Kategoria: kulttuuri

Kunnia vastaan kunnioitus

· 2 kommenttia ·

New Scientist –lehdet tuntuvat saapuvan Britanniasta postilaatikkoomme perin satunnaisella viiveellä. Välillä saattaa saman päivän postissa olla useamman viikon numerot, tai peräkkäisinä päivinä, ja sitten on useamman viikon tauko. Tällä hetkellä tuoreimmassa käsiin päätyneessä numerossa (12. marraskuuta 2016) oli muun asian lisäksi Emma Youngin kiinnostava artikkeli ilmiöstä, jota artikkeli kutsuu kunniakulttuureiksi (honour cultures). Vastakohta, dignity cultures, on hankalampi suomennettava: dignity voi tarkoittaa arvoa, arvokkuutta, ihmisarvoa ja itsekunnioitusta, ja Youngin jutun kokonaisuudessa se tarkottaa oikeastaan näitä kaikkia. Tämä jälkimmäinen ryhmä kulttuureja noudattelee pitkälti sellaisia arvoja, joita olemme tottuneet pitämään ”länsimaisina”: jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisena, hänellä on oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja muihin perusoikeuksiin riippumatta siitä, keitä hänen sukulaisensa ovat, mihin (keinotekoiseen) ryhmittymään hän kuuluu ja (jopa) mitä hän on (mahdollisesti aikaisemmin) tehnyt.

Kunniakulttuureissa puolestaan vaikkapa seuraavanlaiset (minun keksimäni) virkkeet saattaisivat kuulostaa ihan asianmukaisilta:

Eräs Yorkin suvun edustaja on loukannut erään Lancasterin suvun edustajan kunniaa, joten kaikkien Yorkien on kuoltava.

Tyttäreni on tahrannut perheemme maineen harrastamalla esiaviollista seksiä, joten hänen on kuoltava.

Kaikkien suurta kansakuntaamme tai sen johtoa pilkkaavien on kuoltava.

Joku kalliolaispelle vittuili yhdelle alppilalaiselle. Mennään hakkaan kaikki kalliolaiset!

Kaikki nauravat meille.

Jos muut eivät kunnioita meitä, me PAKOTAMME heidät kunnioittamaan meitä.

Nuo vain käyttävät meitä hyväkseen ja nauravat päälle.

Mitähän ulkomaalaisetkin ajattelevat?

Youngin artikkeli antaa useita esimerkkejä tällaisista kunniakulttuureista: Pakistan ja eräät muut muslimimaat (ainakin joiltakin osin), rikollisjärjestöt, aatelisto, ”Villi Länsi” ja, artikkelin mukaan parhaiten tutkittuna, Yhdysvaltain etelävaltiot (sekä kasvavassa määrin myös Yhdysvaltain ns. latinoväestö). (Itse lisäisin joukkoon äärioikeiston ryhmittymät ja oikeastaan melkein kaikki nationalismia korostavat yhteisöt.) Kunniakulttuurien piirissä loukkaukset – mikä tahansa, mikä koetaan ”loukkaukseksi” – on paljon todennäköisempää kostaa väkivallalla. Oman käden oikeuden käyttö on paljon yleisempää, ja ylipäänsä luottamus ”viranomaisiin” tai oman, tarkasti määritellyn yhteisön ulkopuolisiin tahoihin on vähäisempää.

Kunniakulttuureille tyypillistä on muutenkin ulkopuolisen avun hakemisen kokeminen häpeällisenä. Tutkimusten mukaan Yhdysvaltain etelävaltioissa käytetään psyykenlääkkeitä paljon vähemmän kuin muualla liittovaltion alueella, vaikka masennusoireet ovat yleisempiä – samoin itsemurhat. Psykiatrin puheille meneminen olisi osoitus heikkoudesta, itsemurha ei: jälkimmäisellä menetelmällä ongelmia hoitaen on sentään seisty omilla jaloilla, vieraan apuun luottamatta (Suomenlinnan portin päällekirjoitusta mukaillen.)

Näennäisen paradoksaalista kyllä, raiskaukset ovat kunniakulttuureissa yleisempiä kuin muualla. Tämä liittynee kunniakulttuureille hyvin tyypillisiin jähmeisiin sukupuolirooleihin ja sekä (stereotyyppisen) ”miehisyyden” että ”naisellisuuden” ihannointiin.

Kiinnostavaa (ja kuvaavaa) on myös Youngin jutun kuvaus kokeesta, jossa tutkittiin etelävaltiolaisten ja muualta Yhdysvalloista tulleiden suhtautumista siihen, että (kokeen todellisesta tarkoituksesta) tietämättömään koehenkilöryhmään tuotiin muka yhtenä jäsenenä tutkija, jonka tarkoitus oli olla mahdollisimman ärsyttävä. ”Pohjoisvaltiolaiset” ilmaisivat ärtymystään huonoon käytökseen avoimesti koko ajan, mutta ärtymyksen taso pysyi kurissa. He tekivät ääliölle koko ajan selväksi, missä kulkee raja ja milloin ääliö on sen ylittänyt. Sillä selvä. Etelävaltiolaiset puolestaan pysyivät kohteliaina, kohteliaina ja kohteliaina koko ajan – kunnes räjähtivät.

