Kategoria: kulttuuri

Maailma tulee kylään

·

Uutinen alkoi levitä Facebookissa tänä aamuna. Spokanen metsäpalosavupilvien keskellä, Yhdysvaltain Washingtonin osavaltiossa, oli äänestetty ja äänestyspäätös vaikutti kiistattomalta.

Nyt tiedon pitäisi olla jo virallinen: seitsemäskymmenesviides Worldcon-tapahtuma järjestetään elokuun 9. – 13. päivinä Helsingin Messukeskuksessa.

Worldconia yritettiin saada Suomeen jo täksi vuodeksi, mutta (paikalla olleiden mukaan) suomalaisten kampanjointi asioista päättäneessä vuoden 2013 Worldconissa oli lähinnä kampanjoinnin opettelua. Nyt homma oli hanskassa, töitä tehtiin oikein ja oikeassa järjestyksessä ja vakavin vastustaja, Yhdysvaltain Washington D.C., jäi selvästi toiseksi.

Oma panokseni kampanjaan oli lähinnä maksaa tämänvuotisen tapahtuman jäsenmaksu ja antaa sitten (jäsenyyden tuomalla mandaatilla) ääni Helsingille. Näin ollen en voi kuin kiittää ja onnitella kampanjan eteen uurastanutta porukkaa. Kunnia kuuluu teille. Työ tosin on vasta alussa.

Worldconit ovat osallistujamäärältään jonkin verran pienempiä kuin säännöllisesti kymmenkuntatuhatta kävijää vetävät ilmaiset Finnconit, mutta tekemistä, miettimistä, suunnittelemista ja organisoimista riittää. Epäilemättä minäkin yritän tehdä osani.

Tässä on nimittäin loistava paikka näyttää maailmalle, minkä Finnconin suomalaiset ja ulkomaalaisetkin kävijät ovat tienneet jo kauan sitten: Miten loistavia, moniarvoisia, suvaitsevaisia ja hyvin järjestettyjä tapahtumia suomalaiset vapaaehtoiset kykenevät tekemään.

Huvilan turvallisimmat hitit

·

Olen luultavasti käynyt Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltan konserteissa jo niiden ensimmäisenä kaksikymmentä kesää sitten. Alkuun syynä oli usein keikka-arvostelujen kirjoittaminen Rumbaan, mutta on tuossa alkuun niin kornilta vaikuttaneessa rakennelmassa nähty jo silloin sekä etukäteen kiinnostavia että paikan päällä koettuna ikimuistoisia esityksiä – ynnä jokunen, jonka missaaminen harmittaa vietävästi yhä edelleen.

Huvilateltan 20-vuotisjuhlakonsertti Lovea ja huvia onnistui enimmäkseen kiertämään ne kaukaa.

Huolella rakennettu ja oivaltaen sovitettu, perinteikkään Olympia-orkesterin ja lukuisten nimekkäiden solistien esittämä konsertti oli rakennettu turvallisten, suosittujen ja menestyneiden nimien varaan. Kiusaannuttavimmillaan ja noloimmillaan tämä näkyi ja kuului Lou Reedin kohdalla. Reed on esiintynyt Huvilateltassa ainoastaan Laurie Andersonin säestäjänä, mutta eilisillan keikalla ei suinkaan kuultu Andersonia haastavaa ja kokeilevaa ilmaisua, vaan Reed-klisee ”Venus in Furs”. Ohjelmisto hylki myös monia muita Huvilateltan huikeita naisartisteja, kuten Fatoumata Diawaraa, Natacha Atlasia ynnä Azim Ali & Niyazia. Myös kaikki juurevampi ja akustisempi musiikki oli sivuutettu kylmästi. Illan setti keskittyi kapea-alaiseen ja mielikuvituksettoman viihteelliseen suomalaiseen tai angloamerikkalaiseen poppiin, niin kapea-alaisesti että jopa Massive Attackin ”Unfinished Sympathy” kuulosti virkistävän erilaiselta.

Ei sillä, kyllä mukana oli muutama vaikuttava tulkinta. Emma Salokoski veti hienosti Radioheadin ”Creepin”, johon johdateltiin Mikko Perkolan komealla viola da gamba -soololla. Myös Janna Hurmerinnan tulkitsema Massive Attack kuulosti komealta. Marjo Leinosen osuudelta odotin etukäteen paljon, mutta enpä keksi tähän hätään yhtään Patti Smithin laulua joka olisi sopinut hänen äänelleen huonommin kuin ”Because the Night”.

Illan huippuhetkeksi nousi, hieman yllättäen, Tapani Kansan pysäyttävä ja sydämeenkäyvän väkevä ”Hopeinen kuu”. Valitettavasti tunnelma romahti heti perään, kun lavalle päästettiin kolme (aitoa tai näyttelevää) känniääliötä esittämään jonkinlaisia karaokeversioita Gösta Sundqvistin klassikoista. Encorena esitetty ”Pop-musiikkia” (tällä kertaa viiden sopraanon voimin) kuului tietysti asiaan – kappale sai ensiesityksensä Huvilateltassa – mutta ei kauheasti parantanut kokonaisuutta.

Onneksi ensi viikolla on odotettavissa konsertteja, jotka toivon mukaan palauttavat uskon Huvilateltan ohjelmapolitiikkaan.

Big Ben männikössä

·

Univelkoja on saatu vähän makseltua, hyönteisenpuremia hoidettu hydrokortisonilla, valokuvat on käyty läpi, vuokra-auto palautettu.* Millaista oli maailmanhistorian ensimmäisillä Järvilinnan kääntäjäpäivillä?

Ensimmäinen ajatus on ilo siitä, miten onnellinen olen saadessani hengailla tasaveroisena niin upeassa porukassa kuin nämä kolmisenkymmentä Järvilinnaan kokoontunutta kollegaa.

Toinen ajatus – joka tuli mieleen monta kertaa seminaarin mittaan – on kalvava tietoisuus, että suomentajana minulla on vielä paljon oppimista.

Vaikka Järvilinnan kääntäjäpäivistä on puhuttu ”kirjallisuuden suomentajien Mukkulana”, ohjelman lähtökohdat olivat jossain määrin toisenlaiset. Yleisölle avointa ohjelmaa oli vain päätöspäivänä, kaksi edeltävää päivää keskityttiin ammattitaidon kohentamiseen.

Ryhmänvetäjämme Alice Martin ja Jukka-Pekka Pajunen olivat valinneet osallistujille kotitehtäväksi muutaman sivun dialogipätkän suomennettavaksi, ja näitä käytiin sitten läpi äärimmäisen perusteellisella kammalla. Englanninkielenryhmäläisillä oli puitavanaan lyhyt katkelma Cormac McCarthyn Tasangon kaupungeista (Kaijamari Sivillin suomennos ilmestyy syksyllä), näennäisen ohimenevä, pinnallinen ja kevyt sananvaihto kirjan päähenkilön ja kengänkiillottajan välillä. Pienellä raaputuksella niukkasanaisesta ja eleettömästä keskustelusta paljastui valtapeliä, elämänasennetta, laajoja kaaria – ja ehkä jopa oraakkelimainen ennustus siitä mitä toiselle henkilölle tapahtuu kirjan lopussa. Minä olin, monien muiden tavoin, missannut useita täysin oleellisia piirteitä keskustelusta, jotka olisivat toki olleet ilmeisempiä, mikäli olisin lukenut koko kirjan ennen pätkän käännökseen ryhtymistä.

