Kategoria: tieteet

—tsiuh.

· 6 kommenttia ·

Huomasin jo lapsena kummallisen ilmiön: astuessani varjosta kirkkaaseen päivänvaloon minulta pääsee aivastus. Niin käy usein yhä edelleenkin. Joskus 90-luvulla kyselin puolitutulta (nyttemmin edesmenneeltä) lääketieteen tutkijalta selitystä ilmiöön, mutta hän ei osannut asiaan vastata.

Viimeviikkoisesta New Scientististä opin (nyt kun lehden lopulta sain luettua), että ilmiö on todellinen: tästä niinsanotusta foottisesta aivastelusta ”kärsii” ehkä jopa kolmannes ihmisistä. (Myös Tieteen kuvalehdessä näkyy olleen asiasta pikkupätkä jo vuosia sitten.) Ilmiön yleisyydestä huolimatta mitään kunnollista selitystä sille ei ole pystytty kehittämään.

Tieteen aivan liian vähäisiä resursseja tietysti kannattaakin käyttää paljon epämiellyttävämpien vaivojen puimiseen. Ja on toisaalta mukavan kiehtovaa aina tajuta, että niinkin arkisista asioista löytyy aina vain niin paljon selvittämätöntä.

Lähde länteen, saavut itään

·

Laurence Bergreen: Yli maan äären: Magalhãesin kohtalokas purjehdus maailman ympäri. Suomentanut Riikka toivanen. John Nurmisen säätiö 2008.

Olen ollut oikeastaan koko ikäni kiinnostunut merenkulun historiasta ja löytöretkistä. Kirjastojen  aihetta käsittelevä valikoima tuli luettua moneen kertaan läpi. Siitä huolimatta en ole koskaan tutustunut kovinkaan perusteellisesti ensimmäiseen (tunnettuun) Maapallon ympäri purjehtineeseen retkikuntaan. Ilmeisesti matkasta ei ole edes kirjoitettu niin paljon kuin esimerkiksi Kolumbuksen matkoista.

Pääkohdat ovat tietysti tuttuja: Espanjan kuningas Kaarle V nosti ”Maustesaarten armadan” komentajaksi portugalilaisen maahanmuuttajan Fernão de Magalhãesin. Viisi alusta lähti matkaan vuonna 1519, niistä yksi ainoa, Victoria, palasi kotiin vuonna 1522 mukanaan kahdeksantoista eloonjäänyttä Juan Sebastián Elcanon johdolla. Magalhães itse oli kuollut Filippiineillä taistelussa alkuasukkaiden kanssa ennen kuin hänen laivastonsa oli päässyt määränpäähän: Maustesaarille eli Molukeille. Tuttua oli myös retkikunnan taloudellis-poliittinen tausta: vuonna 1494 paavi oli moraalittomalla ja vastuuttomalla tavalla jakanut maailman kahtia Espanjan ja Portugalin kesken. Toinen pallonpuolisko oli Espanjan hyväksikäytettävissä, toinen Portugalin. Magalhãesin retkikunnan tarkoitus oli osoittaa, että Maustesaaret – ja niillä kasvava kultaakin kalliimpi neilikka – olivat Espanjan puolella.

(Näinhän ei ollut: päästyään lopulta perille retkikunta näki jo oman aikansa alkeellisilla navigointivälineillä olevansa väärällä puolella demarkaatiopituuspiiriä.)

Vielä 1970-luvulla löytöretkien historiasta kertovissa kirjoissa oli tapana vähätellä ja hyssytellä urheiden eurooppalaisten tutkimusretkikuntien pimeitä puolia. Silti jo silloin kävi selväksi, ettei Magalhãesin laivastolla tosiaankaan mennyt hyvin. Espanjalaiset inhosivat maahanmuuttaja-amiraaliaan ja retkikunta oli jatkuvasti kapinan partaalla. Bergreeniltä opin, että kapinoita todella tapahtuikin, jopa useita: yksi retkikunnan aluksista jopa kääntyi takaisin kotiin Espanjaan juuri kun oli löydetty pitkään etsitty salmi, joka johti Atlantilta Tyynelle valtamerelle, se joka nykyään tunnetaan Magalhãesinsalmena.

Magalhãesissa itsessään tuntuu kiteytyneen kaikki nykyisten(kin) yritysjohtajien ja muiden oman elämänsä huippuyksilöiden huonot puolet: omahyväisyys, jääräpäisen sokea usko omaan erehtymättömyyteen ja omiin visioihin, täydellinen kyvyttömyys edes yrittää tulla toimeen työtoveriensa kanssa. Hänen kuolinsyykseen voisi hyvin merkitä silkan typeryyden. Sen sijaan että hän olisi Filippiineillä yksinkertaisesti täydentänyt laivojensa varastot, palkannut luotseja opastamaan retkikuntaa Molukeille ja lähtenyt matkaan, hän sai päähänsä sotkeutua paikallisten pikkuvaltioiden keskinäiseen valtapolitiikkaan ja demonstroida espanjalaisten sotilaallista ylivoimaa. Toisin kuin vähän fiksummat Cortés ja Pizarro*, hän kieltäytyi tarjotusta paikallisesta avusta ja yritti maihinnousua kilpailevan kuningaskunnan saarelle pelkkien espanjalaisten voimin – arvattavin tuloksin.

