Minua pääsee muuten näkemään livenä toisen kaljupäisen karvaturvan seurassa. Ensi tiistaina on nimittäin
Aika: tiistaina 5.10.2010 kello 18-19.30
Paikka: Tikkurilan kirjasto, Lummesali, Lummetie 4, Vantaa
Kolmannessa tapahtumassa science fiction -kirjailija J. Pekka Mäkelä
haastattelee professori Esko Valtaojaa.
Marsia on viime vuosina tutkittu varsin laajaan ja taajaan. Syitä on monia: Mars on Venuksen jälkeen Maata lähin planeetta (ellei oteta huomioon Kuuta, jota usein pidetään Maan kaksoisplaneettana – ”normaaliksi” kuuksi Kuu on aivan liian suuri), ja Venus on kaiken kaikkiaan Jupiterin Io-kuun jälkeen vihamielisin ja viheliäisin paikka koko aurinkokunnassamme. Marsiin voitaisiin ehkä laskeutuakin, ehkä. Sitä paitsi Marsissa saattaa olla elämää, eikä ole täysin mahdotonta, että Maan elämä olisi itse asiassa syntynyt Marsissa ja päätynyt tänne sisemmäs aurinkokuntaa jonkun muinaisen asteroiditörmäyksen irrottaman meteorin kyydissä. Mars tuntuu olleen ennen vanhaan jotakin aivan muuta kuin nykyinen puoli-ilmakehätön autiomaa. Siellä on ollut melkoisen varmasti ainakin yksi valtava valtameri. Vettä siellä saattaa olla vieläkin, ja paljon enemmän kuin se vähä mitä Kuusta* näyttäisi löytyvän. Mars ei ole ihmiselle asuttava planeetta – ja on kyseenalaista saataisiinko sitä asuttavaa edes vuosisatojen ”terraformauksella” – mutta on se asuttavampi ja helpommin tilapäisoleskeltava kuin mikään muu aurinkokuntamme taivaankappale Maata lukuun ottamatta.
Kasvanut Mars-kiinnostus on herättänyt kiinnostusta myös Marsin kahta kuuta kohtaan. Phobos ja Deimos ovat ns. päällisin puolin jotakuinkin yhdentekeviä, pikkuruisia kivenmurikoita. Pitkään niitä on arveltu Marsin painovoimallaan kaappaamiksi asteroideiksi. Mars-lentojen (edes teoreettinen) mahdollisuus on kuitenkin tehnyt myös näistä klönteistä kiinnostavia: on spekuloitu ajatuksella, että kuita voitaisiin käyttää Mars-lentojen tukikohtina: laskeutumisen ja nousemisen kannalta lähes painovoimaton ja täysin ilmakehätön, parinkymmenen kilometrin paksuinen klöntti on paljon näppärämpi kuin täysikokoinen planeetta, jolla on sentään (sisemmän aurinkokunnan mittakaavassa) aikamoisen paksu ilmakehä perin puoleensavetävän gravitaatiokentän lisäksi. Muun muassa Eurooppalainen Mars Express -luotain on tutkinut itse Marsin ohella visusti myös kuita, ja havaintojen mukaan perinteikäs asteroidikaappausteoria alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä. Tällä hetkellä vaikuttaa todennäköisemmältä, että Marsiin on joskus kauan sitten iskeytynyt joku isommanpuoleinen möykky – niitä liikkui täällä paljon aurinkokunnan varhaisvaiheissa – ja täräyksen kiertoradalle lennättämä roju kasautui sittemmin kahdeksi pieneksi kuuksi. Samantapainenhan on nykyään suosituin oman Kuumme syntyselitys, tosin Maahan törmännyt kappale lienee ollut aika paljon isompi: ehkä jopa Marsin kokoinen.
Phobos kuitenkin herättää yhä enemmän hämmennystä, mitä enemmän sitä tutkitaan. Sinänsä vaatimattomaan kokoon nähden sen massa näyttäisi olevan vieläkin vaatimattomampi. Onkin ruvettu arvelemaan, että Phobos saattaisi olla (osittain) ontto. Siellä saattaisi olla monenlaisia onkaloita kuin pesusienessä. Ja vaikuttaisi ihan mahdolliselta, että osa näistä onkaloista saattaisi kyetä säilömään sisällään kaasuja, kuin mikäkin paineilmasäiliö. Tämä taas on saanut jotkut spekuloimaan – kuten Daily Galaxy -verkkolehti kirjoittaa – että Phobos ei olisikaan mikään oikea kuu. Entä jos se onkin jonkinlaisen muinaisen avaruusaluksen hylky?
