Kategoria: kulttuuri

Kolmen päivän kuningas

· 3 kommenttia ·

Vuonna 1995 haastattelin Rumbaan vastikään esikoisalbuminsa Ivalo-Bombay julkaissutta Symposium-yhtyettä – tai, jos tarkkoja ollaan, yhtyeen laulaja/lauluntekijä/kosketinsoittajaa. Symposium oli vinkeä tapaus, sanoitukset, levykansi  ja osin musiikkikin viittasi hyvin usein melkein sadan vuoden takaisiin kulttuuripiireihin. Valssirytminen ”Kämpin viinuri” oli tästä tietysti kaikkein äärimmäisin esimerkki.

Haastattelun asetelma oli ihan kiinnostava: minä olin tuohon aikaan lähinnä aloitteleva harrastelijamusiikkikirjoittelija, mutta haastateltavani teki päätyökseen musiikkitoimittajan töitä Helsingin Sanomissa. Kysäisin jossakin vaiheessa, oikeastaan enemmän silkkaa uteliaisuuttani kuin journalistisessa mielessä, millainen ilmapiiri klasaritoimituksessa oikein oli. (Siihen aikaan lehdessä huseerasi suuna päänä ylimielisestä sivistymättömyydestään, ahdasmielisyydestään ja kehnosta kirjallisesta ilmaisustaan tunnettu sukulaismieheni Seppo Heikinheimo, joka sittemmin listasi itsemurhansa syiksi mm. pesäpallo-otteluiden tauoilla soitettavan möykkämusiikin.) Haastateltavani kuitenkin jätti vastaamatta kysymykseen, koska piti ”toimittajat haastattelevat toimittajia siitä, miten mukavia ihmisiä toimittajat ovat” -haastatteluja turhanpäiväisenä touhuna, missä hän epäilemättä olikin aivan oikeassa.

(Sellaisen tekstin lukeminen on jokseenkin yhtä joutavanpäiväistä touhua kuin kirjailijaelämästä kertovien kirjojen lukeminen tai rockbändissä soittamisesta kertovien rockbiisien kuunteleminen.)

Vaikka en kovin usein lue klassista musiikkia käsitteleviä juttuja – en pidä ko. musiikkityyliä erityisen kiinnostavana tai musiikillisesti antoisana – saatan hyvinkin lukea jutun, jos sen kirjoittaja on silloinen haastateltavani Vesa Sirén. En oikeastaan siksi että olen haastatellut häntä tai siksi että klasaritoimittajalla on rokkibändi, vaan siksi, että Vesa kirjoittaa hyvin, laajakatseisesti ja toisinaan klasaripiirien ylimielisen pienisieluisuudenkin huumorilla kuitaten. Ehkä hän on onnistunut jopa hieman hälventämään ennakkoluulojani klassisen musiikin suhteen. Hieman.

Ja Vesaa sopii onnitella muutenkin: hänen kirjansa Suomalaiset kapellimestarit – Sibeliuksesta Saloseen, Kajanuksesta Franckiin (Otava) on tänään voittanut Tieto-Finlandia-palkinnon. Onnea!

Suomisen Olli lankeaa loveen

·

Olen luultavasti liikkunut Jyväskylässä keskivertohelsinkiläistä enemmän, parin ystäväni ja muutaman järjestön ansiosta. Se ei kuitenkaan oikein riittänyt Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytäviä (Atena, 2010) lukiessa. Aloin kaivata romaanista hyvin toimitettua e-kirjaversiota, johon olisi hyperlinkitetty Jyväskylän kartasto ja valokuvia keskeisimmistä kirjan tapahtumapaikoista. Sikäli kuin ne ovat ns. oikeasti olemassa. Samalla kirjaan voisi lisätä ainakin still-kuvia niistä klassikkoelokuvien kohtauksista, joihin kirjassa viitataan. E-kirjaan olisi sitä paitsi luultavasti helpompi upottaa kirjan kaksi vaihtoehtoista loppuratkaisua.

Perinteinen paperikirja lähtee jyväskyläläisen kustantajan Olli Suomisen arkisesta elämästä ja uusien Facebook-tuttavien mieleen palauttamista lapsuudenmuistoista, tuo välillä hetkittäin mieleen Thomas A. Cookin verisen väkivaltaisia nuoruudenmuistoja luotaavat romaanit, ja tekee muutaman kuukauden tapahtuma-aikana vaikuttavan kaaren eräänlaiseen goottilaisen kauhutarinan ja pohjoisen šamanismin loveenlankeamiskuvauksen ristisiitokseen. Ollilta vaaditut tehtävätkin vastaavat perinteistä šamaanitarinaa, ja lapsuudenystävä Karri Kultanen on sekä fyysisten ominaisuuksiensa että kirjassa saamansa roolin osalta ilmeinen henkiopas. Leikittelin itse vähän samanlaisilla perinneaineksilla Neduissa, joten niitä oli helppo tunnistaa tästäkin tulkinnasta. Pasilla langettavat lovet tosin ovat vielä konkreettisemmin maanalaisia koloja – käytäviä – kuin minulla.

Oman lukemiseni kannalta pahimmaksi ongelmaksi muodostui päähenkilö-Suomisen hahmo. Alussa pitkään kuvatussa arkielämässä hän on tyhjä hahmo, oman elämänsä sivustakatsoja, jota klassisen suomalainen ”koivuklapiproosa”-kirjoitustyyli vain korostaa. Voisi kuvitella, että hän kokisi elokuvakerhon ja ensirakkautensa Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan ”cinemaattisen”* maailman jotenkin todellisempana, mutta ei: hän on sielläkin kuin kustantamon kokkareilla salin nurkassa tarjottua kuohuviinilasia kädessään pitelevä tyyppi, joka ei oikein itsekään tiedä, miksi hänet on bileisiin ylipäänsä kutsuttu ja miksi hän ei ole lähtenyt kotiin jo toista tuntia sitten.

(Olen ollut – oikeassa elämässä – sellaisilla kustantamon kokkareilla juuri sellaisena hahmona. Itse asiassa moniakin kertoja, ennen kuin minusta tuli ensin suomentaja ja sitten itsekin kirjailija. Pystyinkö siis sittenkin samaistumaan Olli Suomiseen? En.)