Tasojen ja merkitysten kaivamisen ohella oleellinen kysymys oli, miten kääntää dialogia luontevasti. Koska kyseinen keskustelu käytiin 1950-luvulla, olin valinnut tietoisesti hieman vanhahtavan tyylin, paljon kirjallisemman kuin muut ryhmäläiset. Ratkaisun järkevyys joutui tulikokeeseen lauantaina, kun minun versioni valittiin yhdeksi kolmesta näyttelijöiden esitettävästä tekstistä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Maija Andersson, Saara Jokiaho ja Jouni Salo lukivat kolme dialogiamme (ja ruotsinryhmäläisten vastaavat harjoitukset) primavistana, etukäteen tutustumatta. Ensimmäisten repliikkien ajan kiemurtelin nahoissani kiusaantuneena: kirjakielisempi ”puhe” tuntui kiusaannuttavan kankealta ja kököltä verrattuna aikaisemmin kuultuihin, modernimmin puhekielisiin. Mutta kun ilmaisuun oli tottunut, homma toimi oikeastaan ihan hyvin. Epäilen kyllä, että kyse oli pikemminkin näyttelijöiden taidosta kuin minun käännökseni laadukkuudesta.

Opetus: omaa käännöstään kannattaa lukea ääneen ilman näyttelijöitäkin.

Opin lisäksi ohjelmaan kuului toki myös yhdessäoloa, rentoutumista ja kesästä nauttimista muun muassa pienellä höyrylaivaristeilyllä, sekä loistavan Oili Suomisen viisikymmenvuotisen suomentajanuran juhlistamista.

Toisaalta kyse ei ollut pelkästään ammattilaisten vetäytymisestä. Yksi hankkeen tarkoituksista oli myös tuoda esiin kirjallisuuden suomentamista – ja muiltakin puolilta kuin viime aikoina runsaasti esillä olleen huonon palkkiotason kannalta. Siinä suhteessa homma toimi vallan mainiosti. Ihmiset antoivat haastatteluja radioon, televisioon ja lehdille, toimittajat kyselivät fiksuja. Ja sunnuntain yleisötilaisuuteen saapui pihantäydellinen väkeä – sen verran paljon, että valkokangasteknisistä syistä sisätiloissa pidettyyn Kersti Juvan ”Mitä kääntäminen on?” -esitelmän aikana Järvilinnan käräjäsalista alkoi loppua happi.

Kersti on pitänyt tätä esitelmää useissa eri yhteyksissä – aina vähän muokaten – ja jos kohdalle sattuu, kannattaa mennä kuuntelemaan. Se on informatiivinen, oivaltava ja riemukas. Homma alkaa joidenkin ammattitaidottomien toimittajien harrastamasta ”kirja on kääntynyt” -passiivista ja jatkuu kuvailemalla, miten mikään kirjassa ei käänny eikä suomennoksessa ole yhtään sanaa itse kirjailijan kirjoittamaa tekstiä: kaikki on kääntäjän kirjoittamaa tulkintaa alkuperäisestä tarinasta.

(Tätä tulkinnan ongelmaa puitiin moneen kertaan seminaaritehtävissä: miten paljon on mahdollista tulkita?)

Kääntämisessä on kyse eräänlaisesta illuusiosta: lukijan on saatava uppoutua kertomukseen niin, että hänestä on täysin luontevaa että vaikkapa Jane Austenin luoma herra Darcy puhuu virheetöntä suomea – tai, kuten Ketti asian esitti, lukijasta täytyy tuntua ihan luontevalta, että Big Ben törröttää keskellä suomalaista männikköä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että alkuteksti ja -tarina ovat peräisin aivan erilaisesta kulttuurista ja miljööstä: Englannin sana ”winter” tarkoittaa vesisateista ja tuulista vuodenaikaa, ei lunta eikä pakkasta, ”woods” taas niittyjen ja kukkuloiden lomittamia lehtipuumetsiköitä eikä suomalaista ”metsää”, ja niin edelleen. Sanoilla on hyvin harvoin kovinkaan yksiselitteisiä suomennoksia. Kuten totesimme, niinkin yksinkertaiselta vaikuttava virke kuin ”What do you think” voi, asiayhteydestä riippuen, tarkoittaa vaikkapa ”Torvi!” tai ”Äly hoi!” eikä suinkaan ”Mitä ajattelet?”

Järvilinnan ensimmäiset kääntäjäpäivät ovat olleet loistava tilaisuus sekä meille kääntäjille itsellemme että tiedon levittämiseen kääntämisestä. Viikonloppu oli ”tilaisuus” myös siinä mielessä, että nuori ja vielä pieni Kääntäjien ammattiosasto KAOS on saanut tämän mahdollisuuden. Iso, iso kiitos kuuluu Järvilinnan väelle, Kauko Sorjosen säätiölle ja puheenjohtaja Seppo Salmelle.

Kääntäjäpäivistä on tarkoitus tehdä kahden vuoden välein järjestettävä perinne. Jotta oikeaan rytmiin Lahden kirjailijakokouksen välivuosina päästäisiin, seuraava tapahtuma on jo ensi kesänä. Olen mukana suunnittelemassa, mutta en tiedä mahdunko mukaan itse päiville: seminaarimainen ryhmätyöskentely estää kasvattamasta joukkoa kovinkaan isoksi, ja jo tällä ensimmäisellä kerralla moni halukas joutui jäämään pois. Ensi kerralla voi olla muiden vuoro.

___
* Jouduin hankkiutumaan Anttolan kuntoutuksesta Laukaaseen perjantai-iltapäivänä parin tunnin mariginaalilla, joten auton vuokraaminen julkuneuvonkäytön sijaan oli tässä tapauksessa mielestäni perusteltua.

Kesken kaiken

·

Tämän päivän kulttuuriohjelmaan on kuulunut tutustuminen kahteen taiteilijaan, joiden elämä ja usein kiisteltykin työ katkesivat kesken kaiken, molempien tapauksessa enemmän tai vähemmän itse aiheutetun sairauden vuoksi.

