Kategoria: musiikki

Taakse jätetty, pöydältä löydetty

·

Kustannustoimittaja lähetti aamulla sähköpostia. Karstan versio 2.8 on saapunut onnellisesti hänen tietokoneelleen.

Finnconissa selitinkin tuota vähän noloa ja nörttiä versionumerointiani. Perusidea on se, että versio 1.0 syntyy siinä vaiheessa kun kirjoitan ensimmäisen kerran pisteen kirjan viimeisen virkkeen perään. Korjauskierrokset kasvattavat desimaalia: ensimmäinen printtaamani versio taisi olla 1.2, kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille lähti versio 1.4. Alkaessani kuun alussa käydä pikku hiljaa läpi heidän kommenttejaan ensimmäinen uusi versionumero oli 2.0, siitä edettiin vähitellen eteenpäin, kymmenys kerrallaan.

Tähän systeemiin on parikin syytä. Ylettömän omanarvontuntoisena kirjailijana haluan tietenkin, että elämäntyöstäni tulevaisuudessa tutkielmia tekevillä opiskelijaparoilla on mahdollisuus vähän paremmin tutustua tekstien synty- ja muokkautumisprosessiin: kovin montaa versionumeroa en printtaa, mutta ne ovat olemassa erillisinä tiedostoina. (Eri asia sitten, miten kauan ne pysyvät luettavassa kunnossa dvd-r- ja kovalevyillä…) Toinen on ns. kantapääviisautta: tekstinkäsittely- ja taitto-ohjelmilla (tässä tapauksessa Word 2007:lla ja InDesignilla) on toisinaan taipumus kompastua omaan nokkeluuteensa niin pahasti, että ne samalla sotkevat työn alla olleen tiedoston täysin lukukelvottomaan kuntoon. Mitä useampi erillinen versio tiedostosta on tallessa, sitä pienemmän lisätyön sotku aiheuttaa.

Juu, on minulla kaikesta myöskin varmuuskopioita kokonaan erillisillä kovalevyillä jotka eivät ole työtietokoneeni kuorien sisällä – yksi sijaitsee itseasiassa yrttimaa.netin palveluntarjoajan tiloissa jossakin Espoon suunnassa – mutta näissä asioissa kannattaa olla enemmän kuin vain vähän neuroottinen. Tietysti työn hukkaaminen voisi tehdä kirjalle hyvääkin – kuten Pirkko Saision Punaisen erokirjan kohdalla saattoi käydä – mutta minulla ei ole yksinkertaisesti varaa ottaa vielä paria kuukautta käännöspalkkiotonta aikaa koko roskan uudelleenkirjoittamiseen.

Jälleen kerran on tullut todistettua, miten korvaamattoman arvokkaita ateljeekriitikot ovat kirjailijalle – ainakin minulle. Kukin heistä lukee tekstiä omalla tavallaan, kiinnittää huomiota eri asioihin. Kaikki eivät välttämättä pidä lainkaan tarinasta tai sen ihmisistä, toiset ovat niistä innoissaan enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan. Karstan tapauksessa pari 1.4:n ongelmaa nousi esiin useammankin kommenteissa: X:n kyseenalaisten toimien tapauksessa hänen ystäväpiiriinsä kiinnitettiin huomiota merkillisen vähän. Y puolestaan oli käsittämättömän hyvässä psyykkisessä kunnossa ollakseen viettänyt viimeiset viisi vuotta yksin – mutta hänen kertojan kanssa käymänsä pitkät keskustelut ovat toisaalta oleellisia kirjan tarinalle ja sen taustoille. Kertojan asenne Z:aan puolestaan muuttuu yllättävän totaalisesti yhden ainoan keskustelun jälkeen. Ensimmäisen ongelman ratkaisin irrottamalla X:n ystäväpiiristään: tämä tavallaan myös toi hänelle motivaatiota toimia kuten toimi, vaikka asiaa ei suoraan tekstissä sanotakaan. Y:n tapauksessa nostin kysymykseksi sen, onko hän todellakin ollut yksin – ja jos ei, niin missä muut ovat? Z:n (kertojan mielestä) epämiellyttäviä puolia alkoi näkyä lisää myös tarinan myöhemmissä vaiheissa.