(Ja kyllä: tunnistan omassa käytöksessäni hyvin, hyvin paljon tällaista kuvausta ”kunniakulttuurilaisesta”, vaikka muistan vain yhden tilanteen jossa olin käymässä melkein fyysisesti väkivaltaiseksi. Minun räjähdystapani on lähinnä kakaramaista ja jälkeen päin itsestäkin noloa itkupotkuraivarityyppiä.)

Vaikuttaa siltä, että monesti pintapuoliseksi selitykseksi tarjottu ”uskonto” ei vaikuta juurikaan kunniakulttuurien syntymiseen tai säilymiseen, kysymys on mutkikkaammasta ilmiöstä. On ylipäänsä hyvin vaikeaa hahmottaa jälkikäteen, miten jonkun yhteisön kulttuuri on kehittynyt tiettyyn suuntaan ja miksi jossakin toisessa paikassa (tai samassa paikassa mutta jollakin mahdollisesti keinotekoisella kriteerillä erilaisessa yhteisössä) toisenlaiseksi. Epävarmuus taloudellisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta saattaa nostaa muun ”ennen oli kaikki paremmin” -tunteilun ohella kunniakulttuurihenkistä ajattelua, etenkin sellaisissa ympäristöissä missä taustalla on hyvin jähmeän hierarkkinen sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on sittemmin muuttunut hyvin toisenlaiseksi tai jota ympäröi säätykierroltaan demokraattisempia yhteisöjä (kuten etelävaltioissa).

Kuten Youngin juttu toteaa, Donald Trump käytti hyvinkin paljon kunniakulttuurille tyypillistä kieltä presidentinvaalikampanjassaan, varsin menestyksellisesti. Hän on myös selvästi ilmaissut uskovansa kunniakulttuureille ominaiseen ihmisten hierarkiaan muun muassa siinä suhteessa, että naiset ovat alempia olentoja eikä heidän juttuihinsa tarvitse kiinnittää huomiota. Tämä on tietysti pelottavaa, sillä kunniakulttuuriin kuuluu toki myös sanassaan pysyminen: jos uhkaa jotakuta, on syytä pysyä sanassaan ja toteuttaa uhkaus, mikäli tämä joku ei nöyrry ja tottele.

Mutta toisaalta: Trump ei ole kunniakulttuurissa kasvanut etelävaltiolainen, vaan tuoretta maahanmuuttajasukua oleva itärannikkolainen, etelävaltioiden rehellisen väen kustannuksella elelijä, eikä hänessä ole mitään aatelista. Voi hyvin olla, ettei hän ole myöskään sanansa mittainen mies.

Kirjamessuohjelmatonna

· 2 kommenttia ·

Helsingin kirjamessut ovat juuri alkamassa. Minä, kirjailija ja kääntäjä, en kuitenkaan ole tänään Pasilan messukeskuksessa eikä minun nimeäni löydy nelipäiväisen tapahtuman ohjelmasta muinakaan päivinä. Koska en enää ole SKTL:n jäsen, en edes päivystä Kääntäjäliiton tiskillä.

Sen sijaan istun lähityöpaikallani – kotimme työhuoneessa – ja tuijotan Hunanin käsikirjoituksen tulevaa versiota. Olen luvannut sen kustannustoimittajalle loppuvuoden aikana, ja tekemistä kyllä riittää.

Olen loppukevään ja alkusyksyn sulatellut toimittajan ja ateljeekriitikoiden kommentteja ja kehitellyt ideoita, mihin suuntaan käsikirjoitusta kannattaisi kehitellä. Nyt suuntaviivat alkavat olla selvillä, tarvitsee vain tehdä raaka työ: se tosin sisältää kohtuullisia pätkiä ihan uuden tekstin kirjoittamista. Tekstin kokonaissivu- ja merkkimäärän on kuitenkin tarkoitus lyhentyä: tarinan runkona toimivaa päiväkirjaa oli monien mielestä varsin rasittavaa lukea sivutolkulla, joten sitä tulee olemaan lopullisessa teoksessa vähemmän ja lyhyempinä pätkinä. Monia päiväkirjakatkelmissa kerrottuja asioita pitää sitten esittää muilla tavoin.

Tuli juuri mieleeni, että ehkä koko päiväkirjan voisi Hunanin julkaisemisen jälkeen laittaa ihmisten luettavaksi vaikkapa jonkinlaisena nettispesiaalina. Täytyy harkita. Alkuperäisen päiväkirjan sivut olen luvannut antaa kirjani (todellisen) päähenkilön tuolloisen työnantajan Suomen Lähetysseuran arkistoon, mutta pitääpä selvitellä miten päiväkirjan tekstin tekijänoikeudet menevät.

