Kategoria: musiikin tekeminen

Demoja ullakolta I

· 4 kommenttia ·

Parissakin seuraamassani sarjakuvablogissa on palattu toisinaan lapsuuteen ja julkaistu lukijoiden ihailtavaksi niitä piirroksia, mistä sarjakuvabloggaajan ura on urjennut. Niinpä tuli mieleeni tehdä sama temppu, mutta musiikilla. Aina silloin tällöin, etenkin kun olen tullut hommanneeksi edellistä paremman äänikortin tai oppinut jotakin uutta äänenkäsittelyn suhteen, kaivelen esiin vanhat neliraitakasettinauhurillani äänitetyt demonauhoitukset ja rupean suunnittelemaan niiden restauruointia ja miksaamista entistä ehommaksi. Nyt tuli vain mieleeni kiusata näillä nauhoituksilla teitäkin, hyvät lukijat – ja testata samalla flash-soittimen upottamista blogiin.

Aloittajan kunnian saakoon ainakin tekstinsä suhteen ydinturma-apokalyptinen pläjäys nimeltä ”Hyvästi maa”, joka on äänitetty 14. marraskuuta 1986:

Olimme silloisen avovaimoni kanssa muuttaneet pari kuukautta aikaisemmin viidentoista neliön soluhuoneesta suorastaan ylellisen väljältä tuntuvaan kaksioon Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla. Jälkeenpäin olen pohtinut, mahtoiko talon sähköissä(kin) olla jotakin vikaa: useimpiin kyseisessä asunnossa äänitettyihin demoihin ilmestyi väistämättä inhottavia rapsahduksia. Samalla neliraiturilla pari vuotta myöhemmin sivaripaikassani Muhoksella äänitetyt demot ovat rapsahduksettomia.

Äänityskalusto oli yksinkertainen: c-kasettia käyttävä, VestaFire-merkkinen halpa neliraitanauhuri, rumpukone (Yamaha RX21), Audio-Technican mikrofoni, basso (sama nauhansa menettänyt Rickenbacker joka minulla on vieläkin) ja sähkökitara, kaunis yksimikkinen Telecaster-kopio. Lisäksi minulla kuulostaa olleen jonkinlainen kitaraefektilaite ja jonkinlainen kaikulaite.

Olin äänittänyt samasta kappaleesta aikaisemman version kuukautta aikaisemmin, mutta mokannut äänitysprosessissa niin, että kitara- ja lauluraidoilla kuuluvat basso- ja rumputaustat läpi. Oli minulla muutenkin taipumusta äänitellä samoja lauluja uudelleen kerran toisensa jälkeen, mutta mokan vuoksi tämän laulun aikaisemman version miksaaminen oli miltei mahdotonta, joten avokin viettäessä viikonloppuaan vanhempiensa luona (luultavasti) vietin itsekseni laatuaikaa tekemällä siitä uuden version.

Prosessi lähti rumpukoneen ohjelmoinnista tahti kerrallaan, mihin menikin aina melkoinen tovi. Ensimmäinen äänitysrupeama alkoi siitä, että pistin rumpukoneen toistamaan ohjelmoitua komppiaan ja soitin samalla sisään myös basson tai komppikitaran. Tämä täytti neljästä raidasta kaksi (koska halusin pitää rummut stereona). Seuraavaksi oli vuorossa ns. pingpong-äänitys, eli kahden äänitetyn raidan toistuessa soitin komppikitaraosuuden (tai basson) ja äänitin tämän kaiken kahdelle vielä tyhjänä olevalle raidalle. Lopuksi alkuperäinen komppiraitapari uhrattiin laulu- ja soolokitaraosuuksille, jolloin aikaisempi äänitys pyyhkiytyi tietenkin pois.