Bergreen puhuu avoimesti myös espanjalais-portugalilaisen retkikunnan rasismista, Kukaan ei tiedä, montako ihmistä kotiin palaavalla Victorialla todellisuudessa oli: ei-eurooppalaisia ”alkuasukkaita” ei nimittäin laskettu eikä kirjattu. Rasismi ylsi tosin tasapuolisesti armadan maahanmuuttajataustaisiin jäseniin, sekä portugalilaisiin että italialaisiin. Keskeisenä syynä kapinointiin olikin, että syntyperäiset espanjalaisupseerit uskoivat Magalhãesin suosivan päällystövalinnoissaan maanmiehiään oikeiden espanjalaisten sijaan. Nämä maahanmuuttokriittiset kulttuurirelativismin inhoajat suhtautuivat tosin omiin maanmiehiinsä yhtä halveksivasti silloin, kun kyse oli heidän omista laivamiehistöistään. Vaikka houreinen ajatus alempien yhteiskuntaluokkien huonommuuden ja tyhmemmyyden perinnöllisyydestä kiteytettiin darwinismia vääristellen vasta 1800-luvulla, siihen uskottiin vankasti jo uuden ajan alussa.

(Tässä valossa on sinänsä kiinnostavaa, miten usein Bergreenillä tuntuu olevan tarvetta korostaa, ettei retkikunnan jäännösten komentajaksi lopulta kohonnut Elcano ollut ”oikea” espanjalainen vaan baski. Elcano itse ei tunnu joutuneen etnisen sorsimisen kohteeksi, joskin hän harjoitti sitä itse samassa rintamassa muiden espanjalaisten kanssa.)

Kaiken kaikkiaan Bergreen onnistuu valottamaan hienosti Magalhãesin retkikunnan raskasta ja vaiheikasta matkaa. Hän tuo myös hyvin esiin pitkien merimatkojen tylsyyden: suurin osa matka-ajasta meni enemmän tai vähemmän odotteluun rannattomalla merellä ja sen pelkäämiseen, tappaako myrsky, nälkä, jano vai keripukki. Sellaisissa oloissa homostelusta kiinnijääneen laivapojan oikeudenkäynti ja teloituskin käyvät viihteestä.

John Nurmisen säätiö ansaitsee myös kiitosta sinnikkäästä työstä merihistoriaa käsittelevän laatukirjallisuuden käännättämisestä ja julkaisemisesta.

—

* Yhä edelleen historiankirjoissa(kin) helposti unohdetaan, etteivät atsteekkien ja inkojen raakojen sotilasdiktatuurien nopeat romahtamiset suinkaan johtuneet siitä että Cortésilla ja Pizarrolla olisi ollut pistää ylivoimaista armeijaa vastaan ylivertainen aseistus. Itse asiassa Cortésilla ja Pizarrolla oli noin kymmenkertainen miesylivoima: pientä espanjalaisjoukkoa täydensivät hirmuvaltaa vastaan taistelevien intiaanikansojen soturit. Se ratkaisi pelin, ei pari suustaladattavaa tussaria, joiden lataamiseen kuluvana aikana aloittelevakin jousimies ehti tähdätä ja ampua kymmenkunta tappavaa nuolta. Eurooppalaisen perinteen mukaisesti voitokkaat espanjalaiset unohtivat liittolaistensa osuuden heti kun näitä ei enää tarvittu – samoin heidän kanssaan solmimansa sopimukset. Silmittömän raaka hirmuvalta jatkui miltei muuttumattomana, vaikka hallitsija asuikin nyt kauempana.

Virallisesti vihreä Viite

·

Kerroin viime marraskuussa olleeni perustamassa uutta valtakunnallista Vihreää järjestöä. Kyseinen järjestö, VIITE eli tieteen ja teknologian vihreät on nyt virallisesti rekisteröity ja virallisesti hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi. Kuten esittelysivun tekstissä todetaan:

Yhdistyksemme tarkoituksena on tarjota jäsenistönsä asiantuntemusta Vihreiden käyttöön päätöksenteon tueksi, tuoda vihreitä arvoja tieteeseen ja tutkimukseen sekä kohottaa Vihreiden profiilia tieteen ja teknologian asiantuntijoiden parissa.

Viitteen virallistuminen tarkoittaa myös sitä, että siihen voi nyt liittyä jäseneksi. Tervetuloa!

Tähän ei eläin pysty

·

Michael S. Gazzanica:
Human – The Science behind what makes Us Unique.
 Ecco/HarperCollins, New York 2008.

Amerikkalainen aivotutkija Michael S. Gazzanica tekee kirjansa nimessä pitkälti selväksi mistä on kyse: vaikka ihminen on selvästi peräisin samasta evoluutiokehityksen sotkuisesta verkostosta kuin kaikki muukin tuntemamme Maan elämä, ihmisessä on koko joukko ainutlaatuisia piirteitä, joita – ainakaan kaikkia niitä – ei ole havaittu muilla planeettakumppaneillamme.