En minä silti aio kirjamessuja kokonaan jättää väliin. Oma panokseni ohjelmaan tapahtui tosin etuajassa: eilen järjestettiin Villissä Wäinössä ”Kulttuuriporukka goes etno” -keskustelutilaisuus, johon olin lupautunut äänimieheksi. Lyhyiden puheiden ja paneelikeskustelun jälkeen esiintyi (Angelin tyttöjen) Tuuni Partti ja veti säestäjineen tunnin huikean setin saamelaiseen laulu- ja joikuperinteeseen pohjautuvaa musiikkia. En ole kovin kokenut live-äänitarkkailija, joten pelotti etukäteen saanko mitään kovin hyvää tulosta aikaiseksi ennestään tuntemattomassa (ja akustisesti aika haastavassa) tilassa ennestään tuntemattomilla laitteilla: lisähaasteena oli soiton ja laulun melkoinen dynamiikka. Tuuni esitti pari perinteistä joikua kokonaan ilman mikrofonia ja toisaalta sitten kun äänentoistoon puski kahden laulukanavan lisäksi voimalla soitettua kitaraa ja lyömäsoittimia, äänenvoimakkuus oli aivan toista luokkaa. Mutta yleisö tuntui olevan kuulemaansa tyytyväistä eikä esiintyjiltäkään tullut pahaa sanaa: he olivat kuulleet toisiaan riittävän hyvin monitorikaiuttimista.

Ja komealta setti kuulosti minustakin, mutta siitä en kiitä itseäni vaan muusikoita.

Kaikesta introverttiudestani huolimatta väkijoukot ja häly eivät minua ole koskaan kauheammin ahdistaneet, ja sitä paitsi kirjamessuilla tapaa aina mukavia ihmisiä. Luultavasti minut tapaa Pasilan hallista joskus huomisen iltapäivän kuluessa joko vaeltelemassa päämäärättömästi paikasta toiseen tai kuuntelemassa sf-henkisiä keskusteluja. Epäilemättä käyn moikkaamassa mukavia kollegoja myös SKTL:n tiskillä.

Noin neljä tuntia kolmekymmentä minuuttia

· 2 kommenttia ·

Olen erinäisiä kertoja kehunut, miten antoisaa on mennä katsomaan tai kuuntelemaan jotakin tietämättä etukäteen mitä on tulossa, vailla ennakkokäsityksiä. Usein tuloksena on ollut hienoja elämyksiä.

S. on aikoinaan venäjän kirjallisuuden opintojensa yhteydessä lukenut ja tenttinyt Venedikt Erofejevin eräänlaisen kulttiromaanin Moskova–Petuški. Minun venäjänopintoni puolestaan päättyivät siihen, että kirjoitin ylioppilaskokeissa lyseisestä kielestä peräti been kolmekymmentäkuusi vuotta sitten. Astuessamme eilen illalla Teatr Zan tiloihin tiesin vain, että romaani ja siitä sovitettu näytelmä kertovat junamatkasta kahden venäläisen kaupungin välillä: noin sadan kilometrin taipaleesta.

Moskova–Petuški on toteutettu kaksikielisenä: Elena Spirinan ääni tulkkaa äänentoiston läpi venäjäksi kolmen lavalla esiintyvän näyttelijän suomenkieliset repliikit. (Tekstin lomaan ripotellut laulut esitettiin ainoastaan venäjäksi.) Toisaalta tämä antaa näyttelijöille enemmän aikaa ja tilaa tehdä roolejaan kasvojen ja kehon kielellä – joka oli etenkin Usva Kärnän ja Ksenia Leleshin vahvinta osaamista – mutta toisaalta katkoi replikoinnin rytmiikkaa ja venytti muutenkin vahvaa karsimista vaativaa käsikirjoitusta tuplapituiseksi. Toisaalta tulkkauksen tasainen sorina muodosti taustalle mukavan tasaisen äänimaiseman, toisaalta taustamusiikin päälle miksattuna (akustisesti kehnossa salissa) se teki kokonaisäänimaisemasta kaoottisen ja hermostuttavan.

Toisaalta kaoottisuus on oleellinen osa Moskova–Petuškin viinahuuruisia näkyjä/unia, ainakin niin luulisin (alkuteosta lukematta). Kolmea useammalla näyttelijällä kokonaisuudesta olisi luultavasti saanut avoimemmin karnevalistisen, nyt oli välistä aikamoisen vaikeaa hahmottaa siirtymiä näystä/unesta/mistälie toiseen edes näyttelijöiden vaatteidenvaihtojen avulla. Mutta ehkä se ei ollut tarkoituskaan? Eiväthän unetkaan ole selkeitä kokonaisuuksia. (Delirium-harhoista ei ole onneksi pahemmin kokemusta.)

Alkuteosta lukematta ja venäjää osaamattakin kielen ammattilaisen oli mahdotonta olla kiusaantuneena huomaamatta, että työryhmä oli sortunut niin monen osaavankin teatterialan tekijän hybrikseen: kuvitelmaan, että alkukieltä taitavasti osaava teatterilainen on kyvykäs suomentaja. Ei nimittäin ole, tälläkään kertaa. Replikoinnin kieli oli monessa kohtaa nolon kankeaa ja kaavamaista. Olisi ollut järkevämpää teettää työ osaavalla ihmisellä.

Teemestarien kirja

·

Nyt kun syksyn kirjamessukausi lähenee vähitellen muutaman viikon perästä koittavaa loppuaan, olen lopultakin saanut luettua loppuun viime vuonna Turusta ostamani kirjan.