Ensi vuonna laukaistaan venäläinen robottiluotain Phobos-Grunt, joka kertoo epäilemättä lisää, jahka tavoittaa aikanaan kohteensa. Ja ei, minä en laita tähän loppuun sitä elokuvasitaattia. Uskon, että se raksuttaa mielessäsi jo ilman keinotekoista apuakin.
___
* Kuusta viime vuosina löydetty vesi aiheuttaa muuten ongelman eräälle pitkäaikaiselle suunnitelmalle: kaksoisplaneettamme ei olekaan ihanteellinen paikka pystyttää teleskooppeja, jotka voisivat (Hubble-satelliitin tavoin) havainnoida maailmankaikkeutta ilman että (Maan) ilmakehä häiritsee. Jos Kuussa on vettä, sitä myös haihtuu Kuusta, joten Kuulla on jonkinlainen vesihöyry-kaasukehä ainakin silloin tällöin. Ja ”silloin tällöin” on oikeastaan vielä pahempi vaihtoehto kuin ”aina”, koska satunnaishäiriöitä on vaikeampi ottaa huomioon laitteiden käyttöä suunniteltaessa tai havaintoja tulkitessa.
Neptunus-planeetan löytymisestä on pian kulunut tasan vuosi.
Neptunuksen vuosi, siis. Aurinkokuntamme kaukaisin (tunnettu ja planeetaksi luokiteltu) planeetta kiertää Auringon ympäri niin kaukana ja niin isoa rataa, että ensimmäinen täysi rundi sitten (Maan) vuoden 1846 alkaa täyttyä vasta näinä päivinä.
Sitä pohtiessa voitte valaistua myös siitä, että suhteellisuusteoria onkin pelkkää liberaalia sumutusta yhteiskunnan perusarvojen murentamiseksi, kuten Conservapedia kertoo.
Kuvittele sukulainen, jonka mielestä seksi on kuin kädenpuristus. Joka järjestää naapureiden kanssa orgioita, ei piittaa siitä vaikka elämänkumppani makaisi muiden kanssa ja uskoo vakaasti, että naisten pitäisi päättää kaikesta. Kuvittele nyt, että tällaisia sukulaisia olisi kokonainen heimo – mieletöntä, vai mitä? Mutta taatusti tosi hauskaa.
Törmäsin Vanessa Woodsin kirjaan Bonobo Handshake (Gotham Books, 2010) primatologi Sue Savage-Rumbaughin New Scientistissä julkaistun esittelyn kautta. Kirjan lukemisen jälkeen tuo esittelu tuntuu jossain määrin harhaanjohtavalta: Woods ei mitenkään hirveästi pohdi sitä, missä määrin bonobojen käyttäytyminen johtuu kulttuurista (genetiikan sijaan). Itse asiassa Woods kertoo enimmäkseen kongolaiselle Lola Ya Bonobo -rauhoitusalueelle toimitetuista, pääosin orpona kasvaneista bonoboista, joiden mahdollisuudet oppia käyttäytymistä lajikumppaneilta varhaislapsuudessa ovat ollee ainakin jossain määrin rajallisia. Monet pienokaisista ovat nähneet kuinka bushmeatin, laittoman villiriistan metsästäjät ovat tappaneet heidän vanhempansa, osa on pelastettu laittomilta villieläinkauppiailta, jotkut ovat kasvaneet hyvää tarkoittavien mutta typerien ihmisperheiden lemmikkeinä.
Yhtä harhaanjohtava on toisaalta kirjan imelään kanteen painettu mainoslause Muistelmat rakkaudesta ja seikkailusta Kongossa. Kyllä kirjassa puhutaan paljon rakkaudesta ja Woodsin suhteesta sulhaseensa, primatologi Brian Hareen. ”Seikkailu” on ennen kaikkea Woodsin haastattelemien ihmisten selviämistarinoita Kongon demokraattisen tasavallan sisällissotien ja kansanmurhien keskellä.
