Kategoria: meni jo

Iso äF

· 2 kommenttia ·

Olen käynyt Finnconeissa luullakseni kymmenisen vuotta – en ihan joka vuosi mutta melkein – joten tapahtuman luonne, kulku ja ilmapiiri olivat ennestään tuttuja. En yllättynyt, kuten muut, ensikertalaiset (kunnia)vieraat. Heitäkin epäilemättä nähdään myös tulevissa coneissa, sen verran tohkeissaan he olivat eilisillan päättäjäisbileissä järjestäjille ja vieraille. Tässä dead dog partyssa olin minäkin ensi kertaa, ja siitä tuli kerralla yksi suosikkiohjelmanumeroistani conissa. Varsinaisen tapahtuman tai ”oikeiden” Finncon-bileiden aikana ei kerkeä niin hyvin juttelemaan porukan kanssa – pitää mennä kuuntelemaan jotakin ohjelmanumeroa, esiintymään jossakin ohjelmanumerossa tai bilepaikassa on liikaa melua keskusteluun – mutta kun vänkärit, tekniikka, conitea ja muut mukanajärjestäneet ovat saaneet paikat siivottua, ei kenelläkään ole kiire ja tunnelma pysyy leppoisana. Vasta päättäjäisbileissä ehdin kunnolla juttusille conin ruotsalaisvieraiden Sara B. Elfgrenin, Mats Strandbergin ja Nene Ormesin kanssa. Mainiota porukkaa, joita mielellään näkee jatkossakin.

Normiconimeininkiin verrattuna suurin ero olikin juuri vieraisiin tutustumisessa. Olen aina ollut huono tyrkyttämään itseäni mihinkään tai rynnistäytymään esittäytymään kenellekään, mutta kunniavieraana ja eräänlaisena Suomen edustajana oli syytä luopua ainakin jonkin verran luontaisesta tarkkailijaroolista ja sosiaaliseerata muiden vieraiden kanssa. Aliette de Bodard osoittautui mukavaksi naiseksi joka sinnitteli urhoollisesti monipolvisen ohjelmansa kanssa huolimatta esikoisen odotuksen aiheuttamasta uupumuksesta. Peter Watts ja hänen vaimonsa Caitlin Sweet olivat hurmaava pariskunta. Olin jotenkin saanut etukäteen kuvan Peteristä vähän jörönä tyyppinä – ehkä Sokeanäön synkkä dystooppisuus ja sosiaalisesti kehitysvammainen kertojahahmo olivat vaikuttaneet käsitykseen – mutta livenä mies osoittautui rennoksi ja hauskaksi kaveriksi – sekä loistavaksi, riemukkaaksi esiintyjäksi. Meidän välejämme tietysti paransi, että useampikin conivieras tuli kehumaan Peterille (ja minulle itselleni) Sokeanäön suomennosta. Conissa tavattujen loistavien tyyppien galleriaan kuuluu tietysti myös tutkijakunniavieras Stefan Ekman, mainio mies, sekä tietysti Tom Crosshill, jonka voi jo laskea Finnconien vakikävijäksi. Vakivieras on tietenkin myös upea Cheryl Morgan, jonka kohdalla jäi tässäkin conissa mieleen pyörimään, että olisi pitänyt asettua jossakin vaiheessa juttelemaan pidemmäksikin toviksi.

Minulle oli kirjattu runsaasti ohjelmaa kaikille kolmelle conipäivälle, joten missasin valitettavasti ison osan kiinnostavasta ohjelmasta – ja sen kerran kun kerkesin kuuntelemaan ”Soundtracks for books” -paneelikeskustelua, puheenjohtaja Jussi Ahlroth kutsui minut lavalle täydentämään keskustelua kirjoittamisen aikana kuunnellusta musiikista ja kirjoihin liitetyistä musiikkisuosituksista kertomalla Alshainiin tekemästäni soundtrack-musiikista. Jussi pyyteli tempaustaan jälkikäteen vähän anteeksi, mutta minä itse olin tyytyväinen: tulin siinä puhuessani keksineeksi kiehtovan idean, jonka voisi jonkun tulevan kirjan kohdalla toteuttaakin.

Omiin ohjelmasuorituksiini olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen. Eniten jännittämäni perjantainen lausunta- ja laulantakeikka meni kohtuullisen nappiin, vaikka ensimmäisessä luentanumerossa unohdinkin polkaista yhden pedaaleista päälle oikealla hetkellä. Shimo Shuntila esitti erinomaisia kysymyksiä kunniavierashaastattelussa ja oli erinomainen matkatoimisto minulle, J. S. Meresmaalle ja Siri Kolulle sunnuntaiaamun ”Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet” -paneelissa. Kaffeklatch-tapaaminen ja kirjaston lukupiiri olivat muutaman hengen pienimuotoisia kohtaamisia, mutta juuri siksi ne kuuluivat minulle conin parhaimpiin hetkiin: oli tilaisuus jutella vähän perusteellisemmin ja vähän syvemmin kaikessa rauhassa lukijoiden kanssa. Käytävillä tuli kohdalle parikin pikalukijaa, jotka olivat jo ehtineet lukea Alas-uutuuden. Rohkaisevaa kyllä, heiltä tuli melkoisia kehuja.

Sunnuntainen Blindsight/Sokeanäkö-yhteisluenta Peterin kanssa onnistui loistavasti. Luimme Peterin kanssa vuorovetoa suunnilleen sivun mittaisia pätkiä, hän ensin englanniksi ja minä sitten suomeksi. Hämmentävää asiassa on, että kyseessä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun mitään tällaista on tehty missään conissa. Toivottavasti onnistuimme aloittamaan aivan uuden perinteen, sillä tällaiset tandem-luentatilaisuudet ovat oiva tapa valottaa lukijakunnalle suomentamista.

Huomasin muuten, että oma asuvalintani osui jotakuinkin nappiin. Puolitoista vuotta sitten Gambiassa tulin teettäneeksi itselleni suomentajakollegan tuttavaräätälillä kolme eri väristä länsiafrikkalaistyylistä ja -kuosista miestenpukua, ja sain päähäni käyttää niitä coniasuna: perjantaina burgundinruskea, lauantaina vihreä ja kulta, sunnuntaina sininen. Paitsi että puvut herättivät paljon positiivista huomiota ja kehuja, ne on tehty juuri sellaiseen hiostavanlämpimään ilmastoon joka Kaapelitehtaalla ja tehtaan ympärillä vallitsi: korkealaatuinen malilainen puuvillakangas hengittää ja väljä leikkaus pitää olon ilmavana. Olo oli paljon vähemmän hiennihkeä ja (siksi) kiusaantunut kuin tavallisesti. (Henry Söderlundin valokuva Finnconin viralliselta kuvasivustolta.)

Afrikkalaispukuja voi kysellä vaikkapa Loviisan Karamaloosta.

Finncon on tietääkseni yksi Suomen suurimmista kirjallisuustapahtumista, ja on vaikeaa kuvitella että missään muussa kirjallisuustapahtumassa olisi yhtä paneutunutta, yhtä lukenutta ja yhtä valistunutta yleisöä. Vahva yhteisöllisyys säteilee niin yleisöstä kuin sadoissa tapahtumaa järjestäneistä vapaaehtoisista, joista monen kanssa moikkasimme toisiamme vanhoina conituttuina. Suomalaisen sf-fandomin reiluus, mukavuus, tasapuolisuus ja viitseliäisyys ovat tärkeä osa sitä, miksi on niin hienoa olla suomalainen tieteiskirjailija.