Lisäksi vähensin ”ilmalukko”-sanan esiintymismääriä jokseenkin puoleen. Osittain tosin sillä keinolla, että nimesin uudelleen tietyntyyppiset ilmalukot ”paineoviksi” ja ”välikammioiksi”.

Olen huomannut ennenkin, että jossakin vaiheessa (alkuperäisversion) kirjoitusprosessia on pakko ruveta ajattelemaan: ”No, tää on nyt vaan tällainen välityö. Tehdään tää vauhdilla loppuun niin sitten pääsee suunnittelemaan niitä monitasoisempia ja hienompia romaaneja.” Karstan tapauksessahan minä pidin vielä reilun kuukauden tauon kesken kaiken, kun piti tehdä valmiiksi syksyllä aloitettu käännöstyö: sekin osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi. Paikoillaan jahnannut juonenkuljetus ja kirjoitusrytmi saivat aivan uutta vauhtia tauon jälkeen.

Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat onneksi löytäneet tästä ”välityöstäkin” myös tasoja, ja muuan jopa piti sitä tähänastisista parhaana kirjanani. Itsekin olen tykännyt tarinasta paljon enemmän palattuani sen ääreen pitkän tauon jälkeen. Versionumeroiden kasvaessa on myös sattunut silmiin sopivia paikkoja tuikata pikku detaljeja: esimerkiksi mitä juuri sillä aamiaisella syödään tai millaista uima-asua kertojahahmo käyttää. Minulla on jonninmoinen vastenmielisyys kuvailla ihmisten asuja tai esimerkiksi heidän ulkonäköään: edellinen on minusta liian fantsuu, ja jälkimmäinen tökkii muuten. Jos kertoja esimerkiksi  pitää jotakin henkilöä kauniina, kuvitelkoon lukija omasta mielestään kauniin ihmisen. Poikkeuksiakin on: Alshainin Omara Poitakin olemus kaksivärisiksi värjättyine hiuksineen ja kainalokarvoineen on peräisin eräästä unestani, ja päätyi siksi kirjaan asti. (Unihahmossa tosin oli enemmän piirteitä eräästä ystävästäni kuin mitä Omarassa – tai Leonin suhtautumisessa Omaraan.)

Viime päivinä olen palannut omaan, aiemmin kirjoitettuun tekstiini toisellakin tavalla. Päätin käännätyttää Tähtivaeltaja-lehdessä keväällä julkaistun ”Kolmekymmentä vuotta” -novellini englanniksi tutulla suomalaisen kirjallisuuden englannintajalla. Ideana on saada näytetekstiä Finnishwriters-sivustolle ja mahdollisesti muuhunkin vastaavanlaiseen promokäyttöön. Olen käynyt viime päivinä läpi Owen Witesmanin mainiota käännöstä ja samalla omaa tarinaani, joka onkin nyt aivan jotakin muuta kuin omaa tekstiäni. Kielenvaihdoksen myötä ”30 More Years” vaikuttaa vallan kiinnostavalta tarinalta: olisi mukava lukea tältä lupaavalta tieteiskirjailijalta lisääkin…

Viime aikoina on tullut myös harrastettua musiikin kanssa pläträämistä, ja hieman toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Olen kirjoittanut sekä Kotistudioon että Omaan studioon hyviä neuvoja rumpusetin äänittämisestä, vaikka en ole koskaan itse äänittänyt rumpusettiä. Nyt olen menettänyt poikuuteni siinäkin lajissa.

Minulle tyypilliseen tapaan noudatin (omia) vinkkejä tiettyyn pisteeseen asti ja käytin uusimmassa kirjaversiossa kuvailtua neljän mikin ”Glyn Johns -asettelua”, joka toimikin aivan niin hyvin kuin viisaammat ovat kertoneet. Tosin minulla ei ollut kahta identtistä isokalvoista kondensaattorimikrofonia, mutta onneksi venäläisen Oktavan (musta mikki pystyssä lattiatomin oikealla puolella) ja australialaisen Røden (korkeassa telineessä) epäsuhtainen pari on taajuusvasteeltaan riittävän lähellä toisiaan. Sain myös päähäni pistää ylimääräisen (halvan nauha-) mikin katonrajaan osoittamaan kohti virvelirumpua, ja siitä tietokoneelle tallentunut raita osoittautui ihan käyttökelpoiseksi. Äänityspaikka oli kyllä sitten sitäkin vääräoppisempi: entisen kasvihuoneen lasiseinät tuottivat kuitenkin vallan mainion, napakan rumpusoundin. Ongelmallisinta oli tilan heikko äänieristys: naapurustokin taatusti kuuli, että lähistöllä soitettiin rumpuja, joten sessiota ei olisikaan voinut järjestää muuten kuin arki-iltapäivänä. Muuten miltei idyllisen tilan toinen huono puoli alkoi näkyä iltapäivällä, kun aurinko rupesi paistamaan: sille on syynsä, miksi ”kasvihuoneilmiötä” kutsutaan ”kasvihuoneilmiöksi”…

