Kategoria: kulttuuri

Paperinen välitila

·

Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään.
Niin sanoi cowboy, kun minä astuin sisään unen piiriin. Epämääräisen komeana, keskittyneen lakonisena hän keikkui klaffituilillaan ja nojaili taakse niin, että Stetsonin lieri hankasi aution kahvilan harmaanruskeaa ulkoseinää…

Suomennoksen alku saa tekstin kuulumaan mielessä puhuttuina sanoina, kirjailijan äänellä, kirjailijan nuotilla.* Lupaava alku.

Ei, sillä että olisin tarvinnut erityisempää vakuuttelua. Patti Smith on, tunnetusti, sankareitani ja Antti Nylén teki kohtuullisen asiallista työtä Ihan kakaroita -kirjan suomennoksessa, joten oli perusteltua odottaa että myös Smithin tuore M Train – Elämäni tiekartta (Siltala 2015) on hyvää jälkeä. Pääosin se onkin vallan luettavaa, rullaavaa tekstiä, mutta siellä täällä silmiin sattuu kankeita lauserakenteita. (Meinasin niuhottaa muutamista nimistä, mutta ainakin Wikipedian mukaan Suriname-nimisen valtion nimessä on myös suomeksi nykyään ”e” ja Aleksandrian muinaisen Serapeion-temppelin nimestä voidaan käyttää myös latinan kautta kierrätettyä ”Serapeum”-muotoa. Joten niuhotan vain Aleksandrian kaupungin nimen kirjoittamisesta ”x”-kirjaimella.)

Jos Patti Smith kirjoittaisi blogia siitä, millaista on kuusikymppisen, hyvin toimeentulevan vaihtoehtoleskirouvan elämä New Yorkissa, tulos saattaisi hyvinkin olla jotakin sellaista mitä M Train on. Teksti lomittaa arkipäivän tekemisiin ja lukuisiin kahvilassaistumisiin unia, mielikuvitus- ja todellisia matkoja, paikkojen ja tapahtumien mieleen tuoneita muistoja (etenkin liian nuorena kuolleesta aviomiehestä Fred ”Sonic” Smithistä), vierailuja kirjailijoiden ja runoilijoiden haudoilla tai heidän elämiensä merkkipaikoilla, tekstien tuottamia ajatuksia. Smith kertoo lempikahviloistaan ja kuvaa, kuinka ostaa purkukuntoisen hometalon edes käymättä sen sisällä juuri ennen kuin Sandy-myrsky tuhoaa Rockaway Beachin kulmakunnan rantakadut ja puistot. (Hänellä on riittävästi varaa palkata työmiehiä laittamaan paikka sittemmin asumiskuntoon.) Hän käy puhumassa Alfred Wegenerin muistoa kunnioittavan, hieman mystisen Continental Drift Clubin kokouksissa sekä erilaisten tahojen järjestämissä seminaareissa. Hän istuu kotona ja hotellihuoneissa katsomassa televisiosta skandinaavisia rikossarjoja. Hän ruokkii kissoja. Hän tuntuu elävän jonkinlaista välitilaa projektien välillä. Hän kirjoittaa, jonkin verran joskaan ei kovin tavoitteellisesti, mutta ei puhu oikeastaan lainkaan toisesta ammatistaan musiikista.

Smith on riittävän taitava kirjoittaja tekemään toimivan kokonaisuuden joka päättyy samaan uneen josta alkoikin, ja joka kantanee monta lukukertaa. Teksti on huomattavasti huolellisempaa ja hiotumpaa kuin keskivertoblogiteksti. Siinä on jatkuvuutta sekä toistuvien teemojen että kirjoitustyylin kannalta. Hän osaa tehdä varsin toimivan ja luettavan kokonaisuuden ei-mistään.

Tekstiä täydentävät – tai ovat täydentävinään – joukko polaroid-valokuvia, jotka ainakin normaalille kirjapaperille painettuina näyttävät niin latteanharmailta, että niitä voisi käyttää todisteena analogisen kuvantallennuksen paremmasta laadusta uhoavien konservatiivien väitteitä vastaan. Smith on loistava kirjoittaja, muusikko ja lauluntekijä, mutta valokuvaajana, vintage-kamerastaan huolimatta, korkeintaan näpsäviitostasoa.

___
* Minulla on ollut suuri ilo olla toistakymmentä vuotta sitten seuraamassa Patti Smithin spoken word -keikkaa Roskilden festivaaleilla, ja hyllystä löytyy runokokoelmien vierestä jokunen hänen lausuntalevytyksensä, joten hänen puheilmaisunsa on varsin tuttua.

