Kategoria: kulttuuri

Mä Töölönlahden rantaan lähdin skulaan

·

Minulla oli Villa Kiven eilisessä Helsinki-päivän tapahtumassa kaksois- tai kolmoirooli: esiintyjä, ääniteknikko, vähän valokuvaajakin. Siinä on puolensa: Tekemistä riittää koko tapahtuman ajaksi. Toisaalta oman esityksensä ajan väistämättä kuuntelee ainakin puolella korvalla, onko balanssi kohdallaan, kuuluuko kaikki, ei kai mikään ole liian kovalla…

(Vastaavan ilmiön huomasin muinoin nauhoittaessani omaa lauluani: laulaessa ei pidä nähdä äänityslaitteen tasomittareita.)

Illan ohjelmakattaus oli mukava yhdistelmä tekstiä ja musiikillisempaa ääntä. Risto Oikarinen luki omia runojaan ja lomitti niitä napakoilla saksofoni-improvisaatioilla.

Ilpo Tiihosen ”Pormestari Hessu Hasa ja Hassu Hesa” -setissä hänellä oli tukenaan harmonikkataiteilija Merja Ikkelä. Sävykäs tausta tuki mainiosti lasten ja lapsenmielensä säilyttäneiden aikuisten runoja.

Välillä Ikkelä otti lavan yksin haltuunsa.

(Kävin itse harmonikkatunneilla joskus kansakouluikäisenä. En kovin kauaa: vaahtosammuttimen kokoisen oli hankala raahata isoa ja painavaa soitinta Helsingin keskustaan asti. Sen jälkeen harmonikka toimi lähinnä kaverien kanssa leikkiessä avaruusaluksen kojelautana, kunnes se myytiin. Hyvä soittaja onnistuu aina yllättämään minut sillä miten voimallisen rytmistä musiikkia soittimesta saa irti.)

Omassa setissäni minulla oli ensi kertaa kokeilussa viime kesän Finnconin ohjelmalehtiseen kirjoitettu novelli ”Me olemme oikeassa” sille rakenneltuine äänimaisemineen. En ole ihan varma sen toimivuudesta tällä tavalla esitettynä (itse novellista kyllä tykkään itse edelleenkin), ja etenkin Tiihosen ja Ikkelän rennonriemukkaan setin jälkeen tarina tuntui aika tummasävyiseltä. Niin kuin ehkä muutkin lukemani tarinat, ja pari laulua… toisaalta oli harmaa sadepäivä. Ja heitinhän minä setin loppukevennykseksi ”Onkimiehen bluesin”, jota on Villa Kivessä mukava soittaa sikälikin, että laulussa mainittu Töölönlahden ranta on parin–kolmen metrin päässä.

Sateinen sää verotti yleisöä, mutta kyllä väkeä sitten lopulta oli ihan kohtuullisesti. Ja ohjelma sai kiitoksia. Kun äänitekniikkakin toimi kohtuullisen hyvin, ei minulla ole valittamista. Tällaiset live-pläjäykset silloin tällöin tekevät hyvää kotityöhuoneessa nyhjäävälle erakkoartistille.

Helsinki-päivä ja Tähtivaeltaja päivä tällä viikolla

·

Ensi torstai, 12. kesäkuuta, on Helsinki-päivä. Sen kunniaksi kirjailijatalo Villa Kivi (Linnunlauluntie 7) on auki kello 15–20, jolloin on mahdollista tutustua kirjailijoiden työhuoneisiin ja Linnunlaulun vanhaa huvilakaupunginosaa käsittelevään valokuvanäyttelyyn. Talon juhlasalissa, siellä kellarikerroksessa, on sielläkin ohjelmaa, kolme tekstin ja äänen täyteistä esitystä, joista minä itse vihoviimeisenä:

17.30-18.00 Risto Oikarisen Runofoni.
– Runoilija-saksofonisti lausuu runojaan ja riitelee ja rakastelee niiden kanssa saksofoni-improvisaatioillaan.
kesto n. 30 min, juhlatila

