Kategoria: musiikki

Lankeemus Loveen

·

Olen jotenkin pitänyt aina merkittävimpänä Atte Blomin levy-yhtiönä Johannaa: se julkaisi 1980-luvun alussa suurimman osan kotimaisen uuden aallon parhaista albumeista, ja kun itse aloin soittaa bändissä, haaveena oli päästä julkaisemaan levy jossa olisi Johannan sinivalkoiset etiketit, päästä samaan talliin kuin Se, Bluesounds, Kadotetut, Tavaramarkkinat, Dave Lindholm, Pelle Miljoona, Päät,…

Toisaalta: kun istuimme Kulttuuritalon salissa odottelemassa eilisiltaisen 50 vuotta Lovea -juhlakonsertin alkamista, salissa soiva taustanauha kuulosti niin, niin tutulta: jotakuinkin kaikki kappaleet olivat tuttuja, kaikki ne oli kuultu satoja kertoja radiosta aikana, jolloin (kevyen) musiikin ystävällä oli valittavanaan vain yksi kanava kuunneltavaksi – Yleisradion rinnakkaisohjelma – ja sieltäkin tuli suurimman osan ajasta sellaista musiikkia josta ei erityisemmin välittänyt: niistäkin kappaleista moni oli Love Recordsin julkaisuja, ja jotkut jotka eivät välttämättä silloin tuntuneet kovin kummoisilta jäivät mieleen ilmeisen pysyvästi ja tuntuvat nykyään hyvinkin kiehtovilta: vaikkapa Pihasoittajien ”Läksin pilven piirtä” tai Äimän ”Teppana Jänis”: itse kiinnostuin näiden yhtyeiden pionerisoimasta ”uuskansanmusiikista” vasta paljon myöhemmin.

Itse konsertti alkoi, asiaankuuluvasti, Rakkaus-orkesterin esittämällä (valitettavasti lyhennetyllä) ”Konevitsan kirkonkelloilla” jonka jälkeen ensimmäiseksi solistiksi astui lavalle, Agit Propin edustajana, Sinikka Sokka. ”Jos rakastat” on niitä kappaleita, jotka saivat minut viimeistään tajuamaan, että olen ihan oikeassa paikassa: tämä on minun musiikkiani, minun elämäni soundtrackia. Sama päti moniin tuntemattomampiin kappaleisiin. Eija Ahvon ja Harri Saksalan duetoiman Punainen lanka -jakson setistä en olisi nimeltä tunnistanut Paraguayn sotilasjuntta-despotismin ajoista kertovaa ”Ne tulevat Maria” -kappaletta, mutta muistan kyllä säkeet ”Katso vuoteen alle / siellä voi olla presidentin korva”.

Alle kolmetuntiseen juhlakonserttiin ei tietenkään mahdu kuin vaatimaton valikoima Love Recordsille sen viidentoista toimintavuoden aikana levyttäneistä merkittävistäkään artisteista – edes niistä jotka ovat yhä elossa ja aktiivisia musiikin parissa – joten valikoida on täytynyt kovalla kädellä. Valitettavin poissaolo, minun makuni mukaan, oli Dave ”Isokynä” Lindholm, jonka panosta toi esiin vain Maarit ja Sami Hurmerinnan settiin kuulunut ”Anna valuu vaan”. Mutta en varsinaisesti siltikään valita: kattaus oli hyvin monipuolinen, antoisa ja sävykäs Jukka Gustavsonista (Wigwamia Fairyport– ja Nuclear Nightclub -levyiltä) Freemaniin, Pepe Willbergiin ja Pelle Miljoonaan. Päivälleen kymmenen vuotta sitten menehtynyt Juice Leskinen oli läsnä vanhan kaverinsa Mikko Alatalon setissä: jo pelkästään voimallinen tulkinta ”Per Vers, runoilijasta” sai säälittelemään, että Alatalo on nykyään siirtynyt kokonaan muihin töihin. Hänellä on edelleen huikean taipuisa ääni jota soisi kuulevansa jossain muualla kuin Eduskunnassa.