Gazzanican tärkeimpiä verrokkeja ovat parhaiten tutkitut eläintoverimme rotat ja muut ihmisapinat, etenkin simpanssit – ilmeisesti nimenomaan simpanssit, eikä geneettisesti (ja jossakin määrin käyttäytymiseltäänkin) meitä lähempänä olevat kääpiösimpanssit eli bonobot. Toinen Gazzanican lähtökohta on (ikään kuin Freudin velvoittavana perinteenä, hah) länsimainen kulttuuri ja sen erityispiirteet, jotka hän olettaa itsestään selvästi ”luonnollisena” ympäristönä: luonnollisena siinä mielessä, missä hän käyttää meistä ilmaisua ”fyborgi” eli ”funktionaalinen kyborgi”. Tällainen luontokappale on käytännössä täysin riippuvainen lajitoveriensa valmistamista keinotekoisista laitteista ja kapineista, joita ilman, entiseen luonnolliseen elinympäristöönsä Itä-Afrikan savannille päästettynä, fyborgi kuolisi luultavasti kuoli varsin pikaisesti. Näistä välttämättömäksi muuttuneista lisukkeista Gazzanica mainitsee esimerkkinä mm. kengät ja silmälasit.

Tietyssä määrin rajoittuneista lähtökohdistaan huolimatta Gazzanican kirja on vallan valaiseva ja mainio johdatus ihmisaivojen toimintaan sellaisena kuin se nykyään tunnetaan. Teksti pysyy koko ajan selkeänä ja käytännönläheisenä, ja mikä minusta ihailtavaa, se ei yritä luoda illuusiota siitä että kaikki olisi jo opittua. Ihmisaivojen toiminnasta ja ihmisaivojen fysiologian, biokemian ja fysiikan suhteesta ihmisen käyttäytymiseen tiedetään yhä vähän – erittäin paljon enemmän kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten, mutta edelleenkin hyvin vähän.

Minua jäi kuitenkin vaivaamaan melkoisesti tietynlainen sisäinen ristiriita kirjan eri osien välillä. Gazzanica pohtii perusteellisesti empatian ja ihmiselle viimeistään vauvaiässä kehittyvän ”toisten mielten teorian” merkitystä ihmiselle sosiaalisena eläimenä, mutta ihmisaivojen kehittymistä apinaserkuistamme erkaantumisen jälkeen käsitellään eräänlaisen lattapää-evoluutioteorian kautta: ”Mikä aivoihin vaikuttava mutaatio parantaa Y:n mahdollisuuksia päästä X:n pöksyihin ja tuottaa mahdollisimman paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä?” Monia ihmiselle luonteenomaisia piirteitä – taiteista ja musiikista alkaen – on nimittäin ilmeisen vaikeaa selittää näin yksinkertaisen evoluutiokäsityksen kautta.

Kirjan lopun nykyisyys ja tulevaisuus -osuudessa Gazzanica ottaa ihmisen fyborgiuden jo itsestäänselvyytenä eikä pidä fyborgiudesta GM-muunteluun ja kyborgiuteenkaan siirtymistä minään suurena hyppäyksenä. Ihminen nykyisellään on täysin riippuvainen lajikumppaneistaan eikä pystyisi lisääntymään ilman ei-sukulaistensa apua. Mutta onko tämä muka uusi ilmiö? Minusta on todennäköisempää, että tällainen ryhmävalinta-lamarckismi on alkanut vaikuttaa ihmisen evoluutioon jo viimeistään kivisen käsikirveen keksimisen ajoista alkaen, ja on saattanut olla jo tuolloin paljon lattapäädarwinistista lisääntyvimmän yksilön eloonjäämistä tärkeämpi valintaprosessi.

Jo bonobot ovat ”keksineet” sen, mikä saattaa olla ihmiskunnan ja ihmisyhteisön pärjäämisen kannalta hyvin merkittävää: seksuaalisuutta voi käyttää paljon muuhunkin vain tylsään lisääntymiseen. Sitä voi käyttää sosiaalisen yhteisöllisyyden tunteen kasvattajana, sitä voi käyttää konfliktien ratkaisukeinona, sitä voi käyttää… no, vaikka ihan silkkaan viihtymiseen ja hauskanpitoon. Seksuaalisuudelle on kehittynyt niin monia eri merkityksiä ja käyttötarkoituksia, että luontoäiti-evoluution on ollut pakko salata hedelmöittymisherkkä kierron vaihe mahdollisimman tarkkaan, jotta niitä jälkeläisiäkin tulisi joskus tehdyksi.

No, seuraavaksi lukulistalla on tietokirja, jonka käsittelemiä eläimiä on täysin mahdotonta tarkastella pelkästään yksilöiden kautta. Mutta siitä lisää myöhemmin.

(Kuvasta ja siinä näkyvästä joskus koulun käsityötunnilla tekemästäni kipsikoirasta tuli mieleen: Onko kukaan tarkastellut lemmikkieläinten pitämistä evoluutiobiologian näkökannalta? En tarkoita esimerkiksi eri koirarotujen kehittymistä susi-esi-isistään, vaan enemmänkin sitä, miksi lemmikkejä on alettu pitää ja miksi meille on niin helppoa pitää geneettisesti suhteellisen kaukana olevia eliöitä huolenpitomme kohteena? Gazzanica viittaa asiaan, mutta ei lainkaan kirjan kehitysosuudessa.)

