En ole koskaan ollut varsinainen Morrissey-fani, mutta sekä soolotuotantoa että vanhaa Smiths-kamaa on kyllä tunnut jonnin verran kuunneltua sitä mukaa kun levyjä on talouteemme ilmaantunut. Mielihyvin lähdin siis keikallekin, vaikka tunsinkin olevani porukassa jossain määrin sivullinen, kun en muista niiden hyvinäkään pitämieni biisien nimiä. (M ei yleensä valitse nimeksi sitä ilmeisintä kertsin säettä, näjetsen.)

Merikaapelihalli on keikkapaikkana hankala: kapea, pitkä ja betoniseinäinen halli. Musiikkia kuullakseen on yritettävä ujuttautua suhteellisen eteen, muuten kaiut tekevät äänestä silkkaa puuroa. Vaikea tila vaatii paljon myös miksaajalta ja bändiltä. Lämppärinä soittanut amerikkalaiskvartetti Doll and the Kicks kärsi melkoisesti akustiikasta, kun pirteä voimapop muuttui tasapaksuksi massaksi. Kappalevalinnat eivät ehkä olleet myöskään maailman onnistuneimpia, ryhmä tuntui paahtavan alusta loppuun suunnilleen samalla tempolla ja samalla asenteella.

Pääesiintyjän setti oli rakennettu taitavammin (ja hänellä oli arvatenkin myös paljon enemmän materiaalia, mistä poimia). Vaikka setti pysyttäytyi Morrisseyn ja Smithsin tuotannon rokkaavimmassa päässä, sävyt ja tempot vaihtelivat kiitettävästi. Erittäin toimiva, varma ja ammattimainen keikka, jossa tähden tuotantoa vähän huonomminkin tunteva viihtyi vallan mainiosti.

Lisäbonuksena mainio videokimara bändivaihdon aikana: ensin Sparks-hittivideo ”Lighten Up Morrissey” ja sitten pikainen videosukellus 60- ja 70-lukujen televisioituun rockhistoriaan: mukana mm. New York Dolls (jota useampikin lähellä seisova tuntui kuvittelevan Rollareiksi): tämä telkkari-livepätkä sai pohtimaan, miten paljon Hanoi Rocks ja 69 Eyes ovatkaan saaneet aineksia Dollseilta. Mukana oli myös hieno, ilmeisesti 60-luvun lopulla tehty mustavalkoinen, syksyisessä puistossa ja leikkikentän karusellissa kuvattu promopätkä, jossa minulle tuntematon kauniin nuoren naisen ja hämärästi tutun näköisten kolmen nuorukaisen yhtye esitti hienoa popsävelmää  – mutta keitä he olivat? Tunnistiko kukaan paikallaollut?

Jäin Morrisseyn yhtyeen esiintyessä useaankin kertaan pohdiskelemaan musiikkityylien rajojen liukumista. Mainio bändi kuulosti monessa kohtaa hyvinkin paljon parhaiden päivien The Clashilta, mutta silti musiikki ei ollut missään mielessä ”punkkia” tai edes ”uutta aaltoa” – ei räkäistä kätkätystä, vaan tyylikästä, ”vaihtoehtoista” rockahtavaa popmusiikkia. Perjantaina Samratin kanssa Sosiaalikeskus Satamassa soittanut hooceebändi Bloodshit Gutsfuck olisi kuulostanut 80-luvun asteikolla punkin sijaan metallilta – muuten paitsi biisien lyhyyden puolesta. 80-luvun alkupuolen uudesta metallista suurin osa kuulostaa nykyään melkoisen kepeältä ja epämetalliselta rallattelulta. (Paitsi tietenkin Motörhead, joka on aina kuulostanut vain ja ainoastaan Motörheadilta. Ja hyvä niin.)

Sosiaalikeskus Sataman miljöö oli yhtä betoninen, akustoimaton ja teollinen kuin Merikaapelihalli, mutta muuten varsin toisesta päästä kaupunkia: vallattu konttorirakennus graffitientäyteisine seinineen, pihamaalla nuotioita ja (aito) mustalaisleiri. ”Sali” hädin tuskin kaksi kertaa tavallisen olohuoneen kokoinen. Kontakti yleisön ja esiintyjien välillä oli varsin paljon konkreettisempi.

Minun suhteeni progressiiviseen rockiin muotoutui 1980-luvun puolivälissä. Yritin ties kuinka monetta kertaa diggailla ja kuunnella Yesin Relayeria ja Wigwamin Beingiä, kun tapahtui ahaa-elämys: ”Minun ei tarvitse pitää tällaisesta musiikista vain siksi että sen väitetään olevan hienoa!” On joitakin progeksi laskettuja ryhmiä joita olen kyllä senkin jälkeen kuunnellut vallan mielikseni: esimerkiksi King Crimson (ainakin osa tuotantoa) ja tietenkin maailman ensimmäinen ”ne ei osaa soittaa, ne tekee kaiken koneilla” -yhtye Pink Floyd. Focus, ainakin ne huumorintajuisemmat biisit. Sekä tietenkin Peter Gabrielin aikainen Genesis (lukuun ottamatta The Lamb Lies Down on Broadwayta, joka on minusta sietämätön levy). Ynnä Alamaailman Vasarat ja sen edeltäjä Höyry-Kone. Ja Samrat – eikä pelkästään siksi, että minulla on yhtyeeseen sukulaisuussuhteita.

Samratin (ainakin toistaiseksi) viimeinen keikka tapahtui vaatimattomahkoissa olosuhteissa noin kolmenkymmenen hengen yleisön joukossa, mutta homma toimi noissakin puitteissa. Musiikissa yhdistyy piirteitä metallista, kansanmusiikeista, jazzista, ambienteista tyyleistä ja muusta sellaisesta, joten minulle siinä on riittävästi tarttumapintaa ja viitteitä. Jos bändin musiikkia pitäisi kuvailla, mainitsisin edellisestä listasta ainakin Crimsonin, Vasarat ja Focusin,jos ei muuta niin laulaja-Turkan huilunsoiton takia. No, miksei Jethro Tullinkin. Samrat satsaa sitä paitsi enemmän kunnon meininkiin kuin ”katsokaa kuinka taitava minä olen” -päkellyssooloihin, joten siltäkin osin asenne on (minun kannaltani) kohdallaan. Mainiota. Perästä kuuluu.