Valokuvataiteilija Robert Mapplethorpe ehti saada ansaitsemaansa tunnustusta ennen menehtymistään 42-vuotiaana 1989. Kiasman näyttely antaa mainiosti tilaa hänen suorastaan analyyttisen ja veistosmaisen huolellisesti rakennetuille mustavalkovalokuvilleen, jotka monesti muistuttavat enemmän antiikin marmori- tai pronssiveistoksia kuin valokuvia. Mukana on laadukkaita vedoksia monista tunnetuista ja tuntemattomammista teoksista sekä sarja 1970-luvun rahattomien alkuaikojen polaroidkuvia. Mapplethorpen yhteys lyhytaikaiseen elämänkumppaniin ja elinikäiseen ystävään Patti Smithiin on hyvin tunnettu, ja Patti onkin hyvin esillä sekä kuvissa että esillä olevassa video-oheismateriaalissa.

Julkisuudessa on suhtauduttu hieman hämmentyneesti näyttelytilasta verhoilla erotettuun eroottisempien valokuvien osastoon, ja minustakin tällainen ujostelu on jotakuinkin turhaa: näyttelyn mahdollisesti rankasta sisällöstä varoitetaan jo koko näyttelyn alkajaisiksi, eivätkä Eros-osaston kuvat nyt mitenkään suunnattoman paljon rankempia ole kuin siveellisemmissä saleissa: kikkeleitä näkyy ehkä vähän enemmän ja muutamalla on ihan tyylikkäästi kuvattu erektio. Ehkä joidenkin kuvien S/M-henkiset sidontatutkielmat ovat aiheuttaneet jollekin miespuoliselle näyttelysuunnittelijalle kastraatioahdistusta? Näyttely olisi joka tapauksessa perin puutteellinen ilman tätä kuvastoa, niin oleellinen osa Mapplethorpen taiteilijakuvaa on tämä New Yorkin homoundergroundin estetisoiminen.

Näyttely kannattaisi ehkä kiertää toisenkin kerran, kaikessa rauhassa. Monien kuvien kylmän esteettisen ja liikkumattoman pinnan alla poreileva itseironinen(kin) ja oikeastaan hyvin lämmin ja rakastava huumori saattaisi olla hyvinkin lisätutkiskelun ja -pohdiskelun arvoista. Mapplethorpe on hienovaraisempi kuin graafikkokollegansa ja -tuttavansa Tom of Finland, mutta samaa kliseisille stereotypioille ja fantasioille nauramista hänenkin teoksissaan voi aistia.

Paljon vakavammaksi vetää Asif Kapadian dokumenttielokuva Amy (2015). Kapadia on vältellyt elokuvassaan tiukasti puhuvia päitä: kuvamateriaali on peräisin kotivideoista, uutisfilmeistä ja muista Amy Winehousen elinaikana kuvatuista tallenteista. Tuoreempia lähipiirin muisteluita kuullaan vain ääninä. Aika ajoin teknisesti heikkolaatuinen arkistokuvamateriaali tekee elokuvasta vähän huonoa katsottavaa isolla valkokankaalla: se saattaisi toimia paljon paremmin televisiossa. Itse tarina on kuitenkin traagisuudessaan koskettava, mietityttävä ja katsomisen arvoinen.

Winehousen Mitchell-isä on syytellyt Kapadiania itsensä demonisoinnista. Paljon tilaa saakin isän (”Rehab”-laulun säkeeseenkin päässyt) käsitys, ettei pahoista päihde- ja mielenterveysongelmista kärsinyt tytär olisi (pian Frank-esikoisalbumin jälkeen) tarvinnut hoitoa. Oikeastaan vielä raskauttavammalta tuntuu isän vuosia myöhempi retki tapaamaan Karibialle mediamyllytystä ja Lontoon sekopääpiirejä pakoon puoleksi vuodeksi livistänyttä tytärtään – ei itse matka, sillä tytär oli nimenomaan halunnut viettää aikaa isänsä kanssa, vaan se että isä otti mukaansa television kuvausryhmän.

Silti elokuvan oikeastaan suurimmaksi roistoksi muodostuu (etenkin) brittiläinen media, joka muutti Winehousen elämän täydellisen sietämättömäksi helvetiksi jo ennen Back to Black -kakkosalbumin mieletöntä listamenestystä vuonna 2006. Pienikokoisuudestaan huolimatta joukosta väistämättömästi erottuva nainen ei voinut astua kotikaupungissaan askeltakaan ilman että kamerat rätisivät ympärillä, ja kun (tätäkin kautta) hänen mielenterveysongelmansa nousivat julkisuuteen, Winehousesta tuli yleisesti hyväksytty ilkeilyn ja pilkan kohde joka ikiselle televisioon päässeelle pikkujulkkikselle.

Elokuvan jälkeen on entistäkin helpompi tajuta, miten järkevää John Lennonin oli häipyä Britanniasta 1970-luvun alussa ja asettua New Yorkiin, missä hänenkään kaltaistaan superjulkkista ei juuri kahta kertaa katsottu. Totta kyllä, ratkaisu altisti hänet sittemmin kohtalokkaasti mielisairaalle murhaajalle, mutta ennen kuolemaansa Lennon ehti sentään elää melkein kymmenen vuotta jotakuinkin normaalia ja rauhallista perhe-elämää, ensimmäistä kertaa elämässään. Winehouse ei tällaista mahdollisuutta ehtinyt saada, vaan hän musertui musertui muutamassa vuodessa jo teinivuosina alkaneiden päihdeongelmien ja syömishäiriöiden pahentumisen uhrina.

Lennonista tulikin mieleen: Kapadia nostaa Winehousea kiitettävästi esiin paitsi huikean taitavana jazz- ja soullaulajana, myös kitaristina ja – ennen kaikkea – laulujensa tekijänä. Hyvinkin läheltä omaa elämää liippaavat laulutekstit toki altistivat Winehousen yksityiselämää entistä pahemmin julkisuudelle – ”Rehab” tietysti ilmeisimpänä ja karkeimpana esimerkkinä – mutta toisaalta: Leonard Cohen, esimerkiksi, on harrastanut samaa koko muusikkouransa, edes petikavereidensa nimiä muuttamatta. Hän on kuitenkin enimmäkseen saanut itse valita, mitä yksityisasioitaan tuo julkisuuteen. Winehouselle ei sellaista ylellisyyttä suotu.

Jokakesäinen

·

Vain muutamaa päivää Berliinistä palaamisen jälkeen meidän tiemme vei vastakkaiseen suuntaan, jo perinteiselle visiitille rakkaan ystävämme Maaritin mökille. Ja yhtä perinteiseen tapaan kiersimme seuraavina päivinä monia Joutsan, Jyväskylän, Rutalahden ja Leivonmäen kohteita. Ensimmäinen kohteista oli paikka josta on kuljettu monesti ohi ja jossa on kerran poikettu pihalla, mutta ei koskaan sisällä: Rutalahden tanssipaikka Letkaliiteri.