(Ai niin: lisään tuonne linkkilistan sarjakuvaosuuteen Freefallin. Varsin mainiontuntuinen scifi-strippisarja. Arkiston läpikäymiseen voi mennä kyllä tovi, sillä sarja alkaa vuodesta 1998…)

Nedun perimä – Darwinin kunniaksi

· 2 kommenttia ·

Jos tarkkoja ollaan, yhden neandertalinihmisen perimästä on sekvensoitu 60 prosenttia ja vähän lisää muutamalta muulta yksilöltä. Minun mielestäni tämä ei ole ”lähes kokonaan”, kuten Hesari väittää, mutta melkoinen uroteko joka tapauksessa. Tutkimusaineistolla kun on ikää tuollaiset 20 000 – 30 000 vuotta. Luonnoksen Darwinin syntymän 200-vuotispäivänä julkistanut Svante Pääbon ryhmä jatkaa näytteiden tutkimusta. Yksi kiinnostava ja vielä selvittämätön kysymys on esimerkiksi se, miten suuria geneettisiä eroja eri neandertalilaispopulaatioiden välillä oli: tietämäni mukaan eroja on veikattu paljon nykyihmisen diversiteettiä suuremmaksi. Neandertalilaisyhteisöt olivat arkeologisten löytöjen perusteella hyvin pieniä ja eristyneitä.

Ja ei, mikään nyt tutkitussa genomissa ei viittaa siihen että nedut ja nykyihmiset olisivat risteytyneet, kuten jotkut tieteiskirjailijanplantut ovat vihjailleet. Tämä ei, kuten New Scientistin perusteellisempi uutinen toteaa, merkitse sitä että risteytymistä ei olisi voinut tapahtua. Tieteessä joko todistaa vain hyvin harvoin tain mahdottomaksi, ainoastaan pienentää tain todennäköisyyttä.

(Tieto ei myöskään osoita mahdottomaksi sitä, etteivätkö nedut ja nykyihmiset voisi lisääntyä, jos tilanne on sopiva, ilta kaunis, viini vahvaa ja neito hurmaava…)

Mitä muuta olemme nyt oppineet? Ainakin jotkut neandertalilaiset olivat aivan ilmeisesti eurooppalaisen vaaleaihoisia ja punatukkaisia – ja useimpien nykyihmisten tavoin aikuisena laktoosi-intolerantteja. Ainakin joillakin neandertalilaisilla näyttää olleen nykyihmisten kaltaisen puheen kehittymiseen liitetty FOXP2-geeni.

Mutta nyt meillä on vasta ensimmäinen luonnos yhden neandertalilaisen tuman perimästä (mitokondrioperimää on tutkittu jo aiemmin). Muutaman vuoden päästä tiedämme lisää.

Ei tikkaat, ei puu, ei edes ryteikkö

· 8 kommenttia ·

Aikanaan opiskellessan teoreettista fysiikkaa muistan erään luennoitsijan (luultavasti Olli Serimaan) kirjoittaneen puheensa lomassa taululle (liitutaululle – elettiin sentään vasta 1980-lukua!) joukon yhtälöitä ja todenneen jossakin vaiheessa suurin piirtein: ”Niin, nämä yhtälöthän oikeastaan selittävät koko maailmankaikkeuden.” Muistan kumartuneeni vierustoverin puoleen ja kuiskanneeni, että meidän tavoitteenamme oli tietenkin vähentää yhtälöiden määrää yhteen ainoaan. Vierustoveri oli minua paljon paremmin perillä (edes) teoreettisen fysiikan alkeista ja arveli, että se lienee mahdotonta, mutta että kyllähän niiden määrää pitäisi joka tapauksessa saada pienemmäksi.

Lienee suorastaan inhimillinen perustarve yrittää löytää sekavan, sotkuisen ja epämääräisen ilmitodellisuuden takaa jotakin yksinkertaista, selkeää ja luotettavia lakeja noudattavaa. Platon kiteytti tämän ajatuksen luolavertaukseensa: näkemämme on vain sekavia heijastuksia oikeasta todellisuudesta, joka voidaan tavoittaa vain ajattelemalla. Vanhahtava termi ”luonnonlaki” heijastelee samaa ajatusta. Oikeastaan kaikki uskonnot – ateismi tietysti mukaan lukien – ja tiedekin pohjaavat samanlaiseen yksinkertaisemman, syvemmän, selkeämmän ja perustavanlaatuisemman totuuden kaipuuseen. Sairaita muotoja tämä selkeiden lainalaisuuksien jano saa tietenkin esimerkiksi paranoiassa (”tässä kaikessa on kyse siitä että minut yritetään tuhota”) ja nationalismissa (”tässä kaikessa on kyse siitä että meidän kulttuurimme/arvomme yritetään tuhota”).

