskohde, sillä kirjan päähenkilöhän oli palkkatöissä joko juuri täällä tai samanlaisessa ennallistuspaikassa, missä hän esitti irlantilaista velkaorjarenkiä (ja inhosi koko juttua).
Etelän tuntua alkoi näkyä enemmän kun bussiretkueemme käväisi amerikan prismassa eli Walmartissa kaupungissa nimeltä Farmville – kyllä, sellainen on olemassa Facebookin ulkopuolellakin! Oppaan juttu Potomac-dieetin tehokkuudesta nimittäin osoittautui perin todeksi: ihminen, joka on Potomacin pohjoispuolella ylipainoinen onkin sen eteläpuolella ihan keskiverto.
Ameriikan tuntua saatiin kummasti silloinkin, kun päätimme tehdä iltakävelyn hotelliltamme puolen kilsan päässä olevalle Tangelwoodin ostoskeskukselle. Matka ei ollut pitkä, mutta kukaan ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että joku haluaisi kävellä niillä teillä. Tämä maa on ns. liemessä siinä vaiheessa kun öljy lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten se on nyt sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.
Tiistai on ollut upeiden maisemien päivä. Tanglewoodista bussi jatkoi Appalakeihin kuuluvan Blue Ridge Mountainsin halki pujottelevalle tielle, josta saimme ihailla vaikkapa Roanoken laaksoa:
(Ei, tämä ei ole se Roanoke, josta Babylon 5:ssä esiintynyt avaruusalus sai nimensä. 😎
Litteänpuoleisen Suomen rannikkoseutujen asukki on aina vähän tohkeissaan päästessään vuoristomaisemien ääreen. Ennen paloi filmiä, nykyään täyttyy muistikortteja.
Upeiden maisemien sarja jatkui Mabry Millin entistettyjen pajojen, vesimyllyn ja muun 1800-luvun tekniikan keskellä.
Olisi voinut kuvitella, että matkan jatkuminen Cherokee-reservaattiin olisi ollut luonnollinen jatko tälle menneen maailman tunnelmalle, mutta käytäntö osoittautui toiseksi.
Cherokeiden ”itäinen haara” – ne joita ei onnistuttu aikanaan pakkosiirtämään Oklahomaan ”Kyynelten polun” toiseen päähän – on eräänlainen menestystarina. Turismin ohella reservaattiin tuo rahaa valtava kasino, tuo niin paljon että jokainen täysi-ikäinen cherokee saa osansa heimon tuloista – heidän kansalaispalkkansa on suurempi kuin keskivertokirjallisuuskääntäjän vuositulot. Itsetuntoa löytyy, ja katukylteissä tiennimi lukee sekä englanniksi että cherokeeksi. Cherokeet tuntuvat satsaavan kestävään kehitykseen (hieman) enemmän kuin keskivertoamerikkalaiset. Kansalaispalkka ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että palkkaorjuudesta vapautetut nuoret käyttäisivät leivänrepimisestä vapautuvaa aikaa itsensä kehittämiseen tai luovaan toimintaan. Kuulemma paikallisilla liikkeillä on vaikeuksia saada työntekijöitä: reservaatin lain mukaan palkkalistoilla pitää olla cherokeita, mutta kun cherokeita ei aina kiinnosta tehdä duunia…
Sitä paitsi reservaatin turistikeskustaajaman rihkamakaupat olivat kyllä aika masentavia silkassa rihkamuudessaan.
Mutta on aika painua nauttimaan cherokeiden hotellin vuoteesta. Aikaisin huomisaamuna matka jatkuu sinne, minne Appalakeilta(kin) on vuosikymmenien mittaan muuttanut melkoinen määrä luovuutta, intoa ja tekemisen tahtoa.
Johan tässä onkin oltu jo kaksi iltaa ilman elävää musiikkia.
Puolisentoista viikkoa sitten sain aikaiseksi sen, mitä olin suunnitellutkin: käväisin Kontulassa valokuvaamassa Muurahaispuun tapahtumapaikkoja samalla kameralla, jolla kirjan kannen valokuva on aikoinaan otettu.
Tulokset eivät olleet suunnattoman hyviä. Kohta kuusikymmenvuotias Flexaretin kaksilinssinen peiliheijastuskamera ei olekaan ihan priimakunnossa. Se ei ole mikään yllätys: kameraa ei luultavasti ole huollettu koskaan, vaan se on toiminut kahden sukupolven lasten leluna. Laukaisin toimi epäluotettavasti, ja tajusin vasta kahdentoista kuvan rullan loppuvaiheilla, että suljin ei ollut aina avautunut kuvaa ottaessa. Sitä paitsi kamera on näköjään perin herkkä tärähtämään kuvaa ottaessa, herkästä 27 dinin* filmistä huolimatta.
Esittelen kuitenkin pari onnistuneempaa valotusta, ja yhden huonon.
Tämä on kirjan päähenkilön Karin (lapsuudenaikainen ja kirjan tapahtumahetkellä tilapäinen) kotitalo – tai kotitalon naapuritalo – kuvattuna Kiikun kävelytien viereiseltä kalliolta. Tämä ruutu voisi olla periaatteessa ihan hyvin 1970-luvultakin: juuri tuo kohta, tästä suunnasta kuvattuna, on aika lailla ennallaan, vaikka melkoisen suuri osa ympäristöä onkin muuttunut melkoisesti. Onneksi.
En alun alkaenkaan aikonut mennä soittamaan entisen kolmannen kerroksen asuntomme ovea: ”Hei, mä asuin täällä seiskötluvulla. Saisinks mä tulla ottamaan pari valokuvaa teidän ikkunasta?” Kävin kyllä rapussa katselemassa paikkoja: lattiat on uusittu, seinät maalattu siistimmin ja tyylikkäämmin, mutta tutulta siellä näytti. Tyydyin ottamaan muutamia valokuvia rapun alaovelta – ja nekin kaikki onnistuivat tärähtämään.