Tosin pohdiskelimme Tom Crosshillin kanssa juuri tätä fandom-asiaa päättäjäiskekkereillä. Tomin kotimaassa Latviassa fandom on tällä hetkellä aika kuihtuneessa tilassa, mutta toisaalta Tomin ja muiden maan tieteiskirjailijoiden teokset käsitellään esimerkiksi lehtiarvioissa paljon selkeämmin osana yleistä kirjallisuutta. Vahvan ja solidaarisen fandomin Suomessa sf-kirjallisuus on ehkä ollut vähän ghettoutuneemmissa asemissa. Hienon ”Building The City & The City” -esityksen pitänyt Merja Polvinen puhui siitä, kuinka sf-kirjallisuuden tutkimuksella on ollut taipumusta yrittää mainostaa muulle kirjallisuudentutkimukselle sitä että sf on ”oikeasti” kiinnostavaa ja tutkimisen kirjallisuutta sen sijaan, että sf-kirjallisuutta olisi käsitelty aidosti ”normaalin” kirjallisuudentutkimuksen metodein ja kriteerein. Olen toisinaan ollut huomaavinani samaa henkeä silloin, kun sf-kirjallisuutta arvioidaan valtavirtalehdistössä: arvioita kirjoittavat kriitikot ovat hyvin perillä spekulatiivisesta fiktiosta – ja kirjallisuudesta yleensä – mutta he ovat eri henkilöitä jotka arviovat valtavirtakirjoja. Ja jos sama kriitikko kirjoittaa sekä valtavirtalehteen että Tähtivaeltajan tai Portin kaltaiseen sf-julkaisuun, valtavirtalehden kritiikki on perin usein huomattavasti myötäsukaisempi kuin se toinen, jossa tuodaan paljon enemmän esiin myös (kriitikon mielestä) heikkoja kohtia teoksesta. Tokihan alan lehdissä kullekin arviolle on selkeästi enemmän palstatilaa enkä minä tästä oikeasti valita – olen enimmäkseen saanut hyviä arvosteluja sekä valtavirtalehdissä että sf-julkaisuissa – mutta asiaa voisi joskus pohtia vähän perusteellisemmin.

Enkä minä missään nimessä haluaisi päästä eroon tästä riemukkaasta, mukavasta, fiksusta ja kultaisesta fandom-porukasta, joka saa pelkällä vapaaehtoisvoimalla aikaiseksi näin hienoja, sujuvasti organisoituja ja jouheasti* toimivia tuhansien ihmisien yleisötapahtumia. Kiitos conitean Hanna Hakkarainen, Jukka Halme ja Sari Polvinen. Kiitos Filkkifriikit hillittömästä Bellman-tulkinnasta. Kiitos kaikki järjestelyissä mukana olleet. Ja kiitos kaikki, jotka tulitte juttelemaan tai moikkaamaan. Tämän kokemuksen jälkeen olen valmis ryhtymään kunniavieraaksi uudemmankin kerran, jos joku vain huolii. Mutta vasta sitten, kun olen ehtinyt vähän huilata ja nukkua univelat pois.

___
* Minun kielisilmäni mukaan ”juoheasti” olisi oikea muoto, mutta kaikki aina korjaavat nuo kaksi kirjainta toisin päin.

Venenäyttely II

·

Sisko lähetytti poikansa välityksellä muutamia purjehduskuvia Hong Niang -džsonkistamme, joten julkaistakoon niistä pari kappaletta parin päivän takaisen ”oletteko nähnyt näitä veneitä?” -bloggauksen jatkoksi. Ensin keulan suunnasta, mistä kyljillä olevat sivukölit erottuvat hyvin (molemmat on nostettu yläasentoon, koska myötäiseen purjehtiessa ne vain hidastaisivat):

Sitten sivulta:

Molemmissa kuvissa perää pitävä, otsapantainen ja kiusallisen hoikka pitkätukkahippi olen muuten minä.

Venenäyttely

· 5 kommenttia ·

Helsingin Venemessut alkavat perjantaina. En ole käynyt Venenäyttelyssä – kuten tapahtumaa on meillä aina kutsuttu – luullakseni sitten 1970-luvun enkä luultavasti käy tälläkään kertaa. Tai ehkä pitäisi kokeilla? Venenäyttely oli lapsuudessa iso juttu, jossa kierrettiin isän kanssa innokkaasti tutkimassa veneitä ja niiden varusteita, joihin meillä ei yleensä ollut varaa.

Oli meillä kyllä veneitä, useampiakin, ja siitä syystä ajattelin pitää täällä blogin puitteissa pienen yksityisen venenäyttelyn. Osa näistä veneistä on nimittäin perin helposti tunnistettavia, ja olisi kiinnostavaa tietää, ovatko ne sattuneet jonkun toisenkin kohdalle joskus, tai tietääkö joku missä veneet nykyään ovat. (Jos ovat: epäilen, että osa niistä on luultavasti päätynyt juhannuskokkoon tai kaatopaikalle jo hyvän aikaa sitten alettuaan olla liian huonokuntoisia turvalliseen vesilläliikkumiseen.)

Meidän perheemme vene numero yksi oli omana aikanaan sen verran tavanomainen, että se olisi saattanut tulla myöhemmin omallekin kohdalle ilman että olisin itsekään kiinnittänyt asiaan huomiota. Skitariksi kutsumamme Sofa-merkkinen tuulilasivene oli meillä kesän 1970. Moottori oli 20-hevosvoimainen Johnson, eli juuri ja juuri niin pienitehoinen ettei venettä tarvinnut rekisteröidä. Vaalean turkoosi kansi, valkoinen runko. Tässä vene on laiturissa jossakin Sipoon tietämissä sijaitsevassa Ängsholmen-nimisessä saaressa, josta Tapu-enoni oli vuokrannut kesämökiksi vanhan puutalon. Tapu istuu todennäköisesti oikealla näkyvän kanootin takatuhdolla. Etutuhdolla olemme luultavasti minä ja pikkusiskoni Tuija.

(Kanootti oli Tapulla vielä monta vuotta, mutta lopulta hän kyllästyi sen kunnossapitämiseen ja antoi sen minulle nimipäivälahjaksi. Järkevää kyllä, annoin jo vähän vaarallisen huonokuntoisen kanootin jäädä lahoamaan enon mökin rantaan.)

Suomalaisvalmisteisia Sofa-veneitä oli 1970-luvun alussa liikkeellä paljonkin, mutta merkki sai pian huonon maineen – niin huonon, että Merenkulkuhallitus taisi jopa kieltää erään yhtiön mallin käytön ja/tai valmistamisen. Iso ongelma oli yhtiön omistaja ja perustaja, entinen huippukilpaveneilijä S. O. Fagerström, joka reagoi sekä viranomaisten, lehtien että veneilijöiden esittämiin laatuongelmiin lähinnä räyhäämällä, huutamalla, uhkailemalla ja väittämällä kaikkia kielteisiä tietoja valehteluksi. Yhtiö siirtyikin sittemmin valmistamaan laitureita.