Evoluutio on pitkään ollut suhteellisen yksinkertainen ”luonnonlaki”: Lajeista kehittyy pitkien aikakausien kuluessa uusia lajeja sattumanvaraisten mutaatioiden kautta – ne mutaatiot, jotka pystyvät tuottamaan riittävän paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, selviävät. Muut kuolevat sukupuuttoon. Siinä se. Äärimmilleen yksinkertaistettuna koko ”lajin” käsiten poistuu tarpeettomana ja keinotekoisena: kysymys on vain ”itsekkäistä” geeneistä, jotka pyrkivät levittämään itseään mahdollisimman paljon. Yksinkertaisesta alusta elämä on kehittynyt monenlaisiin suuntiin – yksinkertaistunut toisaalla, monimutkaistunut toisaalla, mutta kuitenkin niin että riittävän kauan tutkimalla voidaan selvittää, mitä sukua mikä on millekin ja missä kohtaa esihistoriaa haarautuminen on tapahtunut. Kaikki sopii kauniiseen puukuvioon – tai ainakin pensasryteikköön, joka haarautuu villisti ja sattumanvaraisesti kaikkiin niihin suuntiin joihin sillä on tilaa haarautua. Olemme oppineet, että monimutkaisuus ja ns. älykkyys eivät tarkoita sitä että eliö olisi millään mielekkäällä tavalla ”korkeammalla” evoluution tasolla kuin vähemmän monimutkaiset tai tyhmemmät. Tällainen harhainen tikapuuevoluutioajatus soti jo Darwinin alkuperäistä ajatusta vastaan.

Valitettavasti todellisuus ei vain ole ollenkaan niin nätti, selkeä ja yksinkertainen kuin mitä minä nuorna ja naiivina kuvittelin ja millaisena tieteellinen tieto toisinaan erehdytään esittämään. Evoluution ja genetiikan osalta tuoreen New Scientistin laaja juttu ”Uprooting Darwin’s Tree” kaataa silliä ja kylmää kuravettä evoluutioteorian kauniin puun niskaan.

(Kuten pääkirjoitus sarkastisesti huomauttaa, kannen iso otsikko ”Darwin was Wrong” saa varmasti riemusta hyppimään ne ”evoluutiokriittiset”, joiden lukutaito ei yllä otsikkoa pidemmälle.)

Juttu on nimittäin niin, että tässä ainaisesti haarautuvan puun teoriassa on paha perusvika, pahin vika mikä tieteellisellä teorialla voi oikeastaan olla: se ei pidä yhtä havaintojen kanssa. Toki haaroja syntyy, mutta perin usein haaroja myös yhdistyy, varsin merkillisilläkin tavoilla. Luidia sarsi -meritähti näyttäisi muodostuvan kahdesta erillisestä eliöstä: ”aikuinen” meritähti kehittyy toukan sisällä, mutta sen ”kuoriutumisen” jälkeen meritähdetön toukka elää omaa elämäänsä kuukausien ajan. On spekuloitu, että toukasta kehittyvät hyöteiset olisivat vastaavalla tavalla kahden kokonaan erillisen eliölajin (tai ”-lajin”) yhdistelmä. Yksisoluisten viehtymyksestä kovin epäitsekkääseen voimien yhdistymiseen ollaan tietetty jo kauan: nykyään taidetaan kertoa jopa koulukirjoissakin, että eukaryoottisen eli aitotumallisen solun tuman ja mitokondrioiden on arveltu olevan alkuaan erillisiä eliöitä, jotka ovat ruvenneet elämään symbioosissa ihan toisen lajin solun sisällä – ja muuttuneet lopulta osaksi aivan uutta yhdistelmälajia. Tällaista lajien elinkelpoista risteytymistä on saattanut hyvinkin tapahtua myös paljon lähisuvummassa: on perusteltuja arveluja, että ihminen sellaisena kuin me lajin tunnemme olisi saattanut syntyä varhaisen Homo sapiensin ja sen lähisukulaisten Homo neanderthalisin ja Homo erectusin risteymänä.

Kiinnostavaa. Mutta ei siinä kaikki.

DNA-tasolla ”lajien” väliset polveutumis- ja sukulaisuuskartoitukset saattavat tuottaa varsin yllättäviä tuloksia. Samoja geenien pätkiä saattaa löytyä hyvinkin odottamattomilta ja ”kaukaisilta” lajeilta, mutta ei niiden ilmeisiltä lähisukulaisilta. Kyse on kuitenkin niin pitkistä ja monimutkaisista molekyylipätkistä, että todennäköisyys niiden syntymiselle satunnaisina mutaatioina niin monessa eri paikassa on äärimmäisen pieni. Paljon todennäköisempää on, että geenejä on hyppinyt lajeista toiseen.

Kaikki tämä tietenkin vetää hyvin pitkälti maton pois ”itsekäs geeni” -ajattelun jalkojen alta. Ei homma ollutkaan niin yksinkertaista, ei tälläkään kertaa. Olisihan jo pelkästään planeetan eliöstössä niin tavattoman yleisten, toisilleen kovin kaukaisilta vaikuttavien eliöiden symbioottisista elämäntavoista voinut päätellä, ettei homma mitenkään voi pyöriä pelkästään ”se voittaa joka laajimmalle leviää” -pohjalta.