Vieraannuttamisefekti toimii vielä silloinkin, kun lukijan pitäisi uskoa Ollin heittäytyneen kokonaan uudelleen löytyneen rakkautensa ihmeelliseen maailmaan, ja vaikka teksti alkaa juosta paljon sujuvammin ja ilmavammin. Molempien loppukohtauksienkin elokuvallisuus jää pikemminkin jostakin Peter von Baghin kirjasta luetun juoniselostuksen elokuvallisuudeksi kuin itse teatterissa istutun ja koetun tuntuiseksi: rouge-version viimeinen virke tietysti viittaa siihen, että näin on tarkoituskin. Samaan tietysti viittaa Ollin halki koko elämänsä harjoittama, näköjään  jotakuinkin välinpitämätön suhtautuminen elämänsä tärkeiden ihmisten kuolemisiin, katoamisiin tai kidnappaamisiin. Tämä kirja kertoo ihmisestä, joka pysyy omassa elämässään sivustakatsojana, vaikka kuinka ravisteltaisiin?

Onhan siinäkin tietysti jotakin tuttua. Ja elokuvallista.

___

* Kirjan viljelevä sana cinemaattinen tökkii oikeakielisyyshenkistä kustannustoimittajaminääni. Sanan alkuperähän on kreikan liikkumista tarkoittavassa verbissä κινεῖν, samassa josta ovat peräisin vanha elokuvateatterien nimitys kino ja koulun fysiikan tunneilta tuttu liikeoppi eli kinematiikka, joten ns. oikeasti pitäisi tietenkin puhua kinemaattisista asioista. Mutta ehkä se ei kuulostanut riittävän cinemaattiselta?

Ensi viikolla saadaan oikeaa rahaa

· Yksi kommentti ·

Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä tänään ensi-iltansa saanut Lucy Prebblen näytelmä Enron ei ole suurta teatteria, mutta se on selkeää ja tutustumisen arvoista lähihistoriaa. Se on myös pelottava lähitulevaisuusvisio: vuonna 2001 puhjenneen Enron-kuplan kaltainen kirjanpitokikkailu on ilmeisesti yleistynyt sekä Yhdysvalloissa että muuallakin, ja kaikkien näiden kupruttelijoiden(kin) ansiosta Yhdysvaltain talous pysyy kasassa vain siksi, että valtio tukee sitä miljardeilla dollareilla. Nyt voimme vain odottaa, loppuvatko valtiolta rahat – tai kaatuuko korttitalo muuten – ennen ensi presidentinvaalikierrosta vai vasta sen jälkeen: tästähän tietysti riippuu ennen kaikkea se, syytetäänkö asiasta demokraattien vai republikaanien hallintoa. Yhtä kaikki, Yhdysvaltain talous on vielä toistaiseksi maailman suurin, ja parin vuoden takainen taantuma osoitti erinomaisen selvästi, että sikäläiset kuprut vetävät oikein näppärästi liemeensä ison osan muutakin maailmaa.

Jos Enronia on uskominen, kaikkeen tähän tarvittiin ennen kaikkea karismaattinen, dynaaminen, nuorekas ja riskejä ottava johtaja – huippuyksilö, joka ei haaskaa öitäkään nukkumiseen. Jeffrey Skillings (Eero Ahon erinomaisesti näyttelemänä) siteeraa sujuvasti Charles Darwinia ja Richard Dawkinsia perustellakseen moraalista oikeuttaan tehdä (itselleen ja) osakkeenomistajille rahaa muista piittaamatta: itsekäs geeni, you know, evoluution voittajien luontainen ahneus, sehän se kehitystä pyörittää. Parhailla on oikeus talloa luuserit jalkoihinsa. Ja jos taloon ei tulekaan tänä vuonna oikeaa rahaa, tappiot voidaan ulkoistaa sitä varten rakennettuihin bulvaanifirmoihin, minkä lisäksi kirjanpidon plussapuolelle voidaan merkitä tulevia voittoja jo nyt saaduiksi. Kunhan osakkeen kurssi ei käänny laskuun ja osakkaat saavat voittonsa. Muulla ei ole merkitystä.

Harrastin itse vähän samanlaista toiveajattelukirjanpitoa jäätyäni pitkäksi aikaa työttömäksi 1990-luvun alkupuolella: ”kyllä mulla on varaa tähän, mä saan varmaankin ens kuussa töitä tai rahaa jostain”. Niitä velkoja makselin vielä seuraavallakin vuosikymmenellä. Ehkä siksikin Enron-tyylinen taloudenpito tuntui tästä katsojasta perin ahdistavalta. Minulla ei ole koskaan ollut ketään muita syyteltäväksi epäonnistumisistani, enkä minä voinut juurikaan ulkoistaa velkojani muiden maksettavaksi.* Enronin Jeffrey Skilling sai ilmeisesti kantaa monen muunkin tekojen vastuun, kun karismakaan ei enää riittänyt saamaan ketään uskomaan, että syy on taas jossakin muualla, vaikkapa rehellisiä, lahjakkaita yrittäjiä vainoavissa kateellisissa virkamiehissä. Enronin työntekijöillä, niillä jotka eivät saaneet bonuspalkkioita, erorahoja tai mitään muutakaan, niille jotka olivat sijoittaneet kaikki säästönsä Enroniin ennen konkurssia, jotka olivat menettäneet kaiken tienaamansa ja vielä eläkkeensäkin, oli syyteltävänä vain entinen kotijumala Skilling – tai oma tyhmyys.

Meno pysyy näin holtittomana niin kauan kuin siitä on jollekin hyötyä – niille jotka tiesivät hankkiutua Enronin osakkeista eroon ennen romahdusta, niille jotka uskovat itsekkäisiin geeneihin ja ahneuden pohjimmaiseen siunauksellisuuteen, niille joilla on kavereita vaikutusvaltaisilla paikoilla huolehtimassa siitä että valvonta pysyy voimattomana, niille jotka käyttävät hyväkseen aikamme lapsellisinta taikauskoa: uskoa pyhien markkinavoimien ikuiseen oikeellisuuteen,  kuvitelmaa siitä, että markkinataloudessa lopulta kaikki voittavat, ja mikään mitä minä saan ei ole keneltäkään muulta pois.

Näin jatkuu niin kauan, kun laki suojelee osakkeenomistajia joutumasta vastuuseen heidän voittojensa eteen tehdyistä rikoksista, niin kauan kuin johtajat palkitaan avokätisesti siitä riippumatta siitä,  moneltako ihmiseltä on elämästä pudonnut pohja heidän tekemiensä päätösten vuoksi. Tai kunnes näiden viimeisen vuosisadan pikkukuprujen sijaan tapahtuu oikea romahdus.

Kauniita unia.

___

* No, ei ihan tarkkaan ottaen totta. Äitini tuki minua rahallisesti aika paljon noina aikoina.

