Kategoria: musiikki

T.T. R.I.P.

·

Tämä Roskilden festivaaleilla Tanskassa vuonna 1983 ottamani valokuva on ollut blogissa ennenkin, silloin kun Pekka Pohjola kuoli. Nyt se on tässä siksi että myös oikealla puolella seisova kitaristi/tuottaja T. T. Oksala on kuollut.

T. T. Oksalasta tuli 80-luvun alussa oikeastaan ensimmäinen suomalainen tuottajatähti, jonka nimi levyn kannessa sai tuntemattomammankin bändin albumin myymään paremmin. Eikä aiheetta.

Itselleni suuri ahaa-elämys oli T.T:n tuottama Sielun Veljien l’Amourha -LP. Diggailin bändiä hillittömästi ja kävin keikoilla aina kun pääsin, ostin levytkin heti kun ne ilmestyivät (tai heti kun oli rahaa). Levyt tuntuivat kuitenkin aina pettymyksiltä: ne kuulostivat vaisuilta ja ponnettomilta verrattuna keikkojen šamanistiseen voimallisuuteen. Levyt äänittänyt loistava keikkamiksaaja Hessu Iso-Ahola oli tallentanut soittimet ja laulut sellaisina kuin studion mikrofonit ne kuulivat. Ei keikkayleisö kuullut musiikkia koskaan sellaisena – etenkään, kun vielä tuohon aikaan monet studiot tehtiin 70-luvun muodin mukaisesti mahdollisimman kaiuttomiksi. Keikalla musiikissa soi bändin lisäksi myös tila, sali, mäenrinne, festivaalikentän mutalammikko. T.T. tajusi että saman vaikutelman saamiseksi levylle ei riittänyt pelkkä tallentaminen. Myöhemmin 80-luvulla digitaalikaikujen ja kompressorien käyttö karkasi totaalisesti lapasesta, mutta T.T. osasi tehdä homman niin, että äänikuva istui musiikkiin. Kuuntelin l’Amourhaa melkein tippa linssissä: ”Lopultakin nää kuulostaa siltä kuin näiden pitää!”

Näihin aikoihin tuottajan rooli alkoi muutenkin kasvaa myös suomalaisten äänitteiden teossa. Tuottaja alkoi piipahdella jo hyvän aikaa ennen studiosessioita treenikämpällä ja keikoilla fundeeraamassa sovituksia bändin kanssa, levybudjetit antoivat tilaa ja studioaikaa pienimuotoisille äänikokeiluillekin. Jossakin mielessä äänitteestä tuli aivan oma taidemuotonsa, jolla kyllä oli useinmiten tekemistä esittävän säveltaiteen kanssa, mutta jossa käytössä oli melkoisen erilainen työkalupakki ja jonka ilmaisukin alkoi eriytyä. (Myöhemminhän studioilmaisua on tuotu keikoille ns. taustanauhojen ja samplereiden avulla, eikä kovinkaan usein erityisen onnistuneesti.) T.T. oli avaamassa kuulijakunnankin silmiä studion mahdollisuuksiin.

Melkein kädestä pitäen

·

Näin vuodenvaihteen lähestyessä on tapana uusia kuvioita alkavalle vuodelle. Jos kiinnostaa kitaransoitto ja kaipaa konkreettisia tuloksia, oman soittimen rakentaminen on ainakin omalla kohdallani osoittautunut erinomaisen palkitsevaksi puuhaksi. Totta kyllä homma ei oikein onnistu opiskelijasolussa tai muussa pienessä kämpässä – tiedän ihmisiä jotka rakentavat instrumenttejaan parvekkeella tai kylpyhuoneessa, mutta näillä ihmisillä on ilmeisesti tosi pitkäpinnaisia puolisoita. Mutta jos on nikkarointitila, pari työkalua ja intoa… nyt puuhaan on tarjolla myös erinomainen suomenkielinen opaskirja.