Lopputulos miksattiin sitten tavalliselle kasettidekille stereoksi, ja miksatessa käytössä oli samat efektit kuin äänittäessä. Alkuperäinen miksaus ei ole enää tallessa, olen viisaasti aikanaan ajatellut että alkuperäinen neliraitaäänitys kannattaa mieluummin pitää tallessa.

Kuunnellessani ”Hyvästi maata” etenkin sinä aikaisempana, epäonnistuneena versiona tulin ajatelleeksi, että siinä on hyvin paljon samaa kuin Talking Headsin ”Wild Wild Lifessä”, vaikka kappaleen tunnelma onkin toisenlainen. Nykykorvin kuunnellen toinen ilmeinen lähde olisi Musta paraati, mutta sitä bändiä en kyllä kahdeksankymmentäluvulla juurikaan kuunnellut kuin radiosta. Rumpukoneen tarkka, mutta grooveton komppaus tietysti vie ajatuksia muutamaa vuotta aikaisempiin rumpukonevetoisiin orkestereihin.

Koetin pitää tuoreen uusmiksaukseni suhteellisen uskollisena alkuperäisen laulun hengelle, joskin nyt oli käytettävissä muutamia jippoja ja efektejä joista en tuohon aikaan osannut edes haaveilla. Ja, kaikeksi onneksi, audioeditori jolla oli mahdollista häivyttää suurin osa niistä riesarapsahduksista jokseenkin kuulumattomiin.

Kuvan copyright © 2010 J. Pekka Mäkelä

Klassikko amatöörin käsittelyssä

·

Mainitsinkin perjantaina tehneeni Real World Remixed -sivuston kilpailuun oman remiksaukseni Peter Gabrielin ”Not One Of Usista”. Tältä tämä kipeä pikku pläjäys sitten kuulostaa:

Nimi ”Seals on Us” on peräisin siitä, että parin PG:n vokaaliraidan nimenä oli sivulta ladattavissa olevassa tiedostopaketissa ”Seals”… eikä ihan syyttäkään.

(Mwah-nimimerkkiä olen käyttänyt erinäisillä ulkomaisilla musiikkifoorumeilla jo varmaankin toistakymmentä vuotta. Sanalla on monia merkityksiä, yksi niistä on onomatopoeettinen kuvailu nauhattoman basson soundista.)

* * *

Kävin muuten tänään Yleisradiossa puhumassa Juha Pulkkisen kanssa Babylon 5 -televisiosarjasta – olenko muuten koskaan maininnut diggailevani sitä? Juha käyttää tuota nelikymmenminuuttista haastattelua Television tiiliskivet -sarjansa toisen tuotantokauden jaksossa, joka kuullaan radiossa joskus elokuun tietämissä.

Kauniita esineitä

· 3 kommenttia ·

Olen tullut kyllä noteeranneeksi muutamissa lehtipisteissä myydyn Cigar Aficionado -lehden, mutta koska minä poltan keskimäärin yhden sikarin tai piipullisen vuodessa, en ole katsonut kuuluvani kohderyhmään. Mielenkiinto sen sijaan heräsi kun silmään sattui ulkonäöltään hyvin samanlainen lehti nimeltä Guitar Aficionado.

On varmasti jokseenkin väistämätöntä, että tällaisia lehtiä on olemassa. Yksi syy, miksi omat bassoni ja kitarani roikkuvat työhuoneessani seinällä on että niitä on mukava katsella – jopa noita omatekoisia soittimiani, joista tuorein on tuossa kuvassa näkyvä, ”Wizard of Waukesha” -nimen saanut, rakennussarjasta päkelletty Les Paul -kopio. Samasta syystä melkoinen määrä huippukitaroita – ja -viuluja, Stradivariuksista alkaen – pysyy poissa soittajien käsistä keräilijöiden holveissa tai vitriinikaapeissa.