Miehistä tunneilmaisua ja asennemusiikkia

·

Tämänpäiväisen Miesten vuoro -elokuvan päivänäytöksen jälkeen toinen ohjaaja Joonas Berghäll kertoi Bio Rexin harvalukuiselle yleisölle, että irlantilainen mielenterveysjärjestö on tilannut tuhat dvd-kopiota rohkaistakseen irlantilaismiehiä puhumaan tunteistaan. Ajatus suomalaisesta elokuvasta – ja suomalaismiehistä! – tunneilmaisuopettajana on stereotyyppien valossa tietysti jotakuinkin koominen. Mutta kun elokuvan oli juuri nähnyt…

Hetkittäin, ja etenkin alussa, Miesten vuoro tuntui ihastuneen liikaa Suomi-kliseisiin – maisemiin, klassishenkiseen musiikkiin ja hulluihin saunakonstruktioihin. Pian tämä kiusaantuneisuus kuitenkin katosi saunojien tarinoita kuunnellessa. Ilmeisesti kaikki tarinat olivat aitoja, ennen kertomattomia ja käsikirjoittamattomia. Kukin puhui tavallaan, mikä hetkittäin tuntui jopa hankalalta: Afganistanissa palvellut upseeri käytti niin muodollista kirjakieltä, että kesti hyvän aikaa tajuta, että se oli hänen luonteva tapansa ilmaista itseään. Toinen tarinansa kertoja käytti epäilemättä tilaisuutta hyväkseen kertoakseen suurelle yleisölle oman versionsa avioeron jälkiseurauksista – vaikka hän ja hänen tyttärensä olivatkin erittäin todennäköisesti joutuneet todellisen vääryyden kohteeksi, tästä jaksosta jäi kiusaannuttavan laskelmoitu vaikutelma. Mutta ei se tässä kokonaisuudessa oikeastaan haitannut. Ja elokuvan loppu sitten – kerrottuna se tuntuisi todella kornilta, mutta teatterin hämärässä viimeistään silloin tuli tippa linssiin.

Tämänpäiväinen näytös liittyy Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon ehdokkuuteen, ja siksi Miesten vuorokin nähtiin englanniksi tekstitettynä. Mielenkiintoista oli huomata omaa ehdollistuneisuuttaan: kesti hyvän tovin ennen kuin pystyn pakottautumaan olemaan lukematta tekstitystä ja keskittymään kuvaan ja ääneen – suomenkieliseen puheeseen. (Tekstityksestä oli tosin iloa myöhemmässä jaksossa, koska saamenkielentaitoni on häpeällisen olematonta.)

* * *

Kulttuuripitoinen sunnuntai ei päättynyt tähän. Erinomaisen thaimaalaisaterian jälkeen matka jatkui tämän syksyn suosikkikonserttikohteeseemme, Savoy-teatteriin.

Olen kuullut Khaledia ensi kertaa vuoden 1988 tietämissä, kun monien kehujen innoittamana tulin ostaneeksi EarthWorks-levymerkin tuoreen kokoelma-albumin Rai Rebels. Cheb Khaled, kuten hänet silloin tunnettiin, koristaa levyn kantta ja esittää sillä yhden kappaleen, ”Sidi Boumediennen”. Tähän aikaan rai oli virallisten tahojen paheksumaa kapinamusiikkia (sana tarkoittaa ”asennetta”), jota tehtiin pienillä budjeteilla ja usein rumpukoneiden ja vastaavien halpalaatikoiden säestämänä.

(Kiinnostavaa kyllä, näitä vanhoja rai-konerytmejä on sittemmin sattunut paljon korvaan 15-20 vuotta tuoreemmilla amerikkalaisilla r&b-listalevyillä; rai-musiikki on puolestaan siirtynyt paljon isompiin ja vivahteikkaampiin tuotantoihin ja elävämpiin muusikoihin.)

Kun aloin kirjoitella Rumbaan viisi-kuusi vuotta myöhemmin, Khaled oli ensimmäisiä haastateltaviani. Edellisenä iltana jo isoksi tähdeksi noussut Khaled oli esiintynyt Vanhalla Ylioppilastalolla. En ollut ennen tajunnutkaan, miten paljon pohjoisafrikkalaisia pääkaupunkiseudulla asuu: heitä oli sali puolillaan, ja jo ennen keikkaa jokainen deejiin soittama tuttu rai-levytys sai melkoiset aplodit. Arvata sopii, että kun bändi astui lopulta lavalle joskus yhdentoista jälkeen, bileet pääsivät kunnon vauhtiin. Vauhtia jatkui sitten aina pitkälle yli aamukahden, mikä muodosti minulle ongelman: asuin Korsossa, johon siihen aikaan ei mennyt yöbusseja eikä -junia. Kävelin työpaikalleni Vallilaan, kirjoitin keikka-arvion, torkuin pari tuntia, menin kotiin aamubussilla nukkumaan pari tuntia ja palasin kaupungille tekemään haastattelua. Se ei ollut mikään erityisen intiimi tilanne: puolituntisessa haastattelussa oli paikalla puolenkymmenen muunkin lehden toimittajat – ja tulkki. Mutta juttu syntyi.

Seuraavan kerran Khaled tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Huvilateltassa ja nyt Savoyssa. Viimeistään seitsenhenkisen bändin astuessa lavalle oli käynyt selväksi, että (jälleen osin pohjoisafrikkalaisperuinen) yleisö oli mukana jo valmiiksi. Ja miksi ei olisi ollut? Tämähän on loistavaa bailumusiikkia, ja bändi oli loistava. Meidän paikoillemme parvelle soundit olivat keikan alussa kummallisen puuroiset, mutta vähitellen kaikki alkoi olla kohdallaan. Savoyn normeista poiketen konsertissa ei ollut väliaikaa – vaikeaahan sellaista olisi tällaisella meiningillä ollut pitääkään – joten rytmi- ja hittiputki jatkui yhtä soittoa aina pitkään encoreeseen asti. Etenkin ”Aishan” alussa bändi suorastaan leikitteli sointukululla ja pyöritteli sitä eri soundeilla ja rytmiikoilla, kunnes pläjäytti sen tiskiin tuttuna, jännitteisenä urku- ja nakutuskitaraintrona, jolloin iso osa yleisöä vasta tajusi, mitä oli tulossa. (Vaikka olisihan se ollut kummallista, ellei sitä olisi soitettu.) Oma lempparini ”Kebou” jäi kuulematta, mutta se kyllä oikeastaan vaatisi ihan oikean orkesterin kahden kosketinsoittajan sijaan – ja sellaisen orkesterin, joka osaa soittaa rytmiä paljon paremmin ja tiukemmin kuin keskivertoklasarimuusikot.