Sunnuntaicover VII

·

Voi tietysti hyvin väittää, että tämä teos ei ole enää cover, vaan omaperäinen teos – eivätpähän nuo alkuperäisversioiden levyttäjätkään ole kovin tunnettuja siitä että olisivat aina kunnioittaneet tekijänoikeuksia viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen saakka.

Kuvanlaatu ei ole totisesti kaksinen, mutta älköön se häiritkö musiikkielämystä: Ladies and gentlemen – Tortelvis has entered the building!

Sunnuntaicover VI

·

Lienen kertonut tämän shown, albumin ja dvd:n tarinan ennenkin, joten lyhyesti: vuoden 2000 lähestyessä Playboy kyseli mm. Richard Thompsonin mielipidettä päättyvän vuosituhannen parhaista populaarisävelmistä. Thompson arveli – ilmeisesti aivan oikein – että oikeasti lehti halusi listan korkeintaan viimeisten viidenkymmenen vuoden suosikkihiteistä, joten hän otti teeman kirjaimellisesti: lista alkoi 1200-luvulta (”Summer Is Icumen In”) ja päättyi tähän:

Lehti ei julkaissut Thompsonin listaa, mutta Thompson alkoi tehdä keikkoja tämän mainion cover-listan puitteissa. Se nauhoitettiin ensin pelkästään netittyneille faneille tarkoitettuna omakustannealbumina, sittemmin myös (hieman eri biisilistalla) kahden cd:n ja dvd:n pakettina. Suosittelen!

Sunnuntaicover V

· 4 kommenttia ·

Tällä kertaa biisi, jota monet luultavasti pitävät nimenomaan The Clashin originaalina. Ei se ole, ei edes Bobby Fuller Fourin originaali, kuten Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvan alaviiteosa sarjan Rumba-aikoinaan minua valisti. Alkuperäisversion ”I Fought the Law’sta” teki Sonny Curtis ja (silloin jo entinen) Buddy Hollyn taustabändi the Crickets vuonna 1959.

Itse ehdin nähdä Clashista livenä valitettavasti vain sen vähän läyhäisen Cut the Crap -levyn tehneen kvintettikokoonpanon, jossa klassisesta kokoonpanosta olivat enää mukana laulaja/komppikitaristi Joe Strummer (1952-2002) ja basisti Paul Simonon. Pari postuumia livealbumia, From Here to Eternity ja vain muutamia viikkoja ennen klassisen kokoonpanon hajoamista äänitetty, viime vuonna julkaistu Live at Shea Stadium ovat osoittaneet, mihin kvartetti parhaimmillaan pystyi.

(Ja studiossahan Strummer, Simonon, Mick Jones ja Topper Headon ystävineen tekivät minun laskujeni mukaan toisen kahdesta maailman parhaasta rocklevystä: London Callingin. Ja monta muuta loistavaa äänitettä.)

Sunnuntaicover IV

·

Me M. A. Nummisen musiikin ystävät tunnemme tämän kappaleen tietenkin nimellä ”Amalia menee kumikavaljeerin kanssa saunaan”. Tällä kertaa esittäjänä kuitenkin Max Raabe und das Palast Orchester:

(En itse osaa saksaa, joten en tiedä kuinka lähellä Mauri Anteron suomennos on alkuperäistekstiä.)

Pipodiskon nimipäivä

·

Japanilainen elektroniikkajätti Sony julkisti tasan kolmekymmentä vuotta sitten, 1. heinäkuuta 1979, ensimmäisen kannettavan C-kasettisoittimensa, ensimmäisen Walkmanin. Kyse oli vain vähän C-kasettia isommasta, ainakin isoon taskuun mahtuvasta kasettisoittimen ja kuulokkeiden yhdistelmästä, joka muutti melkoisesti musiikin kuuntelemisen tapaa. Pitkän aikaa pipodiskokuulokkeista vuotavat diskantit olivat melkoinen riesa kaikissa julkuneuvoissa, ennenkuin kuuloketekniikan kehittyminen teki musiikin kuuntelusta oikeasti henkilökohtaista.