Kitarakeräilijöiden elämäntapalehden selaileminen herättää väistämättömän ristiriitaisia tunteita. Minun tulotasollani ei tietenkään ole mitään mahdollista päästä lehden kohderyhmään, mutta kansikuvapoika John McEnroen musiikilliset saavutukset ovat vastaavasti melkein yhtä vähäiset kuin minulla (no, oli hänellä 90-luvulla sentään keikkaileva bändi). Golf- ja viiniharrastustaan (kitaroiden sijaan) esittelevää Alex Lifesonin ja vakiopalstaa lehdessä pitävää Rick Nielseniä lukuun ottamatta muiden lehden julkkis-kitarakeräilijöiden saavutukset ovat aivan muualla kuin musiikin parissa. Lisäksi lehdessä on jokunen elämäntapajuttu, kuten näissä kuvioissa ilmeisesti pakollinen urheiluautoesittely. Minun on vaikeaa käsittää, miksi kitaraharrastajan pitäisi olla kiinnostunut luiskanokkaisista ääliöautoista, joihin on täysin mahdotonta saada mahtumaan sitä aitoa viisikymmentäluvun tweed-Bassmania, ja sen mint-kuntoisen Hauserinkin mukaanotto tarkoittaa sitä että puoliso on jätettävä kotiin.

Ei, tämä ei ole tosiaankaan minun lehteni.

Samaan aikaan hankittu Jarno Vesan kirja Suomalainen kitara 2000-luvulla (Riffi-julkaisut 2009) aiheutti kieltämättä hieman samanlaisia tunteita – mutta lähinnä siksi että kuvitus on teknisesti komeaa ja niissä esitellyt suomalaisten ammattivalmistajien soittimet ovat loisteliasta tekoa. Olen itsekin ehtinyt tulla tietoiseksi siitä miten laadukkaita soittimia kotinurkilla nykyään tehdään, mutta Vesan kirja kyllä ajaa pointtinsa perille. Sitten kun mukana olisi vielä vaikka dvd-levy kunkin kuvatun kitaran soundinäytteineen…

(Kunpa kirjan kieliasuun olisi vain kiinnitetty yhtä paljon huomiota kuin ulkoasuun. Sorrun itsekin joskus (usein?) anglismeihin, mutta toisen tekstissä ne raastavat kielikorvaa aivan eri tavalla.)

Oma soitinrakennukseni pysyy kyllä jatkossakin lähinnä kotitarvepuuhasteluna, eikä mahdollisuuksia esimerkiksi ruiskulakkaukseen varmasti tule olemaankaan. Silti esimerkiksi juuri viimeistelytaitoja on syytäkin kehittää – ja kasvattaa kärsivällisyyttä niissä asioissa. Ehkäpä tämä kirja auttaa innoittamaan.

* * *

Minulla on ollut tapana tehdä työtietokoneelleni kerran vuodessa suursiivo, mikä merkitsee ennen kaikkea järjestelmälevyn formatointia ja käyttöjärjestelmän ynnä kaikkien ohjelmistojen uutta asennusta. (Kaikki dokumentit ja tiedostot ovat toisella kovalevyllä, joten niihin ei tarvitse kajota.) Koska käytän konetta kirjoittamisen, kääntämisen, taittamisen ja kuvankäsittelyn lisäksi myös äänitysstudion moniraitanauhurina, miksauspöytänä, master-nauhurina ja efektilaiteräkkinä, tulee sen tehoja käytettyä huomattavan paljon äärimmäisemmin kuin lempeässä arkikäytössä, ja siksi tämä määräaikaissiivous tekee ehdottoman hyvää. Toisin kuin monet kuvittelevat, tietokoneet eivät rupea ”takkuilemaan vanhuuttaan”, vaan siivottomuuttaan: normaali käyttö ynnä ohjelmien asennukset ja päivitykset sun muu lisää levylle kaikenlaista sälää ja sotkua. Osan pystyy poistamaan sopivilla apuohjelmilla (kuten EasyCleaner), mutta ei kaikkea. Siksi kausittainen uudelleenasennus. Windows XP:llä vuosi on osoittautunut sopivaksi huoltoväliksi, vanhalla Windows 98:lla huoltoväli oli puolisen vuotta.