Ei kyse ole siitä että Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (Memfis Books 2004, neljäs painos 2015) olisi pitkäveteinen, pitkä tai epäkiinnostava, ei. Kuvan kannu, jonka joka päivä täytän ja tyhjennän, vetää puolisentoista litraa vahvaa teetä (vaikkakin useinmiten perin epäkiinalaista mustaa versiota). Teen lisäksi Kiina ja Kiinan kulttuuri kiinnostavat tavattomasti myös ammatillisista syistä. Kävi vain niin, että jätettyäni Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version kustantajalle tuli tarve välttää vähän aikaa kaikkea Kiinaa koskevaa. Nyt kun editoin ja kirjoitan kirjan uutta versiota, stressi ei ole vielä päässyt niin pahaksi ettenkö pystyisi varovasti lukemaan aiheeseen liittyvää.

Kiina ja tee kuuluvat erottamatta yhteen. Teepensas on kotoisin itäisestä Aasiasta, ja juuri Kiinassa sitä ilmeisesti alettiin ensimmäisenä käyttää, alkuun rohtona ja sittemmin ensin sivistyneen ylhäisön ja myöhemmin rahvaankin nautintoaineena, piristeenä ja rauhoittajana. Nihtisen teen historiikki yllätti minut siinä, että nykyinen teenvalmistustapa – hapetettujen, paahdettujen ja kuivattujen lehtien hauduttaminen pannussa tai kannellisessa kupissa – näyttää kehittyneen varsin myöhään, vasta Ming-dynastian myötä 1300-luvulta alkaen, kun aikaisemmat keittomenetelmät alkoivat väistyä. Jo kauan sitä ennen teestä oli tullut merkittävä kauppatavara, jolla keisarikunta osti hevosia luoteisten rajojensa takaisilta barbaaripaimentolaisilta. (Nämä joivat teensä perin barbaariseen tapaan: maidon kera.)

Itse teen viljelyn ja valmistuksen ohessa Nihtinen seuraa myös teen nauttimiseen käytettävän välineistön – kuten pannujen – historiaa ja kehitystä. On jotenkin tyypillistä kiinalaiselle ylhäisölle, että parhaiden mestarien valmistamat saviset teekannut ovat saattaneet olla käytössä vuosisatoja ilman että niitä on koskaan pesty sisäpuolelta: näin suvussa kulkenut pannu säilyttää muiston jokaisesta kunnioitettujen esi-isien siitä pannusta nauttimasta teehetkestä.

(Koska kiinalaiset suosivat vihreitä teelaatuja, pannuun ei pääse kertymään yhtä ruskeanmustaa sisäpintaa kuin mustan teen juojan pannuun kertyisi jo muutamassa vuodessa.)

Kiina, omalla kielellään 中國 eli ”Keski-maa”, oli pitkään melkoisen eristyksistä Maan muista suurista sivilisaatioista – jopa linnuntietä läheisestä, mutta jyrkkien vuoristojen ja sankkojen viidakoiden takaisesta Intiasta – joten tee pysyi monen muun kiinalaisen ilmiön tavoin melko puhtaasti kiinalaisena ilmiönä. Japaniin teen käyttö ja viljely kyllä levisi siinä missä Kiinan lähipiirin muihinkin barbaarisina pidettyihin maihin, mutta ei juuri sen pidemmälle. Syrjäisessä Euroopassa Kiinasta tiedettiin perin vähän, ja teestä vielä vähemmän: myöhemmin Marco Polon matkakertomusta on pidetty valheellisena siksi, ettei hän kertaakaan mainitse teetä.

Tee levisi Eurooppaan vasta kiihkeimmän löytöretkiajan jälkeen: kofeiinipitoisista kasvisuutejuomista arabien levittämä, alkuaan afrikkalainen qahwa ja atsteekkien xocoatl olivat ehtineet ensin, ja pitkään tee joutui sinnittelemään arvojärjestyksessä kolmantena. Vähitellen teekauppa pääsi kuitenkin vauhtiin tuomaan Qing-dynastialle vientituloja: Nihtilä arvelee, järkeenkäyvästi, että kiinalaisten vähemmän harrastamien enemmän hapetettujen ja terveysominaisuuksiltaan heikompien ”punaisten” teelaatujen (eli ”mustan” teen, kuten täällä päin sanotaan) suosio lännessä johtuu pitkälti siitä, että karavaani- ja purjelaiva-aikoina nämä laadut kestivät kuukausien kuljetusta paljon paremmin kuin vihreä, valkoinen tai keltainen tee.

Nihtilä puhuu paljon 1800-luvun teekaupasta Eurooppaan, mutta kummallista kyllä hän sivuuttaa kokonaan jotakuinkin legendaarisen teeklipperien kauden 1840-luvulta Suezin kanavan avaamiseen 1869, jolloin Skotlannissa rakennettiin pikavauhtia siihenastisen maailman nopeimpia kauppalaivoja ja jolloin näitä ”merten vinttikoiria” purjehdittiin miehistöä ja laivaa säästämättä niin kovalla kädellä, että viisivuotiaana ne olivat loppuun kuluneita: kaikki tämä siksi, että saataisiin mahdollisimman tuoretta teetä kauppoihin.