Tietysti tämä vetää maton – ei, koko lattian – pois myös monien nationalistien hellimältä ajatukselta, että kansallisuusaate on ihminen ”luontainen” ominaisuus: on luonnollista tuntea enemmän solidaarisuutta geneettisiä lähisukulaisiaan kohtaan. Tosin tämän ajatuksen naurettavuuden olisi fiksumpi voinut tajuta jo siitä innosta, millä erinäiset linkolalaiset pikkunatsit ovat tapattamassa geneettisiä lähisukulaisiaan muun eläinkunnan tieltä. Tosin tämän ajatuksen naurettavuuden olisi jo ihan normaalihoksottimilla voinut tajuta seuraamalla vaikkapa ihan tavallisia kissan- tai koiranomistajia, kuinka heidän solidaarisuutensa suuntautuu paljon voimakkaammin geneettisesti paljon kaukaisempina pidettyjä lajeja kohtaan. Ja kuinka lemmikkien solidaarisuus suuntautuu heidän isäntiään ja emäntiään kohtaan, usein voimakkaammin kuin lajitovereita kohtaan.

Oikeus yöhön

·

Vanhana tähtitieteen harrastajana haaveilen tuon tuostakin kunnon kaukoputkesta. Hyvät tosin maksavat melkoisesti: on vaikeaa arvioida, monenko illan ilo hyväkään putki olisi vuoden mittaan. Ilmastonmuutos tuskin ainakaan lisää pilvettömien öiden määrää.

Toinen hankala ongelma on pimeiden paikkojen puute. En tiedä oikeastaan yhtään lähiseudun paikkaa, jossa olisi edes kohtuullinen rauha kaikkialle pursuavasta valosaasteesta.

Teininä Kontulassa kävin usein tarkkailemassa tähtiä läheisellä urheilukentällä, jonka valot sammutettiin kymmenen tienoilla illalla. Vielä parempi paikka oli niin sanottu Alppipuisto. Tontille kasatut jätemaakumpareet peittivät sopivasti lähikatujen ja -talojen valot. Siellä otin muutamia tähtikuviakin – tavallisella kameralla ja tavallisella jalustalla sekä kolmesataamillisellä kauko-objektiivilla, joten tähtösistä tuli jo minuutin valotusajalla melkoisia viiruja, kuten oheisesta Plejadien kuvasta näkyy.

Urheilukentän ympärillä, ihan vieressä, on nykyään Kurkimäen taloja. Alppipuisto tunnetaan Kontulan Kelkkapuistona ja sinne on rakennettu katuvalaistus.

Sitä paitsi Kontulaan olisi nykyiseltä kotiseudultani vähän turhan pitkä kävelymatka, etenkin jos pitäisi raahata kaukoputken kaltaista möykkyä. Töyrynummen lähikulmilta en tiedä oikeastaan yhtään sopivan pimeää, katuvalotonta paikkaa. Pohjantähdenpuisto Keravanjoen rannalla on mahdollinen – ehkä sieltä löytyisi paikka, jossa on edes pikkaisen rauhaa kävelyteiden katuvaloilta. Tai sitten pitää lähteä anoppilaan Kiihtelysvaaraan. Kuun kuva tuossa vieressä on parin viikon takaa – käsivaralta, talon etuportailta.

Pointti on ensinnäkin siinä, että tällainen minua kiusaava valosaaste ei hyödytä ketään. Teiden turvallisuutta tai niillä kulkevien mielenrauhaa ei lainkaan paranna, että katuvalaistus räikyy suurimman osan tehostaan taivaalle. Kysymys on yksinkertaisesti typerästä energian haaskaamisesta. Kunnon heijastimilla kaikki lampun valo saataisiin suunnattua sinne mihin se on tarkoitettu.

Pointti on toiseksi siinä, että valosaasteesta on harmia muillekin kuin meille tähtitieteen ystäville. Valosaaste, etenkin heijastusten myötä polarisoitunut valosaaste, on vahingollista valon perusteella suunnistaville eläimille. Ihmisten kohdalla valosaaste sotkee vuorokausirytmiä, huonontaa unen laatua ja sotkee hormonitoimintaa, mikä saattaa jopa lisätä syöpäriskiä. Valosaaste riistää ihmisiltä myös erään tärkeimmistä ihmiskunnan kulttuuriperinnöistä: tähtitaivaan. Se on innoittanut rakentajia jo kivikaudella, se on innoittanut korkeakulttuureja, se on innoittanut taidetta ja tiedettä. Ei mikään ihme: pilvetön yötaivas valosaasteettomassa, pimeässä paikassa on henkeäsalpaava kokemus.

Niinpä onkin korkea aika alkaa kiinnittää asiaan huomiota. Kansainvälisen tähtitieteen vuoden 2009 teemoihin kuuluu myös Dark Skies Awareness -kampanja valosaasteen hillitsemiseksi. Koska Helsinginkin yötaivas on yhtä upea kuin valosaastetta rajoittavassa Flagstaffissa?

Kelvotonta päättelyä, huonoa tiedettä, hyviä aikeita, huonoja tuloksia

·

Kenan Malik: Strange Fruit. Why both sides are wrong in the race debate. Oneworld, Oxford 2008.