Tämä liittyy tietysti myös siihen, että minä en ole ostanut uutta työkonetta sitten vuoden 1990. Olen ainoastaan vaihtanut osia siitä aina silloin, kun tarve on vaatinut. Yhtään komponenttia tuosta alkuperäisestä, muistaakseni Acerin valmistamasta ”XT-kloonista” ei ole enää jäljellä, mutta vähittäinen päivittäminen on säästänyt vuosien mittaan melkoisesti rahaa. Samalla olen oppinut näistä laitteista yhtä ja toista – ja saanut aikaiseksi melkoisen tehokkaan, mutta lähestulkoon äänettömän tietokoneen.

Vähittäinen päivittäminen on tietysti lisännyt käyttöjärjestelmään kertyneen sälän määrää, kun osa edellisessä huoltoasennuksessa mukana olleita komponentteja on kadonnut uusien tieltä: esimerkiksi silloinen äänikortti. Sikälikin uusi, puhdas asennus tekee hyvää. XP:n Explorer-tiedostojärjestelmän suhteellisen harmiton, mutta ärsyttävä satunnaiskaatuilu on ilmoitellut jo toista kuukautta, että nyt voisi olla oikea aika ryhtyä siivoamaan (hivenen etuajassa), ja koska nyt minulla on töiden kannalta jotakuinkin kiireetöntä aikaa, ryhdyin hommaan.Tällä kertaa alustus ja asennus on ollut tavallista jännittävämpää, koska päätin vaihtaa vanhan 32-bittisen XP:n uuteen, 64-bittiseen Windows 7:ään. Vielä uusi käyttöjärjestelmä ei ole päässyt näyttämään mistä kissimirri pissii, mutta jahka pääsen taas työstämään musiikkia, nähdään josko se osoittautuu melkoisen hyvän maineensa veroiseksi.

Toistaiseksi ainoa ärsyttävä puute on ollut, etten ole saanut uutta suomalaista monikielistä näppäimistöasettelua toimimaan, joten suhuässät ja ajatusviivat ovat palanneet sutjakasti sormen ulottuvilta hankaliin paikkoihin. Ongelma saa luvan ratketa ennen kuin ryhdyn oikeasti töihin.

Setä tykkää työstään

· 2 kommenttia ·

En tiedä, miten paljon nimi Bruce Swedien sanoo ns. tavallisille musiikinkuluttajille. Meille äänittämisen kanssa tekemisissä olleille ja (amerikkalaisiakin) muusikko- ja äänitysteknikkalehtiä lukeneille herra on kyllä perin tuttu. Hän aloitti äänittäjänuransa viisikymmentäluvulla – ennen moniraitatekniikan yleistymistä – ja on edelleenkin mukana kuvioissa. Diskografiaan kuuluu klassista musiikkia, big bandeja, Duke Ellingtonin kaltaisia legendoja, paljon monenlaista pop- ja rockmusiikkia – ja tunnetuimpana, tietysti, yhdessä tuottaja Quincy Jonesin kanssa toteutetut Michael Jacksonin levyt Off the Wallista aina loppuun saakka. Swedien on toiminut myös suosittuna ja arvostettuna luennoijana lukuisissa musiikkitekniikan oppilaitoksissa.