Olen nähnyt Eino Grönin ison jousiyhtyeen säestämänä Elmun Kaivarin kansanjuhlassa joskus 1990-luvulla. Nyt mukana oli moderni trio: mies, hanuristi ja iPad. Näistä viimeksimainitun olisi voinut jättää suosiolla poiskin, sen verran pätevä hanuristi oli matkassa (valitettavasti en muista hänen nimeään). Laulajalla on ikää, mutta ääni on pysynyt kunnossa. Ja kun ohjelmisto koostui suuren luokan klassikoista, ei tällainen yleisön keski-ikää huomattavasti nuorempikaan kuulija voi valittaa – paitsi siitä iPadista, jolta striimatut tylsät standardisovitukset enemmänkin häiritsivät kuin sävyttivät. Ja lavalle kutsustusta vierailevasta artistista, jonka ”Päivänsäde ja menninkäinen” -tulkinta ei ollut tosiaankaan herkimpiä kyseisestä laulusta kuultuja tulkintoja.

Perinteisiä kohteita näillä kesäisillä Keski-Suomen reissuilla on tietenkin Haihatuksen kesänäyttely.

Ensimmäisistä kokemuskerroista Haihatus on muuttunut professionaalimmaksi, ammattimaisemmaksi ja, monessakin mielessä, laadukkaammaksi taidenäyttelyksi. Samalla on ehkä kuitenkin menetetty sitä vanhaa, riemukkaan räjähtänyttä ITE-henkeä. Nytkin valikoimassa oli hienoja teoksia, muttei ehkä sellaisia tajunnanräjäyttäviä oivalluksia kuin joskus. Risto Puurusen 3D-tilataideteos Shadows in the Air II pääsi tosin lähelle. Sakari Kannoston Done-sarja (yksityiskohta yllä) toimi myös.

Maija Saksmanin Haihatuksen perinteikkääseen urheiluselostamokoppiin kokoama installaatio toimi monilta yksityiskohdiltaan.

Toinen vakiokohde on ollut muutamana vuonna mainio Naamat-festivaali. Tällä kertaa visiitti jäi perjantai-illan piipahdukseksi, mutta ehdimme sentään kuulla Antti & Rannanjärven uustulkintoja väkivaltaisista pohjalaislauluista – eräänlaista oman aikansa gangsta-rappia tai narcocorridoa – sekä, ennen kaikkea, Pekko Käppi & K.H.H.L:n shamaanimenoa.

Trion Navetta-lavan keikka oli mielettömän intensiivinen tunti. Tätä täytyy saada lisää, levyllä ja livenä.

Odottamaton pieni löytö oli Peltolan Mäkitupalaismuseo Luhangan puolella. Pieni muutaman talon yhteisö kertoo eleettömästi maaseudun köyhimmistön elämästä paljon enemmän kuin kirjat tai elokuvat. Oli varsin koskettavaa kuulla, että joissakin paikan taloista on asuttu vielä 1960-luvun alussa.

Reissun matkalukemiseksi oli valikoitunut Tommi Liimatan, Sami Yaffan ja Otso Tiaisen nimiin merkitty Sound Tracker (Like 2014). Kyseessähän on samannimisen televisiosarjan oheistuote, ja nimenomaan oheistuote: itsenäisenä teoksena se tuskin toimii kovinkaan hyvin.

Suhtauduin aikoinaan televisiosarjaan jossain määrin epäluuloisesti, mutta se valloitti minut muutamalla jaksolla. Lähtökohta toimi hienosti: sarjassa ei yritettykään rakennella mitään yleiskuvaa maailman musiikkikulttuureista, vaan tehtiin muutama innoittunut pistokeikka sinne tänne – kuten kirja valottaa, usein sinne mistä Yaffa tunsi jonkun joka pystyi toimimaan ”fikserinä” ja järjestämään nelihenkisen ryhmän muusikoiden ja musiikin tekemisen ääreen. Yaffan muusikkous ja avoin mieli tuntuvat aukaisseen kiinnostavia portteja. Sarjasta välittyi soittamisen riemu ja musiikin rajaton, monikulttuurinen (hah!) teho.

Kirja valottaa jaksojen taustoja ja toimii parhaiten niin, että kunkin alueen luvut lukee katsottuaan kyseisen jakson ohjelmaa. Näin tarinat taustoittuvat ja täydentyvät.

Kirjan varsinainen kirjoittaja on Tommi Liimatta, joka on puhuttanut Yaffaa ja ohjaaja-Tiaista nauhurin pyöriessä sekä kirjoittanut mietteliään ja muuhun kirjaan nähden kovin elaboraatin akateemisen esipuheen: se ei ole missään mielessä huonoa tekstiä, päinvastoin, mutta aikamoisessa ristiriidassa muun kirjan löysän jutustelun kanssa. Väljä taitto ja runsas kuvitus tekevät teoksesta mukavan selailtavan.

 

Preussin sydänmailla

·

Neljännen päivän suomennoksen valmistumisen jälkeen oli hyvä ottaa vähän etäisyyttä päättyneeseen työrupeamaan ja työpöytään pitämällä viikon mittainen työloma. Helsingin kirjailijat vuokraa kulttuuriyhdistys Särön residenssiasuntoa Berliinin Weddingin kaupunginosasta, ja paikka osoittautui oivaksi paikaksi viettää rentouttava ja ajatuksia(kin) herättelevä viikko.

Työnteon osalta matkan tarkoituksena oli jatkaa Hunanin lähdeaineistoon perehtymistä ja merkitä muistiin ideoita kirjaa varten, ja siinä suhteessa tavoitteet onnistuivat. Mietittävää, pohdittavaa ja luettavaa on edelleenkin runsaasti. Koska tulimme katsoneeksi jokusen Berliinin keskeisistä nähtävyyksistä jo edellisellä visiitillä kaupungissa kaksi vuotta sitten, tarkoituksena oli välttää visusti nähtävyyssuorittamista ja ottaa rennosti. Siihenkin tarkoitukseen kaupunki käy erinomaisesti. Muutamia mielenkiintoisia paikkoja tuli kuitenkin käytyä.

On jotenkin berliinimäistä että kaupungista löytyy lukemattomia pikkumuseoita, ja on jotenkin erittäin berliinimäistä että kaupungista löytyy esimerkiksi Ramones-museo. Kyseessä on oikeastaan vain kahvila-ravintola, jonka iso takahuone on täytetty vitriineillä täynnä valokuvia, lehtileikkeitä, keikkajulisteita ja muuta Ramones-memorabiliaa. Paikka kannattaa kokea asiaankuuluvan rennon ja nostalgisen tunnelman, ei niinkään itse näyttelyesineiden vuoksi.

Vain vähän itse Berliinin pohjoispuolelta löytyy paljon suurempi ja vakavampi kohde: Sachsenhausenin keskitysleirimuseo. Kyseinen laitos perustettiin aikoinaan eräänlaiseksi mallilaitokseksi, jossa koulutettiin SS-miehiä muiden ja (vieläkin) suurempien laitosten käyttöön. Sachsenhausen ei ollut varsinainen tuhoamisleiri – vaikka joukkomurhaaminen kuului senkin toimenkuvaan – vaan enemmistöä vangeista käytettiin pakkotyöhön mm. Heinkelin lentokonetehtaalla. Natsit olivat sitä mieltä, ettei naisia voinut mitenkään laittaa tehtaisiin töihin miesten lähdettyä rintamalle – kuten tehtiin useimmissa muissa maissa – vaan sota- ja muu teollisuus pyöri keskitysleirien orjavoimin. Ilmeisesti näille neropateille ei juolahtanut mieleen, etteivät vastentahtoiset hienomekaanikot todellakaan tuottaneet laadukasta jälkeä edes kuolemanrangaistusten uhalla.