Suosikkidekkaristini Tony Hillerman antaa eräässä kirjassaan navajopoliisinsa Joe Leaphornin todeta suunnilleen näin: ”En usko noituuteen, mutta uskon ihmisiin, jotka uskovat noituuteen.” Intialaissyntyisestä, Britanniassa uransa tehneestä yhteiskuntatieteilijästä Kenan Malikista voisi vastaavasti todeta, ettei hän usko rotuteoriaan, mutta hän uskoo ihmisiin, jotka uskovat rotuteoriaan – joissakin tapauksissa silloinkin, vaikka he ehkä väittäisivätkin olevansa antirasisteja.

Malikilla on tekstinsä pohjana parikin viime vuosien mediatapausta. Ensimmäinen on DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiin kuuluneen James Watsonin, tuon biokemian Matti Nykäsen, toissavuotinen sammakko älykkyydestä ja roduista. Toinen on liittyy vähän vanhempaan herraan: kyse on niin sanotusta Kennewickin miehestä, tuosta ennallistuksissa niin kovasti Star Trekin kapteeni Picardin näköisestä kaverista, joka kuoli yhdeksisentuhatta vuotta sitten nykyisen Washingtonin osavaltion alueella. Kun hänen jäännöksensä löydettiin kaksitoista vuotta sitten, muuan varhaisista tutkijoista meni pikaistuksissaan toteamaan, että kallon rakenteessa oli havaittavissa ”kaukaasialaisia” piirteitä. Tutkija tarkoitti, että piirteissä oli eroja seudun intiaanikansoihin ja myöhemmin täsmennettiin ensin, että piirteet toivat ennemminkin mieleen ainun tai polynesialaisen kuin eurooppalaisen, ja sitten että Kennewickin mies oli luultavasti kuulunut kansaan jonka jälkeläiset ovat kadonneet planeetalta jo kauan sitten, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Jotkut intiaaniaktivistit (Malik korostaa, ettei kyse ollut mistään Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen jäsenten yleisestä mielipiteestä) vaativat jäännösten ”palauttamista” itselleen ja niiden tutkimuksen lopettamista.

Suurin osa kirjaa paneutuu eurooppalaisen ”roturealismin” historiaan ja lähtee pitkälti 1700-luvun valistusajalta, jolloin älymystön yleinen näkemys oli, että (silloin) alikehittyneet kansat ja kansanosat olisi mahdollista nostaa eurooppalaiselle sivistystasolle koulutuksen ja asennemuutoksen avulla. Vuosisadan lopun vallankumousaalto ja rahvaan mellakointi muutti ilmapiirin täysin toisenlaiseksi: yhteiskuntajärjestyksen vaarantuminen katsottiin nyt liiallisen valistuksen aiheuttamaksi. Tässä vaiheessa (ilmeisesti Linnén popularisoima) ”rotu”-sana alkoi saada suunnilleen nykyisen merkityksensä ja sitä alettiin käyttää myös ihmisistä: aateli ja vauraampi porvaristo katsoi olevansa eri rotua kuin rahvas ja siten suorastaan biologisesti oikeutettua asemaansa. Darwinin myötä tähän yhdistettiin, epäloogisesti, myös evoluutio, siitä huolimatta että Darwinin teoria nimenomaan kyseenalaisti lajien (ja rotujen) väliset jyrkät rajat ja esitti, että kysymys on pikemminkin yhden jatkumon keinotekoisista rajauksista. ”Evoluution” tai ”kehityksen” katsottiin myös, Darwinin perusajatuksen vastaisesti, tarkoittavan ”paremmaksi muuttumista”. Koska ihminen on älykkäämpi kuin hiiri, ihminen on evoluution tikkailla korkeammalla kuin hiiri. Koska eurooppalaisilla on enemmän hienoja vehkeitä ja tehokkaampia aseita kuin matabeleilla, eurooppalaiset ovat evoluution tikkailla korkeammalla kuin matabelet. Koska tehtaanjohtajalla on enemmän omaisuutta ja palvelusväkeä kuin tehtaan yövahtimestarilla, tehtaanjohtaja on evoluution tikkailla korkeammalla kuin yövahtimestari. 1900-luvun rotumyytin perusasetelma oli syntynyt.

Malik ei tunne yhtään suurempaa sympatiaa sellaista ajattelua kohtaan, jota voisi kai kutsua ”roturealismin” hengessä ”kulttuurirealismiksi”. Tässä syyttävä sormi suuntautuu kohti (virheellisesti saksalaiseksi väitetyn) Bronislaw Malinowskin kaltaisia 1900-luvun suuria kulttuuriantropologeja , jotka osoittivat että ”villien” elämä ja maailmankuva saattaa olla aivan yhtä hienostunutta ja älyllistä kuin eurooppalaisillakin – mutta vain vähän erilaista. He käänsivät, Malikin sanoin, evoluution kuvitellut tikkaat kyljelleen. Siinä missä rasisteista ja ”roturealisteista” on 1900-luvun loppupuolella tullut ajattelun paariakansalaisia (Malikin näkemyksen mukaan varsin oikeutetusti), tällainen ”kulttuurirealismi” on usein vain samaa asiaa eri kaavussa: kulttuuriperintöön suhtaudutaan jonakin synnynnäisenä, ei opittuna. Tarkemmin ajatellenhan tämä onkin tietenkin naurettavaa: ei Barack Obamalla ole kenialaisen kulttuurin kanssa muuta tekemistä kuin nimensä kirjainten järjestys. Hänellä ei myöskään ole oikeastaan mitään tekemistä Yhdysvaltain ”mustan” väestönosan kulttuurin tai perinteen kanssa – hänhän on viettänyt koko ikänsä ”valkoisten” parissa, osan lapsuuttaan vielä Indonesiassa.