Illan sai päättää myöskin vain virtuaalisesti paikalla ollut Kai Chydenius: ”Sinua sinua rakastan” kuultiin Willbergin vaikuttavana tulkintana, ”Kalliolle kukkulalle” ihan viimeiseksi yhteislauluna yleisön kanssa. Niiden välissä muistettiin myös vielä yhtä elävää poissaolijaa, Remua, kun talobändin loistava rumpali Sami Kuoppamäki soitti ja lauloi kerrassaan mainion vetäisyn kappaleesta, jonka nimen kaikki luultavasti arvaavat sanomattakin.

Oikein mainio juhlakonsertti juhlimisen arvoiselle osalle suomalaisen musiikin historiaa.

Leonard Cohen 1934 – 2016

·

I was born like this, I had no choice
I was born with the gift of a golden voice
And twenty-seven angels from the Great Beyond
They tied me to this table right here
In the Tower of Song
…
I see you standing on the other side
I don’t know how the river got so wide
I loved you baby, way back when
And all the bridges are burning that we might have crossed
But I feel so close to everything that we lost
We’ll never have to lose it again

Now I bid you farewell, I don’t know when I’ll be back
There moving us tomorrow to that tower down the track
But you’ll be hearing from me baby, long after I’m gone
I’ll be speaking to you sweetly
From a window in the Tower of Song

Olin toki tiennyt Leonard Cohenista aikaisemminkin, sen verran että tiesin heti hänet ruudulla nähdessäni kenestä oli kyse. Olin luullakseni kuullut hänen laulujaankin. Mutta tuntuu, että en ollut koskaan aikaisemmin kuullut häntä.

Muistan paikan oikein hyvin. Kyseessä oli Koskelan sairaalan kroonikko-osasto, jonne olin tullut yövuoroon. Olimme kuunnelleet kansliassa iltavuoron sairaanhoitajan raportin ja tehneet iltakierroksen. Oli hetki hengändysaikaa, ja istahdimme hoitajaparini kanssa päivähuoneeseen kahville. Televisiosta tuli Levyraati. Television ääni ei ollut todellakaan kovalla – suurin osa asiakkaistamme oli jo nukkumassa tai nukahtamassa – mutta jotenkin sen säädöt, sen kaiutin ja kaikuva kiviseinäinen huone saivat äänen tunkeutumaan syvälle sisälle.

”Hallelujah” oli sen verran iso hitti hieman syrjässä olleelle kulttiartistille että sen video näytettiin Mainos-televisiossa ja levy kiipesi Suomenkin listoille. Nykyään laulu tunnetaan paremmin useina hienoina coverversioina (mm. edesmennyt Tim Buckley on tehnyt hienon tulkinnan, ja sen lauloi kesän Tavastia-keikallaan myös Rufus Wainwright), ja Cohenin alkuperäiseversion kasarisyntikkasoundit kuulostavat pahasti ikääntyneiltä, mutta silti. Lauluissa, kapea-alaisessa lauluäänessä ja tekstien tarinoissa – toisinaan perin viitteellisissä, toisinaan suorastaan nolostuttavan suorissa – on valtavaa sisäistä voimaa. Kapea-alainen ääni on sittemmin rohkaissut minuakin laulamaan: ”Jos tuolla äänellä voi laulaa, niin kyllä minäkin…” Viime keväänä aloittaessani laulutunnit valitsin ensimmäiseksi treenattavaksi kappaleeksi juuri ”Hallelujahin”.

Sittemmin Leonard Cohen -levykokoelma hyllyssä on laventunut sekä vanhempaan että uudempaan tuotantoon. Elämäkerran lukeminen kertoi hyvin ristiriitaisesta ihmisestä, jolla tuntuu olleen vaikeuksia elää vakiintuneessa parisuhteessa ja taipumusta aikamoiseen sekoiluun. Laulujen tumma, itseironinen, ajoittain kyyninenkin sarkasmi tuntuu kumpuavan kivuliaasta kokemuksesta.