Arvostettu Kangasalalainen soitinrakennuspaja Korpi Instruments on nimittäin tehnyt vastikään kulttuuriteon ja kustantanut neljän kokeneen soitinrakentajan, Anssi Nuutisen, Petri Jaakkosen, Tuomas Erikssonin ja Toni Reinikan kirjan Sähkökitaran rakentaminen. Olen oman puuhasteluni tueksi lukenut nivaskan amerikkalaisperuisia kitaranrakennusoppaita ja täytyy sanoa, että tämän kirjan ääressä kelpaa olla ylpeä suomalainen. Ensinnäkin kirja saa pisteet visuaalisesta toteutuksestaan. Ulkomaanpelleopusten suttuisia, huonosti kuvattuja ja heikosti rasteroituja mustavalkokuvia tihrustelleet silmät totisesti lepäävät tämän kirjan selkeässä, havainnollisessa, hyvin valaistussa värikuvituksessa. Tällaisessa opaskirjassa kuvitus ei ole nimittäin pelkkää esteettistä ekstraa, vaan aivan oleellinen osa sisältöä.

Tekijät ovat valinneet sitä paitsi erinomaisen lähtökohdan: kirja keskittyy yhden tietyn kitaramallin rakentamiseen. Näin homma pysyy johdonmukaisena ja selkeänä, vaikka mukana on myös muutama yleinen variaatio kyseisestä kitarasta. Sitä paitsi kitaramallin esikuvana on Fender Telecaster, tuo rock-kitaroiden isoäiti ja anoppi – periaatteessa hyvin simppeli soitin, joka kuitenkin taitavissa käsissä taipuu vaikka mihin.

Yhteen malliin keskittyminen mahdollistaa kirjalle myös sellaisen lisäbonuksen, jota ihan joka soitinrakennusoppaassa ei olekaan: takakannen sisätaskusta löytyvät laadukkaat, täysikokoiset Telecaster-tyylisen kitaran kaaviopiirrustukset, joten mittoja ja mittasuhteita ei kenenkään tarvitse arvailla tai mittailla epämääräisistä nettikuvista.

Tele on oiva valinta sikälikin, että soittimen modulaarinen rakenne on maailman sivu mahdollistanut lukemattomia erilaisia muuntelu- ja virittelymahdollisuuksia. Piirrustuksia voi käyttää pohjana hyvinkin erityyppiseen soittimeen.

Kirjan teksti on erinomaisen selkeätä ja hyvin toimitettua, mikä ei läheskään aina ole mikään itsestäänselvyys tämän kaltaisissa teoksissa. Tekijöillä on mielipiteitä kitaroista ja niiden rakentamisesta, joskus jyrkkiäkin, ja he ilmaisevat näkemyksensä suoraan, joten lukijan on helppo olla joko samaa tai eri mieltä. Kuvissa ja tekstissä käytettyjen työvälineiden ja laitteiden määrä voi aloittelijasta vaikuttaa pyörryttävältä ja tolkuttoman kalliilta, mutta yleensä mukana on myös ehdotuksia siitä miten homman voi tehdä pienemmällä laite- ja työkalusatsauksella. Mukana on myös vinkkejä siitä, miten erinäisiä kitaranrakennuksen erikoisvälineitä voi rakentaa itse.

Itse muutamia sähkösoittimia rakentaneena opin tästä paljon uutta, sain ikään kuin henkistä vahvistusta muutamille itse kehittelemilleni ratkaisuille (joko siksi että tekijät suosittelivat samaa tai eivät, mutta perustelivat kantansa), minkä lisäksi kirja herätti kiinnostusta esimerkiksi sellaiseen toistaiseksi välttelemääni soitinrakennuksen osa-alueeseen kuin kitaramikrofonien rakentaminen. Erinomainen lähdeteos. Suosittelen hyvin, hyvin lämpimästi. Ison ja arvostetun kulttuuripalkinnon arvoinen teos. Kirjaa voi tilata suoraan Korpi Instrumentsista 59 eurolla.