Sukelluksia muualle

·

Monilla kirjojeni henkilöillä on esikuva. Ei niin, että olisin repäissyt todellisuudesta jonkun henkilön* – tai oman vaikutelmani heistä – kokonaisena, kaikkinensa omaan tekstiini, mutta joitakin piirteitä heistä kyllä. En useinkaan kuvaa henkilöitteni ulkonäköä, mutta monen hahmon tapauksessa minulla on mielikuva siitä miltä he näyttävät, ja toisinaan. Muurahaispuun Iiris on sikäli poikkeuksellinen tapaus, että olen hahmon ulkoisen olemuksen esikuvalle peräti kertonut asiasta, ja hän oli asiasta melkoisen huvittunut. Eräässä toisessa romaanissani on kohtaus, jonka käyttämiseen pyysin luvan tapauksen esikuvan tilanteessa mukana olleelta.

Hunan, pitkälti historiallisena romaanina, on ollut tässä suhteessa hieman kimurantti tapaus, ja olen kaivellut netistä liudoittain valokuvia hahmottaakseni miljöitä, pukeutumista, hiustyylejä ja sen sellaisia – en taaskaan aio ympätä kirjaan kovin yksityiskohtaisia ulkonäkö-, vaate- tai hiustyylikuvauksia, vaan tarvitsen niitä lähinnä apuvälineiksi kirjoittamiseen. Kuvia etsiskellessä muutamien valokuvaajien nimet pomppasivat hyvinkin vahvasti esille. Yksi heistä oli saksalainen Hedda Morrison (1908-1991), joka kierteli Kiinaa ja Kaakkois-Aasiaa hyvin laajalti 1930–60-luvuilla. Toinen oli ranskalainen Henri Cartier-Bresson (1908–2004).

Eipä siis ihme, että kun Ateneum avasi komeasti kuratoidun valokuvanäyttelyn Cartier-Bressonin teoksista, katsoin välttämättömäksi käydä tutustumassa tarjontaan erityisesti hänen 1940-luvulla Kiinassa ottamiensa kuvien vuoksi: hän dokumentoi huikean kauniisti Kiinan (viimeisimmän) sisällissodan loppuvaiheita, Kuomingtangin korruptoituneen ja kaoottisen tasavallan romahdusta ja vanhan keskusjohtoisen hierarkian (ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi) palauttaneen Kansantasavallan syntyä. Niitä oli näyttelyssä yhden salillisen verran, hyvin harkittu valikoima, mutta näyttely kannattaa käydä katsomassa vaikkei Kiina niin kiinnostaisikaan.

Cartier-Bressonin kuvaustyyli on miltei maalauksellinen. Hän rakentaa hyvin huolellisia kompositioita, satsaa syvätarkkuuteen, yksityiskohtiin ja miltei kolmiulotteiseen kokonaisvaikutelmaan. Hänen kuviensa kautta katsoja tuntee, hetkittäin, voivansa sukeltaa hetkeksi kauan sitten kadonneeseen maailmaan, tuntea sen hälyt, tuoksut ja hiljaisuuden. Monissa kuvissa on hyvin pysähtynyt, joskus jopa raukea tunnelma: osaltaan tämä johtuu siitä, että tarvittavan syvätarkkuuden vuoksi Cartier-Bresson on joutunut käyttämään kamerassaan mahdollisimman pientä aukkoa ja yksityiskohtien toistumisen vuoksi mahdollisimman epäherkkää (ja siten pienirakeista) filmiä, jolloin valotusajasta on tullut väistämättä pitkä. Monet kuvista ovat miltei Escher-mäisen geometrisiä maisemia, joihin on, ikään kuin hetkeksi, putkahtanut joku ihminen. Tai tutkielmia ihmisistä, jotka ovat keskellä omaa maailmaansa, josta heillä ei ole kiire mihinkään muualle.

Osin edellä mainituista syistä valokuvissa nähdään huomiotaherättävän monia nukkuvia ja/tai sammuneita ihmisiä. Jonkun verran kokoelmaan kuuluu myös selkeitä hetken räpsäisyjä – hienoja sellaisia – mutta Cartier-Bressonin klassisimmat kuvat ovat ehdottomasti huolellisesti ja kiireettömästi rakennettuja, stillebeniä tai maalausta muistuttavia tutkielmia.