Alkuaan vuonna 2003 julkaistu Make Mine Music (Hal Leonard) ei ole suoranaisesti omaelämäkerta, mutta ei suoranaisesti mikään oppikirjakaan. Swedien kertoo urastaan, työtovereistaan, äänitysmenetelmistään, musiikkifilosofiastaan, oikeastaan vähän kaikesta mitä hänen mieleensä on ilmeisesti juolahtanut kirjaa tehdessään. Mukana on leppoisaa muistelua klassikkolevyjen sessioiden tapahtumista, minkä lisäksi opimme mitkä ovat Swedienin mielimikrofonit (kaksi Neumannin valmistamaa Telefunken U47 -mallia, jotka hän osti uutena vuonna 1954 ja joista toinen varastettiin Thrillerin sessioiden aikana, ynnä RCA 44bx ynnä muut nauhamikrofonit). Kirjassa kuvataan paljon ja moneen otteeseen Swedienin mieltymystä äänittää oikeastaan kaikki mahdollinen luonnollisesti stereona, ja kahdella (ns. kahdeksikkokuvioisella) nauhamikrofonilla toteutetun Blumlein-stereoparin etuja.

Swedien on äänittänyt suunnilleen kaikkea mahdollista musiikkia klassisesta ja jazzista mainoksiin ja pophitteihin. Mielenkiintoista kyllä, hän pitää nimenomaan popmusiikkia mieleisimpänä äänitettävänä. Klassisessa ja (perinteisessä) jazzissa äänittäjän tehtävä on ”vain” tallentaa mahdollisimman uskollisesti. Popissa äänittäjä on keskeinen lenkki luovassa prosessissa, ja näin ollen mahdollisuuksia ideointiin, kokeiluihin ja radikaaleihin irtiottoihin ”oikeista” äänitystavoista on paljon enemmän.

Michael Jackson -levytykset saavat paljon tilaa. Swedien arvostaa tavattomasti sekä työpariaan, tuottaja Quincy Jonesia että Jacksonia itseään (ja kirja on sentään kirjoitettu monta vuotta ennen Jacksonin viimekesäistä kuolemaa, jolloin kaikki rupesivat yhtäkkiä taas arvostamaan Jacksonia).

Kirjan lopun ”past, present and future” -jaksossa on kaksi Swedienin itsensä tekemää haastattelua Robert A. Moogista ja Roger Linnistä. Jälkimmäisessä on mielenkiintoinen detalji klassisen 80-luvun alun rumpukoneen Linn LM-1:n toteutuksesta. Tuohon aikaan digitaalinen ROM-muistitila oli hyvin kallista, joten laite käytti samplejensa kohdalla nykymitassa hyvin matalaa näytteenottotaajuutta (28 kHz) ja vielä 8 bitin resoluutiolla. Tällöin Nyquistin teoreeman mukaisesti toteutetusta laitteesta olisi pitänyt saada ulos korkeintaan 14 kilohertsin taajuisia ääniä, joten rumpu- ja peltisoundit olisivat kuulostaneet suunnilleen villatumpujen läpi soitetuilta. Linn kuitenkin jätti laitteesta pois tavanomaiset DA-muuntimen jälkeiset antialiasointisuotimet, joten ulostulosignaaliin syntyi erilaisia artefakteja ja vääristymiä niille ylätaajuuksille joita signaalissa ei olisi pitänyt lainkaan olla. Rumpu- ja symbaalisoundeissa ne eivät häirinneet, vain toimivat. Vinkeää.

Swedienillä ei tunnu olleen tekovaiheessa juurikaan aikaa kustannustoimittajan kommenteille (Bea-vaimon hyvää oikolukua lukuun ottamatta), joten kirjasta on tullut poukkoileva, paikoin itseään toistava, vähän sekava ja tyylillisesti vähän hutera sellaisella tavalla jota näkee yleensä enemmän omakustanteissa. Lukijalla on myös syytä olla jonninmoiset perustiedot äänitystekniikasta, koska muuten iso osa jutuista menee ohi. Mutta Swedienin rakkaus musiikkiin ja musiikin äänittämiseen huokuu kyllä läpi.