Ensi kerran näin Cohenin livenä Roskilden festivaaleilla joskus 1980-luvulla. Kun hän pitkän syrjäänvetäytymisensä jälkeen aloitti uudelleen levyttämisen ja konsertoinnin 2000-luvun alussa, oli tilaisuus vielä kolmeen hienoon konserttiin, joista kahteen ensimmäiseen liittyy myös paljon surua: Lissabonissa näimme Cohenin kesällä 2009 pari päivää sen jälkeen kun äitini oli kuollut. Seuraavan kesän Helsingin-konsertti sattui samaksi illaksi jolloin isäni kuoli. Kolmannella kerralla ei tapahtunut onneksi lisää läheisten poismenoja.

Ja nyt Leonard Cohen, kirjailija, lauluntekijä ja laulaja, on itse poistunut 82-vuotiaana.

.

Uutta musiikkia

·

Helsinki-Cotonou Ensemble on yhtye, jonka olemassaolosta olen tiennyt, mutta jota en tietääkseni ole kuullut koskaan aikaisemmin. Bändin kolmannen levyn julkaisukeikka eilen illalla Savoy-teatterissa olikin oiva tilaisuus korjata asia.

Bändin oma bio luonnehtii musiikkia ”Weather Reportin ja Felan (Anikulapo-Kuti) kohtaamiseksi”, ja osuu aika hyvin oikeaan. Konsertin ensimmäinen puolisko painottui enemmän fuusiojazz-päähän ja antoi etenkin kitaristi/säveltäjä Janne Haloselle paljon tilaa loistaa – vaikka laulaja/lyömäsoittaja/saksofonisti Noel Saizonou hallitsikin aika tavalla lavapresenssiä sympaattisella ja riemukkaalla olemuksellaan. Väliajan jälkeen painopiste siirtyi sitten enemmän afrobeatiin, bailumusiikkiin, ja niin jäyhät suomalaisetkin tanssivat tai vähintäänkin hytkyivät seisaallaan koko salin täydeltä.

Itse en ole mitenkään suunnattoman innostunut fuusiojazzista* enkä pitkistä instrumenttisooloista, mutta kaiken kaikkiaan eilisillan keikka toimi oikein mukavasti minunkin korvissani. Koko kahdeksanhenkisen suomalais-beniniläisen bändin sympatia ja ilmeinen soittamisen ilo tekee paljon ja saa yhtyeen musiikillisten ainesosien osa-alueisiin nuivemminkin asennoituvan helpommin puolelleen. Tämä tuskin jää viimeiseksi live-kosketukseksi Helsinki-Cotonou Ensembleen, ja saattaa olla että niitä levyjäkin ilmaantuu hyllyyn.

___
* Olen perinteisesti – vain puolivakavissani – ollut sitä mieltä, että maailman kaksi hyvää fuusiojazzkappaletta on kuluttajaystävällisesti sijoitettu saman albumin ykkös- ja kakkosraidoiksi. Ei liene kovinkaan monelle yllätys, että kyseinen albumi on jo mainitun Weather Reportin Heavy Weather.

Kirjamessuohjelmatonna

· 2 kommenttia ·

Helsingin kirjamessut ovat juuri alkamassa. Minä, kirjailija ja kääntäjä, en kuitenkaan ole tänään Pasilan messukeskuksessa eikä minun nimeäni löydy nelipäiväisen tapahtuman ohjelmasta muinakaan päivinä. Koska en enää ole SKTL:n jäsen, en edes päivystä Kääntäjäliiton tiskillä.

Sen sijaan istun lähityöpaikallani – kotimme työhuoneessa – ja tuijotan Hunanin käsikirjoituksen tulevaa versiota. Olen luvannut sen kustannustoimittajalle loppuvuoden aikana, ja tekemistä kyllä riittää.