Hieno keikka, hieno päivä.

40, 30, noin 20

· 3 kommenttia ·

Tavastia-klubi, tuo helsinkiläisten (tai ainakin kantakaupunkilaisten) musiikinystävien olohuone, täyttää tänä syksynä neljäkymmentä vuotta. Viime toukokuussa puolestaan tuli täyteen kolmekymmentä vuotta siitä, kun itse kävin paikassa ensi kertaa. Kyseessä oli Tavan siihen aikaan yleisin ohjelmamuoto, eli diskoilta, emmekä kaverini Kalen kanssa viihtyneet talossa kovinkaan kauaa. Tylsää, kuten diskoissa yleensä oli. Samaisena syksynä alkaneiden opiskeluvuosien alkuaikoina tuli jonnin verran harrastettua jokatiistaista, vain opiskelijoille tarkoitettua T-iltaa, joka poikkesi normidiskoillasta lähinnä kolmessa suhteessa: ensinnäkin pääsylipun vastineeksi sai teetä ja jonkinlaisen sämpylän tai voileivän, toiseksi talosta oli auki salin ohella myös toisen kerroksen osakuntabaari sekä neljännen kerroksen tila, ja kolmanneksi illan deejii aloitti musiikin soittamisen Straussin ”Tonava kaunoisella”. Joka helkutin kerta. Neljännessä kerroksessa toimi deejiinä usein joku pitkätukkainen ja -partainen hipinretale, ja siellä saattoi kuulla ihan kiinnostavaakin musiikkia – toisinaan jopa sellaista, jonka tanssiminen oli ainakin hetkittäin hieman… haasteellista. Neljännestä kerroksesta on jäänyt mieleen myös seinälle ripustettu Jokainen hakee tanssimaan itse -ohje.

Tavan kulttuurihistoriallinen merkitys ei kuitenkaan ole opiskelijadiskoissa, vaan konserteissa. Suhteellisen pienessä salissa on nähty melkomoinen valikoima musiikinhistorian huippunimiä. Tom Waitsia (1977) en alaikäisenä kerinnyt näkemään (ja löysin hänen musiikkinsa vasta kolme–neljä vuotta myöhemmin), mutta jokunen muu konsertti on jäänyt kyllä mainiosti mieleen:

Eppu Normaali 28. 5. 1980

Eput jäivät mieleen siksi, että a) tämä oli ensimmäinen Tavastialla näkemäni konsertti (ja ylipäänsä ensimmäisiä K18-paikoissa näkemiäni keikkoja, tosin Hassisen koneen keikka Bottalla taisi olla aikaisemmin) ja b) Eput olivat tähän aikaan aivan helkutin hyvä bändi. ”Suomen ensimmäisestä punk-bändistä” oli kehittynyt osaava, mutta silti reippaan energinen uuden aallon* rock-pumppu, mutta ei vielä tylsän keski-ikäistä aikuisviihde-ikävystyttäjää. Tähän aikaan Torvinen tuntui viettävän enemmän aikaa ilmassa kuin kengänpohjat lavan pinnassa, ja yleisö pogosi hiestä märkänä. (Muunlaiseen tanssimiseen ei olisikaan ollut tilaa.)

Hassisen kone 15. 1. 1981 ja 17. 2. 1982

Hassista piti tietysti käydä katsomassa aina kun mahdollista, ja se tulikin nähtyä melkoisen monessa paikassa: Bottalla, Vanhalla, Lepakossa, Roskildessa, Kaivopuistossa ja Tavastialla, ainakin. Loistava bändi livenä silloinkin, kun maailmantuska oli musertamaisillaan Ismon tekstien maailman. Jälkimmäisellä keikalla oli lämmittelijänä nyttemmin mm. keikkapromoottorina tunnetun Cyde Hyttisen bändi Jerry Sultsina & Karelian Piirakat, joka oli, muistaakseni, ”ihan kiinnostava”.

Johnny Shines & Robert Jr. Lockwood 20. 5. 1982

Samoihin aikoihin kun kiinnostuin punkista ja sitä seuranneesta, musiikillisesti vähän laaja-alaisemmasta uudesta aallosta* kiinnostuin myös bluespohjaisesta musiikista. Minusta ne olivat pitkälti samaa jatkumoa: tarinoita ja yhteiskunnallista kritiikkiä ilmaistuna sellaisilla keinoilla joita ei (välttämättä) ollut kovin vaikea oppia. Idea oli tärkeämpää kuin tekninen toteutus. Bluesista kiinnostuessa törmää väistämättä Robert Johnsoniin, ja koska Johnson ei enää tuohon(kaan) aikaan keikkaillut, Johnsonin vanha soittokaveri Shines ja eräänlainen (henkinen) poikapuoli Lockwood olivat harvoja jäljelle jääneitä suoria yhteyksiä sotaa edeltävän ajan Delta-bluesiin. Tämä keikka jäi epäilemättä mieleen enemmänkin siksi, että esiintyjät olivat keitä olivat, eikä välttämättä siksi että he olisivat olleet suunnattoman hyviä. Eivät he huonojakaan olleet, ehkä vähän vanhuuttaan väsyneitä vain. Mutta tulipahan nähtyä pari todellista legendaa samalla kertaa.

Hanoi Rocks 22. 7. 1982

Tämä keikka jäi mieleen ennen kaikkea siksi, että paljon hypetetty ja kohuttu bändi oli aivan helvetin huono. Siis täysin avuton. Kuulin seuraavana aamuna samalla kesätyöpaikalla olleelta bändiläisten kavereilta, että portsarit olivat estäneet Nassea pääsemästä sisään, koska kaveri oli niin pihalla. Ovi aukeni vasta, kun pokeille kerrottiin, että tyypin pitäisi esiintyä tuota pikaa… Makkonen heilui parhaansa mukaan, mutta musiikki kulki kuin peruskoulun luokkabändin ensimmäisissä treeneissä. Sittemmin näin Hankkareilta kyllä pari erinomaistakin keikkaa ja jouduin hieman joustamaan sinnikkäästä ”englanninkielellä laulavat suomalaisbändit ovat kategorisesti paskaa” -asenteestani. Hieman.