Keskitysleirin keittiön kellarista – siellä pestiin vankien pääravinto, enemmän tai vähemmän pilaantuneet juurekset – löytyi liuta vaikuttavia seinämaalauksia, yhtenäisestä tyylistä päätellen saman tekijän tuottamia. Nettiselailun perusteella tekijä on ollut Hans Fischerkösen, elokuva-animaattori, joka suljettiin leirille vasta natsiunelmien onnellisesti romahdettua.

Sachsenhausenin tarina ei nimittäin päättynyt Saksan antautumiseen toukokuussa 70 vuotta sitten, vaan itäisen Saksan miehittänyt Neuvostoliitto käytti hyväkseen valmista leiritekniikkaa ja alkoi sulkea laitokseen omia epähenkilöitään seuraavien viiden vuoden ajan. Saksan Demokraattisen tasavallan ensimmäisen vuosikymmenen ajan leiri oli autiona, kunnes siitä alettiin rakentaa fasismin vastaisen taistelun monumenttia massiivisine, puna-armeijaa kunnioittavine muistopatsaineen. Monumentissa kyllä muistetaan mainita minkä maiden kansalaisia leirille raahattiin ja siellä tapettiin, mutta kartetaan hyvin selvästi mainitsemasta mitään etnisiä tai sukupuolivähemmistöryhmiä, jotka vankien joukossa olivat yliedustettuina: juutalaisia, romaneja, homoseksuaaleja, toisinajattelijoita…

Ehkä opettavaisin osuus isossa ilmaismuseossa on sen ympäristö: Sachsenhausen sijaitsee melkein keskellä Oranienburgin hyvinvoivaa, porvarillista, kaunista ja hiljaista pikkukaupunkia, jonka leppoisa elämä ulottuu aivan pakkolaitoksen muureille saakka. Niin oli myös 80 vuotta sitten.

Päälimmäinen tunnelma leirimuseosta lähtiessä oli hiljainen suru. Suru siitä, mitä kaikkea ihmiset saadaan tekemään ja sietämään sellaisilla kauniilla käsitteillä kuin ”isänmaallisuus” ja uskottelemalla heille, että heidän (mahdolliset) ongelmansa ovat jonkun salaliiton aikaansaannosta.

Hieman samankaltaista surua oli ilmassa myös seuraavana päivänä Berliinin perinteikkäässä Museum für Naturkundessa. Isä vei meitä lapsia monituiset kerrat Helsingin Eläinmuseoon, mutta en ole lapsuuteni jälkeen ollutkaan paikassa, jossa on näin paljon täytettyjä eläimiä. Niissä on jotakin perin surullista.

Museon surullisin tila oli kuitenkin visuaalisesti näyttävä ”Märkähuone”, jonne on koottu lukemattomia näytteitä eri puolilta maailmaa kerätyistä merieläimistä. Kalat, äyriäiset ja muut on pyydystämisen jälkeen sullottu lasipurkkiin viettämään iäisyyttään säilöntäaineliuoksessa.

Tällä käsittelyllä eläinten muoto ja rakenne säilyvät, mutta värit ja olemus katoavat. Nämä kokoelmat ovat olleet erittäin tärkeitä biologian ja evoluution tutkimukselle – tämä oli vuosisatoja ainoa tapa saada eläimet säilymään tutkittavassa kunnossa päivää pidemmän ajan – mutta silti tässä ruumiskokoelmassa on samaa nimettömien ja puolustuskyvyttömien uhrien tahallisen nöyryyttämisen tuntua kuin Sachsenhausenissa. Ehkä mielikuva olisi ollut toisenlainen, jos olisimme käyneet Luonnontieteen museossa ennen keskitysleiriä? En tiedä.

Museossa on toki muutakin. Suuren keskussalin täyttävissä jurakautisissa luulöydöissä on täytettyjä ja säilöttyjä nykyeläimiä enemmän arvokkuutta, ehkä siksi että niiden alkuperäiset omistajat ovat menehtyneet toistasataa miljoonaa vuotta sitten ”luonnollisesti” – mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Brachiosaurus tosin pystyy olemaan arvokas jo silkalla koollaan.

Museon kaikkein tunnetuin fossiili on kuitenkin omassa eriössään salin sivulla ja se on pieni, alle metrin korkuinen painauma kivisessä pinnassa: maailman parhaiten säilynyt Archaeopteryx lithographica, tai ”liskolintu”, kuten näitä eläimiä kutsuttiin niissä paleontologian populaarikirjoissa mitä minä lapsena ahmin. Tämä ja pari muuta lajin jäännöstä paljastivat, että nykyajan linnut ja kauan sitten kadonneet hirmuliskot ovat todennäköisesti varsin läheistä sukua, ja että höyhenpeite ja lentotaito kehittyivät ennen varsinaisten lintujen kehittymistä.

Olen nähnyt valokuvia tästä fossiilista kymmenvuotiaasta lähtien, ja sen näkeminen lopulta oikeasti ja livenä oli hieno pieni hetki.

Viikko kului nopeasti, ja tuntui että matkan aikana tuli kaikista näkemissuorittamispaineiden välttelystä huolimatta tuntu, että olisi pitänyt käydä katsomassa paljon enemmän asioita – eikä vain siksi, että mainiot kämppiksemme Laura ja Pilvi tuntuivat näkevän joka ikinen päivä jotakin kiinnostavaa ja elämyksellistä. Berliini on monessa suhteessa vaikuttava kaupunki: sen historia on monipolvisempi ja -kerroksisempi kuin useimmilla maailman suurkaupungeilla, ja siitä on tullut hämmentävä, riemastuttava ja ajatuksia herättävä monikerroksinen, -kulttuurinen ja -mutkainen kokonaisuus, jotakin aivan muuta kuin mitä yleensä liitetään sitä ympäröivän alueen nimestä johdettuun ”preussilaisuus”-sanaan. Siitä on kasvanut kaupunki, jonka vaiheisiin ja eri puoliin pitäisi perehtyä paljon paremmin. Onneksi siihen on hyvät mahdollisuudet muutenkin kuin vain siksi, että residenssiasunto on vuokrattavissa toistamiseenkin.