Ateneumin näyttelylle on annettu runsaasti tilaa ja teemoiteltuja saleja. Joissakin saleissa kuvien valaistus ei minusta toiminut aivan niin kuin pitäisi, ja detaljeja katsomaan kumartuessaan huomasi langettavansa oman varjonsa kuvan maisemaan itsensä ja muiden yleisön jäsenten kiusaksi. Joitakin klassikkokuvia oli myös revitelty koko väliseinän kokoisiksi, jolloin niiden laatu – ennen kaikkea syvätarkkuus ja sävykkyys – kärsivät kohtuuttoman paljon.

*

Ateneumista ilta jatkui muutamien satojen metrien päähän. Savoy-teatterissa oli jälleen kerran tilaisuus nähdä minulle aivan ennenkuulumatonta musiikkia.

Etelähelsinkiläinen paikallislehti onnistui haastattelussaan vertaamaan Hindi Zahraa erinäisiin amerikkalaisiin artisteihin, joiden musiikilla ei minun korvissani ole oikeastaan minkäänlaista tekemistä Hindi Zahran yhtyeen musiikin kanssa. Kieltämättä minultakin meni monen kappaleen verran hahmottaa, mistä hommassa on oikein kyse. Ensimmäinen kappale oli sulavalinjaista modernia etnopoppia, sitten tuli mukaan jazzaineksia ja lattarirytmejä, sitten mentiin taas jonnekin muualle. Puolitoistatuntisen setin päätteeksi täräytettiin kerrassaan komeasti jonnekin Saharan laitamille vereviin tuaregibluestunnelmiin. Ehkä tämä on sitten sitä maailmanmusiikkia kaikkein monikulttuurisimmillaan? Ei sillä että minä valittaisin – musiikki on minusta monikulttuurisena parhaimmillaan.

Zahra on sävykäs laulaja, ja kuusihenkisestä bändistä irtosi melkoinen sointien ja sävyjen kirjo. Tällä kertaa yleisö ei oikein intoutunut tanssimaan, mutta rytmeissä kyllä jaksettiin taputtaa mukana. Klubimaisemmassa ympäristössä meno olisi epäilemättä riehaantunut aika tavalla railakkaammaksi. Sen tämä musiikki olisi toki ansainnut.

Jälleen yksi hieno uusi artistilöytö seurattavaksi ja kuunneltavaksi. Onneksi en ole koskaan sortunut kuvittelemaan, että kaikki kiinnostava musiikki olisi tehty joskus jollakin tietyllä vuosikymmenellä tai -sadalla. Uutta upeaa tuntuu löytyvän koko ajan.

(Ja te jotka suinkin pääsette: malilainen Khaira Arby ensi keskiviikkona saattaisi olla hyvinkin näkemisen arvoinen artisti. Itse en sinne valitettavasti jouda.)

___
* Kaksi tuttavaa – erittäin mukavia ihmisiä – on itse asiassa pyytänyt päästä henkilöksi romaaniini. Kummankaan toivetta en ole ainakaan vielä täyttänyt, mitä pyydän anteeksi. Mutta kukapa tietää…

Laitamanterelaisia Keski-maassa

·

Historiallisehkon romaanin kirjoittamiseen hyödyllinen lähdemateriaali löytyy joskus oudoistakin suunnista. Faktat on hyvä saada kohdalleen, mutta pelkkä normaali tietokirjallisuus ei välttämättä tarjoa kaikkea sellaista mitä tarvitaan. Tarvitaan tunnelmia, mielikuvia, joskus ennakko- ja harhaluulojakin.

Luin varhaisessa (ja jotakuinkin myöhäiskypsässä) nuoruudessa hyvinkin mielelläni Armas J. Pullan kirjoja. Tarkoitan ennen kaikkea sellaisia leppoisia historiallishenkisiä pakina- tai esseekokoelmia kuin mainonnan (ja propagandan) historiaa luotaileva Keisari kuninkaan vatsassa (1965) tai muodin historian kummallisuuksille hymähtelevä Kuusivarpaisesta kuninkaasta hameen mytologiaan (1966). Pullan kaunokirjallisesta tuotannosta en niin välittänyt – tiesin kyllä Ryhmy ja Romppanen -kirjojen olemassaolosta, mutta eivätpä ne kutkutelleet edes sitä puolta mielestäni jota sotahistoria kiinnosti. En myöskään tullut koskaan tarttuneeksi nimimerkki ”Kapteeni Leo Rainion” teoksiin, vaikka osan nimimerkin kirjoista oli kirjoittanut Pullan kanssa yhteistyössä Mika Waltari, jonka Sinuhe egyptiläinen oli minulle hyvinkin tärkeä romaani.