The Fabulous Thunderbirds 2. 3. 1983

Tälle keikalle ujutin mukaan vielä alaikäisen pikkusiskoni, jolle lainattiin paperit ainejärjestökaveriltani. (Kiitos, Maarit!) Tuijan luokkakaverit olivat etukäteen aivan varmoja, ettei neljä vuotta vanhemman tyypin henkkareilla voisi mitenkään onnistua, mutta Tavastian tavallisesti niin kuttumaiset portsarit päästivät kuin päästivätkin koko porukkamme sisään. Tässä vaiheessa T-birds soitti vielä klassisimmalla kvartettikokoonpanollaan (Kim Wilson, Jimmie Vaughan, Fran Christina ja Keith Ferguson) ja soitti vielä tiukkaa, ilkeää rhythm and bluesia eikä siistiä r’n’b-pohjaista poprockia. Julman minimalistinen groove toimi upeasti. Komean kompin lisäksi jäi mieleen ääriminimalistisen tyylikäs kitaristi Vaughan. Tämä kokemus tuoreessa muistissa ei ollutkaan välttämättä mikään ihme, että Jimmien pikkuveljen Stevie Ray Vaughanin keikka Kultsalla seuraavana vuonna oli sitten melkoinen pettymys.

Unknown Gender 19. 9. 1983 ja 4. 6. 1984

Minun piti näyttää Teatterikoulussa vierailevalle saksalaistuttavalleni Birgitalle Helsingin iltaelämää ja samana iltana sattui Tavastialla soittamaan yhtye, josta olin kuullut vain nimen. Tykkäsimme molemmat tästä (tietääkseni) saksanamerikkalaisesta naisfunktriosta, ja minä palasin (nyttemmin bändin musiikkiin jo levyiltäkin perehtyneenä) seuraavallekin keikalle. Lavan edessä joraamista tosin häiritsi melkoisesti siekkaribasisti Jouko Hohkon poikkeuksellisen tilaavievä tanssityyli. (Tämän kohtaamisen jälkeen olenkin ollut tunnistavinani Siekkareiden musiikissa runsaasti UG-vaikutteita – Blurt-vaikutteiden lisäksi, tietenkin.)

Queen Ida and her Zydeco Band, ainakin 26. 5. 1983 ja 13. 9. 1984

Aaah, näistä keikoista on lämpimiä muistoja muutamilla muillakin ihmisillä, joihin olen sittemmin tutustunut. Louisianalainen Hanuristi/laulaja Ida Guillory ryhtyi ammattimuusikoksi vasta päälle neljäkymppisenä, hän oli (lienee vieläkin) sellainen pikkuruinen, pulskahko mummeli joka saattoi pukeutua lameemekkoon ja strutsinsulkiin. Mutta voi jestas, että homma toimi! Yleisö jorasi aivan hulluna. Jollakin näistä keikoista nyrjäytin nilkkani, kun salillinen yleisöä tanssi letkassa silloiseen Tavastian monttuun** ja takaisin. ”Niin, oikeastaanhan tämä on pelkkää louisianalaista humppaa”, totesi muuan vielä minuakin snobimpi tuttavani ja jatkoi joraamista.

Sielun veljet 7. 2. 1984 ja muutamia muitakin kertoja

Mitäpä tästä bändistä voisi sanoa? Kaikkein huikeimmat Siekkari-keikkamuistoni ovat toisalta (ennen kaikkea Lepakon Mustasta salista), mutta jonnekin Kuka teki huorin? -levyyn asti bändin kaikki keikat olivat huikeita, totaalisia kokemuksia. Sitten bändi vähän niin kuin väsähti ja minä aloin vähän niin kuin kyllästyä. No, Onnenpyörä-kiertue oli aika hauska.

Kadotetut 3. 5. 1984

Kadotetut oli yksi minuun hyvin vahvasti vaikuttaneista bändeistä. Musiikki oli jokseenkin rosoista ja tempoili usein suuntiin josta en olisi niin suunnattomasti välittänyt, mutta oleellista olikin asenne: kaikkea voi tehdä, kaikesta voi ottaa aineksia. Edelleenkin terve periaate. Ja livenä iso bändi viulisteineen (sittemmin mm. Avantissa ja elokuvasäveltäjänä kunnostautunut Sanna Salmenkallio) ja saksofonisteineen (nykyinen kaupunginvaltuutettu ja radiotoimittaja Kimmo Helistö) toimi aina komeasti.

Se 30. 10. 1984

Se oli yksi 1980-luvun uudesta aallosta ponnistaneita tärkeitä bändejä (ainakin minulle). Tämä keikka oli pian sen jälkeen kun bändin viimeiseksi jäänyt hieno albumi Lasi kirkasta vettä oli ilmestynyt, ja se kuvattiin television Tilt-ohjelmaa varten. Nauhoite lienee jossakin YLE:n arkistoissa. Jos satutte näkemään sen, niin se lavan edessä joraileva, keltaiseen t-paitaan sonnustautunut hippi olen minä.

PIM 28. 10. 1985

En tiedä, levyttikö PIM koskaan mitään muuta kuin hillittömän coversinglen ”These Boots Are Made for Walkingista”. Ei sillä niin väliä, livenä tämä neljän retrohenkisen naisen ryhmä oli aivan hillitön. (Tämä ilta oli merkittävä myös yksityiselämäni suhteen, mutta se on asia erikseen.)

Himo 9. 4. 1986

Himon olin ehtinyt nähdä aikaisemmin Limeksen bileissä ja jutellutkin tyyppien kanssa. Tässä vaiheessa kyseessä oli nopeaan nousuun lähtenyt taitava ja toimiva poprock-kokoonpano, joka kuitenkin hajosi pian esikoisalbuminsa ilmestymisen jälkeen. (Sitä löytää divareista, suosittelen: etenkin singleraita ”Suolaista vettä” on komea.) Yhtyeen jäsenistöstä merkittävintä jälkeä suomalaisen musiikin historiaan on tehnyt hiljaisen oloinen kosketinsoittaja/saksofonisti Jimi Lehto, tosin vasta muutettuaan sukunimekseen Tenor.

The Proclaimers 7. 11. 1988

[Edit] Proclaimers, miten minulta jäi uupumaan Proclaimers? ”Olen nähnyt maailman optikkojen tulevaisuuden ja sen nimi on the Proclaimers”, kuten humoristisemmat rokkitoimittajat siihen aikaan sanoivat. Paksulla skottimurteella laulavien nörtinnäköisten kaksosten kantrirockyhtye ei ehkä kuulosta ajatuksena kovinkaan vetoavana, mutta todellisuus oli aivan toista. Mielettömän hieno keikka huipentui šamanistiseksi loitsuksi muuttuneeseen ”Oh Jeaniin”. Palatessamme kaupungin yöhön minä ja jokunen muu kaveri puhuimme jopa vuosikymmenen keikasta – ja kahdeksankymmentäluvulla tuli sentään nähtyä aika monta huikeaa keikkaa.