Ohi on taas con

·

Maarianhamina on minusta ollut aina tavattoman viehättävä kaupunki. Kaikki on kävelymatkan päässä. Oikeastaan kyseessä on esikaupunki ilman tarpeetonta, meluisaa ja pakokaasuista keskikaupunkia, rauhallinen ja leppoisa. Kesäisin, siis – kuulemma talvisaikaan se on, Hangon tavoin, autio, tyhjä ja ankea. Olen muistaakseni edellisen kerran käynyt Maarianhaminassa kesällä 1978, joten oli korkea aika verestää muistoja. Archipelacon oli siinäkin suhteessa mainio (teko)syy.

Saavuin kaupunkiin vuorokauden etuajassa, koska suunnitelmiin kuului tietenkin myös vierailu Sjöfartsmuseumissa ja nelimastoparkki Pommernilla. Laiva on edelleenkin vaikuttava vekotin. Se on entisöity pitkälti alkuperäiseen kuntoon, ja harrastajat ovat ommelleet sille vähitellen myös täydellistä purjekertaa. En tiedä miten pitkällä urakka on, mastoon nostettiin minun käyntini kunniaksi (hah!) mesaaniharuspurje, mutta ruuman näyttelytiloissa oli myös useampi raakapurje näkyvillä.

Antoisa oli varsinainen museokin. Mielessä rupesi itämään tarinan aihe, ja kirjoittelin sitä muistiin halliin entisöidyssä nelimastoparkki Herzogin Cecilien kapteeninsalongissa – tarinan aihetta, jossa kyseisellä vuoden 1935 karilleajon jälkeen menetetyllä aluksella on keskeinen osa.*

Itse Archipelacon polkaistiin käyntiin jo torstaina, joten kokonaisuudesta tuli vuorokautta pidempi kuin mitä Finnconit ovat normaalisti olleet. Laajemmin coneja kiertäneet toverit kertoivat, että tämä poikkeama normaaleihin jokakesäisiin Finncon-rutiineihin muistutti enemmän ruotsalaisten Sweconia. Tapahtuman jäsenyys (siis osanotto-oikeus) oli maksullinen ja väkimäärä senkin takia (tarkoituksella) rajattu noin vajaaseen kymmenesosaan Finnconien lähes kymmenestätuhannesta.

Yksi tapahtumanaikaisia päähänpinttymiäni oli muuten julistaa useammallekin ihmiselle, että Finnconeja voisi aivan hyvin mainostaa (kirjamessujen jälkeen) Suomen suurimpana kirjallisuustapahtumana, sillä sitähän se on. Noin isoa häppeningiä ei tässä maassa muita ole, ja painopiste ohjelmassa on ehdottomasti juuri kirjallisuudessa.

Ei kaikki ohjelma silti kirjallista ollut. Avajaisillan huippuhetkiä koettiin, kun vaski- ja lyömäsoitinyhtye Quinsonitus esitti pianisti Saana Iljinin tuella komean, kaksiosaisen setin scifi- ja fantasiateemaan sopivia sävelmiä elokuvista ja televisiosarjoista. Komeaa soitantaa, erinomaisia sovituksia ja mukana mukavasti huumoria.

Tämänkin conin ohjelmistossa oli myös runsaasti tiedeohjelmaa. Arkeologi Kristin Ilves kertoi perjantaina, mitä tiedetään Ahvenanmaan asutuksesta myöhäisellä rautakaudella, juuri ennen viikinkiaikaa. Esitystä kuunnellessa tuli vähän samanlainen olo kuin viime kesänä Solovetskissä: paikka on niin lähellä ja olen tiennyt sen historiasta ja esihistoriasta niin vähän.

Tiedetoimittaja Torill Kornfeldt puolestaan esitteli meille riemukkaassa esityksessään Zombies, Necrophiles and Spiralling Penises, millaisia mahdollisuuksia biologia – ja erityisesti eläinten seksi- ja lisääntymistavat – antaisivat viehättävän kipeiden ja pervojen tieteistarinoiden kirjoittamiseen. Jääpingviinien (jotka minun lapsuudessani tunnettiin vielä ”adeliepingviineinä”) sukupuolielämä oli niin… eläimellistä, että 1900-luvun alun järkyttynyt biologi kätki aiheesta kirjoittamansa kreikankielisen tiedeartikkelin niin visusti, että se löydettiin vasta melkein satakunta vuotta myöhemmin.

Yksi tapahtuman teemoista oli scifi- ja fantasiakirjallisuuden sekä fandomin tilanne eri puolilla maailmaa. Viime syksynä Shanghaissa tapaamamme Finncon-veteraani Regina Kanyu Wang ei päässyt itse paikalle, mutta lähetti esitelmänsä Kiinan sf-maailmasta videona ja vastaili sen esittämisen jälkeen Skypen kautta yleisön kysymyksiin. Koetan hankkia käsiini Reginan tekstin ja kirjoittaa tänne siitä tiivistelmän joskus lähitulevaisuudessa. Sitä ennen voitte tutustua vaikkapa shanghailaisen Applecoren sivuihin.

Tapahtuman sijoittuminen Pride-viikolle vaikutti epäilemättä omalta osaltaan siihen, että LGBT+-asiat olivat ohjelmassa hyvin esillä. Finnconeissakin on perinteisesti eletty ajatellen, että jokaisen kuuluu saada olla vapaasti oma itsensä. Tämä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että Cheryl Morganin kaltaisista loistavista tyypeistä on tullut Suomen sf-tapahtumien rakkaita vakivieraita. Cherylin, eteläafrikkalaisen nuortenkirjailijan Suzanne van Rooyenin sekä yhtä lailla vakio-conkareihin kuuluvan Dirk M. Wegerin paneelikeskustelu LGBT in Scifi/Fantasy tosin arvioi, että näitä teemoja on käsitelty oikeastaan paljon vähemmän ja pintapuolisemmin kuin mihin olisi mahdollisuuksia.

Istuin itse samaisen suuren auditorion pöydän ääreen Suzannen, Cherylin ja ruotsalaisen kääntäjän Bellisin kanssa keskustelemaan musiikin ja sf/f:n yhteyksistä. Leppoisaa, moneen suuntaan polveillutta keskustelua oli seuraamassa vallan mukavasti väkeä (etenkin, kun otti huomioon – kuten Cheryl otti – että samaan aikaan järjestettiin suklaamaistiaiset). Osallistuin myös keskusteluun kääntäjän ja kirjailijan suhteesta Johanna Vainikaisen, Tanya Tynjälän, kunniavieras Karin Tidbeckin, Cristina Macían ja hänen miehensä Ian Watsonin kanssa. Lisäksi suomensin julkisesti Sarah Lotzin romaania Day Four, joka ilmestyy syksyllä Neljäs päivä -nimisenä.

Coniperinteeseen kuuluvat tietenkin kunniavieraat. Tällä kertaa suurimman huomion sai arvattavasti George R. R. Martin, mutta toki myös Karin Tidbeck, Johanna Sinisalo ja tutkijakunniavieras Gary K. Wolfe olivat hyvin mukana ohjelmassa. Johannan kunniavieraspuhe oli ansaittu ylistys suomalaiselle fandomille ja päättyi sekä puhujan että yleisön liikuttuneisuuteen, sillä tieto Johannan viisivuotisesta taiteilija-apurahasta oli tavoittanut saajan vasta vähän aikaisemmin.