Olen loppukevään ja alkusyksyn sulatellut toimittajan ja ateljeekriitikoiden kommentteja ja kehitellyt ideoita, mihin suuntaan käsikirjoitusta kannattaisi kehitellä. Nyt suuntaviivat alkavat olla selvillä, tarvitsee vain tehdä raaka työ: se tosin sisältää kohtuullisia pätkiä ihan uuden tekstin kirjoittamista. Tekstin kokonaissivu- ja merkkimäärän on kuitenkin tarkoitus lyhentyä: tarinan runkona toimivaa päiväkirjaa oli monien mielestä varsin rasittavaa lukea sivutolkulla, joten sitä tulee olemaan lopullisessa teoksessa vähemmän ja lyhyempinä pätkinä. Monia päiväkirjakatkelmissa kerrottuja asioita pitää sitten esittää muilla tavoin.

Tuli juuri mieleeni, että ehkä koko päiväkirjan voisi Hunanin julkaisemisen jälkeen laittaa ihmisten luettavaksi vaikkapa jonkinlaisena nettispesiaalina. Täytyy harkita. Alkuperäisen päiväkirjan sivut olen luvannut antaa kirjani (todellisen) päähenkilön tuolloisen työnantajan Suomen Lähetysseuran arkistoon, mutta pitääpä selvitellä miten päiväkirjan tekstin tekijänoikeudet menevät.

En minä silti aio kirjamessuja kokonaan jättää väliin. Oma panokseni ohjelmaan tapahtui tosin etuajassa: eilen järjestettiin Villissä Wäinössä ”Kulttuuriporukka goes etno” -keskustelutilaisuus, johon olin lupautunut äänimieheksi. Lyhyiden puheiden ja paneelikeskustelun jälkeen esiintyi (Angelin tyttöjen) Tuuni Partti ja veti säestäjineen tunnin huikean setin saamelaiseen laulu- ja joikuperinteeseen pohjautuvaa musiikkia. En ole kovin kokenut live-äänitarkkailija, joten pelotti etukäteen saanko mitään kovin hyvää tulosta aikaiseksi ennestään tuntemattomassa (ja akustisesti aika haastavassa) tilassa ennestään tuntemattomilla laitteilla: lisähaasteena oli soiton ja laulun melkoinen dynamiikka. Tuuni esitti pari perinteistä joikua kokonaan ilman mikrofonia ja toisaalta sitten kun äänentoistoon puski kahden laulukanavan lisäksi voimalla soitettua kitaraa ja lyömäsoittimia, äänenvoimakkuus oli aivan toista luokkaa. Mutta yleisö tuntui olevan kuulemaansa tyytyväistä eikä esiintyjiltäkään tullut pahaa sanaa: he olivat kuulleet toisiaan riittävän hyvin monitorikaiuttimista.

Ja komealta setti kuulosti minustakin, mutta siitä en kiitä itseäni vaan muusikoita.

Kaikesta introverttiudestani huolimatta väkijoukot ja häly eivät minua ole koskaan kauheammin ahdistaneet, ja sitä paitsi kirjamessuilla tapaa aina mukavia ihmisiä. Luultavasti minut tapaa Pasilan hallista joskus huomisen iltapäivän kuluessa joko vaeltelemassa päämäärättömästi paikasta toiseen tai kuuntelemassa sf-henkisiä keskusteluja. Epäilemättä käyn moikkaamassa mukavia kollegoja myös SKTL:n tiskillä.

Kielet kerronnan välineenä

·

Bob Dylan on tämän vuotinen kirjallisuuden Nobel-palkittu. Olin kieltämättä kohtuullisen yllättynyt uutisen kuullessani. Nobel-komitea on usein antanut palkinnon tekijälle, joka komitean mielestä ansaitsisi suurempaa huomiota kuin on siihen mennessä saanut. Dylania tunnetumpaa (elossa olevaa) sanasirkkaa tai -seppoa on tältä planeetalta kohtuullisen vaikea löytää.