Vene numero kaksi eli Ohukainen nähdään tässä seuraavana kesänä Kirkkonummen Elisaaren rantaruovikossa. Kannella istuu sisareni, minä seison pressun edessä. Ohukainen oli kahdeksanmetrinen ns. kalastajamallinen vene, mutta sirompi ja kapeampi kuin useimmat kaltaisensa. Siitä nimi. Monien kalastajamallisten tapaan siinä oli Vickström-merkkinen keskimoottori, mutta tuon ajan saaristo-soundtrackiin oleellisesti kuuluvien yksisylinteristen put-put-puttajien sijaan isompi, kolmisylinterinen malli. Kyse saattoi olla käyttäjäongelmasta, mutta meillä moottori ei koskaan toiminut erityisen luotettavasti (vaikka yksisylinterisillä oli  legendaarisen varmojen vehkeiden maine). Ohukaisella vietetyn kesälomareissunn jälkeen veneen lokikirjaan taisikin tulla ensimmäinen Tuijan lakoninen loppumerkintä: ”Ja sitten meidät hinattiin kotiin.”

Numero kolmonen, nimeltään Kaappari*, olikin sitten lievästi sanoen huomiotaherättävä vene. Kymmenmetrinen runko oli ollut alkuaan luotsien työvene, ja sen päälle joku oli rakentanut matalan keulakajuutan ja seisomakorkean peräkajuutan niin, että lopputulos yritti näyttää vanhan ajan galeonin* rungolta. Tuuli osui varsin tehokkaasti korkeaan peräkajuuttaan, ja kun leveän, kymmenen metriä pitkän ja painavan veneen voimanlähteenä oli varsin heikkokuntoinen, mutta sitäkin äänekkäämpi Bedford-kuorma-auton dieselmoottori (vieläpä alkuperäisen autovaihteiston kera), meno muistutti välillä enemmän ajelehtimista kuin tyylikästä kulkua. Molempina Kaappari-kesinä (1972 ja 1973) lomat kuluivatkin pääosin Elisaaren ja Stor-Svartön kaltaisten saarten rannassa lekotellessa. Tuuli osui peräkajuuttaan rannassakin, ja meidän kiinnitysköysiratkaisumme olivatkin yleensä melkoisia verkostoja.

Molempina kesinä meidät hinattiin takaisin, ja jälkimmäisenä tilanne oli pimeällä ja aallokkoisella selällä välillä sen verran pelottava, että äiti (joka kuvassa seisoo keskilaivan avotilassa konekopan vieressä) ilmoitti rantaan päästyämme, ettei enää astuisi minkäänlaisiin veneisiin. Hänen päätöstään ei käynyt pyörtäminen, ja isä hommasikin seuraavan veneensä vasta muutamia vuosia avioeron jälkeen 1980-luvun alussa.

Kaappari on näistä veneistä ainoa, jonka olen nähnyt senkin jälkeen kun se ei enää ollut meillä: 1980-luvun alkupuolella se oli monta kesää Helsingin Meriveneilijöiden laiturissa Kulosaaressa, aivan metrosillan vieressä.

Huomasin juuri, ettei minulla ole yhtään kunnollista kokokuvaa numero nelosesta, jonka nimi oli Hong Niang (kuten minä sen kirjoitin) tai Hongnjang (kuten isä sen kirjoitti), mutta jota yleensä sanottiin ”dšonkiksi”. Kaapparin lailla dšonkki oli jonkun (legendan mukaan oopperan lavastajan) idea, jossa entinen ”oikea” alus  muutettiin joksikin fantastisemmaksi.  Vanhaan puiseen pelastusveneeseen oli tehty ns. valaskansi, laitettu iso vannasperäsin ja kaksi mastoa, joissa oli kiinalaistyylinen dšonkkitakila. Vähän niin kuin tässä veneessä, jonka kuvasin vajaata kymmentä vuotta myöhemmin Hunanissa:

Meidän dšonkissamme oli kuitenkin kaksi mastoa ja kaksi punaista purjetta. Minulla ei ole kuvaa siitä purjehtimassa, joten lainaan tuohon viereen Bruce Roberts -nimisen venesuunnittelijan luonnosta, joka näyttää vähän samanlaiselta kuin oma dšonkkimme.

Dšonkkitakila on sinänsä loistava idea – tehokas ja helppo käsitellä pienelläkin miehistöllä*** – ja jos saisin päähäni rakennuttaa itselleni purjeveneen, saattaisin hyvinkin takiloituttaa sen samanlaisella rikillä. Mutta meidän dšonkkimme toteutus ei ollut suunnattoman hyvin mietitty tai toteutettu.

Lisäkimuranttius oli köliratkaisu. Pelastusveneen rungon alla oli vain yksi lisäpalkki, ja turkkilautojen alla, pohjalaudoituksen sisäpuolella, kuusi painavaa rautaharkkoa painolastina. Veneen molempiin kylkiin oli kiinnitetty vanhojen hollantilaisjahtien tyyliset kääntyvät sivukölit, joista suojanpuoleinen laskettiin alas pitämään alusta paremmin kurssillaan.

Kiinalaistyyliä korosti vielä pieni keulalevitys ja pystysuoraan keula- ja perävantaaseen kirjoitettu nimi, jonka tekstimallin käväisin kysymässä Kiinan suurlähetystön pihalla vastaan tulleilta sopivan näköisiltä herrasmiehiltä.

No jaa, ei se itse asiassa ihan huonosti purjehtinut, parhaimmillaan. Dšonkkitakila on tehokas tuulienergian hyödyntämismuoto. Hong Niangin toteutus oli tosin vähän kömpelö. Kömpelyys – ja mukana olleiden kokemattomuus – aiheutti vähän vaarallisen tilanteen palatessamme turhan kovalla tuulella Helsinkiin eräästä Limeksen tutorviikonlopusta Sipoon Norrkullassa. Painava, bambulatoilla jäykistetty isopurje luiskahti sitä laskiessa epämääräiseksi nipuksi, jonka toinen pää oli asiallisesti kiinni mastossa, mutta toinen pää roikkui meressä, hidasti ja väänsi kurssia sivulle. Eikä apumoottorikaan käynnistynyt. Onnistuimme ohjaamaan veneen Suomenlinnan ohi NJK:n venesatamaan Eteläsataman keskellä olevassa saaressa – tai itse asiassa mutamatalikolle vajaan kymmenkunnan metrin päässä laiturissa, mistä meidät sitten hinattiin rantaan (ja seuraavana päivänä omalle venepaikalle Mustikkamaalle).

Dšonkin aikoina olin oppinut tykkäämään veneen kevätkunnostuksesta, jota olin kymmenen vuotta aikaisempien veneiden aikana inhonnut. Kun vene sitten myytiin 1980-luvun puolivälissä, isä ja hänen vaimonsa katsoivat minun lunastaneen työnteolla veneestä kolmanneksen osuuden, joten myyntisummastakin osuuteni oli opintolainalla ja kesätöillä elävälle varsin mukava useamman tuhatmarkkasen potti. Jollen väärin muista, ostaja (olisikohan hänen etunimensä ollut Arioutsi tai jotakin vastaavaa?) ainakin aikoi viedä veneen Saimaalle, mutta tarkempaa tietoa minulla ei ole.