Woodsilla oli Haren ja apinoiden lisäksi kolmaskin syy lähteä vaaralliseen maahan. Hän halusi oppia ymmärtämään Vietnamin sodassa taistellutta, psyykkisesti vaurioitunutta ja alkoholisoitunutta isäänsä tutustumalla muihin sodan kokeneisiin ihmisiin.* Kongossa heitä riittää. Luonnonvaroiltaan yksi maailman rikkaimmista maista on ollut jo vuosikymmeniä sisällissotien ja korruption raastama. Tilanne Woodsin kuvaamana tuo minulle vahvasti mieleen sen, mitä olen oppinut Kiinan historiasta viimeisen dynastian ja Kansantasavallan perustamisen välisenä aikana. Myös Kongossa tilanne on edullinen edullisia teollisuuden raaka-aineita loputtomasti janoaville länsimaille.** Esimerkiksi meidän kännykkämme ovat niin naurettavan halpoja osaltaan siksi, että niiden toiminnalle välttämätön maametalli tantaali on saatu puoli-ilmaiseksi erilaisten sissiarmeijoiden orjatyövoimalla Kongosta louhimalla ja naapurimaihin salakuljettamalla. Ihmisten lisäksi silmittömän raa’asta sissisodasta kärsivät myös eläimet – kuten bonobot.
Bonobo (eli vanhastaan ”kääpiösimpanssi”) on ihmisen lähin elävä geneettinen sukulaislaji. Ihmistä läheisempää sukua bonobot ovat simpansseille – joihin ne on pitkään sotkettu myös tieteessä – mutta käyttäytymisen suhteen lajit ovat hyvin kaukana toisistaan. Aikuiset simpanssit kestävät miltei minkälaisia vastoinkäymisiä tahansa, ne ovat aggressiivisia, suorastaan sadistisen julmia niin omille lajitovereilleen kuin muillekin tielleen tuleville eläimille, ja niiden yhteisöjen patriarkaalisuus saa muinaisten roomalaisten patria potestas -perinteen tuntumaan silkalta humanistiselta tasa-arvovelttoilulta. Simpanssiyhteisöt käyvät julmia valloitussotia naapuriensa kanssa eivätkä pistä pahakseen etnisiä puhdistuksia väärään ryhmään kuuluvien lajikumppaniensa keskuudessa.*** Bonobojen yhteisöt ovat naaraiden johtamia, muukalaisiin – olivat ne sitten bonoboja tai ihmisiä – suhtaudutaan uteliaan ystävällisesti elleivät muukalaiset anna aihetta muuhun, yhteisö pistää yleensä yksilöiden välisen väkivallan kuriin hyvin nopeasti ja – tämä lienee bonobojen tunnetuin piirre – kriisi- ja stressitilanteet ratkaistaan homo- tai heteroseksuaalisella hässimisellä.
Sisällissota ynnä bonobojen ja simpanssien erilainen elämä muodostavat Woodsin kirjan perussanoman. Toisaalta hän kuvailee nöyrän ihmetyksen vallassa sitä valtavaa välittämisen, huolenpidon ja altruismin määrää jota hän näkee sekä sotien syvistä vammoista toipuvien kongolaisten että bonobojen arjessa. Toisaalta hän peilaa sitä armeijoiden ja sissijoukkojen sekä simpanssien kerran toisensa jälkeen osoittamaan raakuuteen ja muukalaiskammoon.**** Hän haluaa meidän oppivan mieluummin bonoboilta – ehkei suoranaisesti seksuaalikulttuurin suhteen,***** mutta pikemminkin yleisen elämänhallinnan ja toisenlaisten kanssa toimeentulemisen suhteen. Meissä on siihen potentiaalia.
Ja Kongossa – ennen kaikkea kongolaisissa – on potentiaalia. Paljon. Woods kertoo painajaismaisia tarinoita raakuuksista, raiskauksista ja silpomisista, mutta hän ei ole toivoton, päin vastoin. Hän yrittää myös välttää perinteistä eurooppalaisen kulttuurin aivotonta kukkahattutäti-sormenheilutusta ja asioiden paremmin tietämistä. Hän haluaa mieluummin kuulla kongolaisten omia ratkaisuja jossain määrin helpottaneeseen, mutta silti yhä edelleen jatkuvaan kaaokseen. Vaikka Woods korostaa aivan aiheellisesti bonobojen uhanalaisuutta, hän ei ole serkkujemmekaan suhteen toivoton. Bonobojen apuna on sekä Kongossa että ns. länsimaissa paljon taitavampaa ja fiksumpaa väkeä kuin vuorigorilloja ”suojellut” kuuluisa sosiaalinen kehitysvammainen, joka onnistui katkomaan välinsä suunnilleen kaikkiin, joiden apua hän olisi tarvinnut.
