Matti Yrjänä Joensuun ohella päivän suru-uutisten joukossa oli myös tieto Hubert Sumlinin poismenosta kahdeksankymmentävuotiaana. Sumlin ei ehkä ole maailman tunnetuin nimi edes bluespiireissä, mutta etenkin hänen 1950-luvun yhteistyönsä Howlin’ Wolfin kanssa viitoittaa edelleenkin tietä, jolla bluespohjainen kitaransoitto on siitä lähtien kulkenut.
.
Tämän aamun uutisten jälkeen ei voi muuta kuin sytyttää kynttilän Norjassa terroristi(e)n joukkomurhassa kuolleiden muistolle ja ottaa osaa heidän läheistensä suruun.
Väistämättä tulee kuitenkin pohtineeksi, miksi yhä edelleen jokaisen terroriteon oletettu tekijä on islamisti, kun tilastojen mukaan lähes kaikki Euroopassa toimineet terroristit ovat ei-muslimeja ja ei-islamisteja.
Muistellaan Mick Karnia vielä vähän. En erityisemmin pidä David Sylvianin lauluäänestä, mutta ”When Love Walks Inissä” – joka on peräisin Karnin toiselta soololevyltä Dreams of Reason Produce Monsters, vuodelta 1987 – se ei häiritse niin pahasti kuin tavallisesti. Ja bassomelodiat ovat silkkaa Karnia.
Aikanaan Rumban avustajana tulin jutelleeksi puhelimessa ja joskus kasvokkainkin useammankin todella merkittävän musiikintekijän kanssa. Silti muistan vain kaksi kertaa, jolloin olen jäänyt puhelinhaastattelun jälkeen kirjaimellisesti tuijottamaan luuria ja miettimään: ”Jumaliste, mä olen just puhunut puoli tuntia sen tyypin kanssa!” Toinen oli J. J. Cale, toinen oli Mick Karn.
Karn oli tulossa Suomeen keikalle Alicen yhtyeessä, johon kuuluivat myös hänen vanhat Japan-bändikaverinsa Steve Jansen ja Richard Barbieri. Komea bändi, hieno laulajatar/lauluntekijä ja loistava keikka. Ja huikea basisti. Ja se jäi ainoaksi kerraksi, jolloin näin Mick Karnin livenä. Tämänaamuisen uutisen mukaan pitkään syöpää sairastanut Mick Karn on kuollut 52-vuotiaana.
Nuotinlukutaidottomuudestaan ja teoriatietämättömyydestään miltei legendaarinen, itseoppinut Karn teki valtavan vaikutuksen nuoreen basistinalkuun 80-luvun alkupuolella. Vaikka itsekin soitan nauhatonta bassoa, en ole ikinä oppinut soittamaan kuin Karn enkä ole oikeastaan koskaan edes yrittänyt. Hänen soittotyylinsä on niin ainutlaatuisen omintakeista – ja teknisesti haastavaa. Mutta se aukaisi ahdasmielisen nuoren korvia monenlaisille musiikillisille ilmaisukeinoille. Ja bassonsoiton lukemattomille mahdollisuuksille.
Juutuubista löytyi ilmeisesti Hollannin televisiolle kuvattu ”Bestial Cluster” -esitys. Kappale on samannimiseltä levyltä, ja tälläkin kertaa Jansen ja Barbieri ovat mukana.
Tämä Roskilden festivaaleilla Tanskassa vuonna 1983 ottamani valokuva on ollut blogissa ennenkin, silloin kun Pekka Pohjola kuoli. Nyt se on tässä siksi että myös oikealla puolella seisova kitaristi/tuottaja T. T. Oksala on kuollut.
T. T. Oksalasta tuli 80-luvun alussa oikeastaan ensimmäinen suomalainen tuottajatähti, jonka nimi levyn kannessa sai tuntemattomammankin bändin albumin myymään paremmin. Eikä aiheetta.
Itselleni suuri ahaa-elämys oli T.T:n tuottama Sielun Veljien l’Amourha -LP. Diggailin bändiä hillittömästi ja kävin keikoilla aina kun pääsin, ostin levytkin heti kun ne ilmestyivät (tai heti kun oli rahaa). Levyt tuntuivat kuitenkin aina pettymyksiltä: ne kuulostivat vaisuilta ja ponnettomilta verrattuna keikkojen šamanistiseen voimallisuuteen. Levyt äänittänyt loistava keikkamiksaaja Hessu Iso-Ahola oli tallentanut soittimet ja laulut sellaisina kuin studion mikrofonit ne kuulivat. Ei keikkayleisö kuullut musiikkia koskaan sellaisena – etenkään, kun vielä tuohon aikaan monet studiot tehtiin 70-luvun muodin mukaisesti mahdollisimman kaiuttomiksi. Keikalla musiikissa soi bändin lisäksi myös tila, sali, mäenrinne, festivaalikentän mutalammikko. T.T. tajusi että saman vaikutelman saamiseksi levylle ei riittänyt pelkkä tallentaminen. Myöhemmin 80-luvulla digitaalikaikujen ja kompressorien käyttö karkasi totaalisesti lapasesta, mutta T.T. osasi tehdä homman niin, että äänikuva istui musiikkiin. Kuuntelin l’Amourhaa melkein tippa linssissä: ”Lopultakin nää kuulostaa siltä kuin näiden pitää!”