Mutta kuulisin mielelläni, jos jollekulle on sattunut tämän näköisiä paatteja kohdalle.

___

* Kuten kaikki tietysti tietävätkin ”kaappari” on (vähän) eri asia kuin ”merirosvo”. Kaappareilla oli jonkun maan, useimmiten ja kuuluisimmin Englannin, myöntämä ns. kaapparikirja, joka antoi heille luvan kaapata ja rosvota niiden maiden kauppa-aluksia, jotka olivat sodassa kaapparikirjan myöntänyttä valtiota ja hallitsijaa vastaan. Muut maat suhtautuivat kaappareihin merirosvoina – mikä tarkoitti kuolemantuomiota, usein ilman oikeudenkäyntiä – samoin omakin maa, jos kaappari oli rosvonnut vihollisen laivoja sen jälkeen kun maiden välille olikin ehditty solmia rauha. Tuohon aikaan laivat saattoivat olla merellä kuukausikaupalla vailla yhteyksiä mihinkään, joten tämä ei ollut mitenkään epätavallista. Mutta jos välttyi hirttotuomiolta, kaapparitoiminta oli melkoisen rahakasta bisnestä, etenkin Francis Draken ja Walter Raleighin kaltaisille espanjalaisten kultalaivojen ryöstelijöille.
** Seuraa meriterminologinen vuodatus: 1400-1500-luvuilla käytetyn laivatyypin nimitys galeoni maakrapukäännetään perinteisesti ”kaljuunaksi”, mutta oikeasti kaljuuna on 1400–1800-luvun purjelaivojen keulassa oleva uloke, joka käytettiin mm. keula- ja halkaisijapuomin purjeiden käsittelyyn ja miehistön käymälänä. Joissakin meritermistöissä galeoni-laivatyyppi suomennetaan muotoon kaljuuni, i:llä, mutta minä en kyllä suostu moista sanahirvitystä käyttämään. Pysyttäydyn galeonissa, jonka olen Björn Landströmin kirjoista nuorna oppinut.
*** Tapana on aina mainita, että kuuluisa yksinpurjehtija Herbert Hasler – joka kehitti monien yksinpurjehtijoiden(kin) käyttämän Hasler-tuuliperäsimen – ylitti Atlantin modifioidulla pohjoismaisella kansanveneellä, johon hän oli tehnyt dšonkkitakilan.

Muurahaispuuvuosi

· 2 kommenttia ·

Alkaa olla aika taantua perinteisiin riitteihin ja tarkastella kulunutta vuotta. Pitkään nukutut, hämyiset, nopeasti ohi vilahtavat välipäivät ovat oivaa aikaa ajatella muita aikoja. Kirjailija-Mäkelälle vuoden merkkitapaus oli tietenkin viidennen romaanin Muurahaispuun ilmestyminen helmikuussa.

Kuvakulma kodin ikkunasta Keinutieltä romaanin (tuleville) tapahtumapaikoille Keinulaudantielle vuonna 1975

Muurahaispuu eteni vähän erilaiseen kirjalliseen suuntaan kuin edelliset romaanini, joten vastaanottoa odotteli väistämättä perin jännittyneenä. Kaikki eivät pitäneet, eivät tietenkään, mutta pääosin palaute on ollut perin rohkaisevaa ja positiivista sekä sf-harrastajien että vähemmän sf-henkisten lukijoiden suunnasta. Erästä yksityisviestillä lähestynyttä lukijaa kirja oli rohkaissut sukututkimuksessa: enpä etukäteen ajatellut että pieni, pysähtynyt kontulalaistarinani olisi tarjonnut innoitusta sellaiseen, mutta… mikäpä ettei. Ei kirjailija voi tietää, millaisia ajatuksia teksti herättää kussakin lukijassa, tai mihin teksti innoittaa tai ei innoita.

Ilahduttavaa on, että kirjan tuntuu löytäneen moni, joka ei erityisemmin perusta tieteis- tai fantasiakirjallisuudesta. Moni on siitä pitänytkin, sf-aineksista huolimatta. Olen mielelläni siltana sf:n ja muun kirjallisuuden välissä.

En voi kieltää, etteikö minua kismittäisi, että oman paikkakunnan valtalehti ei ole kirjaa arvioinut, toisin kuin neljää aikaisempaa. Toisaalta kyseisen lehden Helsinki tuntuu loppuvan jossakin Käpylän tietämissä ja sen jatkuva kuihtuminen sanomalehdestä EK:n tiedotuslehtiseksi on sitä paitsi kutistanut etenkin kulttuuriosaston sivu- ja väkimäärää proverbiaaliseksi postimerkiksi. Kaikkea ei voi mitenkään painaa eikä kaikkeen perehtyä, kun kaikki aika kuluu Palacen talosta toimitettujen käskykirjeiden litteroimisessa ns. pääkirjoituksiksi. Hesarin vanha auktoriteettiasema kulttuurin ylimmäisenä makutuomarina on muisto vain, mikä on sinänsä kaikkien kannalta hyvä asia.

Muurahaispuulle on joka tapauksessa aika jättää jonkinlaiset näkemiit. Tämä lapsukaiseni on muuttanut jo hyvän aikaa sitten kotoa maailmalle ja pärjäilee vallan hyvin ihan itsekseen. On aika keskittyä seuraaviin projekteihin. Paluu edistyy työpöydällä pikku hiljaa ja toivottavasti ehtii muuttua valmiiksi kirjaksi ensi heinäkuun Finnconiin mennessä.

Varsinaisen leipätyöni suomentamisen tuloksista eniten huomiota on saanut Ernest Clinen Ready Player Onen käännös. Ernie osoittautui livenäkin mainioksi veikoksi, ja koko projektista on jäänyt erittäin hyvä mieli. Tulevan conin toisen kunniavieraan Peter Wattsin Sokeanäkö on sekin mainio romaani – perin erilaista scifiä kuin omani, tai mikään tähän asti kääntämäni – ja odottelee parhaillaan kustantamossa toimittajan punakynän kosketuksia. Lisää kiinnostavia käännöshankkeita näyttäisi olevan tulossa. Alkuvuodesta tiedän ainakin palaavani toviksi sellaiseen kirjallisuuteen, josta suomentajanurani viisitoista vuotta sitten alkoi, ja jota en olekaan muutamaan vuoteen kääntänyt. Kyseisen teoksen aihe on sitä paitsi hyvinkin kirjansa arvoinen.

Tänä vuonna myös esiintyjä-Mäkelä on päässyt muutaman kerran ilmaisemaan itseään. Olen ujo, joskus miltei puoliautistisuuteen asti, mutta pidän silti esiintymisestä silloin kun on jotakin mielekästä esitettävää.

Kunniavieraspuhe Turcosessa. Puheen tukena itse tehty baritonikitara.

Olen kehitellyt pitkään ideaa esityksestä, jossa säestän omia tekstejäni kitaralla ja efektilaitteilla, ynnä lisäksi laulan muutaman laulun. Tänä vuonna oli kaksikin mainiota tilaisuutta esittää tällaista meininkiä yli puolen tunnin mittaisen setin verran. Ensin oli heinä–elokuun vaihteessa Kiimankulman yö -tapahtuma Urjalassa ja puolitoista kuukautta myöhemmin Turconen Turussa. Homma tuntui pääosin toimivan sekä järjestäjien, esiintyjän että yleisönkin mielestä, joten jatkoa on tulossa viimeistään Finnconissa.