Daniel Lanois heinäkuussa 1993

Jo tähän aikaan jonkinlaisen supertuottajan maineessa (mm. U2:n, Peter Gabrielin, Robbie Robertsonin ja Neville Brothersin ansiosta) ollut Lanois oli tehnyt toisen oman soololevynsä ja piipahti jokseenkin vähälle julkisuushuomiolle jääneelle keikalle keskellä hellekesää, mukanaan basisti Darryl Johnson, rumpali Brian Blade, kaksi kitaraa ja melkoinen efektilaitearsenaali (seisoin keikan ajan aivan lavan edessä ja ihmettelin puolikaareen aseteltua pedaalipatteria). Lanoisin musiikkia on joskus kutsuttu ”maagiseksi realismiksi”, mikä on harvinaisen osuva määre. Juurevia New Orleans -henkisiä rytmejä, lumoavia äänimaisemia, hienoja lauluja. Upea esitys. Yksi hienoimpia koskaan, missään näkemiäni konsertteja.

Ani DiFranco alkuvuodesta 1999

Ani DiFranco ehkä tekee levyjä vähän turhan tiheään tahtiin (no, hänhän omistaa levy-yhtiönsä joten hänellä on siihen mahdollisuus) koska niiden taso vaihtelee, mutta tämä konsertti osoitti hänen olevan huikea esiintyjä. Hänen laulunsa ovat usein eräänlaisia keskusteluja, jotka eivät välttämättä aina noudata perinteisiä pop-sävelmän rakenteita vaan etenevät aivan toisenlaisella logiikalla, ja livenä tällainen musiikki toimii ehdottoman hyvin. Ani oli valloittavan riemukas persoona ja osoitti keikan mittaan olevansa myös poskettoman hyvä kitaristi. Tämä keikka jäi mieleen myös eräänlaisena tulevien aikojen merkkinä: salin ulkopuolelle oli kiinnitetty isoja lappuja, joissa pyydettiin yleisöä olemaan tupakoimatta salissa (koska yhdellä bändin jäsenistä on astma) ja, uskomatonta kyllä, lähes koko yleisö noudatti kohteliasta pyyntöä. Tuntui hämmentävältä nähdä salin päästä toiseen ilman katkuista savuverhoa, ja tuntui kummalliselta, ettei klubi-iltaa seuraavana aamuna päätä särkenyt.

Onhan tuolla tullut nähtyä kaikenlaista muutakin kivaa: Mighty Flyers, Siberia, Miljoonasade montakin kertaa, FME&J, Michael Monroe, Bluesounds***, Gogol Bordello, Tortilla Flat,… vaikka mitä. Hyviä ja huonoja keikkoja. Unohdin varmaan monta, jotka olisi ehdottomasti pitänyt mainita. Mutta niitä on epäilemättä tiedossa lisää.

(80-luvun keikkojen päivämäärät ovat peräisin Tavastian historiasivun hakutoiminnosta. En ole ihan varma kaikkien päivämäärien oikeellisuudesta, mutta ei sillä niin väliä.)

___

* Suomessa ja Britanniassa ”uusi aalto” tarkoitti vähän eri asiaa kuin Amerikassa: jenkkiuusiaalto oli ennen kaikkea tummat puvut ja narukravatit kaulassa soitettua tyylikästä voimapoppia (Blondie, Cars, The Knack), tällä puolen rapakkoa oikeastaan mitä tahansa, missä oli särmää, luonnetta ja sanomaa: Undertonesista Blurtiin, A Certain Ratiosta ja The Pop Groupista Young Marble Giantsiin, Kadotetuista Sielun veljiin.

** Lavan alla sijainnut tila, jossa oli myyntipiste ja jonne pääsi lavan vasemmalta puolelta kulkevia portaita pitkin. Nykyään Semifinal, jonne on eri sisäänkäynti.

*** Bluesounds oli jotakuinkin ainoa 1980-luvun alun englanniksi laulanut suomalainen bändi, jolle annoin mitään arvoa.

Divari

·

Ensimmäiset muistikuvani antikvaarisista kirjakaupoista ovat 60–70-lukujen taitteessa. Meidän perheellämme oli (noin neljän vuoden ajan) vene, eikä noin kuukauden mittaiselle, mahdollisesti perin kostealle kesälomareissulle saaristoon oikein kehdannut ottaa matkalukemiseksi kirjaston kirjoja. Niinpä teimme aina ennen lomaa isän kanssa divarikierroksen. Tapa jatkui vielä senkin jälkeen, kun veneet oli myyty (äitini kieltäytyi lopulta erään vaaralliseksikin muuttuneen reissun jälkeen astumasta veneisiin). Hyllyssäni on edelleenkin näiltä isän kanssa tehdyiltä divarikeikoilta hankittuja kirjoja: esimerkiksi Tarzanin paluu Taikajousen hienona, valkoiseen kangasselkään sidottuna laitoksena (joka tosin on ehtinyt viimeisten kolmenkymmenenviiden vuoden mittaan nuhjaantua pahan kerran), samoin jokunen muu poikakirja, kuten siihen aikaan vielä sanottiin.

(Vielä seitsemänkymmentäluvulla piti tosin olla tarkkana: iso osa Helsingin ”antikvaarisista kirjakaupoista” myi aivan muuta kuin poikakirjoja, ja jos niillä sattui olemaan tiskin alla poikakirjoja, poliisi takavarikoi ne ratsiassa. Pornon jakelu ja kulutus oli tarkkaan säädeltyä, eikä yksikään pornokauppa kutsunut itseään pornokaupaksi.)

Sekä kirja- että levydivarit ovat sittemmin olleet ennen kaikkea spontaaneja poikkeilupaikkoja: ”Tässä on vähän aikaa ennen kuin pitäisi olla siellä, mitäs tekisi, menisikö kahville… hei, tuossahan on divari.” (Tämä on kyllä ehdottomasti paljon kalliimpi ajanviettotapa kuin kahvittelu…) Kun musiikki-innostus iski 70-luvun lopussa ns. kybällä, aloin harrastaa levydivareita paljon enemmän kuin kirjadivareita. Molempiin olen kyllä myös vienyt paljon kirjoja, silloin kun niitä on ollut liikaa ja rahaa liian vähän: Hakaniemen Black & White sai Rumba-aikoina minulta hyllyynsä monia entisiä arvostelulevyjä. Kirjojen myynnissä etenkin Torkkelinkadun divarin edesmennyt Kaarle Ervasti jäi mieleen reiluna kauppakumppanina.