Tuskin olisin Rainioon tarttunut nytkään, ellei Lempeä korvanleikkaaja (1933) sijoittuisi Kiinaan – tai ainakin kuviteltuun Kiinaan sellaisena kuin edes jonkin verran uutisia seuraavat suomalaiset Kiinaa pitivät 1920–30-lukujen taitteessa. Historialliset faktat Kiinan kulttuurin pitkästä iästä ja monissa suhteissa korkeammasta sivistystasosta vielä barbaarisiin eurooppalaisiin verrattuna ovat kohdallaan, mutta Pulla-Rainion ajankohtaisten asioiden tiedot näyttävät jämähtäneen 1920-luvun kaoottisen sisällissodan, sotaherrojen ja kaaoksen tienoille. On hupaisaa verrata tämän romaanin klisee-kiinalaisia nykyisen mediakäsityksen klisee-kiinalaisiin: kiinalaiset ovat laiskoja, likaisia, raakoja, petollisia ja maa on yhtä kaaosta, vailla minkäänlaista keskus- tai esivallan  kunnioitusta. Maan väestö onkin vain kulissia parin suomalaisen, yhden englannittaren ja muutaman muun eurooppalaisen hauskan jännittäväksi tarkoitetulle kohellusseikkailulle jossakin kuvitteellisessa maakunnassa jossain Jangtsen yläjuoksulla. Hauskimmillaan kirja on itse asiassa vinoillessaan Euraasian toisella laidalla sijaitsevan juuri ja juuri teini-ikäisen Suomen tasavallan sisäpolitiikalle, kirjallisille piireille ja entiselle yhteistyökumppanille Waltarille. Niistä asioista Pulla on tiennytkin jotain.

Toisen 1930-luvun tunnetun nimimerkkikirjoittajan Serpin teos Kiinassa kuukin on kummempi (1935) on sitten aivan toinen juttu. Kokenut toimittaja, kirjailija sekä elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittaja Serp eli Seere Salminen asui Shanghaissa 1931–33 konsulimiehensä Akseli Salmisen kanssa, minkä lisäksi hän matkusteli myös (nykyisessä) Malesiassa ja Japanissa. Kirjaan on koottu alun perin eri aikakauslehdissä julkaistuja pakinoita parivuotisen rupeaman ajalta: tuokiokuvia, tarinoita, vaikutelmia. Mukaan otetut valokuvat ovat ajan painotekniikan vuoksi kovin karkealla rasterilla painettuja, olisi mukava päästä näkemään parempilaatuisia kopioita.

Serp myöntää moneen kertaan, ettei ”Idän Pariisi” Shanghai ollut tuolloin (lieneekö vieläkään?) kovinkaan edustava palaneen Kiinaa: eri länsimaiden läänityksiin jaetussa kaupungissa saattoi eurooppalainen elää vallan hyvin olematta juurikaan tekemisissä kiinalaisten kanssa, pakollisena elämään kuuluvaa palvelusväkeä lukuun ottamatta. Serp tuntuu itse uskaltautuneen, peloitteluista huolimatta, myös kiinalaisten pariin, mutta hän myöntää kyllä että kommunikaatio on jäänyt vajavaiseksi heikon kielitaidon vuoksi. Shanghain ulkopuolisten matkakohteiden valikoima jäi myöskin vähän rajalliseksi: hän ehti parin vuoden aikana käydä lähinnä maan (silloin) uudessa pääkaupungissa Nanjingissa ja eurooppalaisten kesähelteillä suosimassa vuoristolomakaupungissa Kulingissa.

Toisaalta Kiinaa likipitäen ryöstöhyödyntänyt eurooppalaisyhteisö on sekin kiinnostava palanen 1930-luvun alun historiaa, ja Serpillä on riittämiin älyä ja viisautta pohdiskella asioita paljon monenlaisemmilta puolilta kuin ylimielinen ja omahyväinen Pulla. Hän on myös kirjailijana valppaampi ja taitavampi siirtämään lukijansa vieraan kaupungin kaduille, asuntoihin ja puoteihin. Kiinassa kuukin on kummempi on sympaattinen pieni teos, jota näyttää löytyvän kirja kerrallaan -uusintapainoksena useammaltakin nettikauppiaalta.