Aivan vuoden alussa oli harvinainen tilaisuus yhdistää kirjallista ilmaisua poliittiseen toimintaan, kun piipahdin parissakin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tilaisuudessa lausumassa tekstiäni (toisella kerralla Anssi Kelan säestämänä). Kampanja oli kerta kaikkisen hieno, ja vaikka tulos ei ollutkaan ihan toivottu, se oli paljon, paljon parempi kuin kukaan olisi ennen ensimmäistä kierrosta osannut odottaa. Tuntui taas hienolta olla suomalainen. Johtuiko sitten presidentinvaalien voittajasta vai mistä, mutta tänä vuonna kaikkein irvokkaimpia, typerimpia ja niljakkaimpia poliittisia kommentteja on perssuomalaisten sijaan kuultu nimenomaan (nuorten ja vanhojen) kokoomuslaisten valopäiden möläytteleminä. Toivotaan, että Jimmy Cliffin ennustus the harder they come the harder they fall pitää tälläkin kertaa kutinsa.

Toisen vaalipäivän tuloksia seurasimme hitaiden ja pätkivien nettiyhteyksien päässä Gambiassa.

Kalastajalaituri Atlantin rannalla.

Tämä toinen visiittimme Afrikassa (ensimmäinen oli Egyptiin pari vuotta sitten) oli viikonmittaisuudestaan huolimatta hieno, silmiä ja mieltä avartanut kokemus. Paikan päällä kuva on perin toisenlainen kuin täällä lehtien ja television varassa: uutisia ovat vain poikkeukselliset (negatiiviset) tapahtumat, ei (paljon myönteisempi) arkinen olo ja elo. Iso kiitos reissun hienoudesta kuuluu loistavalle kollegalle Jaana Kapari-Jatalle, joka järjesti meille loistavan oppaan ja oli itsekin mukana monella retkellä.

Oletin, että tämän vuoden kaukomatkailut jäisivät tähän helmikuiseen, mutta väärinpä oletin. Ihana Sippi järjesti aikamoisen yllätyksen keräämällä 50-vuotisjuhlavieraiden yhteislahjan, pariviikkoisen kiertomatkan Yhdysvaltain etelävaltioihin. Matkan etenemistähän saitte seurata lokakuussa miltei reaaliajassa tässä blogissa.

Buddy Boldenin patsas New Orleansissa.

Jälleen oli tilaisuus avartaa mieltään ja oikoa ennakkoluulojaan. Suuria yllätyksiä ei tullut, mutta kyllä näkemus ihmisistä ja elämästä avartui ja monipuolistui tälläkin kertaa. Taas löytyi paikkoja, joihin pitää ehdottomasti päästä uudelleen!

Viidenkymmenen vuoden ikä ei ainakaan toistaiseksi ole ahdistanut tai masentanut. Tällä hetkellä tuntuu, että mahdollisuuksia ja tilaisuuksia mieleisten asioiden tekemiseen on ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Terveyskin on paria (enimmäkseen vasempaan jalkaan liittyvää satunnaista) pikkukremppaa lukuun ottamatta pysynyt hyvänä, ja etenkin psyyken osalta ilmiselvästi parantunutkin 90-luvun kolmikymppisen masennuksen alhosta. Siitäkin kuuluu iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sipille.

Järjestötoiminnan osalta tämä vuosi on ollut aikaisempia hiljaisempi: minulla on taipumus päätyä vähän kausittaisesti turhankin moneen hallitukseen, johtokuntaan ja luottamustehtävään, mutta nyt ne ovat olleet taas vähentymään päin. Ensi vuonna jäljellä on vain kaksi kertaa vuoden mittaan kokoontuva (Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan) Helsingin Teatterisäätiön edustajisto, sillä nelivuotinen pesti Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnassa on päättymässä. Vihreillä oli tällä kertaa ilahduttavan paljon innokkaita halukkaita luottamustehtäviin, ja koska en itse ollut mukana syksyn kunnallisvaaleissa, ”ranking-sijoitukseni” putosi edelliskertaa alemmaksi. Tuskin järjestöjyräurani tähän tyssähtää, eiköhän sitä tule aikaa myöten päädyttyä toimeen jos toiseenkin. Välillä voi vähän huokaista kaikessa rauhassa ja nauttia siitä, ettei tarvitse tänäkään iltana matkustaa jonkun kokouksen perään kaukaiseen kantakaupunkiin.

Säästyvän ajan voi käyttää vaikka hyvän kirjallisuuden lukemiseen, etenkin nyt kun touhuun on joulupukin tuoma uusi ja uudenaikainen välinekin.

Olen havitellut e-kirjalukijaa jo tovin. Kevyt ja kesäauringossakin tietokonetta paremmin luettavissa oleva laite kulkisi tiiliskiviä paremmin mukana, ja lisäksi siitä voisi hyvinkin olla ammatillista hyötyä: kääntäjä tarvitsee sitaatteja, viitteitä ja letkautuksia varten laajan kokoelman klassikkoja, ja jos klassikkokokoelmaan yhdistyy vielä hakutoiminto, ammatin harjoittaminen helpottuu taas hieman.

Kun aikanaan vuoden 1989 tienoilla hankin cd-soittimen, ensimmäiset levyhankinnat olivat Robert Johnsonin The Complete Recordings -boksi ja Kari Peitsamo & Ankkulin esikois-LP Jatsin syvin olemus. Tässä hengessä aloitin myös e-kirjallisuuteen perehtymisen: ensimmäinen laitteella lukemani kirja nimittäin oli syyrialaisen Lukianos Samosalaisen miltei kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoittama Tositarina, tiettävästi jotakuinkin ensimmäinen länsimainen kirjallinen kuvaus matkasta Kuuhun (ja monesta muustakin fantastisesta seikkailusta). Kertomuksena Tositarina vertautuu enemmän Cyrano de Berceracin ja Jonathan Swiftin poliittisiin satiireihin kuin myöhempään tieteiskirjallisuuteen. Se on kuitenkin niin lyhyt ja niin ensimmäinen, että sen voi kyllä laskea jokaisen sf-harrastajan pakollisiin luettaviin. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, minun lukulaitteessani oli ja on Gutenberg-projektin julkaisema (ilmainen) englanninnos.

(Suomenkielisten klassikkojen ilmaisia e-kirjaversioita löytyy puolestaan Lönnrot-projektin sivuilta. Ne ovat epub-formaatin sijaan yksinkertaisessa txt-muodossa, mutta sisällysluettelojen sun muiden puute on korkeintaan pikkukiusa.)

Vuotta 2012 on jäljellä enää pari päivää. Ne, jotka ovat tänne asti jaksaneet lukea, ovat epäilemättä huomanneet, että minulla on ollut hyvä, innostava, tulevaisuudenuskoa luonut vuosi. Valoisalla vuodella on silti ollut myös varjonsa: Suomen yleistä ilmapiiriä jäytävä sääty-yhteiskunnan paluun aave, henkilökohtaisemmalla tasolla erään tietyn edelleenkin venyvän ja paikoillaan junnaavan perintöasian selvittelyn hitaus ja, kaikista synkimpänä, ystävän perheessä tämän kuun alussa tapahtunut odottamaton sairastuminen ja kuolema.