Istuin toissa iltana Kruunuhaan Laterna Magicassa kuuntelemassa, kun Laternan vetäjä Aapo Pekari, Anssi Arohonka ja keskustelua johtanut elokuvaohjaaja Claes Olsson keskustelivat antikvaarisen kirjakaupan nykytilasta. Ilahduttavaa kyllä, divareilla tuntuu menevän varsin hyvin huolimatta kirjallisuuden kentän muista kriiseistä ja murroksista. Nettikirjakauppa ei ole syönyt ihmisten tarvetta tehdä odottamattomia löytöjä, vaikka myös divarikirjojen täsmähaku onkin siirtynyt nettiin jo vuosia sitten. Divarit ovat sitä paitsi muuttuneet epämääräisten kirjakasojen täyttämistä ahtaista loukoista jokseenkin monipuolisiksi kulttuuritiloiksi. Laterna itse on tästä hyvä esimerkki, sillä sen takahuone ja (kirjojen varastointiin soveltumaton) kellaritila toimivat taidegalleriana.

Huomasin olevani täydellinen esimerkki siitä, miksi ”oikea” myymälädivari toimii. Tulin tilaisuutta järjestäneen tahon edustajana paikalle etuajassa, ja jo ennen tilaisuuden alkua hihaan oli tarttunut neljä kirjaa: kaksi sellaista joihin olen halunnut tutustua jo pitkään, yksi sattumanvarainen löytö ja yksi korvauskappale kirjalle, jonka olen hukannut monta vuotta sitten – tai, jos tarkkoja ollaan, luulin hukanneeni. Etsiessäni uudelle kappaleelle hyllypaikkaa huomasin vanhan kappaleeni nököttävän kaikessa rauhassa ylähyllyllä, hieman epäloogisella paikalla (jonne se on tullut sijoitettua loogisen paikan hyllyväliä suuremman kokonsa vuoksi), itsestään erityisemmin melua pitämättä… jotenkin tällaiset tapaukset kyllä kuuluvatkin täydelliseen divarikokemukseen.

Kädessäni kävi monta muutakin odottamatonta löytöä, jotka olin vähällä ostaa.

Tulin myös vilkaisseeksi antikvaaristen kirjakauppojen tarpeisiin julkaistua kirjojen hinta-arvioluetteloa. Ainoa sen sivuille päässyt oma romaanini on 391, jonka painos myytiin loppuun viime vuonna. Divarimyyntiin perustuva arviohinta näytti olevan kahdeksan euroa.

Serkulle käsipäivää

· 4 kommenttia ·

Kuvittele sukulainen, jonka mielestä seksi on kuin kädenpuristus. Joka järjestää naapureiden kanssa orgioita, ei piittaa siitä vaikka elämänkumppani makaisi muiden kanssa ja uskoo vakaasti, että naisten pitäisi päättää kaikesta. Kuvittele nyt, että tällaisia sukulaisia olisi kokonainen heimo – mieletöntä, vai mitä? Mutta taatusti tosi hauskaa.

Törmäsin Vanessa Woodsin kirjaan Bonobo Handshake (Gotham Books, 2010) primatologi Sue Savage-Rumbaughin New Scientistissä julkaistun esittelyn kautta. Kirjan lukemisen jälkeen tuo esittelu tuntuu jossain määrin harhaanjohtavalta: Woods ei mitenkään hirveästi pohdi sitä, missä määrin bonobojen käyttäytyminen johtuu kulttuurista (genetiikan sijaan). Itse asiassa Woods kertoo enimmäkseen kongolaiselle Lola Ya Bonobo -rauhoitusalueelle toimitetuista, pääosin orpona kasvaneista bonoboista, joiden mahdollisuudet oppia käyttäytymistä lajikumppaneilta varhaislapsuudessa ovat ollee ainakin jossain määrin rajallisia. Monet pienokaisista ovat nähneet kuinka bushmeatin, laittoman villiriistan metsästäjät ovat tappaneet heidän vanhempansa, osa on pelastettu laittomilta villieläinkauppiailta, jotkut ovat kasvaneet hyvää tarkoittavien mutta typerien ihmisperheiden lemmikkeinä.

Yhtä harhaanjohtava on toisaalta kirjan imelään kanteen painettu mainoslause Muistelmat rakkaudesta ja seikkailusta Kongossa. Kyllä kirjassa puhutaan paljon rakkaudesta ja Woodsin suhteesta sulhaseensa, primatologi Brian Hareen. ”Seikkailu” on ennen kaikkea Woodsin haastattelemien ihmisten selviämistarinoita Kongon demokraattisen tasavallan sisällissotien ja kansanmurhien keskellä.

Woodsilla oli Haren ja apinoiden lisäksi kolmaskin syy lähteä vaaralliseen maahan. Hän halusi oppia ymmärtämään Vietnamin sodassa taistellutta, psyykkisesti vaurioitunutta ja alkoholisoitunutta isäänsä tutustumalla muihin sodan kokeneisiin ihmisiin.* Kongossa heitä riittää. Luonnonvaroiltaan yksi maailman rikkaimmista maista on ollut jo vuosikymmeniä sisällissotien ja korruption raastama. Tilanne Woodsin kuvaamana tuo minulle vahvasti mieleen sen, mitä olen oppinut Kiinan historiasta viimeisen dynastian ja Kansantasavallan perustamisen välisenä aikana. Myös Kongossa tilanne on edullinen edullisia teollisuuden raaka-aineita loputtomasti janoaville länsimaille.** Esimerkiksi meidän kännykkämme ovat niin naurettavan halpoja osaltaan siksi, että niiden toiminnalle välttämätön maametalli tantaali on saatu puoli-ilmaiseksi erilaisten sissiarmeijoiden orjatyövoimalla Kongosta louhimalla ja naapurimaihin salakuljettamalla. Ihmisten lisäksi silmittömän raa’asta sissisodasta kärsivät myös eläimet – kuten bonobot.

Bonobo (eli vanhastaan ”kääpiösimpanssi”) on ihmisen lähin elävä geneettinen sukulaislaji. Ihmistä läheisempää sukua bonobot ovat simpansseille – joihin ne on pitkään sotkettu myös tieteessä – mutta käyttäytymisen suhteen lajit ovat hyvin kaukana toisistaan. Aikuiset simpanssit kestävät miltei minkälaisia vastoinkäymisiä tahansa, ne ovat aggressiivisia, suorastaan sadistisen julmia niin omille lajitovereilleen kuin muillekin tielleen tuleville eläimille, ja niiden yhteisöjen patriarkaalisuus saa muinaisten roomalaisten patria potestas -perinteen tuntumaan silkalta humanistiselta tasa-arvovelttoilulta. Simpanssiyhteisöt käyvät julmia valloitussotia naapuriensa kanssa eivätkä pistä pahakseen etnisiä puhdistuksia väärään ryhmään kuuluvien lajikumppaniensa keskuudessa.*** Bonobojen yhteisöt ovat naaraiden johtamia, muukalaisiin – olivat ne sitten bonoboja tai ihmisiä – suhtaudutaan uteliaan ystävällisesti elleivät muukalaiset anna aihetta muuhun, yhteisö pistää yleensä yksilöiden välisen väkivallan kuriin hyvin nopeasti ja – tämä lienee bonobojen tunnetuin piirre – kriisi- ja stressitilanteet ratkaistaan homo- tai heteroseksuaalisella hässimisellä.