Sitten on tietysti se pieni seikka, että Dylanin tuotannosta suurin osa on alkuaan ilmestynyt äänilevyillä, ei kirjoissa. Tokihan Dylan on julkaissut myös kirjamuodossa ensiesityksensä saanutta tekstiä, ja tokihan Dylanin alkuaan lauletutkin tekstit on moneen kertaan julkaistu kirjoissa ja kansissa. Silti tänään on kuultu aikamoista raja-aitojen kaatumisen rytinää, josta on oltu ilahtuneita ja ärtyneitä. Sekään ei sinänsä ole uutta: iso osa kirjallisista piireistä, lukijoista, kriitikoista, kirjailijoista ja toimittajista on aina sitä mieltä, että väärin palkitsivat.

Tavallaan Nobel-komitea on tällä kertaa palannut kirjallisuuden perimmäisille juurille, niihin kirjallisuuden muotoihin jotka olivat valtavirtaa ennen kuin sanan taitajat sotkeutuivat sellaisiin muotivirtauksiin kuten papyrus, pergamentti, paperi, hieroglyfit ja aakkoset. Ääneen kerrottuihin tarinoihin, joista puhutaan ”lauluina” niin Homeroksen kuin Kalevalankin yhteydessä – koska ne olivat lauluja. Iliaan ja Odysseian melodiat ovat kadonneet vuosituhansia sitten, koska niille ei ollut kelvollista tallennusvälineistöä, Kalevalaan koottujen tekstien ”oikeita” versioita laulettiin vielä niin myöhään että voimme aavistella miten laulu kulki.

Ja kuten vanhassa blogissa totesin, joidenkin tutkijoiden arvelun mukaan ihmisen esiäidit oppivat laulamaan ennen kuin puhumaan.

Nobel-komitean ratkaisu on kiinnostava, kieltämättä, eikä minulla ole sitä vastaan oikeastaan mitään. Paitsi että yhdysvaltalaisen tekijän palkitseminen tavallaan vie ”vuoron” muilta yhdysvaltalaisilta joksikin aikaa, jos komitea noudattaa (muuten) omia perinteitään. Olisin kernaasti suonut nobelin esimerkiksi tätä nykyä uraansa pikku hiljaa lopettelevalle, kahdeksankymppiselle Ursula K. Le Guinille.

 

Seitsemäs maailma vielä kerran

· 6 kommenttia ·

Torstai-iltana Tavastia-kluvin lavalle astui silmälasipäinen viisikymppinen, yksin, istahti sähköpianon ääreen ja valitteli, ettei ollut ehtinyt opetella kappaleita ulkoa vaan joutui siksi pitämään nuottitelineellä luntteja. Seuraavan tunnin ajan hän soitti kappaleita – tai, kuten hän itse sanoi, yhden kappaleen säkeistöjä – joita vain harva yleisöstä oli kuullut ainakaan viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Salin intensiteetti, musiikin voima, tuntui iholla.

Nykyään enimmäkseen elokuva- ja televisiomusiikkia sekä tuottajantöitä tekevä Yari esiintyy niin harvakseltaan, että jokainen keikka on väistämättä Tapaus ainakin kaikille meille, joihin hänen 1980-luvun alun Se-yhtyeensä musiikki teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Ja edellinen näkemäni Yarin soolokeikka neljä vuotta sitten antoi jo etukäteen odottaa jotakin vaikuttavaa.

Tällä kertaa ei kuultu Se-klassikoita eikä Yarin soolotuotantoa, vaan Seitsemäs maailma -nimellä vuonna 1983 tehty albumi kokonaan, täydennettynä parilla kappaleella jotka eivät albumille mahtuneet LP-tekniikan aikarajoitteiden vuoksi. Aikoinaan kehitysyhteistyökiertuetta varten julkaistusta albumista ei ole otettu uusintapainoksia enkä itsekään tullut alkuperäislevyä hankkineeksi, mutta yllättävän moni lauluista (tai ”säkeistöistä”) ja niihin lomittuvista tarinoista tuntui sittenkin kovin tutulta: aikoinaan ne soivat ilmeisesti aika paljon radiossa. Yarin minimalistinen säestys – pianon, akustisen tai 12-kielisen sähkökitaran voimin – korostivat Leo Vossin runoihin perustuvien laulujen tekstejä ja tarinoita enemmän kuin levyn (muistikuvien) bändisovitukset.