Kulmakunnan suurin hiekkalaatikko

·

Ridley Scottin uutta elokuvaa Yksin Marsissa on kehuttu, ja harvinaista kyllä myös siksi, että se on tieteiselokuvaksi poikkeuksellisen tarkka tieteellisistä yksityiskohdista – ja koska isoon kysymykseen miksi? vastataan elokuvassa toistuvasti koska tiede.

Sitä varten me tällä planeetalla olemme. Me olemme maailmankaikkeuden yritys ymmärtää itseään. No, okei, se on yksi syistä, jos syitä ylipäänsä on olemassa. Agnostikkona en tietenkään voi olla asiasta varma.

Yksin Marsissa on poikkeuksellinen elokuva myös siksi, että siinä ei ole pahiksia, ja siksi että – no, en kerrokaan. Se selviää teille elokuvan loppuun mennessä. Kuten S. huomautti, elokuvassa on myös suorastaan nostalgisen seiskyt-kahdeksankytlukuisen hellämielistä kansainvälistä ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa: NASAn henkilöstö on riemunkirjava kokoelma etnisiä taustoja, uskontoja ja kulttuureja, minkä lisäksi tehdään suhteellisen pyyteetöntä kansainvälistä yhteistyötä (kirjaversion mukaan ilmeisesti kyllä jossain määrin pyyteellisesti). Elokuvassa on runsaasti naisia merkittävissä asiantuntijarooleissa, mutta ainakaan meidän muistikuviemme mukaan se ei silti läpäise Bechdelin testiä. Siitä miinus. Toinen miinus elokuvan finaalista, joka on jotenkin niin… no, Hollywoodia. No, ihan viimeinen kuva luentosalissa on hieno, aivan kuten Bad Astronomyn Phil Plait totesi.

Mutta muuten: komea elokuva, etenkin visuaalisesti. Kävimme katsomassa kolmiulotteisversion koska joku oli sitä suositellut, ja kyllähän tuo käytti hyvin syvyysvaikutelmaa ainakin joissakin kohtauksissa. Ridley Scott osoitti jo Alien – kahdeksas matkustaja -elokuvassa muinoin osaavansa kertoa loistavasti asioita kuvan rakenteella (mistä syystä ko. elokuva ei toimi televisiosta kovinkaan hyvin) ja taito on tallella. Suosittelen leffan katsomista teatterissa: leveä ja lavea valkokangas voimistaa tilan, tyhjyyden ja autiuden vaikutelmaa. Vähäisten 3D-kokemuksieni perusteella olen sitä mieltä että kolmiulotteisuus asettaa myös leikkaukselle ja kohtausten rytmitykselle erilaisia vaatimuksia kuin kaksiulotteinen kuva, ja siinä suhteessa Scottin työryhmä on tehnyt hyvää jälkeä.

Syrjästähuomaaja

·

Suomentajan ja kirjailijan hommissa olisi hyvin aiheellista lukea kohtuullisen paljon kotimaista proosaa, mielellään mahdollisimman laajalta alalta. Ammattitaito vaatisi sitä: kieli kehittyy, kirjakieli kehittyy, ja kirjakielen ammattilaisen olisi syytä pysyä kärryillä minne ja miten. Siinä suhteessa olen jotakuinkin huonosta omastatunnosta kärsivä ammattilainen: etenkin omien kirjaprojektien kesken ollessa tuntuu, ettei voi lukea muiden fiktiota tai siihen ei tunnu löytyvän aikaa, kun pitäisi lukea lähdemateriaalia omiin projekteihin.

Tämänpäiväisessä Minäkin luen -flashmobissa, Runebergin patsaan ympäri kiertävässä jonomuodostelmassa, kädessäni oli kuitenkin tuoretta kotimaista proosaa.

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (Tammi 2015) kertoo oululaisesta Aarnista, kömpelöstä ja syrjäänvetäytyvästä pojasta, joka paremman työn puutteessa päätyy 1960-luvun loppupuolella apupojaksi valokuvausliikkeeseen. Aikaisemmin lähinnä entisen koulunsa ja opettajiensa räjäyttämisestä haaveksinut Aarni löytää valokuvauksesta vähitellen keinon nähdä maailma uudella tavalla. Syrjästäkatsojuudesta tulee etu, ei enää haitta. Vuosien mittaan hänestä kehittyy taitava kuvaaja, ja ammattilaissuunnitelmat alkavat itää. Hän oppii ymmärtämään arvonsa valokuvataiteilijana, mutta maailma – ja Helsingin taidepiirit – eivät sitä ymmärrä. Seuraavat vuosikymmenet kuluvat Oulussa samaisen valokuvausliikkeen tiskin takana, pienessä studiossa ja vielä pienemmässä pimiössä tienaamassa perheelle toimeentuloa. Vanha nuoruudenystävä sen sijaan menestyy, saa nimeä, julkisuutta, arvostusta ja kiertää maailmaa arvostettuna lehtikuvaajana – eikä aina, Aarnin näkökulmasta katsottuna, ihan eettisin keinoin.