Itse taistelin vastaan pitkään. Kaveripiirissä pipodiskoja alkoi näkyä jo 80-luvun puolivälissä (kun hintataso oli laskenut opiskelijaystävälliseksi), mutta ajatus ympäristön äänien häivyttämisestä ja tällaisesta yksin kaikkien näkyvillä olemisesta kiusasi. Annoin periksi vasta aivan vuosikymmenen lopulla, kun sivaripaikakseni varmistui Muhos ja tiesin matkustavani seuraavan vuoden mittaan monta yhdeksäntuntista junamatkaa. Sen jälkeen pipodisko on ollut seurana myös lukemattomilla kävelyretkillä. Siihen oli helppo tottua. Kävellessä on mahdollista myös kuunnella musiikkia suhteellisen keskittyneesti (kunhan katsoo mihin kävelee), vastapainona yhä pahemmin inhoamalleni taustamusiikille.

Mutta tästä kaikesta huomaan kirjoittaneeni aiemminkin. Pipodiskoken yleisterminä ”ipod” on korvannut ”walkmanin”, mutta kyse on silti samasta, kolmekymmentä vuotta sitten alkaneesta jatkumosta.

Kaksi keikkaa, kaksi paikkaa

·

En ole koskaan ollut varsinainen Morrissey-fani, mutta sekä soolotuotantoa että vanhaa Smiths-kamaa on kyllä tunnut jonnin verran kuunneltua sitä mukaa kun levyjä on talouteemme ilmaantunut. Mielihyvin lähdin siis keikallekin, vaikka tunsinkin olevani porukassa jossain määrin sivullinen, kun en muista niiden hyvinäkään pitämieni biisien nimiä. (M ei yleensä valitse nimeksi sitä ilmeisintä kertsin säettä, näjetsen.)

Merikaapelihalli on keikkapaikkana hankala: kapea, pitkä ja betoniseinäinen halli. Musiikkia kuullakseen on yritettävä ujuttautua suhteellisen eteen, muuten kaiut tekevät äänestä silkkaa puuroa. Vaikea tila vaatii paljon myös miksaajalta ja bändiltä. Lämppärinä soittanut amerikkalaiskvartetti Doll and the Kicks kärsi melkoisesti akustiikasta, kun pirteä voimapop muuttui tasapaksuksi massaksi. Kappalevalinnat eivät ehkä olleet myöskään maailman onnistuneimpia, ryhmä tuntui paahtavan alusta loppuun suunnilleen samalla tempolla ja samalla asenteella.

Pääesiintyjän setti oli rakennettu taitavammin (ja hänellä oli arvatenkin myös paljon enemmän materiaalia, mistä poimia). Vaikka setti pysyttäytyi Morrisseyn ja Smithsin tuotannon rokkaavimmassa päässä, sävyt ja tempot vaihtelivat kiitettävästi. Erittäin toimiva, varma ja ammattimainen keikka, jossa tähden tuotantoa vähän huonomminkin tunteva viihtyi vallan mainiosti.

Lisäbonuksena mainio videokimara bändivaihdon aikana: ensin Sparks-hittivideo ”Lighten Up Morrissey” ja sitten pikainen videosukellus 60- ja 70-lukujen televisioituun rockhistoriaan: mukana mm. New York Dolls (jota useampikin lähellä seisova tuntui kuvittelevan Rollareiksi): tämä telkkari-livepätkä sai pohtimaan, miten paljon Hanoi Rocks ja 69 Eyes ovatkaan saaneet aineksia Dollseilta. Mukana oli myös hieno, ilmeisesti 60-luvun lopulla tehty mustavalkoinen, syksyisessä puistossa ja leikkikentän karusellissa kuvattu promopätkä, jossa minulle tuntematon kauniin nuoren naisen ja hämärästi tutun näköisten kolmen nuorukaisen yhtye esitti hienoa popsävelmää  – mutta keitä he olivat? Tunnistiko kukaan paikallaollut?