Yari tuntui kovin otetulta yleisön innostuksesta ja mukanaelämisestä. Toivotaan, että se innostaa tekemään keikkaa vähän useamminkin. Perjantaina kuulin Lilithin vuosikokouksessa eräältä osuuskuntatoverilta huhua, että uusi soololevy olisi mahdollisesti suunnitteilla. Toivotaan.

Illan bändikokoonpano muisteli sekin 1980-luvun alun rauhanjärjestökiertueille tehtyä musiikkia. Pelle Miljoonalla oli vuoden 1981 Avoimet ovet -bändin (Junior Simola, Wando Suvanto ja Pekka Rechardt) sijaan säestäjinään todella tiukasti yhteen soittanut tamperelaiskvartetti, joka kyllä sai Rakkaudesta elämään -levyn kappaleet kulkemaan niin kuin niiden kuuluikin kulkea. Solisti itse ei hänkään osannut kappaleita näin pitkän ajan jälkeen ihan ulkoa (eikä hänellä ollut luntteja mukanaan), mutta eipä tuo pahemmin menoa häirinnyt. Rakkaudesta elämään -albumista on julkaistu cd-painos parikymmentä vuotta sitten, mutta syy siihen että nämäkin kappaleet kuulostivat niin tutuilta oli pikemminkin se että niitä kuuli radiosta – ja myös Pellen vakibändien keikoilla – niin paljon niin herkässä ikävaiheessa että ne ovat jääneet jonnekin DNA:n tietämiin.

Silti: tämän illan tähti minulle oli Yari, kuten hän tuntuu olevan aina niinä harvoina kertoina kun onnistun hänet näkemään livenä.

Viimeistä kertaa

·

Huvilateltassa oli eilen illalla huomattavasti vähemmän väkeä kuin viime tiistaina, mikä tuntui yllättävältä: Gasandji ja Nomfusi eivät ole todellakaan niin isoja nimiä kuin lauantaina lavalle nousseet Ernest Ranglin ja hänen bändissään soittaneet Tony Allen ja Cheikh Lõ.

Tosin rankkasateinen sääkin saattoi vaikuttaa.

Illan aloitti berliiniläistyneen Kalle Kaliman Long Winding Road -trio. Kokoonpanon nimestä huolimatta setissä ei kuultu Beatlesia, vaan perinteiseen jazzhenkiseen improvisaatioon taivutellut teemat oli haettu muilta suunnilta. Saimme kuulla muutamankin lännenaiheisen teeman (mm. ”Ghostriders in the Sky” ja ”High Noon”) sekä potpurin, joka johti David Bowien ”Man Who Sold the Worldista” Hiski Salomaan ”Vapauden kaihoon”. Kalima itse osoitti olevansa mielikuvituksekas ja sävykäs kitaristi, jolla oli korvaa saada melodioista irti kiinnostavia muunnelmia ja ideoita. Muu bändi ei ollut valitettavasti ihan samalla tasolla: basisti Andreas Langin työskentelystä ei ole erityisemmin pahaa sanottavaa, mutta rumpali Max Andrzejewski eksyi turhan usein kolistelemaan turhan äänekkäitä ja turhan moneen kertaan kuultuja post-bebop-rumpusoolokliseitä silloinkin kun muulla kaksikolla olisi ollut jotakin kiinnostavampaa ja muihin suuntiin kurottelevaa soitettavaa.

Illan tähti Ernest Ranglin on tehnyt jäähyväiskiertuettaan jo hyvän tovin, ja ainakin Songlines-lehden arvio Lontoon-keikasta antoi odottaa erinomaista esitystä. Kyse oli kaiken lisäksi kiertueen viimeisestä keikasta, ja näin ollen pienestä historiallisesta hetkestä.