Loma

·

Lähetin perjantaina kustantamolle toisen kahdesta tämän syksyn kirjakäännöksestäni, Philip K. Dickin Dr. Bloodmoneyn (jonka suomenkieliseksi nimeksi tullee yksinkertaisesti Tohtori Veriraha).  Toinen, Marc Spitzin Bowie-elämäkerta, oli lähtenyt puolitoista viikkoa aikaisemmin.

Tein tänä syksynä ensi kertaa niin, että minulla oli yhtä aikaa työn alla kaksi käännöstyötä: toivon mukaan tällaista ei tarvitse harrastaa useammin. Ajatus ei, tämän kokemuksen perusteella, tunnu erityisen hyvältä, vaikka en suoranaisesti yrittänytkään mitään erityisen lomittaista kääntämistä, vaan aloitin ensin kääntämään Dickiä, pistin sen jossakin vaiheessa tauolle, tein Bowien kokonaan ja sitten Dickin loppuun. Suurin ongelma tänä syksynä on ollut kuitenkin yksinkertaisesti liian suuri työmäärä, etenkin kun kirjahankkeiden aikatauluissa on ollut minusta(kin) riippumattomia viivästyksiä. Eikä käännössopimusta allekirjoitettaessa ollut tietoa siitä, että alkusyksyllä aikaani söisi melkoisen paljon myös äidin kuolinpesän asioiden hoito ja hänen asuntonsa tyhjentäminen.

Toisaalta tällainen tiivis toimintaterapia on ehkä ollut tässä tilanteessa hyväksikin, kenties? Surutyötä on tietysti vielä tehtäväksi pitkäksi aikaa, ja muutama tunti sitten sain kuulla, että sitä on tiedossa vielä lisää, vaikka kyse ei ollutkaan aivan niin läheisestä ihmisestä. Äidinäitini, jota kävimme sisareni kanssa tapaamassa viikko sitten, on kuollut rauhallisesti. Tämäkään ei ollut odottamaton uutinen. Aino-mummin fyysinen ja henkinen terveys on rapistunut tasaiseen tahtiin viime vuosina. Ehkä oli parasta että hän pääsi pois nyt, kun hän tuntui olevan hyvässä sovussa eletyn elämänsä kanssa.

Joka tapauksessa nyt on aika viettää lomaa – ainakin siinä mitassa kuin freelancer lomaa koskaan voi viettää. Seuraavan sovitun käännöksen deadline on vasta huhtikuulla, joten talvesta ja keväästä näyttäisi olevan tulossa ainakin jossain määrin rauhallisempitahtinen kuin syksystä. Nyt minulla on, harvinaista kyllä, jopa taloudellisesti varaa tehdä töitä vähän rauhallisempaan tahtiin. En luultavasti edes lue läpi tuota Nick Hornbyn Juliet, Nakedia ennen kuin vasta joskus ensi kuun puolenvälin tienoilla. Helmikuulla voisi alkaa jo kääntämään. Kirja vaikuttaa lukemani ja koekääntämäni alun perusteella mainiolta.

Ehkä keväällä jaksaa myös harrastaa muita iltamenoja kuin järjestövelvoitteiden aiheuttamia pakollisia. Olisi korkea aika päästä näkemään ystäviä muuallakin kuin Facebookissa. Olisi korkea aika päästä viimeistelemään taloyhtiön maanalaisessa nikkaritilassa lakkaustaan monta viikkoa kuivatellut kitara, ja aloittelemaan tämän talven ”varsinaista” soitinrakennusprojektia, baritonikitaraa. Olisi korkea aika aktivoitua myös musiikintekijänä. Syksyllä aika ja energia riittivät lähinnä toimimaan äänittäjänä, tuottajana ja basistina Oskari Jakosen pikku hiljaa etenevässä äänitysprojektista, josta tullee tässä vähitellen jonkinlainen parikymmenminuuttinen minialbumi. On kyllä ollut hieno kokemus olla mukana jonkun toisen hankkeessa. Oman studion kirjoittajaminä on ilahtunut myös siitä, että on lopultakin päässyt oikeasti äänittämään rumpuja ja flyygeliä – ja että kirjaan kirjatut opit tuntuvat toimivan käytännössäkin.