Minun kaltaiseni suhteellisen pienien piirien kirjailijan (ja harrastelijamuusikon) on helppo lukea Pitkää valotusaikaa omien pyrintöjen, haaveiden, itseluottamuksen ja räpistely-yritysten kautta. Minun laitani on kuten Aarnin, eikä lahjakkuus ei ole tullut minään synnyinlahjana: päähänpinttymät ja pakkomielteet omasta osaamisesta ja arvosta taiteilijana on pitänyt rakentaa ihan itse.* Menestys ei välttämättä seuraa kovaakaan uskoa omiin visioihin, joiden toteuttamisyritykset saattavat vaatia itseltä ja läheisiltä aikamoisia uhrauksia. Aina voi hokea mielessään kylläminävielä ja kyllänevielätajuavat, mutta ei siitä ole kovinkaan isoa iloa pankkitilin saldoa katsellessa. Joskus on pakko antaa periksi ja siirtää haaveet oman alan taiteellisesta menestymisestä jonnekin ylähyllylle odottamaan parempia aikoja.

Kirjallisuudessa – tai valokuvauksessa – tilanne ei sentään ole niin paha kuin musiikissa (jota Vanhatalo romaanissaan myöskin sivuaa Aarnin tyttären kautta). Jos lehdessä kirjoitetaan nuorista (kevyen) musiikin opiskelijoista, näkee kovin harvoin kirjoitettavan opiskelee musiikin ammattilaiseksi – paljon todennäköisempää on, että toimittaja arvelee haastateltavansa haaveilevan tähteydestä. Luullakseni nuoret ovat realistisempia kuin kulttuuria ja musiikkia heikosti tuntevat toimittajat, mutta ajatus siitä että tähteys on (ainoa) tavoittelemisen arvoinen asia musiikissa on joka tapauksessa perin epäterve ja kieroutunut.

Vanhatalo lomittaa tekstinsä paikoin epäkronologisesti ja antaa Aarnin vuosikymmenten pyristelylle näin eläkeikäisen Aarnin ajatusten tarjoamaa perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nuorena isäksi tulleena hänellä ei ole oikeastaan missään vaiheessa ollut tilaisuuttakaan pistää kaikkea peliin, heittäytyä yhden kortin varaan, antaa kaikkensa taiteelle. Hän on aina joutunut ottamaan huomioon myös läheisensä, heidänkin pyrintönsä ja vaikeutensa – toisinaan paremmin, toisinaan huonommin. Toisinaan hän on joutunut miettimään vuosikymmeniä, miksi läheinen on valinnut niin kuin on valinnut. Tämä tekee Aarnin tarinasta monomaanista taiteilijaelämäkertaa kiinnostavamman kaaren, joka kattaa myös omankin elämäni kannalta kiinnostavan jakson Suomen lähihistoriaa.

___
* Minun tapauksessani vanhemmat tosin ovat aina kannustaneet kirjoittamaan. Musiikin suhteen asia olikin sitten ihan toinen. Joka tapauksessa myytti synnynnäisestä (taiteellisesta) lahjakkuudesta lienee pelkkä myytti, vanha ja vahingollinen myytti.

Lausetta rakentamassa

·

Kun kävimme pari vuotta sitten katsomassa Heikki Huttu-Hiltusen ja Pekka Heikkisen monologinäytelmän Näillä mennään, päätin bloggaukseni aiheesta sanomalla ”Näitä katsoisi mielellään enemmänkin.” Tilaisuus tuli tänään, kun Heikkisen ja Huttu-Hiltusen monologinäytelmä Lause sai ensi-iltansa.