1900-luku näyttäytyy Nihtilän silmissä teekulttuurin rappion aikana. Kiinan kaoottiset olot tuhosivat pitkälti vanhan teehuonekulttuurin, ja länsimaiden sinänsä runsastuva ja halpeneva teetarjonta merkitsi markkinoilla olevan teen laadun romahtamista, jonka äärimmäisenä pohjakosketuksena oli 1940-luvulla keksityn ”pussiteen” yleistyminen. (Siinä olen kyllä pitkälti samaa mieltä, ja olisin ihan valmis kieltämään ”tee”-sanan käytön liotuspussijuomien yhteydessä.) 2000-luku taas näyttäytyy teekulttuurin uutena elpymisenä sekä lännessä että Kiinassa, joskin Kiinan uudet teehuoneet ovat (jälleen!) enimmäkseen vauraan eliitin ilona. Nykyään vauraaseen eliittiin tosin kuuluu paljon isompi prosenttiosa kiinalaisista kuin keisarien aikana.

Kirjan loppuosassa Nihtinen käsittelee myös hyvän teen valmistusta lähestulkoon molekyyligastronomisella tarkkuudella sekä esittelee joitakin Kiinan teetarjonnan klassisia laatuja. Siinäkin mielessä kirja on mainio perusteos teen ystävän hyllyyn.

 

Sunnuntaina Järvilinnaan, torstaina Villa Kiveen

·

Jo toiset Järvilinnan kääntäjäpäivät alkavat sunnuntaina Laukaan Taidekeskus Järvilinnassa (Järvilinnantie 213, Vihtavuori). Sunnuntain koko perheen yleisötapahtuma alkaa kello neljätoista.

Maanantain, tiistain ja keskiviikon me kääntäjät keskitymme kehittämään ammattitaitoamme laukaalaisten koululaisten kanssa. Tämän vuoden teemana on lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja niiden erityisongelmia pääsemme ratkomaan kohderyhmän opastuksella.

Mutta eivät kirjalliset yleisötapahtumat siihen lopu. Ensi torstaina on Helsingin taiteiden yö, ja perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat järjestää kirjailijatalo Villa Kivessä ohjelmaa iltapäiväviidestä puolilleöin. Joskus kello 19 jälkeen paljastetaan myös, kenet palkitaan tänä vuonna Vuoden helsinkiläiskirjailijan kunniakirjalla.

Tänään on julkistettu Valtion kirjallisuustoimikunnan valinnat ensi vuoden kirjallisuuden ja kääntämisen apurahansaajista – ja määräaikaiset taiteilijaprofessuurit. Itse apurahansaajat saivat tiedon jo parisen viikkoa sitten, joskaan ilmeisesti eivät taiteilijaprofessorit, sillä ainakin toinen heistä kuuli asiasta yllättyneenä vasta tänään, kun onnitteluja alkoi sadella.

Omalta kohdaltani uusi yksivuotinen apuraha tarkoittaa, että toimeentulo kirjailijana on turvattu ensi vuoden loppuun saakka. Näissä hommissa se on melkoisen pitkä aika, aikamoista ylellisyyttä: vajaat 1700 euroa kuussa on kulttuurialan freelancerille kohtuullisen leveä leipä (vaikka siitä riemusta joutuukin vuoden mittaan maksamaan pari tonnia eläkemaksuja). Ei valittamista, siis. On taas vähän aikaa mahdollisuus keskittyä tarinoihin, ideoihin, teksteihin ja niiden toteuttamistapoihin. Uusia hankkeita on mielessä ja tekeillä, kunhan ensin saan Hunanin ensimmäisen editointikierroksen tehtyä pois pöydältä.

Kaksi kaupunkia, kaksi näyttelyä

· 2 kommenttia ·

Jokakesäinen Keski-Suomen reissumme ajoittui tällä kertaa vasta elokuulle. Ystävän mökillä rentoutumisen (kiitos, Maarit!) ohella ajelimme soraisia ja kestopäällystettyjä teitä pitkin kahteen suuntaan, kahteen perin erilaiseen ympäristöön, kahteen kuvataiteen kannalta mielenkiintoiseen kohteeseen.

En tiedä, olenko koskaan ennen käynyt Mänttä-Vilppulassa, mutta aika varma olen siitä etten ole käynyt koskaan Serlachius-museioissa, missään niistä. Tämänkertaisen kohteemme, Gösta-museon puitteita ei voi kuin ihailla: 1930-luvulla rakennetun Joenniemen kartanon viereen on noussut valtaisa paviljonki, joka antoi reilusti tilaa kesän näyttelytähden, englantilaisen Mark Wallingerin teoksille.

Tilaa Wallinger vaatiikin. Isoimmin esillä olivat mustetahramaisten teosten sarja sekä Wallingerin tunnetuimpiin teossarjoihin kuuluva sarja mustavalkoteoksia englannin minä-sanasta (”I”) eri kirjasinleikkauksilla ja tyyleillä esitettynä. Oma suosikkini oli hieman syrjäisemmästä eriöstä löytynyt videoteos, jossa kolme rakennusmiestä kasasi meren rannalle geometrista rakennustelineasetelmaa, taputteli toisiaan selkään sen valmistuttua ja sitten purki sen.