On myös aika – ja aikaa – lukea. Muun muassa muutaman klassikon haluan saada lopultakin käytyä läpi. Pikku hiljaa lukulistalle tulee myös tulevien kirjahankkeiden lähdemateriaalia. Varsinaista kirjoitustyötä aion käydä harrastamaan vasta joskus vuoden päästä, korkeintaan, ellen sitten innostu työstämään paria mieleen juolahtanutta novelli-ideaa. Toinen novelli-idea tosin on tässä ehtinyt jo kehittyä jonkinlaiseksi pienoisromaani-ideaksi, joka vaatisi painotuotteen olemukseen erään hieman, eh, epäkonventionaalisen ratkaisun. Ei mitään sellaista joka nostaisi painokuluja, mutta kuitenkin saattaisi saada kustantamon miettimään.

Mutta ensin lepoa, flunssanpoikasen parantelua, kauden viimeiset pikkujoulut ja juhlapyhät. Niin, ja vielä yksi pieni työasia: Olen torstaina 17. joulukuuta kello 16 puhumassa Helsingin Postitalon Kunnon kirjallisuuden joulumyyjäisissä Karstasta. Tulkaa moikkaamaan.

Lähdeaineistohankintoja

· 2 kommenttia ·

Kirjaprojektin alkuvaiheisiin kuuluu projetikansion perustamisen lisäksi myös lähdemateriaalin hankinta. Vaikka Muurahaispuun kirjoitustyö on suunnitelmissa vasta yli vuoden päästä, olen pikkuhiljaa alkanut haalia materiaalia niistä asioista joiden arvelen liittyvän tarinaan.

Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria sekä Pertti Haapalan ja Tuomas Hopun Sisällissodan pikkujättiläinen ovat tavallaan itsestäänselvyyksiä joihinkin kirjaan hahmottelemiini asioihin. Kirjamessuilta saadun KirjaIN-lehden muuan juttu mainitsi parilla sanalla erään mielenkiintoisen vuoden 1944 episodin, jota saattaisin hyvinkin hieman revitellä lievästi vaihtoehtohistoriallisessa hengessä. Henrik Meinanderin Suomi 1944 kertoo juuri oikeasta ajasta, ja ainakin sisällisluettelon perusteella myös oikeista asioista. Heather Pringlen Himmlerin suuri suunnitelma on kirjahankkeen kannalta ehkä hieman marginaalisempi, mutta vain hieman. Vaikka itse suhtaudun ihmisrotumyyttiin yhtä epäluuloisesti kuin horoskooppeihin ja jokseenkin samasta syystä – molemmissahan on kyse vaikeasti määriteltävien ja äärimmäisten epämääräisten ominaisuuksien pakottamisesta keinotekoiseen luokitteluun keinolla millä hyvänsä – kirjahanke sivunnee näitä asioita. Ehkä. Kenties.

Pinon muut kirjat on hankittu muista syistä. Acropolis – You can still hear the marble breathing osittain matkamuistoksi ja osittain nostalgiasyistä: rakastin pienenä tuollaisia kirjoja, joiden kuviin saattoi kuvitella itsensä vaeltamaan muinaisaikojen maailmaan. Myöhemmin itse on vain vaihtunut kirjojen roolihahmoiksi. Bruce Swedienin äänitystekninen muistelmateos Make Mine Music ja Karl Coryatin Guerilla Home Recording ovat osittain ihan oman kotistudiotoiminnan tueksi, osittain Oman studion mahdollisten tulevien inkarnaatioiden varalta.

Pinosta puuttuu vielä China Miévillen tuore romaani The City & The City (tai ehkä pikemminkin The City & ytiC ehT), jota aloittelin lentomatkalla Ateenasta Frankfurtin kautta kotiin. Vaikuttaa kiinnostavalta – kuten Miévillen teokset yleensäkin – mutta lisää sitten kun olen päässyt loppuun asti.