Se kuuluisin kunniavieras pääsi näkemään myös hillitöntä Game of Thrones -burleskia. Kyseistä lajia paremmin tuntevat pitivät esitystä jossain määrin harrastajamaisena, ehkä jopa puskateatterimaisena, mutta hekään eivät kiistäneet esityksen riemukkuutta ja tekijöiden heittäytymistä mukaan. Minulla ainakin oli hillittömän hauskaa. Kuvia en ottanut kuin esityksen juontaneesta GRRM-hahmosta, koska burleskiesiintyjät päätyvät esityksissä varsin vähän vaatetetuiksi ja harrastajien kyseessä ollen ei ole asiallista levitellä heidän kuviaan.

Naamiaiset ovat perinteinen osa suomalaista conikulttuuria. On pakko ihailla porukan vaivannäköä ja paneutumista – puhumattakaan siitä, että esimerkiksi viinkinkihaarniskan raahaminen juniin, busseihin ja laivoihin on saavutus jo sinänsä. Voiton nappasi tällä kertaa Darth Maul.

Iltaohjelma venähti tällä kertaa peräti neljälle illalle. Torstaina en ollut itse paikalla vaan keräsin voimia. Perjantain teemana oli Helsinki in 2017 -hanke Worldconin saamiseksi Suomeen kahden vuoden päästä. Ääneni annoin minäkin. Lauantai on perinteinen pääjuhlapäivä, jonka ohjelmasta vastasi tällä kertaa englantilainen Brotherhood without Banners -faniryhmä. Mukana oli tietysti myös perinteisiä filk-lauluja, jotka tosin olisivat kuuluneet paremmin mikäli vähän useammalla laulajalla olisi ollut mikrofoni.

Hallitseva Mad Scientist Laugh -mestari joutui valitettavasti jäämään tapahtumasta pois, joten muilla oli kerrankin mahdollisuuksia. Voitto meni tällä kertaa Britanniaan – ja ihan aiheesta, sen voin kertoa. Illan mittaan kuultiin myös YouTube-videoiden päälle laulettua karaokea – ja kun kappalevalinnalla ei ollut tästä syystä oikeastaan mitään sen kummempia rajoituksia, tulimme kuulleeksi muun muassa vapaahkon tulkinnan Peter Gabrielin proge-Genesiksen ”The Musical Boxista”. Kokemus oli varsin… hämmentävä. Sunnuntain illanvietto oli perinteinen Dead Dog Party, jossa lukuisat uutterat vapaaehtoistyöntekijät, me esiintyjät ja (tällä kertaa myös) muut mukana olleet ja vielä saarella notkuvat osallistujat saattoivat rentoutua ison urakan jälkeen.

Minun kannaltani kenties parasta antia, tälläkin kertaa, olivat kuitenkin vapaat juttelut ja keskustelut varsinaisen muodollisen ohjelman ulkopuolella. Välillä keskustelut etenivät varsin… kiinnostaviin suuntiin. Muuan tuttu totesikin, ettei muualla ole mahdollista palata vessareissun jälkeen illanvieton pöytään ja huomata, että siellä keskustellaan parhaillaan viikinkien avaruusohjelmasta. Erään raukean iltapäivän mittaan kehittelimme taas varsin vauhdikasta vaihtoehtohistoriaa sellaiselle Ahvenanmaalle, joka itsenäistyi Krimin sodan jälkeen vuonna 1856.

Kirjailijakollega ja Osuuskumma-kustantamon jäsen Saara Henrikson pohtii omassa blogissaan Archipelaconiin osallistumisen kannattavuutta. Omalla kohdallani kulut olivat selkeästi suuremmat, koska majoituin hulppeasti hotelliin, yhden hengen huoneeseen, turistikaudella turistikaupungissa. Tokihan liitän matkakulukuitit veroilmoitukseen ja voi hyvin olla että osa niistä menee läpikin, mutta rahaa tähän riemuun on silti kulunut – samoin aikaa kesken kiireisen käännösprojektin. Silti katson jääneeni rutkasti plussan puolelle. Kirjailijan ja suomentajan epäsosiaalisessa kotonaistumisammatissa tekee erittäin hyvää päästä ihmisten ilmoille tuulettamaan päätään ja parantelemaan sosiaalisia taitojaan. Coniporukka on kaiken lisäksi aivan loistavaa seuraa, monessakin mielessä: kuten useampikin mukanaolija totesi, aiheutamme säännönmukaisesti hämmennystä tapahtumien iltatilaisuuksien pitopaikkoina toimivissa ravinteleissä: baarin varastot juodaan tyhjäksi, mutta minkäänlaista rähinöintiä ei synny ja jotakuinkin kaikki pysyvät mahdollisesti hyvinkin myöhäiseen lähtöönsä asti kävely- ja keskustelukunnossa.† Tälläkin kertaa oli mukava tavata vanhoja tuttuja sekä tutustua uusiin ihmisiin. Verkostoitua.

Minulle reissun plussapuoliin kuului lisäksi mahdollisuus liikkua Saaristomeren halki ja nähdä sielunmaisemani saaria, vaikka se tapahtuikin autolautan korkealta kannelta. Pitkästä aikaa iski hinku hankkia purjevene. Onneksi sellaiseen hulppeaan ajansyöppöön ei sentään ole varaa, eikä aikaa.

___
* Moni toki on huomannut, että eräässä romaanissani on jo vuosia sitten käytetty pientä mukaelmaa Herzogin Cecilien haaksirikon tapahtumista. Mutta koska minua on jo kauan hinguttanut kirjoittaa kauppapurjelaivoihin liittyvä tarina, saattaa olla että jatkan tämän idun kehittelyä.
† Toisinaan on ollut poikkeuksia – ja eräälle pitkän linjan Finncon-kävijälle on jouduttu antamaan toistaiseksi voimassa oleva porttikielto tapahtumiin – mutta ne ovat olleet perin poikkeuksia.

Taas tammien tuntumassa

·

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre palasi tänä vuonna takaisin perinteiseen paikkaansa Mukkulan kartanoon. Joissakin lehtijutuissa on annettu ymmärtää, että kolmen viimeisen kerran siirtyminen Messilään, naapurikunnan puolelle, olisi johtunut Mukkulan remontista. Näin ei ollut. Messilässä oli kokoukselle väljemmät (ja edullisemmat) tilat, mutta koska Lahden kaupunki on yksi tapahtuman päärahoittajista, he halusivat kokouksen takaisin alueelleen.