Mystinen koski

·

Vanhemmat teistä saattavat muistaakin, hämärästi, että sain taannoin haltuuni isän 1970-luvulla kaveriltaan hommaaman 16-millisen filmikameran, ja että laitteen sisältä löytyi osittain kuvattu, kehittämätön filmikela. Kesti aikansa löytää 35 vuotta sitten vanhaksi menneelle filmille kehittäjä, ja kun sellainen lopulta löytyi, kesti aikansa ennen kuin kehitetty filmi ja DVD-kopiot pääsivät tänne asti homman hoitaneesta Filmrescue Internationalista. Sitten on mennyt vielä tovi, ennen kuin tulin virittäneeksi tietokoneeseen ohjelman, jolla pätkän saa tänne blogiin.

Vaikuttaa siltä, että meidän perheemme ei tosiaan kuvannutkaan kameralla yhtään metriä filmiä. Kehitetyllä filmillä oli pari minuuttia koskenlaskua kuvattuna eri kulmista (ilmeisesti tarkoitus on ollut leikata näistä yhtenäinen jakso). Koski ei ole tuttu, eivät myöskään filmillä vilahtavat ihmiset. Jos joku tunnistaa paikan tai tyyppejä, olen kiinnostunut ja kiitollinen. Videopätkä löytyy alla olevista linkeistä kahdessa formaatissa.

(Alkuperäinen filmi on ollut värillistä, mutta Filmrescue kehittää vanhat värifilmitkin mustavalkoisiksi. Ilmeisesti värikehitys vaikeuttaa asioita silloin kun kysymys on vanhentuneesta filmimateriaalista.)

Koskenlasku – flash

Koskenlasku – Windows Media

Ruutu filmiltä

 

Tummaa ja kaunista

·

Suunnilleen keikan ilmoitetun alkamisajan tietämissä Daniel Lanois käveli yksin lavalle ja ilmoitti, että aluksi nähdään varttitunnin verran videoita, joiden musiikki on hänen uutta tuotantoaan. Videot eivät minuun mitenkään suunnattomasti vetoa, ne ovat (instrumentaali)musiikkiaan levottomampia. Mutta niitä oli vain varttitunti, ja sitten Lanois’n trio asteli lavalle ja aloitti ”The Makerin”.

Tämä sattuu olemaan jotakuinkin ehdoton suosikkini Lanois’n lauluista, ja juuri tässä kappaleessa harmittaa eniten loistavan basistin Darryl Johnsonin poisjääminen. Jim Wilsonin niukempi soittotyyli toimii erinomaisesti useimmissa lauluissa ja antaa runsaasti tilaa loistavalle koloristirumpalille Brian Bladelle sekä Lanois’n itsensä maalailevalle kitaratyylille, mutta ”The Maker” menettää paljon kun se on menettänyt upean, tuplatun bassoriffinsä (jonka Johnson soitti kahdeksantoista vuoden takaisella Tavastian-keikalla tuplaamalla bassokitaraa bassopedaalisynalla).

Muuten… ei oikeastaan valittamista. Joitakin lauluja venytettiin ehkä turhan paljon antamalla liikaakin tilaa Lanois’n kitarasooloilulle, mutta toisaalta soolot eivät olleet niinkään mitään ”hei katsokaa kuinka taitava minä olen” -egoilua vaan luontevaa jatkoa laulun tarinan tunnelmille, joten niitä kesti kuunnella keskimääräistä paremmin. Pienen tuokion ajan saimme kuunnella myös Lanoisia ”matkalaukkuun mahtuvan kirkon” eli pedal steel -kitaran parissa.

Sukupuolijakaumasta ja käyttäytymisestä päätellen iso osa yleisöstä oli muusikoita ja ääni(tys)tekniikkapainotteisesti musiikkiaan kuuntelevia, jotka enimmäkseen seisoskelivat aloillaan ns. Tavastia-asennossa kuuntelemassa soundeja. (Epäilen, että useampikin kävi ennen keikkaa tai sen jälkeen lavan reunassa tarkistamassa Lanois’in kitaran signaalitien ja ehkä jopa merkitsemässä pedaalien säätöjä muistiin.) Eihän siinä mitään pahaa ole, ei tietenkään: on minulla itsellänikin sellaiseen musiikin kuunteluun taipumusta. Itselläni on kuitenkin taipumusta suhtautua nimenomaan Lanoisiin ennen kaikkea lyyrisenä, perinnetietoisena laulaja/lauluntekijänä eikä niinkään supertuottaja-soundimestarina. Ei voi kiistää, etteikö hänen triollaan olisi huikea kyky muuttaa kolmen soittajan perin rajallinen – ja efektienkin suhteen loppujen lopuksi aika hillitty – keinovalikoima jatkuvasti muuttuvaksi ja eläväksi sävypaletiksi, mutta pohjimmiltaan kyse oli tummasävyisistä, pienimuotoisista, perinnetietoisista, countryn ja bluesin perinnettä hienovaraisesti lainailevista lauluista: tarinoista ja tunnelmista.

Tarinat ovat joskus jopa ahdistavia (kuten ”The Collection of Marie Claire”, jonka kertoja kaappaa rakastamansa naisen pieneen mökkiin, jossa tämän on määrä oppia rakastamaan miestä) ja useinmiten haikean melankolisia, mutta bändi soitti niitä varsin leppoisan ja hyväntuulisen oloisena. Daniel Lanois on tällaiselle oman lauluäänensä sietämisen kanssa kamppailevalle rohkaiseva esimerkki: periaatteessa varsin kapea-alainen ja perinteisessä mielessä ”ei kovinkaan hyvä” laulaja, joka onnistuu kuitenkin tekemään laulustaan joustavan, elävän ja lämpimän ilmaisuvälineen.

Hieno keikka, jälleen kerran. Kyllä Daniel Lanois’n näkisi livenä mielellään vähän useamminkin kuin vain kahdeksantoista vuoden välein. Samoin Black Dubin eli saman trion täydennettynä laulaja/kosketinsoittaja/rumpali/kitaristi Trixie Whitleyllä.

Digikuvaaja rullafilmiaikana

· 2 kommenttia ·

Kaverin kanssa tuli pohdiskeltua, miten paljon enemmän valokuvia nykyään otetaan, kun kameroiden, kännyjen ja tablettien muistikorteille mahtuu niin valtavan paljon enemmän otoksia kuin ennenvanhaisille filmirullille. Nykyään ahdistaa ajatuskin siitä, että olisi käytössä vain 12, 24 tai 35 kuvaa, ennen kuin tallennusväline on täysi. Filmi ei ollut halpaa, eikä kehitys (ja paperikuviksi kopiointi) etenkään.

Minua se ei aina haitannut. Räpsin kuvia tuosta ja tästä erityisemmin miettimättä, miksi ihmeessä filmiä piti taaskin tuhlata tuohon tai tähän. Kokeilin kaikenlaista. Sinänsä hyvä idea, mutta järkevän kokeilijan olisi kannattanut edes merkitä muistiin, millaisilla valotus-, aukko- ja muilla säädöillä niitä kokeiluja tuli räpsittyä. Kehitetty filmi (ja mahdolliset kopiot) kun olivat käsissä hyvässäkin tapauksessa vasta viikon–parin kuluttua kuvaustapahtumasta, eikä muisti aina palauttanut mieleen mitä olikaan tullut kokeiltua.