Myyntimenestyksiä

·

Kuten kaikki Stephen Jay Gouldinsa lukeneet tietävät, Edgar Allan Poen merkittävin menestysteos hänen elinaikanaan oli The Conchologist’s First Book. Se puuttuu Jaana Kaparin hienosta Kootut teokset -suomennoksesta (Teos 2006) hyvin yksinkertaisesta syystä: kyse oli Poen nimiin (hänen suostumuksellaan ja avustuksellaan) laitetusta halpalyhennelmästä englantilaisen Thomas Wyattin kalliista teoksesta Manual of Conchology. (Tuohon aikaan näkinkenkien keräily oli tärkeä osa biologian opetusta.)

Tässä suhteessa olen onnistunut pistämään Poea paremmaksi: ainoa toiseen painokseen (tähänastisena) elinaikanani päässyt teos on sentään kokonaan itse kirjoittamani Kotistudio. Uusi versio Oma studio on sekin lähtenyt hyvin liikkeelle. Olen itse asiassa melkoisen hämmästynyt, jos siitä ei oteta lisäpainoksia.

Tänään postiluukusta kolahti uusi Riffi-lehti ja sieltä löytyi melkoisen kehuva arvostelu kirjasta. Tämä on minulle tärkeää: äänitystekniikasta kirjoittaessani minulla on kovin helposti tuntu, että kirjoitan asiasta josta en oikeasti tiedä mitään. Minun on esimerkiksi tunnustettava että äänitin kokonaista rumpusettiä ensi kertaa vasta tänä kesänä, puoli vuotta sen jälkeen kun olin neuvonut Omassa studiossa moniakin keinoja äänittää rumpusettiä. (Äänitys onnistui mainiosti, joten ilmeisesti ainakin osa neuvoista oli ihan päteviä.) Riffi on tajunnut joka tapauksessa kirjan idean aivan oikein:

Lähestymiskulma on tietoisesti ei-oppikirjamainen ja tunnelmoiva pohdiskelu tuo enemmänkin mieleen vertaiskeskustelun kuin akateemisen oppirakennelman. Kirjaa voi suositella myös niille oppikirjansa jo sisäistäneille: Mäkelän ajatuksiin kun voi peilata sitten omia näkemyksiään ja tarpeen tullen perustella niitä itselleen uudestaan, tai päätyä johonkin uuteen metodiin.

On aina ilahduttavaa huomata, että lukijalle on välittynyt juuri se, mitä olen yrittänytkin sanoa. Täytyy vain toivoa, että Karstasta tuli yhtä ilmaisuvoimainen. Se nähdään muutaman viikon päästä, kun kirja tulee painosta ja pääsee lukijoiden ja kriitikoiden käsiin.

Les Paul (1915-2009)

·

Lester William Polfuss, Les Paul on poissa. Me kaikki kotiäänittäjät otamme hatun pois päästä ja nauhoitamme hiljaisen hetken.

Pitkän uransa varrella tämä kantrijazziskelmäkitaristi ehti nimittäin olla paitsi yksi merkittävimpiä umpirunkoisen sähkökitaran (ns. lankkukitaran) kehittäjiä, myös moniraitatekniikan ja nauhakaiun keksijä. Hän oli myös ensimmäisiä kotistudioharrastajia – tai pitäisi kai sanoa kotistudioammattilainen. Les Paul teki silloisen vaimonsa Mary Fordin kanssa levyjä mieluiten kodin rauhassa.

YouTubesta löytyi hauska vanha televisiopätkä, jossa pääsemme tutustumaan moniraitataustojen lisäksi Les Paulin kitaransoittotaitoon. Sitä paitsi ”How High the Moon” on yksi suosikkibiisejäni.