Edellinen monologi pohjautui hyvinkin suoraan Heikkisen omaan elämään – liikenneonnettomuudessa halvaantuneen näyttelijän pyristelyyn takaisin elämään ja ammattiin – mutta jäi, kaikesta toimivuudestaan huolimatta, hivenen etäiseksi. Ehkä Lauseen aavistuksen etäisempään aiheeseen on ollut helpompi uppoutua, tai ehkä aiheen ja käsikirjoituksen karnevalistisempi leikittely on antanut enemmän rohkeutta, sillä tämä monologi tuntui tulevan paljon enemmän iholle. Mutta toisaalta: aihe oli lähempänä minua, sitä mitä minä teen työkseni. En ole koskaan ollut halvaantunut – ellei yli kahdenkymmenen vuoden takaisen nivustyräleikkauksen spinaalipuudutusta lasketa – mutta lausetta olen jahdannut ja rakennellut kerran jos toisenkin.

Heikkisen esittämä minähahmo haluaa kirjailijaksi – tai näyttelemään kirjailijaa – ja saa roolin muuten kohdalleen, mutta tärkeintä puuttuu. Hän ei saa rakennettua mieleistään Lausetta.* Tavoittaakseen Kari Hotakaisen niukan ilmaisun hän asettautuu, samaistuu Kari Hotakaiseksi matkalla tekemään ”Miten minusta tuli minä” -radiolähetystä. Tapahtuu se, mitä tapahtui Heikkisen lisäksi myös Hotakaiselle, ja sen jälkeen lause – ja lauseen osat, sanat – on vieläkin enemmän kateissa.

Monologi leikittelee monien kriitikoiden (ja kirjabloggareiden, luultavasti lukijoidenkin) ajatuksella, että kirjailijan kirjoittamisen, tyylin tekee ainutlaatuiseksi kirjailijan lause, se miten hän rakentaa sen mitä kahden pisteen väliin sijoittaa. Se on kirjailijan soundi. Muusikkolehdissä (etenkin) kitaristien soundia selitetään kovin usein, helposti, epätoivoisesti ja turhaan käymällä läpi soittokalusto kitarasta, kielistä, pedaaleista ja vahvistimista parhaimmillaan aina piuhoihin ja pedaalien pattereiden merkkeihin asti.† Kirjailijoiden soundia on vieläkin huonompi selittää laitteistolla:

– no siis niinku, mulla on sellainen aito IBM:n 84 näppäimen vintagemalli siltä ajalta ennen kuin funktionäppäimet siirrettiin ihan väärään paikkaan sinne yläreunaan, ei niillä moderneillä muoviräyskillä voi mitään twiittiä pidempää kirjoittaa, ja älä edes puhu läppäreiden näppiksistä, ne on siis ihan hirveitä –

Kirjailijan soundissa kiinnitetään enemmän huomiota siihen, onko sivulauseita (ja millaisia), onko pilkkuja, onko puolipisteitä (!) vai mennäänkö, hotakaistyyliin, tiiviillä päälauseella, koivuklapeilla. Ehkä silloin ollaan hivenen lähempänä ilmaisun oikeita työkaluja, vai ollaanko?

En voi ainakaan itse väittää juuri koskaan pohtivani, onko lause (tai virke, tai kappale) minun näköiseni, minun soundiani. Luultavasti joku voisi halutessaan kaivaa teksteistäni tyypillisiä ilmaisukeinoja** ja lauseenrakennustapoja. Mutta olisiko se mielekäs tapa analysoida tekstiä, tai ylipäänsä ajatella tekstiä? En tiedä. Minusta tuntuu, että jos aikoo saada romaaninmittaisen tarinan kirjoitettua järjellisessä ajassa – alle kahdessakymmenessä vuodessa – ei parane jäädä miettimään lauseiden tai virkkeiden yksityiskohtia. Ei balettitanssijakaan voi esityksen aikana pohtia joka askelta erikseen (”hitto, olis pitäny laittaa tässä isovarvas sentin verran enemmän vasemmalle”) vaan homma on pakko tehdä eräänlaisella autopilotilla. Rutiini auttaa, se että on tuottanut ennenkin tekstiä. Ehkä se kirjailijan soundi syntyy tottumuksen voimasta, siitä miten tekstiä saa syntymään niin ettei ajattele joka lausetta, joka sanaa, joka tavua. Muuten on vaarana juuttua eräänlaiseen afasiaan.

Siihen juuttuu muutenkin: sekä kirjailija-minä että suomentaja-minä tietävät, miten tuskallista on saada aikaan kunnollisia virkkeitä kirjan ensimmäisessä luvussa. Siksi ehkä moni muinoinen romaani-ideani nyykähti puolessavälissä ensimmäistä lukuaan, ennen kuin rutiini palautui, ennen kuin kykeni tuottamaan mielekkäästi rullaavaa, groovaavaa tekstiä ilman että joutuu miettimään joka sanaa ja jokaista rytmistä hienojakoa erikseen.