Toisinaan olisi ollut hyväksi merkitä muistiin myös, mitä kuvassa oikein oli tarkoitus olla.

Luulisin, että tuo keskellä oleva läiskä on rihmakala. (Tarkempaa lajia en enää muista. Helmirihmakala?) Kuva on varnaankin otettu Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla, jossa asuin silloisen avovaimoni kanssa 1980-luvun loppupuoliskolla. Tilanjakajana toimineen akvaarion toisella puolella näkyvistä mustista varjoista jotkut saattavat olla asuinkumppanini ohimo ja käsi.

Lemmikkieläimiä, muitakin kuin akvaariokaloja, on tietysti ihan soveliasta ja sosiaalisesti hyväksyttyäkin valokuvata. Minunkin kokoelmissani on melkoinen valikoima 1970- ja 1980-luvun alun kuvia erilaisista maastomuodoista ja huonekaluista, joiden keskellä näkyy epämääräinen musta läikkä. Tuuheaturkkinen, musta villakoira on aloittelevalle valokuvaajalle harvinaisen haasteellinen kohde.

(Tässä joulun 1977 hämyvalossa otetussa kuvassa on tosin päässyt negatiivikin vioittumaan. Filmikuvat eivät välttämättä säily sen paremmin kuin digikuvatkaan.)

Eläinten ohella minulla on ollut ilmeinen vimma kuvata myös esimerkiksi ruukkukasveja ja elottomampia esineitä.

Kuva on meidän olohuoneestamme Keinutieltä noin vuonna 1977. Televisiossa näkyvä havaijipaitainen artisti näyttää aika paljon rumpalilegenda Upi Sorvalilta, joka julkaisi pari mainiota poppislevyä Urpo-nimellä.

Näitä esinekuvia ja muita kokeiluja lukuun ottamatta huomaan kuvanneeni valitettavan vähän koteja, joissa olen asunut, tai arkea ylipäänsä. Onnistuneemmista ja jotenkin järjellisemmistä otoksista suurin osa on juhlista tai matkoilta. Tämä harmittaa oikeastaan kaikkein eniten. Ei, en totisesti kaipaa entisiä elämänvaiheitani, mutta silti olisi mukavaa että niistä olisi jäljellä muutakin kuin muistikuvia. Vaikkapa kaunokirjallisuudeksi väännettäväksi ja muunneltaviksi.

Ainejärjestömme Limes ry:n toimiston 1980-luvulla majoittanut Kirkkokatu 6:n piharakennus olisi tätä nykyä kulttuurihistoriallisestikin kiinnostava, sillä rakennus on jo aikaa sitten purettu ison, modernin viraston tieltä. Minulla on piharakennuksesta muutama aivan käyttökelpoinen kuva ulkopuolelta, mutta sisätilojakin olisi ehkä ollut aiheellista valottaa vähän paremmin.

Siihen aikaan Limeksen toimisto oli yleisesti tunnettu siitä, että ”se näyttää ulkopuolelelta navetalta ja sisäpuolelta kaatopaikalta”, joten voi tietysti olla, että on parempikin jättää todellinen mennyt todellisuus muistojen väritettäväksi, suuntaan tai toiseen.

Kun nyt näihin pimeyden töihin päästiin, todetaan että kyllähän minä kokeilin aikoinani myös tähtivalokuvausta.

Kuten kaikki tietysti tunnistavatkin, tässä loistaa Plejadien eli Seulasten kaunis tähtijoukko Härän tähdistössä. Harvinaista kyllä, näistä kuvista on mieleen jäänyt myös kuvaustietoja. Kuva on otettu 200 millimetrin teleobjektiivilla, mahdollisimman isolla aukolla ja minuutin valotusajalla (niin, että luettelin mielessäni numeroita kuuteenkymmeneen asti). Minuutissa ”taivaankansi” ehtii jo kiertyä hyvän matkaa, ja lisäkiemuroita kuvaan tuottaa, että kamera oli sijoitettu jokseenkin halvalle ja huteralle pöytäjalustalle jäiselle nurmikolle paikassa, jota siihen aikaan kutsuttiin Alppipuistoksi ja joka nykyään tunnetaan Kontulan Kelkkapuistona. Jätemaakumpareet peittivät mukavasti näkyvistä pahimmat katu- ja muut valot, joten valosaaste oli vähäisempää kuin missään muussa kävelymatkan etäisyydellä olevassa paikassa.

Joskus kuvista tuli kokeiluja myös vahingossa. Joku filmikuvaustekniikkaa paremmin tunteva voinee kenties kertoa, miksi ihan tavallinen turistikuva pohjoissaksalaisesta sillasta on muuttunut näin taiteellisen väriseksi.

Festivaalit ovat toki olleet nekin mainioita paikkoja saada aikaan kaikenlaisia mielenkiintoisia, eh, kokeiluja, siitäkin huolimatta ettei minulla ole ollut  koskaan tapana käyttää päihteitä muistamattomuuteen tai tolkuttomuuteen asti.

Tämä vuonna 1983 Roskildessa valotettu ruutu on epäilemättä otettu leirintäalueen teltan ovella ja epäilemättä salamavalolla (päätellen siitä miten lähimmät teltannarut loistavat), mutta miksi maisema on niin leimuavan punainen? En tiedä, eikä negatiivi suostu kertomaan.

Festareilla on onneksi ollut aina mahdollisuus myös saada tyylikkäästi epäonnistuneita valokuvia.

Tämä kuva on otettu Roskildessa vuonna 1994 ja se esittää omintakeista kahdeksankielistä sähkökitaraa soittavaa amerikkalaista fuusiojazzaria Charlie Hunteria, josta olin lukenut Guitar Playerin kaltaisista lehdistä. Olen asiasta melko varma.

Miten olisi käynyt digikameran keralla? Olisin varmaankin ottanut kaikki nämä kuvat. Osan näistä olisin epäilemättä poistanut saman tien, tai viimeistään katsoessani kuvia isolta näytöltä. Mutta useimmissa tapauksissa olisin myös ehtinyt nähdä kameran näytöltä, missä (tai miten) meni pieleen, ja minulla olisi ollut tallennusmateriaalia riittävästi niin, että olisin päässyt kokeilemaan samoista kohteista vähän toisenlaisilla säädöillä. Joku monista otoksista olisi saattanut vangita sen, mitä (mahdollisesti) ajattelinkin, tai jotakin muuta vinkeää. Ehkä.

Mutta onnistuin minä tallentamaan joskus filmillekin sitä, mitä oli tarkoitus.

Olisivatko nämä kuvat säilyneet näin kauan, jos ne olisi otettu digikameralla? En tiedä. Olen onneksi melko neuroottinen varmuuskopioija, joten minulla on tallessa runsaasti aivan toimivia, luettavissa olevia tiedostoja jopa 1980-luvun lopulta. Etenkin 1970- ja 1980-luvuilla otetuissa valokuvissa kaikki skröby ei suinkaan johdu huonosta kuvaajasta, huonosta järjestelmäkamerasta* tai huonoista olosuhteista: filminegatiivit rapistuvat aikaa myöten, etenkin kun niitä ei todellakaan ole säilytetty kaikkien sääntöjen mukaisesti. Kovin harva säilyttää.