18.00 – 18.30 Pormestari hessu hasa ja muuta hassua hesasta
– Runoilija Ilpo Tiihonen ja harmonikkataiteilija Merja Ikkelä ovat yhdessä duo ’Runo & Haitari’. Runot ovat Ilpo Tiihosen teoksesta ’Ei-Kaj Plumps eli hyppyjä Helsinkiin’ ja musiikin runoihin on säveltänyt Merja Ikkelä. Ohjelmassa mm. Pormestari Hessu Hasa, Stadissa sataa, Karhunkaataja Martti Citynen, Klesa Hesa ja Neiti Helsinki. 
kesto n. 30 min, juhlatila

19.-19.30 Äänimaisemoitua proosaa ja lauluja
– J. Pekka Mäkelä
kesto n. 30 min, juhlatila

Lisää ohjelmasta Villa Kiven sivuilla.

Eikä tämä juhlaviikko siihen lopu. Lauantaina 14. kesäkuuta järjestetään jo perinteinen Tähtivaeltaja-päivä Dubrovnik Lounge & Lobbyssa (Eerikinkatu 11, Helsinki). Itse en ole tällä kertaa mukana yhdessäkään paneelikeskustelussa tai muussa ohjelmanumerossa (ainakaan tällä tietoa), mutta olen kyllä paikalla hengailemassa, perinteiseen tapaan. Nähdään siellä(kin)!

Dubrovnik Lounge & Lobby
Eerikinkatu 11

Altaan päätyyn

·

Ensimmäinen Kirjakrooli-tapahtuma oli eilen. Ainakin illalla, tapahtuman jälkeen, kaikki meistä mukanaolleista tuntuivat olevan sitä mieltä että tässä on hyvä perinteen alku. Eilen opittiin yhtä ja toista järjestelyistä ja siitä miten asioita voisi tehdä paremmin, ja huomattiin että tällainen tapahtuma toimii.

Etukäteen olimme arvelleet, että Ravintolapäivän sattuminen samalle päivälle oli erinomainen asia: ihmiset ovat liikkeellä, valmiina kokeilemaan kaikenlaista, miksei myös ääneen luettua kirjallisuutta? Kävi kuitenkin niin, että kauniina kevätpäivänä ihmiset kyllä liikkuvat kaupungilla sankoin joukoin, mutta eksyvät perin heikosti oikeiden ravintoloiden sisätiloihin. Yleisömäärät Kroolin eri tapahtumapisteissä jäivät vähän vaatimattomiksi. Tiedotus oli myös jäänyt vähän viime tinkaan. Mutta nyt ajatus on lanseerattu pienelle yleisölle ja ennen seuraavaa tapahtumaa on runsaasti aikaa saada sana leviämään laajemmalle.

Oma isännöintini Rymy-Eetussa sujui suuremmitta kommelluksitta. Muutaman kerran lähettelin aavistuksen hermostuneita tekstareita seuraavalle esiintyjälle, jota ei vielä näkynyt salissa vaikka edellinen esiintyjä oli jo hyvässä vauhdissa omassa (vajaassa) puolituntisessaan. Kaikki kuitenkin tulivat paikalle ennen sovittua esiintymisaikaa ja vetivät hienon setin. Olen omaankin esiintymiseeni tyytyväinen. Baritonikitaran ja efektipedaalien avulla kudottu äänimaisema tarinoiden taustalla tuntuu toimivan kerta kerralta paremmin.

(Äänimaisemia ja tarinoita – ynnä muutamia lauluja – pääsee näillä näkymin kuuntelemaan seuraavan kerran Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta Villa Kivessä.)