Näihin aikoihin tuottajan rooli alkoi muutenkin kasvaa myös suomalaisten äänitteiden teossa. Tuottaja alkoi piipahdella jo hyvän aikaa ennen studiosessioita treenikämpällä ja keikoilla fundeeraamassa sovituksia bändin kanssa, levybudjetit antoivat tilaa ja studioaikaa pienimuotoisille äänikokeiluillekin. Jossakin mielessä äänitteestä tuli aivan oma taidemuotonsa, jolla kyllä oli useinmiten tekemistä esittävän säveltaiteen kanssa, mutta jossa käytössä oli melkoisen erilainen työkalupakki ja jonka ilmaisukin alkoi eriytyä. (Myöhemminhän studioilmaisua on tuotu keikoille ns. taustanauhojen ja samplereiden avulla, eikä kovinkaan usein erityisen onnistuneesti.) T.T. oli avaamassa kuulijakunnankin silmiä studion mahdollisuuksiin.
Viime sunnuntain Captain Beefheart -videon yhteydessä uumoilin, että huhut hänen MS-taudistaan saattaisivat olla vain huhua. Näin ei ollut, sillä päivän uutisissa 69-vuotiaan Don Van Vlietin kuolinsyyksi on ilmoitettu nimenomaan multippeliskleroosin aiheuttamat komplikaatiot.
Näin originaaleja musiikintekijöitä – tai kuvataiteilijoita – ei synny kovin usein. Ilman Captain Beefheart & His Magic Bandia moderni särmikkäämpi musiikki saattaisi kuulostaa kovin toisenlaiselta. Silinteri pois päästä ja kunniaa.
The Slits -yhtyeen laulaja Ari-Up eli Arianna Forster menehtyi viime keskiviikkona vakavan sairauden jälkeen vain 48-vuotiaana, joten tänään lienee soveliasta muistaa näitä uuden aallon ja naismusiikin pioneereja.
En voi väittää kuunnelleeni Slitsejä kovinkaan paljon tuolloin, mutta jo tämäkin pätkä todistaa väkevästi, miten paljon bändin vaikutusta on sittemmin kuultu monen muun artistin tuotannossa. Sekä musiikin että asenteen osalta.
Tietysti tästä tulee myös kiusaannuttava ajatus: nämä nuoret naiset ovat ikätovereitani, ja vuonna 1979 he olivat seitsemäntoista. Mitä minä olin saanut aikaan silloin? Miksi minulla on samanlaista uskoa tekemisiini vasta lähes viisikymppisenä?
Risingshadow.netin uutisen mukaan suomalaisen tieteiskirjallisuuden pioneeri Erkki Ahonen on kuollut. Vaikka täällä olikin kirjoitettu scifiä jo vuosikymmeniä ennen Ahosta, pioneerin titteli on silti oikeutettu. Runoilijana ja ”tavallisena” prosaistina aloittanut Ahonen suhtautui scifiin keinona kirjoittaa korkeatasoista kaunokirjallisuutta, ei Outsiderin ja muiden aikaisempien vuosikymmenien kumppanien tyylistä heppoisehkoa viihdettä tai poikakirjoja.
Itse tulin varmaankin lukeneeksi Paikka nimeltä Plaston -romaanin aivan liian nuorena. Teos jäi kuitenkin mieleen, samoin Kuumatka, joka on pikemminkin ns. realistinen romaani, joka vain tapahtuu ensimmäisen kuulennon aikana, helteisen heinäkuun viikon kuluessa. Sitä lukiessani Apollo 11:stä ei ollut vielä kovinkaan montaa vuotta, joten ehkäpä kirjan maailma ja ajatukset oli minulle jollain tapaa tuttu. Plastonin esittelemä vieras maailma ei muistikuvani mukaan ollut kovinkaan vakuuttava, mutta epäilen, että kirjan päähenkilö, elämässään vähän päämäärättömästi ajelehtiva nuori mies, on saattanut hyvinkin vaikuttaa siihen, millaisia tyyppejä olen itse poiminut kirjojeni kertojiksi.