___
* Käytettynä 1970-luvun puolivälissä ostettu Praktika LTL, jolle kehittyi jossakin vaiheessa suljinvika. Vein kameran ja objektiivit kaniin 1980-luvun puolivälissä ja lähdin rahoilla Ruisrockiin. En koskaan noutanut kameraa – ei itse asiassa ollut aikomustakaan – ja olin monta vuotta vailla oikeastaan mitään valokuvausvälinettä. Muutamaa vuotta myöhemmin ostin Olympus OM-kympin ja laadukkaan pumppuzoomin, jonka jälki oli kyllä selvästi parempaa. Useinmiten.

 

 

Megahypersuperturbo

·

Suosikki-lehti sitten lopetetaan. Ei lopettamispäätös minulta lapsuuttani riistä, ei nuoruuttakaan – ne ovat menneet kauan sitten eikä niitä totisesti ole ikävä – mutta kyllähän lehteen muistoja liittyy. Ei niin paljoa eikä rakkaita, että lähtisin osoittamaan mieltäni tai edes liittymään Naamatussa ”Suosikkia ei saa lopettaa” -ryhmään, jos sellainen on olemassa. Lehti lienee luonnollisen ja järkevän elinkaarensa elänyt, ja armomurha on inhimillisin ratkasu.

Tämä näkemys tosin perustuu, useimpien varmojen näkemysten tavoin, suhteellisen täydelliseen tietämättömyyteen: lienen lukenut Suosikkia viimeksi joskus 1980-luvulla. Sittemmin kokemukset lehdestä ovat rajoittuneet lähinnä kansikuvien tuijotteluun kaupan lehtihyllyssä.

Luulen, ettei Suosikki tullut meille koskaan varsinaisesti tilattuna lehtenä. Äiti oli 1970-luvulla toimittajana Lehtimiehet Oy:n naistenlehdessä Jaanassa ja toi firman muutkin tuotteet kotiin töistä tullessaan. Siitä syystä lehteä tuli luettua – ainakin lueskeltua – muutama vuosi senkin jälkeen kun sen musiikkijournalistinen linja ei enää oikein… puhutellut.

Muistan kyllä ensimmäisen Suosikin aiheuttaman järkytyksen. Olin äänittänyt radiosta kasetille ”Man Who Sold the Worldin” ja, jos oikein muistan, ehtinyt saada Anja-tädiltäni syntymäpäivälahjaksi Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -kasetin, mutta ensimmäisen kunnollisen valokuvan David Bowiesta näin vasta Suosikista. (Kasetin kannen kuvat olivat pikkuruisia, perin muokattuja ja suttuisia.) Tässä vaiheessa Bowiella oli promokuvissa täysi Alladin Sane -maski ja hänhän oli siihen aikaan muutenkin tavattoman laiha ja androgyyni. Oli perin vaikeaa hahmottaa sellaisen… olion pystyvän laulamaan jotenkin ihan normaalin ja aikuisen kuuloisella äänellä ihan selväjärkisen oloista musiikkia. Ehkä se oli hyvä oppitunti tulevalle intohimoiselle musiikinharrastajalle.

Tuohon aikaan musiikin diggailu noudatti muutenkin usein samaa kaavaa: artistista luki ensin Suosikista, ja jos sitten radion harvojen pop-ohjelmien juontaja sattui kuuluttamaan ennen seuraavaa kappaletta tutunkuuloisen artistin nimen, sormi kytki kasettinauhurin pause-kytkimen pois päältä ja uteliaisuutta herättänyt kappale tallentui nauhalle. Meillä radiosta nauhoittaminen tapahtui perin primitiivisesti: toimittajavanhempien haastattelukäyttöön hankkiman nauhurin mikrofoni oli sijoitettu DUX-matkaradion kaiuttimen eteen. Täytin monta vanhempien vanhaa haastattelukasettia popmusiikilla, myöskin sellaisia joita he olivat ajatelleet pitävänsä tallessa.

Levyjä oli harvemmin varaa ostaa, mutta joskus niitäkin hankintoja tuli tehtyä ihan Suosikin juttujen perusteella. Tosin turvana oli levykauppojen (käytännössä Aleksanterinkadun Musiikki-Fazerin) kuuntelupisteissä suoritettu ainakin yhden levypuoliskon kuunteleleminen läpi ennen kuin laareista poimitusta nipusta valittiin ne, joihin oikeasti sijoitettiin rahaa. Tällä menetelmällä taisin valita muun muassa Gary Glitteriä ja Mudia esimerkiksi New York Dollsin sijaan. (Dollsien esikoistakin nimittäin kehuttiin Suosikissa, siksi levy tuli poimittua kaupassa kuunneltavaksi.)

Lehdessä käsiteltiin tietysti musiikin lisäksi kaikenlaista muutakin (oletettuun) nuorisokulttuuriin liittyvää. Oli Jykän ja Riken mainio(lta siihen aikaan tuntunut) sanaleikkisarjakuva Kutri-Helena, jonka tilalle tuli myöhemmin Nyrok City. Olivat kuuluisat palstat: Ekin seksiin ja muihin terveysongelmiin (hah!) keskittyneen lääkäripalstan lisäksi taisi olla ihmissuhdeneuvontapalsta, jonka nimeksi muistelisin ”Super-Sydän Jammua”. (Jammu-nimi sai pahan kaikunsa vasta myöhemmin, 80-luvulla.) Seksikysymysten tietämättömyystasoa pöyristelin jo (poikuutensa vasta paljon myöhemmin menettävänä) varhaisteininä, mutta harvassapa kodissa oli kirjahyllyssä avoimesti nippu sukupuolivalistuskirjallisuutta, joista osan lukemiseen vanhemmat jopa kannustivat.

Ei Suosikki silti kokonaan onnistunut hallitsemaan musiikkimakua. Juice Leskistä, esimerkiksi, tuli kuunneltua ja radiosta nauhoiteltua perin paljon huolimatta Suosikin nuivasta suhtautumisesta: Jyräys-Hämäläinen ei ilmeisesti antanut koko 70-luvulla antanut anteeksi ”Jyrki Boyta”, jonka tiesi hyvin kertovan itsestään ja omasta kännikäyttäytymisestään.

Vähitellen Suosikin linja alkoi tuntua yhä enemmän ei-minulta. Yritin satunnaisesti lukea Introa, mutta se muuttui pian suosikkimaisemmaksi Helpiksi. Sitten tuli 80-luku, Soundi ja lopulta Rumba. Suosikki vajosi naurun ja (enemmän tai vähemmän lapsellisen) ylenkatseen kohteeksi. Sittemmin siitä tuli lähinnä välinpitämättömyyden kohde. Monet Rumba-kollegat toki tienasivat aivan asiallisia juttupalkkioita kirjoittamalla Suosikkiin (Rumba maksoi todella surkeasti) ja monen tie ammattitoimittajaksi kulki nimenomaan Hämäläisen lehden kautta. Itse en sille tielle päätynyt (kaikkien osapuolten onneksi, luulisin), joten Suosikki työnantajana jäi kokematta. Niinpä lehden lopettamispäätökseenkin tulee suhtauduttua varsin kepeästi. Ehkä mukana on edelleen hiven (edelleen jotakuinkin lapsellista) ylenkatsetta.