(Okei, myönnetään: en katsonut sitä kokonaan, osan vain. Kokonaispituus lienee jokunen tunti.)

Scifin ystäviä tietysti ilahduttaa myös kauniisti kromattu Tardis.

Toki kävimme katsomassa myös Taiteen tähtitaivaat -näyttelyn, joka nimensä mukaisesti tarkastelee sitä, miten erilaiset ja eri aikojen taiteilijat ovat käyttäneet avaruudellisia asioita teoksissaan. Itseäni viehätti tavattomasti tämä Penelope Umbricon seinänmittainen valokuvakollaasi Flickristä kerätyistä auringonlaskukuvista.

Kolmas näyttely oli Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti, runsaasti oivalluksia ja huumoria sisältävä kooste tutunnäköisten ja arkistenkin asioiden tarkastelusta hieman vinonkierosta kulmasta. ”Karvainen kasvio” on tietenkin näyttelyn huomiotaherättävin teossarja, jonka kuvat näyttävät ensi vilkaisulla vanhojen kouluvihkojen välistä pudonneilta kuivuneilta kasveilta, mutta jotka on tehty (taiteilijan ja lahjoittajien) keholla kasvaneista karvoista. Itselläni on taipumusta pitää etenkin naisten kohdalla kovin muodikasta ihokarvojen ajeluvimmaa jokseenkin perverssinä – ja häpykarvojen tapauksessa myös pedofiilisenä – touhuna, joten arvostan tätä kommenttia.

Gösta-museon toista puolta, Joenniemen kartanoa, ei kannata jättää väliin. Suomalaisen kuvataiteen ”kultakaudelle” 1900-luvun alkuun keskittyvä kokoelma on asetettu näytteille komeasti, hienosti teemoitellen ja oivaltavasti kommentoiden Malli ja hullu kuvailija -näyttelyssä.

Parikin tuntia Mäntässä saa tajuamaan, miten vahvasti kaupunki on ollut yhden ainoan suvun ja sen bisnesten jatke. Serlachiuksilla on ollut kaupungissa lukuisia kartanoita paperitehtaidensa ympäristössä: niihin on kuulunut myös nykyään Kauko Sorjosen säätiölle kuuluva taidekeskus Honkahovi kuuluisine maisemaikkunoineen. Ehkä pitäisi perehtyä paremmin Mäntän, Serlachiusten ja suomalaisten metsäteollisuussukujen historiaan.

Pari päivää aikaisemmin vietimme taiteentäyteistä iltapäivää perin toisenlaisessa miljöössä.

Kahden joutsalaisen talon pihapiiriin ja viereiselle kesantopellolle levittyvän taidekeskus Haihatuksen kesänäyttely on kuulunut jokakesäisiin seremonioihin niin kauan kuin olemme kesäisin Maaritin mökillä käyneet. Sinä aikana homma on laajentunut ja ammattimaistunut: hetkittäin on tuntunut että alkuaikojen rosoinen ja hillitön ITE-meininki on päässyt katoamaan ja tilalle on tullut ammattimaisempaa, itsevarmempaa ja, valitettavasti, tosikompaa tuotantoa.

Tänä vuonna olin aistivinani vanhaa kunnon rosoista räväkkyyttä enemmän kuin muutamana viime vuonna, vaikkapa Emma Helteen töissä.

Oma lempparini oli kuitenkin Elina Kataran teos ”Introvertin takki”, koska… koska sellaisia me introvertit olemme. Tunnistin itseni, ja aika monta ystävääni, tuttavaani, virkasisartani ja -veljeäni, meitä joilta ei kannata kysyä ”mitä sinä oikein mietit?”, koska vastaus on joko ”kaikenlaista” tai pitkä, omituinen ja polveileva.

Mainiona täydennyksenä kesänäyttelyyn toimii Rytmirinki-kollektiivin Keijo Puumalaisen lyömäsoitinnäyttely Rummuta itte! perkussioineen ja mainioine partituureineen.

Mutta hei, Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä ensi sunnuntaihin! Kannattaa käydä, vaikkei olisikaan muuta asiaa Joutsan tienoille. Samalla reissulla voi sitten käydä nauttimassa Karoliinan kestikievarin herkuista.

Steampunk-kitara

·

Lauantaisessa Finnconin ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esityksessä käyttämäni soittopeli herätti jonnin verran kiinnostusta, joten muutama sana siitä.

”Steampunk-kitarat” tunnetaan virallisemmin dobro– tai resonaattorikitara-nimellä, ja niiden historia alkaa 1900-luvun alkupuolelta, niiltä ajoilta kun nuoriso alkoi kuunnella meluisaa musiikkia: jazzia. Puhallinpitoisissa yhtyeissä komppaavat kitaristit* alkoivat jäädä pahan kerran jalkoihin äänenvoimakkuudessa. Ensin asiaa korjattiin samalla menetelmällä millä viuluista oli edellisen vuosisadan puolella saatu korviaraastavia kuulovaurionaiheuttajia: suolikielten tilalle vaihdettiin metallikielet.† Joku keksi soveltaa toistakin viulunrakennusideaa: viuluissa on kupera kansi, jonka alla ei tarvita jäykistävää tukirimoitusta tueksi, eivätkä kieletkään kiinnity kanteen, vaan erilliseen, soittimen perään kiinnittyvään kielenpitimeen. Tätä rakennetta noudattavia kitaroita – joissa on pyöreän kaikuaukon sijaan kannessa viulumaiset f-aukot – kutsutaan archtop– tai jazzkitaroiksi.