Isännän velvollisuuksien vuoksi en ehtinyt kovinkaan paljoa seurata päivän muuta ohjelmaa, mutta ehdin sentään piipahtaa Rikhardinkadun kirjaston hienolla sisäpihalla katsomassa kuinka Anja Erämajasta tuli ensimmäinen Vuoden helsinkiläiskirjailija – Onnea! – ja sitten Rymy-Eetun ohjelman päätyttyä Teatteri-ravintolassa kuuntelemassa Ketti Juvaa lukemassa Jane Austenia sekä kokemassa Leevi Lehdon hillitöntä, nonsensen ja hiphopin henkiä kanavoimaa huikeaa ja riemastuttavaa lausuntataidetta. Se on aina  huikeaa seurattavaa.

Hyvää sananvapauden päivää!

·

Itse ajattelin käyttää sanani vapautta tänäänkin edes yrittämällä suhtautua kohteliaasti niihinkin, joiden mielipiteet ovat mielestäni luokattoman typeriä. Koska minulla on siihen oikeus.

(Eikä toisen tölviminen ole koskaan saanut ketään muuttamaan mielipiteitään järkevämmiksi, sitä paitsi.)

En aina onnistu, mistä vilpittömät pahoittelut.

Poljento

·

En ole koskaan onnistunut innostumaan kovin kauheasti Fela Kutin afrobeatista. Hänen poikansa Femi Kutin levyn taisin joskus arvostella Rumbaan ja kehuinkin sen kiihkeyttä ja vimmaa, mutta minulle tärkeämpää on aina ollut afrobeatin sijaan pohjoisemman Afrikan rauhallisempi, keinuvampi laulaja/lauluntekijämusiikki. Ehkä syynä on, etten koskaan tullut nähneeksi Felaa livenä: tilaisuuksia olisi 1980-luvulla kyllä ollut, mutta jäi käyttämättä. Sääli, näin jälkeenpäin ajatellen. Fela oli kiinnnostava hahmo, kaikessa ristiriitaisuudessaan, ja musiikki on moneen kertaan osoittanut potentiaalinsa sekä ihmisoikeusviestin levittäjänä että yksinkertaisesti väkevänä tanssimusiikkina. Itse olin eilen altistumassa Fela-henkiselle afrobeatille Koko-teatterissa ja livenä musiikki toimi kertakaikkisen komeasti.

Afrobeat from the Heart kulkee ”musikaalin” nimellä, mutta en ole ihan varma, tekeekö se nimelle oikeutta. Pikemminkin tuntui siltä että olin katsomassa tanssi- ja soittoesitystä, jossa välijuonnot oli korvattu pienillä, herttaisen amatöörimäisillä kuvaelmilla Fela Anikulapo Kutin elämästä. Amatöörimäisyyttä korosti vielä, ettei dialogeista aina saanut selvää: esiintyjien erilaisten englanninmurteiden lisäksi kyse oli siitä, että akustisesti vähän kehnohkossa tilassa vain Felaa esittäneellä Hossni Boudalilla oli mikrofoni (eikä sekään aina toiminut) eikä harrastajaesiintyjillä ollut riittävää kokemusta teatterin tarvitsemassa äänenkäytössä. Myös tanssiesitykset olivat vähän amatöörimäisiä, mutta niissä tekniset puutteet korvautuivat monin kerroin tanssijoiden innolla ja energialla. Oli myös riemukasta nähdä niin monenmuotoisten, -ikäisten ja -kokoisten naisten pistävän itsensä ja kroppansa peliin niin antaumuksella. Se oli kaunista katsottavaa. Koko-teatterin karu sali oli onnistuttu lavastamaan mukavan intiimiksi sermeillä ja kankailla sekä sijoittamalla yleisö penkkirivistön sijaan istuintyynyille.