Luin nuorena paljon erilaisia eläinaiheisia muistelmakirjoja – Joy Adamsia ja kumppaneita, ja tietysti Gerald Durrellia. Bonobo Handshake ei ole samanlainen leppoisa, kiltti eikä lapsellinen kirja, mutta tarjoaa eläimien tilanteelle ja elämälle paljon parempaa kontekstia ja taustaa kuin Adams tai Durrell. Se on tärkeä, valaiseva kirja ja sen soisi julkaistavan myös suomeksi.
___
* Woods viittaa pari kertaa Joseph Conradin romaaniklassikkoon Pimeyden sydän, joka, kuten tunnettua, sijoittuu Kongon historian siihen kammottavaan vaiheeseen, jolloin maata ja sen kansoja hävittivät sairaalloisen sadistiset ja ahneet belgialaiset. Ehkä Woods jättää tarkoituksella lukijan hoksattavaksi sen, että Pimeyden sydämen elokuvaversio Ilmestyskirja. Nyt. on sijoitettu puolestaan 1960-luvun lopun Vietnamiin.
** Eurooppalaisten, pohjoisamerikkalaisten, australialaisten ja kiinalaisten lisäksi Kongon haaskalla kekkaloivat toki myös Kongon naapurimaat, mm. omasta kansanmurhastaan ilmeisen ”hyvin” ”toipunut” Ruanda. Hutuja ja tutseja asuu myös Kongon puolella.
*** Tässä on tietysti muistettava huomauttaa, että simpanssien valloitussodankäynnistä on saatu havaintoja vasta viime vuosikymmeninä, jolloin mm. metsänraivaus ja kaivostoiminta ovat kutistaneet niiden elinalueet jotakuinkin olemattomiin. Jotkut tutkijat tuntuvat kyseenalaistavan sen, onko nyttemmin havaitun kaltaista sodankäyntiä harjoitettu aikaisemmin vai onko se esimerkiksi – ihmisiltä opittua. Simpanssien ajoittainen hillitön väkivaltaisuus on kyllä havaittu aikaisemminkin.
**** Woods muistaa kyllä korostaa, että simpansseista on paljon muuhunkin kuin vain vihaan ja väkivaltaan. Bonoboihin verrattuna näiden lähisukulaislajien ero vain helposti korostuu
***** Jossain mielessähän ihminen on kyllä tätäkin puolta harrastanut maailman sivu. Erinäisiä sotia on saatettu päätökseen järjestetyillä avioliitoilla.
Se mitä tapahtuu Las Vegasissa, ei jää Las Vegasiin. Huolellisesta puhdistuksesta huolimatta jätevetemme pursuavat kemikaaleja: esimerkiksi kofeiinia ja fluoksetiinia.
Fluoksetiini (jonka tunnetuin tuotenimi, Suomessakin, lienee amerikkalainen Prozac) on yleisesti psyykenlääkkeenä käytetty serotoniinin takaisinoton estäjä. Sen avulla hyvin moni ihminen – mukaan lukien osa minun ja varmasti myös sinun tuttava- ja ystäväpiiristäsi – pystyy elämään ns. normaalia elämää paljon helpommin tässä yhteiskunnassa, joka odottaa meiltä yhä luonnottomampia ponnistuksia kansantalouden ja osakkeenomistajien eteen. Fluoksetiini on kuitenkin (sekin) aine, joka vaikuttaa myös muihin eliöihin kuin ihmisiin.
Esimerkiksi katkarapuihin. Tuoreen tutkimuksen mukaan fluoksetiini saa katkaravut uimaan kohti valoa – ja siten saalistavien kalojen kitoja. Kalat ehkä ovat tyytyväisiä (riippuen tietysti siitä, miten fluoksetiini vaikuttaa niihin), mutta ekologisen tasapainon horjahtelu näin lähellä ravintoketjun alkupäätä voi aiheuttaa sotkuja, jotka tuntuvat myös ravintoketjun jo ennestäänkin kovilla olevassa toisessa päässä: petokalojen ja niitä ryöstökalastavien ihmisten kohdalla.
Iso osa 1900-luvun aineellista kulttuuriperintöä on vaarassa tuhoutua. Vaara uhkaa monia vanhempiakin aarteita.