Mainio paikka Mukkulakin on, ei siinä mitään. Vierailin siellä vastaavassa tilaisuudessa kahdeksan vuotta sitten, ensimmäisenä Liwre-kokemuksenani. Jo viidettä kertaa peräkkäin tapahtumaan osallistuvana minulla oli etukäteen suhteellisen selkeä kuva, mitä tapahtuu ja mitä kävijänä voi siitä saada irti. Tiedossa oli hyviä keskusteluja – joista melkoinen osa varsinaisen virallisen ohjelman ulkopuolella – muutamat mainiot bileet, kiinnostavia lausunta- ja musiikkiesityksiä. Tiedossa oli myös lämpöisiä tapaamisia vanhojen tuttujen kanssa ja mainio tilaisuus tutustua joukkoon ennestään tuntemattomia kollegoja eri puolilta maailmaa.

Virallisten keskustelujen anti on mielestäni parantunut etenkin ensi kerrasta. Tällä(kään) kertaa mukana ei ollut ketään alustajaa, jonka puheenvuoro olisi vilissyt viitteitä Keatsiin, Yeatsiin tai Baudelaireen. Kaikki puhuivat asiasta, teemasta ja teemaan liittyvistä asioista, kukin eri kantilta. Kaikki tajusivat, ettei kirjallisuus tai kirjailijuus voi olla brittipop-mainen umpio, joka on kiinnostunut vain itsestään ja historiaansa viittaamisesta.

Useammassakin alustajien ja muiden paikallaolijoiden puheenvuoroissa kiinnitettiin huomiota siihen, että tällä kertaa suurin osa kokousväestä oli eurooppalaista tai pohjoisamerikkalaista, toisin kuin viime kerralla. Muuta maailmaa edustivat lähinnä brasilialainen Luiz Ruffato, afrikaansiksi kirjoittava eteläafrikkalaisrunoilija Marlene van Niekerk, jo viime kerralla mukana ollut japanilainen Shizue Ogawa, ja, mutkan kautta, Pispalassa pitkään asunut irakilaissyntyinen novellisti Hassan Blasim. Tällainen vaihtelu on tietysti luonnollista: koska organisaatiolla on rahaa suhteellisen niukasti, ulkomaanvieraat valikoituvat osin siltä pohjalta, kenen matkaan ja oleskeluun löytyy kotimaan tai jonkun muun tahon rahoitus.

Viime kerran kiinnostava yhdistelmä monia ei-äidinkielellään kirjoittavia kirjailijoita toi keskusteluihin mielenkiintoisia ulottuvuuksia, joihin tällä kertaa ei päästy. ”Kirjailija nuorallatanssijana” -teemaa luodattiin paljon kirjailijan oman vision ja ympäröivän yhteiskunnan välisen tasapainottelun kannalta. Vahvimmin varsinaisen kirjoittamisen ulkopuolisista teemoista nousi esiin Välimerellä jatkuvasti tapahtuva siirtolaisuustragedia.

(Kokouksen alustuspuheenvuorojen suomenkieliset versiot löytyvät tälläkin kertaa tapahtuman kotisivuilta.)

Keskustelujen lisäksi kokouksessa on muitakin perin perinteisiä ohjelmanumeroita: alkuvastaanotto Helsingin Sanomatalossa, Lahden kaupungin vastaanotto kaupungintalolla ja perinteinen maanantai-illan jalkapallomaaottelu Suomi vastaan Muu maailma keskiyön tietämissä.

Sunnuntai-illan yhtä perinteinen Open mike -ilta oli tällä kertaa melkoisen mainiolla Möysän Essolla, musiikki- ja runoklubiksi muutetulla entisellä huoltoasemalla. Siellä nousin lauteille minäkin, jo perinteiseen tyyliin. Olen esittänyt Nedut-romaanista poimittua ”Maailmanpuu”-katkelmaa moneen kertaan kitaran (tällä kertaa lainatun) ja (oman) digitaaliviiveen säestyksellä, mutta tällä kertaa loikkasin ns. syvään päähän ja heitin jutun englanniksi, kun löysin kahdeksan vuotta sitten tekemäni käännöksen katkelmasta ja totesin sen, pienin korjauksin, ihan kelvolliseksi. Puolivälissä minua itseäni alkoi tökkiä oma englannin ääntämiseni, mutta muulta kokousväeltä saamani yleisöpalautteen perusteella homma oli toiminut kaiken kaikkiaan vallan hyvin.

Illan muu anti oli ehkä monipuolisempaa, rikkaampaa ja tasokkaampaa kuin koskaan, sillä peruslausunnan ohessa kuultiin melkoinen määrä vaikuttavia ja riemastuttavia musiikki-, pantomiimi- ja multikulttuuriesityksiä. Yksi illan yllättäjistä oli EK:n tiedotuslehtisen toimittaja Jantso Jokelin, joka osoitti olevansa paitsi hyvä kirjailijakokousraportoija, myös huikea huuliharpunsoiton ja sen historian hallitsija. Minuun teki isoimman vaikutuksen toulouselainen Aurélia Lassaque, jonka esitys oli yhdistelmä oksitaaninkielistä runoutta ja ikiaikaiselta kuulostavaa laulua.

Auréliaa kuuli seuraavana iltana aivan erilaisessa miljöössä, Sibelius-talon hulppeassa aulassa pidetyssä Kansainvälisessä runoillassa. Olin väliajan aikana hiipinyt kuvaamaan salia ja tilaisuutta portaille ja parvekkeille korkealle esiintyjien ja yleisön yläpuolelle, joten kuulin Aurélian setin PA-kaiuttimien sijaan lähinnä salikaikuna. Nyt laulut kuulostivat goottilaisessa katedraalissa – tai luolassa – lauletuilta virsiltä, ja runot toivat mieleeni Dino de Laurentiisin 1970-luvulla tuottamat, antiikin myyttejä kuvittavat televisiosarjat – esimerkiksi Aineiaasta ja Odysseuksesta – joita katselin siihen aikaan innokkaasti televisiosta. Näissä sarjoissa oli aina hyvin helposti tunnistettava kertojanääni, jota Aki Kaurismäki sittemmin parodioi Rossossa.

Toinen huikea esiintyjä oli islantilainen Eiríkur Örn Norðdahl, jonka mustan huumorin vahvasti maustamaa, riemukkaan rytmistä lausuntaa kuultiin Open miken ja Runoillan ohella päätöspaneelikeskustelussa, joka striimattiin suorana Yle Areenaan. Pelkästään lyhenteistä koostuvaa sonettia Islannin vararikosta ei valitettavasti taida löytyä edes Youtubesta (jos löydätte, kertokaa heti!).

Kaiken tämän jälkeen eilen palasi kotiin varsin tyytyväinen, joskin hieman univelkainen kirjailija osallistuttuaan keskusteluihin, esiinnyttyään, tutustuttuaan loistaviin tyyppeihin ja kirjattuaan muistiin lukuisia keskustelujen innoittamia ideoita romaaneihin, lauluihin ja moneen muuhun asiaan. Kollegaverkosto laajeni taas uusiin suuntiin. Kaikkea tätä varten Mukkulassa kannattaa käydä. Tätäkin varten.