(Ei kahdeksankymmentäneljävuotias Ranglin soittamista aio lopettaa, kunnon päälle käyvän keikkailun vain.)

Heti alkuun kävi selväksi, että kuusihenkisellä kokoonpanolla on ainakin groove tanakasti hallussa. Ihailin keikan mittaan Tony Allenin hienovaraista, suorastaan mimimalistista rumputyöskentelyä: hän näytti vain jurottavan settinsä takana mitään ihmeempää tekemättä, mutta piti yllä tukevan uhmakasta poljentoa aivan kuin olisi ollut valmis jatkamaan samaan tahtiin vaikka koko yön (kuten Allenin entisen työnantajan Fela Kutin konserteissa tietenkin oli toisinaan tapanakin). Ja kun Cheikh Lõ siirtyi timbalesien takaa yhden oman laulunsa ajaksi rumpusetin taakse, rytmiikka muuttui aivan toisenlaiseksi – kepeämmäksi, hilpeämmäksi ja keveämmäksi, ei huonommaksi, mutta täysin toisenlaiseksi.

Tässä vaiheessa tempon ja tyylin muuttuminen tosin piristi aika tavalla, sillä siihenastinen keikka oli kulkenut keskitempoisella reggaekompilla instrumentaalisävelmästä toiseen. Ei siinä mitään pahaa, oli mukavaa keinahdella musiikin mukana ja antaa ajatusten vaellella, mutta hieman sävykirjoa tai edes temponmuutoksia olisi kyllä jo aikaisemminkin kaivannut. Ranglinilla on sentään omien soololevyjensä ohella diskografiassaan aikamoinen kirjo musiikkityylejä 1950-luvun calypsosta 1960-luvun varhaisen skan (hän sovitti ja kitaroi Jamaikan ensimmäisen maailmanhitin, Millie Smallin ”My Boy Lollipopin”), rocksteadyn ja reggaen kautta aina elokuvamusiikkiin asti: Jamaikalle sijoittuvan Bond-elokuvan Dr. No musiikki on pääosin hänen käsialaansa. Mutta ehkä Ranglin koki omimmaksi alueekseen tämän kevyesti afrikkalaisvaikutteisen roots reggaen?

Kitaristina Ranglin oli kiinnostavaa kuultavaa. Hänellä ei ollut kitaran ja transistorivahvistimen välissä muuta kuin langaton lähetin/vastaanotinpari, eikä hän tainnut kertaakaan edes käydä säätämässä vahvistimen asetuksia. Soundi pysyi koko ajan heleän säröttömänä: sekä soundista että hänen nopeista, melodisista juoksutteluistaan tuli moneen kertaan mieleen mahdollinen esikuva, sähkökitaran ja äänitystekniikan pioneeri Les Paul. Myös muu bändi sai paljon soolotilaa – ainakin välillä vaikutti siltä että Ranglin jakeli soolonpaikkoja lennossa, ilman etukäteissuunnitelmaa: tämä tietysti kuuluukin jazzin perinteeseen, jota konsertti reggaerytmeistään huolimatta pitkälti edusti. Useimmat hoitivat soolotonttinsa varsin mallikkaasti – Allen tosin, ainakin näennäisesti, vähän vastentahtoisesti – lukuun ottamatta pianisti/urkuri/kuuluttaja Alex Wilsonia, joka tuntui olevan välillä ihan pihalla siitä millaiset jutut, kuviot ja rytmiset jutut tähän musiikkiin sopivat. Hänen pianonsa oli sitä paitsi miksattu aivan liian kovalle koko konsertin ajan (kun taas uruista ei kuulunut juuri mitään).

Tämänvuotinen Huvilatelttailu jäi siis kahteen iltaan, ja muistettavimmaksi tähdeksi kohosi, ylivoimaisesti, sävykäs, lämmin ja riemukas Gasandji. Tuskin Nomfusin, Kaliman tai Ranglininkaan musiikkia rupean karttelemaan: jälleen kerran oli hyvä mennä paikalle korvat auki, vailla ennakkokäsityksiä.