Jäin Morrisseyn yhtyeen esiintyessä useaankin kertaan pohdiskelemaan musiikkityylien rajojen liukumista. Mainio bändi kuulosti monessa kohtaa hyvinkin paljon parhaiden päivien The Clashilta, mutta silti musiikki ei ollut missään mielessä ”punkkia” tai edes ”uutta aaltoa” – ei räkäistä kätkätystä, vaan tyylikästä, ”vaihtoehtoista” rockahtavaa popmusiikkia. Perjantaina Samratin kanssa Sosiaalikeskus Satamassa soittanut hooceebändi Bloodshit Gutsfuck olisi kuulostanut 80-luvun asteikolla punkin sijaan metallilta – muuten paitsi biisien lyhyyden puolesta. 80-luvun alkupuolen uudesta metallista suurin osa kuulostaa nykyään melkoisen kepeältä ja epämetalliselta rallattelulta. (Paitsi tietenkin Motörhead, joka on aina kuulostanut vain ja ainoastaan Motörheadilta. Ja hyvä niin.)

Sosiaalikeskus Sataman miljöö oli yhtä betoninen, akustoimaton ja teollinen kuin Merikaapelihalli, mutta muuten varsin toisesta päästä kaupunkia: vallattu konttorirakennus graffitientäyteisine seinineen, pihamaalla nuotioita ja (aito) mustalaisleiri. ”Sali” hädin tuskin kaksi kertaa tavallisen olohuoneen kokoinen. Kontakti yleisön ja esiintyjien välillä oli varsin paljon konkreettisempi.

Minun suhteeni progressiiviseen rockiin muotoutui 1980-luvun puolivälissä. Yritin ties kuinka monetta kertaa diggailla ja kuunnella Yesin Relayeria ja Wigwamin Beingiä, kun tapahtui ahaa-elämys: ”Minun ei tarvitse pitää tällaisesta musiikista vain siksi että sen väitetään olevan hienoa!” On joitakin progeksi laskettuja ryhmiä joita olen kyllä senkin jälkeen kuunnellut vallan mielikseni: esimerkiksi King Crimson (ainakin osa tuotantoa) ja tietenkin maailman ensimmäinen ”ne ei osaa soittaa, ne tekee kaiken koneilla” -yhtye Pink Floyd. Focus, ainakin ne huumorintajuisemmat biisit. Sekä tietenkin Peter Gabrielin aikainen Genesis (lukuun ottamatta The Lamb Lies Down on Broadwayta, joka on minusta sietämätön levy). Ynnä Alamaailman Vasarat ja sen edeltäjä Höyry-Kone. Ja Samrat – eikä pelkästään siksi, että minulla on yhtyeeseen sukulaisuussuhteita.

Samratin (ainakin toistaiseksi) viimeinen keikka tapahtui vaatimattomahkoissa olosuhteissa noin kolmenkymmenen hengen yleisön joukossa, mutta homma toimi noissakin puitteissa. Musiikissa yhdistyy piirteitä metallista, kansanmusiikeista, jazzista, ambienteista tyyleistä ja muusta sellaisesta, joten minulle siinä on riittävästi tarttumapintaa ja viitteitä. Jos bändin musiikkia pitäisi kuvailla, mainitsisin edellisestä listasta ainakin Crimsonin, Vasarat ja Focusin,jos ei muuta niin laulaja-Turkan huilunsoiton takia. No, miksei Jethro Tullinkin. Samrat satsaa sitä paitsi enemmän kunnon meininkiin kuin ”katsokaa kuinka taitava minä olen” -päkellyssooloihin, joten siltäkin osin asenne on (minun kannaltani) kohdallaan. Mainiota. Perästä kuuluu.

Buzz raps!

·

Edellinen merkintä poiki runsaasti kommentteja – kiitoksia hyvästä keskustelusta!

Nyt kokeilemme musiikin rauhoittavaa voimaa. Tämän raidan ns. jippo on tietystikin se, että sillä räppäävä vanhempi herrasmies on Edwin ”Buzz” Aldrin, toinen Kuun pinnalla kävelleistä Apollo 11 -astronauteista:

Funny or Dien sivuilta löytyy myös lyhyt Making Of -videopätkä, jossa haastatellaan mukana olleita Snoop Doggya ja Talib Kwelia.