Lause on joka tapauksessa erittäinkin näkemisen arvoinen monologi, hauska ja toimiva. Koskettavakin.

___
* Nyrppy minussa huutaa sisäisellä äänellään Tarkoitat muuten ”virkettä”, mutta siinähän huutaa.
† Huikean tyylikäs blueskitaristi Jimmie Vaughan ja hänen pikkuveljensä Stevie Ray kuttuilivat oivaltavasti tälle asenteelle ainoaksi jääneen yhteislevynsä Family Style ”Brothers”-kappaleella: veljekset istuivat studiossa vierekkäin soittamassa vuoronperään sooloja, yhdellä ainoalla kitaralla, jonka toinen ojensi toiselle aina oman osuutensa päätteeksi. Kumpikin kuulostaa täsmälleen omalta itseltään.
** Muitakin kuin pinttyneen preesensin käytön, siis.

Suomi ja Senegal kohtaavat Kuubassa

·

Tuure Kilpeläinen on kertonut suunnitelleensa Baobab-karavaania kolme vuotta. Ajatus on ihastuttavan päätön: paikallisesti kohtuullisen suosittu vanhakantainen iskelmäyhtye menee maailmankuulun senegalilais-soukous-legendan puheille ja pyytää näitä yhteistyöhön. Vähän niin kuin, no, Viitasen Piia soittaisi Leonard Cohenille ja kysyisi, että mitä jos tehtäisiin biisejä kimpassa.

Joka tapauksessa: lopulta Orchesta Baobab suostui, ja yhteistyön ensi hedelmiä poimittiin eilisiltana Huvilateltassa. Jatkoa seuraa: keikkoja muuallakin Suomessa, levy, televisiodokumentti vuoden vaihteessa ja mahdollisesti ulkomaankeikkailua myöhemmin.

Ilta alkoi Kaihon karavaanin keikkana viiden–kuuden laulun ajan. En ole Kilpeläisen musiikkia niin seurannut, mutta kyllähän musiikissa on paljon tuttua sellaiselle, joka kasvoi 1960–70-luvuilla korva kiinni iskelmäradiossa. Sen jälkeen bändi aloitti soittaa lattarirytmiä ja lavalle asteli Orchestra Baobab. Kun kappale oli saatu päätökseen, Baobab jatkoi omin voimin* väliaikaan asti. Sen jälkeen molemmat yhtyeet vetivät lopun konserttia yhdessä.

Yhteissoitosta kiinnitti huomion parikin asiaa. Ensinnäkin lievä huvittuneisuus siitä, että suomalaiset ja senegalilaiset löysivät yhteisen sävelen kuubalaisesta musiikista. Eihän tämä mikään yllätys ollut – lattariperinne kuuluu suomalaiseen iskelmään ja Orchestra Baobab syntyi nimenomaan siihen aikaan, kun Kuuban kautta kierrätetyt rytmit tekivät paluun afrikkalaiseen musiikkiin 1960–70-luvuilla.

Toinen, tärkeämpi asia oli, miten paljon käsinkosketeltavaa lämpöä, ystävyyttä ja hyviä viboja tästä monikulttuurihankkeesta huokui. Se kuului myös soitossa, sillä puolentoistakymmentähenkinen yhteiskokoonpano soitti koko ajan käsittämättömän tiukasti yhteen, toisiaan kuunnellen, toisiaan arvostaen, toisilleen tilaa antaen. Se on ehkä homman oleellisin anti. Yhteiskokoonpanon kappalemateriaali sekoitti kieliä ja melodioita monista maista, usein nokkelastikin, mutta kokonaisuus toimi kuitenkin ennen kaikkea vähän tavallista hallitumpana jammailuna – mutta jammailuna, jota oli tavallista mukavampi kuunnella ilman mukana soittamistakin. Homma siis toimi, ja teltantäydellinen yleisö tuntui olevan samaa mieltä.

Tällaiselle hankkeelle toivoo mielellään paljon onnea jatkossakin. Se ansaitsee sen. Me tarvitsemme tällaista.

___
* No, lavalla piipahti jammailemassa yleisöstä löydetty tuttu laulaja ja monille tuttu kitaristi. (Edellisen nimeä en tunnistanut, jälkimmäisen nimi ei liene kenellekään yllätys, kun kyse on Suomesta ja senegalilaisesta musiikista.)