Vailla ennakkokäsitystä

·

Kuten olen moneen kertaan todennut, on hienoa käydä konserteissa katsomassa artisteja, joista ei tiedä muuta kuin epämääräisen ”tää vois olla kiinnostavaa” -tunteen. Tämä strategia toimi tiistai-iltanakin vallan mainiosti. Huvilateltan ohjelman ennakkotiedotkin olivat tällä kertaa perin epämääräisiä. Tiedossa oli kuulemma afrosoulia, -funkia ja -jazzia, mistä viimeinen kuulosti hieman epäilyttävämmältä kuin muut (mutta se on minun henkilökohtainen ongelmani). Periaatteessa siis vallan kiinnostavaa.

Kongolaisella Gasandjilla oli taustallaan minimalistinen, kolmimiehinen yhtye: kitaristi, rumpali ja huilisti/lyömäsoittaja, joista irtosi sävyjä ja groovea enemmän kuin isommista bändeistä keskimäärin. Kyllä, kuultiin soul- ja vähän jazzvaikutteitakin, mutta ennen kaikkea kyseessä on loistava lauluntekijä ja laulaja, ja sovitukset oli tehty tukemaan tarinaa ja melodiaa. Kyllähän musiikissa myös rytmiä oli, kuten musiikissa kuuluu olla, ja pistettyään oman kitaransa syrjään Gasandji tanssahteli itsekin ympäri lavaa. Työn sankarin arvonimi lankeaa kitaristille, joka huolehti puoliakustisellaan sointujen lisäksi bassolinjoista, ja hyvin huolehtikin.

Voimakkaimmin musiikista ja laulusta kuitenkin välittyi, huokui ja säteili valtavasti lämpöä ja välittämistä – sekä iloa, paljon iloa. Huvilan ”lämmittelyesiintyjät” ovat olleet kovin usein teknisesti taitavia, huolellisia, kuivakkaita ja väliin turhan tyylipuhtaita ammattilaisia. Gasandji oli toista maata – ja ainakin meidän mielestämme nousi illan kohokohdaksi.

Ei sillä etteikö eteläafrikkalainen Nomfusikin olisi pistänyt itseään peliin. Musiikissa oli vain vähän toisenlainen, länsimaisempi, viihteellisempi ja jopa yökerhompi ote. Hetkittäin mieleemme tuli ajatus jonkinlaisesta Anita Hirvosen ja Sharon Jonesin rakkaudenlapsesta… Monet lauluista olisivat voineet olla hyvin jonkun uudehkon r&b-artistin ohjelmistoa: melodiat ja rytmit olivat selkeämmin amerikkalaisia. Eteläafrikkalaisempaa otetta kuultiin lähinnä keikan alku- ja loppuvaiheissa, jolloin Nomfusi coveroi Miriam Makebaa: tällöin hän vaihtoi myös laulukieltä englannista xhosaan (?). Ymmärrän kyllä, että kun nousee lavalle maassa missä tuskin kukaan on kuullut artistin omaa ohjelmistoa (etenkin kun se on enimmäkseen peräisin vielä ilmestymättömältä levyltä) tuntuu hyvältä idealta ottaa settiin jonkun ihaillun esikuvan tunnettu kappale, mutta silti… itse olisin ehkä valinnut ”Mama Africalta” jotakin muuta kuin ainaisen ”Pata Patan”.

Mutta kyllähän esitys kaiken kaikkiaan toimi mainiosti ja veti väkeä tanssimaan lavan eteen. Myös Nomfusilla oli erinomainen rytmiseksio ja taitava kitaristi (joka tosin veteli välillä vähän turhankin länsirockmaisia). Myös Nomfusilla oli sanottavaa solidaarisuudesta, rauhasta, välittämisestä ja naisen asemasta. Mutta meille illan tähti oli kyllä Gasandji.