Mutta parasta esityksessä oli, kiistämättä, kulisseissa soittanut bändi. Felan musiikki on hypnoottista, toistuvaa, juuri tanssiin ja improvisoiviin teksteihin – poliittisiin julistuksiinkin – tarkoitettua, ja jotta sellainen musiikki toimisi, sitä täytyy osata soittaa vimmaisella, mutta groovaavalla poljennolla. Tämä ryhmä osasi, ja koska musiikki oli niin iso osa esitystä, sitä kehtaa suositella nähtäväksi ja koettavaksi ihan jo pelkästään bändin takia. Esityksiä on vielä kolme jäljellä, ensimmäinen tänään.

Toisesta maailmasta

· 4 kommenttia ·

Nykyajan ihminen voi vain kuvitella keskiajan ihmistä, joka ei ole koskaan ollut sisätilassa, jossa hänen kätensä ei yltäisi kurkottamatta kattoon. Voi vain kuvitella, miltä tällaisesta ihmisestä on tuntunut, mitä hän on sisällään kokenut, kun hän on astunut ensimmäistä kertaa romaaniseen tai goottilaiseen katedraaliin.

Jonkinlaisen uskottavan simulaation kokemuksesta voi nykyihminenkin kokea matkustamalla Barcelonaan ja astumalla Basílica i Temple Expiatori de la Sagrada Família -kirkkoon.

Keskeneräisenäkin tämä Antoni Gaudín monumentti on täysin häkellyttävä ja luultavasti scifistisin rakennus jossa olen koskaan ollut. Jo sivulaivat ovat niin valtavia että elokuvastudion CGI-nörteiltä loppuisi usko kesken, päälaivasta puhumattakaan. Erilaisten detaljien määrä on käsittämätön, eivätkä ne aina muistuta mitään mitä olisi tässä maailmassa koskaan nähty.

Ensi vilkaisulla, siis.

Kirkon yhteydessä olevissa näyttelytiloissa selviää, että Gaudí turvautui hyvin usein samoihin jekkuihin joita niin monet sf-elokuvien, -kansikuvien ja -sarjakuvien tekijät ovat harrastaneet hänen jälkeensä: hän poimi luonnosta pieniä, sormenmittaisia detaljeja ja paisutti ne aivan toiseen mittakaavaan. Sisätilojen haarautuvat kannatinpilarit solmumaisine liitoskohtineen ovat peräisin rannan korsista, tornien kummalliset huiput kukkaan vielä puhkeamattomia nuppuja.

Scifisti minussa tietenkin alkaa pohtia, mitä tapahtuu sitten kun viimeinenkin kirkkoon suunnitellusta kahdeksastatoista tornista valmistuu. On niin helppo kuvitella, kuinka nämä kiviset nuput alkavat kiihtyvällä vauhdilla kasvaa, kohota, kurkottaa taivaisiin kuin… kasvit.

Emme joudu odottamaan enää kauaa. Korkeimman eli Kristuksen tornin on arveltu valmistuvan jo joskus vuoden 2025 tietämissä, eli vuosikymmeniä ennen Olkiluodon kolmosreaktoria.

Kuulokuvia, sävyjä, vailla räikeää valkeaa

·

En tiennyt, että Daniel Lanois on kirjoittanut muistelmansa jo neljä vuotta sitten. Mutta kun asia selvisi, oli Soul Mining – A Musical Life (Faber & Faber 2010) tietenkin hommattava. Olenko muuten maininnut, että Daniel Lanois on suosikkituottajani ja yksi suosikkilaulaja-lauluntekijöistäni?

image
Keisha Kalfin -nimisen haamukirjoittajan kanssa koostettu kirja ei ole ihan perinteinen elämäkerta. Perustiedot elämänkaaresta kyllä ovat mukana, tosin ilman vuosilukuja. Kanadanranskalainen yksinhuoltajan poika rakentaa veljensä kanssa äänitysstudion talon kellariin, kiertää välillä syrjäkyliä show-bändien kitaristina saadakseen rahaa elämiseen ja studion pyörittämiseen. Kuluu vuosia, studio pyörii ja hyvää vauhtia keski-ikäistyvä Danny Lanois kehittelee siellä omia musiikillisia ja soundillisia ideoitaan. Joku vinkkaa hänestä brittieksentrikko Brian Enolle, Roxy Musicista eronneelle äänimaisemataiteilijalle, ja Eno varaa kanadalaisten pikkustudiosta sessioajan. Sielunkumppanit tunnistavat toisensa ja loppu on musiikin historiaa.