Ongelma on muovi, tuo aikamme ilo ja riesa. Toisin kuin pitkään kuviteltiin, muovi ei ole ikuista, eikä edes erityisen pitkäikäistä. Muovit ovat orgaanisia polymeerejä, pitkiä hiili- tai piiyhdisteitä. Osa muoveista – kuten vanhemmissa filmimateriaaleissa käytetty räjähdysherkän selluloidin tilalle kehitetty turvallisempi selluloosa-asetaatti, lähes kaikkialla lähes kaikkeen käytetty polyvinyylikloridi (PVC) – hajoavat ns. autokatalyyttisesti: hajoavista hiiliketjuista syntyy kemikaaleja, jotka edistävät hiiliketjujen hajoamista. Alkuun päässyt hajoaminen muuttuu nopeasti pahemmaksi.
PVC:n kaltaisia muoveja on käytetty myös paljon vanhempien kulttuuriaarteiden säilyttämiseen: esimerkiksi 700-luvulta peräisin oleva belgialainen käsikirjoitus Codex Eyckensis säilöttiin 1950-luvulla silloin vielä ikuisena pidetyn PVC:n alle – mutta ehdittiin pelastaa, ennen kuin suojeleva muovi tuhosi suojeltavansa.
Jotkut muovilaadut kelpaavat myös mikrobien ravinnoksi.
Viime ja tämän vuosisadan kulttuurista valtava osa on tallennettu muoville: elokuvat, valokuvat, äänilevyt, cd-levyt, dvd-levyt, lelut, monet veistokset,… niiden päivät ovat ehkä luetut. Nykyajan teollinen paperi ei ole sekään kovin hyvin säilyvää. Ehkä informaatioteknologian aikamme muistetaan vuosisatojen päästä pimeänä aikana, jolta ei ole jäänyt talteen juuri mitään.
Toisaalta: enkäpä ihmiskunnan (kirjaimellisesti) suurin häpeäpilkku, Tyynenmeren jätepyörre, hajoaa sekin itsekseen. Ainakin, jos mantereilta tulevan uuden aineksen määrä saadaan vähenemään.
Jos minun pitäisi nimetä suosikkitähdistöni, valinta Härän ja Orionin välillä olisi perin vaikea. Molemmat ovat näyttäviä ja helposti tunnistettavia talvisen etelätaivaan tähdistöjä, molemmissa on paljon kiinnostavaa: Härässä Äyriäissumuna (tai nykyään pikemminkin Rapusumuna) tunnettu vuoden 1054 supernovan jäännös sekä Hyadien ja Plejadien (Seulasten) kauniit avoimet tähtijoukot, Orionissa tietenkin Orionin kaasusumu. Ja Betelgeuze.
Jahka talvipimeät taas koittavat, mene pimeään paikkaan, katsele eteläiselle taivaalle ja etsi silmiisi Orionin tähdistö. Se on kirkkaalla ilmalla helposti havaittava valtava tiimalasikuvio, jonka ”vyötärön” muodostaa kolme miltei suorassa rivissä olevaa tähteä. (Näiden alapuolella roikkuu himmeämpien tähtien jono, jonka keskivaiheilla erottuu paljain silminkin juuri ja juuri jonkinlainen epämääräinen, valjusti valaiseva läikkä. Se on M43 eli Orionin sumu. Vyötärö ja roikkuva osa tunnetaan suomalaisessa perinteessä Väinämöisen viikatteena.)
α Orionis, tiimalasin vasemmassa yläkulmassa, tunnetaan paremmin arabialaisperuisella nimellä Betelgeuze eli ”metsästäjän olkapää” tai ”keskeisen käsi”. (Jokseenkin kaikkien kirkkaiden kiintotähtien erisnimet ovat arabialaisperuisia, koska keskiajan arabikulttuuri loi tukevan tieteellisen perustan tähtitaivaan järjestelmälliselle kartoitukselle.) Betelgeuze on helppo tunnistaa. Se on kirkas ja silminnähden punertava. Se kuuluu niin sanottuihin ”punaisiin ylijättiläisiin”. Sen läpimitta on samaa kokoluokkaa kuin Jupiterin radan halkaisija (jos tähtien kaltaisten kaasupalleroiden kohdalla on mielekästä puhua läpimitasta), sen pintalämpötila on tähdeksi varsin alhainen (kolmisentuhatta astetta) ja se on elämänsä ehtoossa. Itse asiassa se on aivan finaalissa, vetämässä viimeisiä henkäyksiään. Eikä noin iso tähti luovuta millään hitaalla kitinällä, vaan hillittömällä kertarytinällä, jota kutsutaan supernovaksi. Koko tähti kirjaimellisesti räjähtää. Jos koko höskä ei hajoa täysin olemattomiin, sen ytimestä muodostuu musta aukko.