(Ei hänellä ole juurikaan tekemistä amerikanafrikkalaisten jälkeläisten kanssa geneettisestikään: suurin osa orjista tuli Länsi-Afrikasta, aivan eri puolelta sitä mannerta jossa väestön geneettinen diversiteetti on kaikkein suurinta.)

Malik näkee Kennewickin miehen tapauksen hyvänä esimerkkinä juuri tällaisesta rasismin kääriytymisestä kulttuurin kaapuun: (jotkut) intiaanit itsekin ovat, vanhan rasistisen propagandan hengessä, tottuneet ajattelemaan itseään osana jonkinlaista yhtenäistä ”intiaanikultturia” (vaikka pelkästään Pohjois-Amerikassa tiedetään olleen viitisensataa hyvin erilaista intiaanikansaa tapakulttuureineen ja uskomuksineen) ja näin ollen oikeutettuja vaatimaan yhdeksänkymmenentuhannen vuoden takaisen vainajan jäännöksiä ”takaisin” itselleen. Malikin mielestä pahin ongelma asiassa on se, että (joidenkin) intiaanien uskonnollinen perimätieto (”me olemme olleet täällä aina”) on kiistassa nostettu tasaveroiseksi tieteen rinnalle, ja tieteellisen tutkimuksen tuloksia pidetään vain erään uskomusjärjestelmän näkemyksinä.

Malik näkee ylipäänsä ongelmallisena Unesconkin hyväksymän ajatuksen siitä, että yksittäisen maan alueelta löydetyt muinaisjäännökset ovat kyseisen maan nykyisten asukkaiden oikeutettua ”kulttuuriperintöä”. Kreikkalaiset vaativat British Museumia palauttamaan lordi Elginin 1800-luvulla Ateenan Parthenonista ostaen ja osin varastaen irrottamia marmoriveistoksia, mutta ovatko nykykreikkalaiset todella antiikin riitaisten kaupunkivaltioiden ”perillisiä” – kulttuurisesti tai oikeastaan edes geneettisesti?

”Tänä globalisaation aikana monet murehtivat, kuinka länsimainen kulttuuri valtaa maailman. Mutta lännen tärkein vientituote ei ole suinkaan Disney, McDonalds tai Tom Cruise, vaan itse kulttuurin käsite.”

Yhtäkkiä kulttuurista on tullut jotakin ehdottomasti suojeltavaa ja puhtaana pidettävää: pienien, hiipuvien yhteisöjen perinteiden säilyttämiseksi kehittynyt ajattelu on antanut aseen kaikille ”maahanmuuttokriitikoille”, jotka julistavat (esimerkiksi) suomalaisen kulttuurin olevan vaarassa – pysähtymättä oikeastaan lainkaan ajattelemaan, milloin suomalainen (tai mikään muukaan) kulttuuri on ollut muka  oikeasti puhdasta ja vailla vieraita vaikutteita.

Malikia voisi kai pitää – kulttuuriantropologian termillä – diffusionistina: hän ei usko ”aitoihin” kulttuureihin yhtään enempää kuin ”puhtaisiin” rotuihinkaan. Kaikki ottavat toisilta vaikutteita ja geenejä. Neurobiologiaa ja tieteen historiaa opiskellut Malik ei myöskään usko sosiobiologian ja myöhemmän evoluutiopsykologian väitteisiin siitä, että rasismi olisi jotenkin ihmisluonnolle ”luontainen” ominaisuus: hän esittää perusteltuja esimerkkejä siitä, ettei ryhmien keskeinen tai välinen luontainen solidaarisuus ja altruismi suuntaudu suinkaan itsestään selvästi geneettisiin lähisukulaisiin.

Ihmiset rakentavat yhteisöjä, kuten televisiosarjan Delenn totesi, eivätkä ne yhteisöt läheskään aina perustu etnosentrismille. Jokainen vaikkapa 1980-luvun hc-punkkareiden monikansallisen yhteisön pienlehtiä lukenut voi todistaa tämän puolesta. Se porukka tunsi paljon vahvempaa solidaarisuutta brasilialaisia, uusiseelantilaisia ja italialaisia aateveljiään ja -sisariaan kuin muita suomalaisia kohtaan.

Omilla sivuillaan Malik korostaa kamppailevansa tasa-arvon, sekulaarin yhteiskunnan ja ilmaisunvapauden puolesta. Kirja korostaa ennen kaikkea hänen kamppailuaan tieteellisen tutkimuksen pitämiseksi riippumattomana uskonnollisista näkemyksistä tai poliittisista virtauksista. Ja, ennen kaikkea, Malik ei siedä löysää, huonosti perusteltua argumentointia edes niiltä, joiden kanssa hän on itse samaa mieltä.