Tarina ei etene tämän(kään) jälkeen lineaarisessa ajassa ja jättää monia kiinnostaviakin asioita kertomatta. Elämänkerrallisista asioista tulee sivujuonne, kun Lanois keskittyy kuvaamaan keskeisimpien levyhankkeittensa itseään kiinnostavia aspekteja. Toisinaan tämä tarkoittaa muutamien äänilaitteiden nimien heittelyä, mutta vain harvoin. Lanoisia kiinnostaa muusikkona ja tuottajana – ja usein tuottamillaan levyillä myös soittavana muusikkona – äänimaisema, sävyt, valot, varjot, rytmit, melodiat, harmoniat sekä kaikki ne ajatukset, ideat ja musiikilliset perinteet, joiden pohjalle kukin hanke rakentuu ja joita niihin voi yhdistää. Kirjaa lukiessa ei välttämättä haittaa tietää jotain äänitystekniikasta, mutta varsin suositeltavaa on tutustua kirjassa läpi käytyihin äänitteisiin. Ne ovat vaivan arvoisia vaikkei välittäisi vähääkään siitä miten ne on tehty tai kuka on ollut tuottamassa.

Lanoisissa on tuottajana ja ennen kaikkea musiikintekijänä mystikon vikaa, mikä näkyy kirjassakin. Joidenkin muidenkin oman soundillisen tiensä kulkijoiden tapaan hän puhuu vanhan analogisen äänitekniikan puolesta, mutta antaa arvoa digitaalisillekin vekottimille, silloin kun niillä voi tehdä jotakin mihin vanha rauta ei pysty.

Kyllä, kiinnostava kirja kaikille musiikin tekemiseen ja äänitysprosessiin liittyvien asioiden suhteen uteliaille.

 

Ihmiskalan tarina

·

Asustin Itäkeskuksen Asiakkaankadulla siihen aikaan 1980-luvulla kun kulttuurikeskus Stoaa rakennettiin, ja taisin käydä (sitten vähän myöhemmin silloisen avokin kanssa Kauppakartanonkujalle muutettuani) talossa muutaman kerran näkemässä elokuvia ja ehkä teatteriakin. Ei Itäkeskukseen täältä Töyrynummeltakaan ole kovin pitkä matka, joten talon tarjontaa kannattaisi seurata tarkemmin.

En tunne japanilaista teatteriperinnettä juurikaan – käytännöllisesti katsoen yhtään. Aki Suzuki Spirits -ryhmän Aino – Kalevala -esityksen ensimmäisen minuutin ajan ehdin ajatella suunnilleen ”no, tämä näyttää olevan niin lähellä kiinalaista oopperaperinnettä että kyllä minä tämän päälle jotain tajuan”, mutta sitten esitys tekikin jyrkän mutkan… ihan toisaalle.

Kyllähän buto-ilmaisussa tuntuisi olevan paljon yhteyksiä mannermaan perinteiseen tanssi-, laulu- ja teatteri-ilmaisuun, ja Ainon tuttu tarina tulkittiin sen verran selkeästi että valistumattomampikin pysyi loppujen lopuksi kärryillä. Tunnin mittainen, rauhallisesti etenevä näytelmä oli varsin toimiva kokonaisuus ja osoitti, millaisia mahdollisuuksia suomalaisen kansanrunouden tulkitseminen toisen perinteen kautta tarjoaa. Kehyskertomuksen itämaisuus ja sitä kautta johdateltu loppukohtaus toivat tarinan nykyaikaan mukavan hytkäyttävästi.

Esityksiä on jäljellä vielä tänään ja huomenna. Suosittelen.