Sisällissota ynnä bonobojen ja simpanssien erilainen elämä muodostavat Woodsin kirjan perussanoman. Toisaalta hän kuvailee nöyrän ihmetyksen vallassa sitä valtavaa välittämisen, huolenpidon ja altruismin määrää jota hän näkee sekä sotien syvistä vammoista toipuvien kongolaisten että bonobojen arjessa. Toisaalta hän peilaa sitä armeijoiden ja sissijoukkojen sekä simpanssien kerran toisensa jälkeen osoittamaan raakuuteen ja muukalaiskammoon.**** Hän haluaa meidän oppivan mieluummin bonoboilta – ehkei suoranaisesti seksuaalikulttuurin suhteen,***** mutta pikemminkin yleisen elämänhallinnan ja toisenlaisten kanssa toimeentulemisen suhteen. Meissä on siihen potentiaalia.

Ja Kongossa – ennen kaikkea kongolaisissa – on potentiaalia. Paljon. Woods kertoo painajaismaisia tarinoita raakuuksista, raiskauksista ja silpomisista, mutta hän ei ole toivoton, päin vastoin. Hän yrittää myös välttää perinteistä eurooppalaisen kulttuurin aivotonta kukkahattutäti-sormenheilutusta ja asioiden paremmin tietämistä. Hän haluaa mieluummin kuulla kongolaisten omia ratkaisuja jossain määrin helpottaneeseen, mutta silti yhä edelleen jatkuvaan kaaokseen. Vaikka Woods korostaa aivan aiheellisesti bonobojen uhanalaisuutta, hän ei ole serkkujemmekaan suhteen toivoton. Bonobojen apuna on sekä Kongossa että ns. länsimaissa paljon taitavampaa ja fiksumpaa väkeä kuin vuorigorilloja ”suojellut” kuuluisa sosiaalinen kehitysvammainen, joka onnistui katkomaan välinsä suunnilleen kaikkiin, joiden apua hän olisi tarvinnut.

Luin nuorena paljon erilaisia eläinaiheisia muistelmakirjoja – Joy Adamsia ja kumppaneita, ja tietysti Gerald Durrellia. Bonobo Handshake ei ole samanlainen leppoisa, kiltti eikä lapsellinen kirja, mutta tarjoaa eläimien tilanteelle ja elämälle paljon parempaa kontekstia ja taustaa kuin Adams tai Durrell. Se on tärkeä, valaiseva kirja ja sen soisi julkaistavan myös suomeksi.

___

* Woods viittaa pari kertaa Joseph Conradin romaaniklassikkoon Pimeyden sydän, joka, kuten tunnettua, sijoittuu Kongon historian siihen kammottavaan vaiheeseen, jolloin maata ja sen kansoja hävittivät sairaalloisen sadistiset ja ahneet belgialaiset. Ehkä Woods jättää tarkoituksella lukijan hoksattavaksi sen, että Pimeyden sydämen elokuvaversio Ilmestyskirja. Nyt. on sijoitettu puolestaan 1960-luvun lopun Vietnamiin.

** Eurooppalaisten, pohjoisamerikkalaisten, australialaisten ja kiinalaisten lisäksi Kongon haaskalla kekkaloivat toki myös Kongon naapurimaat, mm. omasta kansanmurhastaan ilmeisen ”hyvin” ”toipunut” Ruanda. Hutuja ja tutseja asuu myös Kongon puolella.

*** Tässä on tietysti muistettava huomauttaa, että simpanssien valloitussodankäynnistä on saatu havaintoja vasta viime vuosikymmeninä, jolloin mm. metsänraivaus ja kaivostoiminta ovat kutistaneet niiden elinalueet jotakuinkin olemattomiin. Jotkut tutkijat tuntuvat kyseenalaistavan sen, onko nyttemmin havaitun kaltaista sodankäyntiä harjoitettu aikaisemmin vai onko se esimerkiksi – ihmisiltä opittua. Simpanssien ajoittainen hillitön väkivaltaisuus on kyllä havaittu aikaisemminkin.

**** Woods muistaa kyllä korostaa, että simpansseista on paljon muuhunkin kuin vain vihaan ja väkivaltaan. Bonoboihin verrattuna näiden lähisukulaislajien  ero vain helposti korostuu

***** Jossain mielessähän ihminen on kyllä tätäkin puolta harrastanut maailman sivu. Erinäisiä sotia on saatettu päätökseen järjestetyillä avioliitoilla.

Tiiliskivi kengässä

·

Heinäkuu on vienyt minua Tanskaan, Jyväskylään, Oittilaan, Joutsaan ja Poriin, mutta viime töikseen se otti ja sulki minut kotiin. Toivuskelen pikku hiljaa elämäni ensimmäisestä iskiaskokemuksesta, ja tähän vaivaan oma- tai kaverikohtaisesti tutustuneet kyllä tietävät, että siihen menee aikaa, kehnosti nukuttuja öitä ja rasiakaupalla särkylääkkeitä. Viime aikojen energisimpiin suorituksiini on kuulunut klenkata kerran päivässä vaivalloisesti pihamaalle kirsikkapuun katveeseen lueskelemaan. (Näillä keleillä se on ollut sitä paitsi ainoa paikka, missä en ole ollut koko ajan likomärkänä hiestä.)

Minua voi kuitenkin kokea etänä radion välityksellä: kuten olen ennenkin maininnut, kävin kevättalvella juttelemassa J. P. Pulkkisen kanssa Babylon 5 -sarjasta Television tiiliskivet -radiosarjaan, ja tämän jakson ensiesitys tapahtuu maanantaina 2.8. kello 17:20. Uusinta tulee torstaina kello 13:00, ja muina aikoina jakson voi tietenkin kuunnella internetitse YLE Areenasta. Mistä kannattaa myös käydä kuuntelemassa viimeviikkoinen, Markus Leikolan kanssa tehty mainio Frasier-keskustelu.