Böömistä eli jostakin nykyisen Tšekin tasavallan tietämistä Yhdysvaltoihin muuttaneet Dopera-nimiset veljekset alkoivat innovoimaan entistä äänekkäämpää kuusikielistä. Ajatuskulku meni jotakuinkin seuraavasti: Tavallinen kitara lähettää ääntä jotakuinkin yhtä suurella voimalla sekä eteen että taakse – soittajan vatsaa kohti. Entäs jos kitaran pohjasta tekisi niin jäykän, ettei se värähtele? Senhän voisi rakentaa paksummasta puusta tai jopa metallista. Puulevy on puolestaan aika jäykkä materiaali, entäs jos kitaran kanteen, tallan alle, saisi jotakin ohuempaa, kevyempää ja kerkeämmin värähtelevää? Vaikkapa modernia ihmemetallia alumiinia!

Doperan veljesten ensimmäisessä versiossa (ns. tricone-resonaattorikitara)  tallan alla on T-kirjaimen muotoinen metallikappale, jonka jokainen kärki lepää pyöreän, kuperan alumiiniresonaattorin päällä. Resonaattorit muistuttavat kaiutinkartioita, ja niiden tapaan ne tietenkin liikuttavat ilmaa sekä etu- että takapuolelleen: nuo isot ritiläaukot kuvan vasemmassa laidassa toimivat samalla tavoin kuin kaiuttimien bassoreflektiaukot, ja ohjaavat tämän taka-aallon kitaran etupuolelle, kohti kuulijoiden korvia.

Myöhemmin kehitettiin myös edullisempi, yhdellä isolla resonaattorilla varustettu malli (sincle cone), jota pidettiin äänenlaadultaan hieman heikompana. Sellainen oli kuitenkin hieman helpompi rakentaa vaikka olemassaolevaan tavalliseen puukitararunkoon, kunhan muisti tehdä resonaattorin alle asianmukaisen tukirakenteen:

Erilaisia variaatioita syntyi jo 20–30-luvulla useita, ja etenkin refleksiaukkojen ulkonäkö vaihtelee melkoisesti. Valmistajana Doperan veljesten alkuperäisen yrityksen Dopera Brothersin (eli Dobron) rinnalle tuli ensin National, sitten muitakin, kuten losangelesilainen Regal. Resonaattorikitaroiden alkuperäistehtävä big bandien komppisoittimina katosi alta kuitenkin suhteellisen pian, kun sähköiset vahvistimet ja kitaramikrofonit yleistyivät 1930-luvulla. Samaan aikaan blues- ja kantrimuusikot huomasivat kuitenkin peltikeppien hyödyt: äänekäs, sähköä tarvitsematon soittopeli toimi oikein hyvin katusoitossa ja sähköttömien maaseutupaikkakuntien tansseissa. Tavallista kitaraa diskanttisempi sointi erottui hälyn keskeltä oikein hyvin. Erityisen paljon dobroon tykästyivät ne kitaristit, jotka soittivat instrumenttejaan metalli- tai lasiputkilla havaijilaismuusikoiden esimerkin mukaan, ja seuraavina vuosikymmeninä dobroja käyttivätkin lähinnä bottleneck– eli slide-kitaristit (ja akustisempaa bluegrassia tai kantria soittavat steel-kitaristit).

Siinä vaiheessa kun itse kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista, dobroista saattoi vain haaveilla: ne olivat julmetun kalliita ja harvinaisia soittimia. Kahdeksankymmentäluvun lopussa törmäsin soitinkaupassa tavallisesta kitarasta rakennettuun puukoppaiseen single cone -kitaraan, joka oli minulla monta vuotta kunnes myin sen (taas kerran rahapulassa) eräälle tuttavalle, jolla se tietääkseni on vieläkin. Yhdeksänkymmentäluvun puolessavälissä alkoi soitinkaupoissa näkyä edullisempia, Kaukoidässä valmistettuja historiallista Regal-merkkiä käyttäviä single coneja (myöhemmin muitakin merkkejä), ja silloin onnistuin ostamaan tuon kuvissa näkyvän puukoppaisen mallin, joka on minulla vieläkin: olen tapani mukaan modifioinut sitä jonkin verran, esimerkiksi kiinnittämällä siihen mikrofonin.

Edullisempia metallikoppaisia ja jopa tricone-malleja on alkanut ilmaantua kauppohin vasta viime vuosina, ja tätä uutta jäljitelmäpolvea on omakin messinkikoppainen, kuparinväriseksi käsitelty triconeni. (Sekin sattuu olemaan Regal, koska muutamasta kokeilemastani yksilöstä juuri tuo Regal sattui tuntumaan kädessä parhaalta.) On tietysti täysin yletöntä, että harvoin esiintyvällä amatöörillä on kaksi resonaattorikitaraa, mutta voihan niissä pitää eri viritystä.** Ja viehättäväthän nuo soittimet silmääkin aika tavalla.