Mainiota Bad Astronomy -blogia pitävä tähtitieteilijä Phil Plait on törmännyt nettijuoruun, jonka mukaan Betelgeuze olisi räjähtämässä aivan näinä päivinä, että viime aikojen havainnot olisivat osoittaneet tähden muuttuneen epästabiiliksi ja epäsymmetriseksi. Samojen juorujen mukaan supernova olisi viikkojen ajan yhtä kirkas kuin oma Aurinkomme, joten tiedossa olisi todella kirkkaita kesäpäiviä (jos iso B posahtaa nyt kesällä) tai yöttömiä öitä syksyllä tai talvella (jos posahdus on myöhässä). Supernovasta tulviva muukin säteily saattaisi aiheuttaa ongelmia planeettamme kasvi- ja eläinkunnalle.
Astronomi-Plait tarjoaa jäitä hattuun. Betelgeuze on kuudensadan valovuoden päässä, melkoisen lähinaapurustossa tähtitieteen kannalta katsottuna, mutta yhtä kaikki niin kaukana, ettei säteilyn määrä oleellisesti lisäänny meidän kulmillamme. Supernova tuskin on täysikuuta kirkkaampi: se näkyy päivällä, mutta ei mitenkään suunnattoman kirkkaana. (Mahdollisista kuutamoöistä tulee kyllä muutamaksi viikoksi tavallista valoisampia.) Ja, ennen kaikkea: kyllähän Betelgeuze räjähtää kaiken tietomme mukaan tuossa tuokiossa, mutta tähtitieteen ”tuossa tuokiossa” voi tarkoittaa yhtä hyvin ensi vuosituhannella kuin ensi viikolla. Tai parinsadantuhannen vuoden päästä. Nettijuorujen väittämä epästabiilius ei ole (luultavasti) sen kummempaa kuin mitä isolta Beeltä on totuttu näkemään viimeisten sadan vuoden aikana: se on tiedetty muuttuvaksi tähdeksi jo pitkään. Epäsymmetrisyys taas on varsin katteetonta epäselvän kuvan tulkintaa.
Silti: Orionin olkapäätä kannattaa tarkkailla. Jonakin päivänä se posahtaa, ja silloin on näkyvillä jotakin, jollaista näillä kulmilla ei nähdä kuin keskimäärin kerran muutamassa sadassa vuodessa.
Vaikuttaisi siltä, että Aurinkokuntamme on sadan vuoden päästä törmäämässä kymmenen valovuoden läpimittaiseen kaasupilveen. Pilven lämpötila on miljoonia asteita.
Paniikki!!!
… ehkei nyt sentään. Ensinnäkin kyse on Science Dailyn julkistama teoria eräistä viime vuosina tehdyistä, muuten hieman hankalasti selitettävistä havainnoista. Joten ensimmäisen kappaleen jokaisen verbin yhteyteen pitäisi lisätä sana ”ehkä” tai ”kenties”.
Toiseksi: kyse on tähtienvälisestä kaasupilvestä, mahdollisesti miljoonien vuosien ikäisestä supernovajäänteestä, juuri sellaisesta, jossa meidän oma Aurinkokuntammekin on luultavasti joskus syntynyt. Vaikka tähtienvälinen kaasu onkin tiheämpää tavaraa kuin tähtienvälinen avaruus keskimäärin, se on silti harvempaa kuin paraskaan tyhjiö, jota Maapallolla on mahdollista saada aikaiseksi. Ja harvempaa kuin planeettainvälinen avaruus Aurinkokuntamme sisällä. Luultavasti Aurinkokunta solahtaa pilven läpi pikku hiljaa kuin mikäkin kosminen tykinkuula ilman halki. Niin harva tavara ei pysty nostamaan lämpötiloja Maassa. Ns. kosminen säteily voi kyllä lisääntyä, joten avaruuslentäjät on suojattava entistäkin paremmin.
Olisi kiinnostavaa kyllä tietää, riittääkö Auringon valo valaisemaan kaasusumua sellaiseksi heijastussumuksi, jota jonkun toisen tähden ympärillä kiertävän planeetan astronomit ihailevat teleskoopeillaan (tai mitä siellä päin sitten käytetäänkään).