Tuskin kirjan Karin taloa olisi näkynyt oikeasta ikkunastakaan kuvatessa. Puut ovat kasvaneet ja peittävät jopa meidän muinaisten parakkikoulujemme tilalle nousseen Keinutien ala-asteen. Talon edessä kasvava puu on kolmessakymmenessäviidessä vuodessa venähtänyt varjostamaan entisen asuntomme ikkunoita, joiden lomasta ei välttämättä kovin kauheasti maisemia paista.
Viimeinen kuva on Kontulan sijaan jostakin Kurkimäen ja Kivikon välimailta. Tuohon koivuun kirjan Kari nojailee kirjan loppupuolella pohtien, onko kyseessä sama koivu, jonka hän muistaa lapsuus- ja nuoruusvuosiltaan.
Flexaret siirtynee nyt ullakolle muistoesineiden joukkoon. En luultavasti viitsi ostaa enempää filmiä. Minun kuvaustyylini oli jo 1970-luvulla sellaista, joka sopi paremmin digikameroiden mahdollistaman välittömän tuloksen tarkastelun ja uusien versioiden räpsimisen aikakaudelle. Sielu ei oikein salli haaskata enempää filmikehityksen ja kopioinnin vaatimiä ympäristömyrkkyjä harrastehuuhaaseen.
___
* Nykyään sanottaisiin ”400 ASAn”, mutta tuohon aikaan filmiherkkyyttä mitattiin yleisemmin DIN-asteikolla.
Kotiuduin vasta tänään reissulta, joka alkoi keskiviikkona matkalla Urjalaan esiintymään Pentinkulman päiviin kuuluneessa ensimmäisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa.
Loistavan suomentajakollegani Laura Jänisniemen perustaman Kiimankulman kääntäjätalon pihaan oli kokoontunut kahdeksisenkymmentä uteliasta kuulemaan, mitä tuleman piti. Ja ensimmäiseksi he saivat kuulla minua lausumassa, laulamassa sekä säestämässä lausumistani ja laulamistani efektoidulla baritonikitaralla.
(Viereinen kuva: Tiina Helena Kinnunen)
Puolituntinen setti sujui pääosin hyvin, ja sain siitä paljon kiitosta. Hiomisenkin varaa toki on. Ilta-aurinko valaisi pedaalilautaa sen verran pahasti etten nähnyt kunnolla efektieni led-merkkivalojen tilaa, ja iltatuuli leyhytteli tekstiplareja liuskalta toiselle. Pitkästi toistuviin viimeisiin perustuvat efektitaustat ovat sitä paitsi huomattavan ongelmallisia silloin kun lausuja/musikantti sattuu tuottamaan kitarasta ääniä joita ei ole aikonut tuottaa – esimerkiksi kolauttamalla kitaran kaulan nuottitelinettä vasten yrittäessään selata liuskoja takaisin sille aukeamalle, mitä oli parhaillaan lausumassa. Äänivalli karkasi vähän käsistä aloitusnumerossa, joten polkaisin efektin pois päältä ja lausuin tekstin loppuun ilman äänimaisemataustaa. Mutta muuten ei valittamista. Seuraavan kerran esitystä pääsee kuulemaan tuossa vieressä mainostetussa Turconen-tapahtumassa syyskuun lopulla.
Kiimankulman yö jatkui suomentajakollegoiden lukiessa katkelmia töistään. Kuulimme katkelmia rikosromaaneista, tutkielmia fonttien sensuelliudesta, laveaa kirjallisuuden kirjoa – ja vielä illan emännän kauniisti lukeman katkelman vain muutamaa päivää aikaisemmin menehtyneen loistavan kollegamme ja upean ihmisen Annikki Sunin suomennoksesta Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan päätösosasta Jälleenlöydetty aika.
(Korjaus: Katkelma oli itse asiassa Andreï Makinen kirjasta Ikuisen rakkauden kosketuksia. Kiitos, Laura!)
Lopuksi suomalaisen kirjallisuuden norjantaja Tor Tveite pääsi ääneen haitarinsa kanssa. Hän oli ottanut kääntämisen ja (Pentinkulman päivien yleisen teeman) naisten lisäksi esityksensä teemoiksi euroviisut ja pohjoismaat. Kuulimme hienoja sovituksia muun muassa lauluista ”Valoa ikkunassa” ja ”Waterloo” – jälkimmäisen niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Hieno päätös hienolle illalle.
Seuraavana aamuna matka jatkui Keski-Suomeen ystävän mökille (kiitos, Maarit!). Jokakesäisten mökkivierailuiden vakioperinteeseen kuuluu käynti Joutsan keskustan tuntumassa huikeassa Haihatuksessa.
Haihatuksen kesänäyttely on aina osannut tarjota äkkivääriä oivalluksia, maailman kummallisuuksien tarkkailua oivalluksen ja omintakeisen huumorin(kin) kautta. Vuosien mittaan taiteilijakunta on jossain määrin ammattimaistunut, mutta ainakin vielä kierrätysmateriaalista toteutettuja oivalluksia ja riemastuksia riittää.
Itselleni spefikirjallisuus – siinä missä historiallinenkin kirjallisuus – on ennen kaikkea kirjoittajan omaa aikaa kuvastava peili, vääristävä ja epäreilu, mutta usein silti rehellisempi ja suorempi kuin ns. realistinen kirjallisuus. Haihatuksen teoksista voi hyvin usein sanoa aivan samaa.
Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä muutaman viikon. Kannattaa jälleen kerran käydä.