Ainakin minun silmääni. Olen asentanut triconeenkin mikrofonin (sellaisen pienen pietsomikin tallan T-kappaleeseen), ja Finnconin setissä soittimen ääni eteni mikrofonin avulla multiefektipedaaliin laajojen, kaikuisten äänimaisemien tuottamista varten.

Koska täällä meillä kotona on tällä hetkellä liian meluista äänitellä yhtään mitään, soikoon näyte mieluummin oikeilta lajin mestarismiehiltä. Ensin blueslegenda Booker T. Washington ”Bukka” White:

Sitten nuorempi, edesmennyt virtuoosi Bob Brozman:

Lopuksi Greg Booth näyttää, miten homma hoidetaan kantriosastolla. Huomaa, että kantri-dobroja soitetaan yleensä lappeellaan kuten (sähköistä) steel- eli havaijikitaraa: kielet ovat korkeammalla otelaudasta ja kaula on paksu, kantikas palkki.

___
* Tähän aikaan kukaan ei edes kuvitellut, että niin vaisulla ja tylsällä soittimella kuin kitaralla kukaan edes haluaisi soittaa sooloja.
† Myöhemmin Martin-kitaratehdas rupesi tekemään kitaroita, joissa oli myös huomiotaherättävän isokokoinen koppa ja sitä myöten tumma, kumiseva ääni. Malli nimettiin sen ajan taistelulaivatyypin mukaan Dreadnoughtiksi, ja koska mallinumerot alkoivat D-kirjaimella, niitä kutsutaan nykyään myös D-malleiksi. Nykyään nämä isokokoiset ”western”-kitarat ovat yleisin kitaramalli, vaikka pienempikoppaiset, tasapainoisemmin soivat mallit ovat onneksi tehneet viimeisen vuosikymmenen aikana ilahduttavaa paluuta.
** Ainakin tällä erää tricone on viritetty ns. avoimeen D-duurivireeseen, single cone avoimeen G-duurivireeseen.

Taas ohi on con

·

Vuoden 2016 Finncon päättyi pari tuntia sitten Tampereen yliopiston juhlasalissa yhteislauluun järjestävän conitean syntymäpäiväsankarijäsenen kunniaksi. Järjestäjät, turvamiehet, teknikot, vänkärit ja muut viikonlopun vaapaaehtoistöitä paiskineet sekä osa esiintyjistä on siirtynyt ansaitusti  rentoutumaan perinteiseen dead dog partyyn. Itse päädyin kuitenkin viettämään rauhallista iltapuhdetta majapaikassa, lueskelemaan, pakkailemaan steampunk-kitaraa ja muita esiintymistarpeitani.

Omaa ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esitystäni minun on paha arvioida: mitään suurempia mokia ei tullut tehtyä, yliopiston juhlasalin Aalto-koulukunnan akustiikka aiheutti haasteita, mutta muutama esityksen nähnyt tuli jälkeenpäin kiittämään, joten ei kai se sitten ihan kamalaa kuunneltavaa ollut. Tuossa oikealla puolella Facebook-appletissa pitäisi näkyä linkki Iivari Koutosen kuvaamaan minuutin katkelmaan, jossa Hunan-romaanin tekstiä luetaan ensi kertaa ateljeekriitikko- ja kustannustoimittajapiirin ulkopuolella.

Tämänpäiväinen ”Music in SF –  Bowie & Prince In Memoriam” -paneeli oli puolestaan mainio tapaus. En tiedä sanoinko itse paneelissa mitään tähdellistä, mutta koska panelistikumppaneilla, kunniavieras Catherynne M. Valente, Suzanne van Rooyen ja ennen kaikkea upea puheenjohtajamme Cheryl Morgan toivat keskusteluun niin paljon hyviä huomioita, saatoin joukossa kuunnella sujuvasti. Harvoin olen ollut paikalla paneelikeskustelussa, jonka aluksi koko sali laulaa mukana David Bowien ”Starmanin” kertosäettä!

Bowie ja Prince ovat oikeastaan hyviä symboleja koko tapahtuman monipuolisuudelle ja -muotoisuudelle. Coniyleisön ja -esiintyjien joukossa heiluvat sulassa sovussa transihmiset ja cis-heterot, scifistit ja fantasiafanit, kirjallisuudentutkijat ja cossaajat. Ohjelmakarttaan mahtuu tukevaa tiedettä ja keskiaikatanssiesityksiä, paneelikeskusteluja ja runotyöpajoja.

Naamiaiskilpailu kuuluu tietysti Conin perinteisiin, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Ei voi kuin ihailla sitä työmäärää, vaivaa ja huumorintajua jota niin monet ihmiset ovat valmiita laittamaan asuihinsa. Oma kärsivällisyys ei riittäisi kuin kampaamaan tukan brylcreemillä päätä myöten, pistämään päälle kokomustan puvun sekä mustat, ihonmyötäiset hansikkaat ja kiinnittämään rintapieleen Ψ-merkin. Jos minulla olisi tukkaa, siis.

Mutta päätän tämän raportin tähän minkä näin tänään ensi kerran yhden hengen bimbopaneelissa.