Niin, tosiaan, Telecasteriahan minulla ei ole ollutkaan sen jälkeen kun tulin myyneeksi sen hienon mustan Double Eagle -Telen, jonka omistin joskus 80-luvun lopulla…

Juoskaa!

·

Laitetaanpas tähän väliin vähän klassista musiikkia vuodelta 1980.

Maukka Perusjätkää ei ehkä otettu kauhean vakavasti uuden aallon artistina – hän oli siihen aivan liian avoimesti tuote – mutta kyllä hänellä hetkensä oli. Muistan jääneeni katsomaan Kaivarin keikkaan loppuun asti ihan vain nähdäkseni, kestääkö Maukan ääni esityksen loppuun asti.

Nykyään Maukan olemuksen aggressiivisuus vielä korostuu, mutta osittain väärästä syystä. Ei Maukka mikään ituhippi ollut, muttei skinheadikaan. Rasistinen versio skiniaatteesta rantautui Suomeen vasta monta vuotta myöhemmin.

Tässä klipissä on tietysti muutenkin ns. historian siipien havinaa. Maukan bändistä on helppo tunnistaa saksofonisti Michael Monroe, ja miksei myös taustalaulajatar/tanssijatar Kaija Koo. Flying V -kitaralla sooloileva kaunis poika on Andy McCoy. Toinen, vaalea kitaristi näyttää Jimi Suménilta.

Pihvisydän on poissa

·

Viime sunnuntain Captain Beefheart -videon yhteydessä uumoilin, että huhut hänen MS-taudistaan saattaisivat olla vain huhua. Näin ei ollut, sillä päivän uutisissa 69-vuotiaan Don Van Vlietin kuolinsyyksi on ilmoitettu nimenomaan multippeliskleroosin aiheuttamat komplikaatiot.

Näin originaaleja musiikintekijöitä – tai kuvataiteilijoita – ei synny kovin usein. Ilman Captain Beefheart & His Magic Bandia moderni särmikkäämpi musiikki saattaisi kuulostaa kovin toisenlaiselta. Silinteri pois päästä ja kunniaa.

Leppoisaa

·

Lumen keskelle, huonosti kolatun kantakaupungin perukoille Savoy-teatteriin oli saapunut tavallista suppeampi yleisö, mutta riittävästi kuitenkin hyvää keikkatunnelmaa varten. Eikä illan artisti totisesti tunnelmaa pilannut.

Eric Bibb asteli lavalle itsekseen akustisen kitaran kanssa, kävi vääntämässä virvelirummun maton pois rämisemästä ja soitteli pari kappaletta itsekseen ennen kuin kutsui seurakseen kitaristi Staffan Astnerin. Tällä kesällä Porissakin nähdyllä duolla soitettiin sitten pari biisiä, ennen kuin mukaan kutsuttiin basisti- ja rumpaliveljekset Sven ja Per Lindvall. Väliajan jälkeen Eric Bibb asteli lavalle itsekseen akustisen kitaran kanssa, kävi vääntämässä virvelirummun maton pois rämisemästä ja soitteli yhden rallin itsekseen ennen kuin kutsui seurakseen kitaristi Staffan Astnerin. Tällä duolla soitettiin sitten yksi laulu ennen kuin mukaan kutsuttiin basisti- ja rumpaliveljekset Sven ja Per Lindvall.

Bibbissä on minun korvaani paljon samaa kuin vaikkapa Taj Mahalissa. Molemmat lähtevät vahvasta, hyvin sisäistetystä bluesperinteestä, mutta pitävät korvat ja silmät auki muullekin musiikille. Molemmilla on myös taito laulaa lämpimän intiimisti. Toisaalta Bibbin tavasta kompata akustisella – etenkin bändin kanssa – on samanlaista terävää perkussiivisuutta kuin vaikkapa Ani DiFrancolla. Molempien tavoin Bibb on erinomainen lauluntekijä. Asiaan kuuluu myös leppoisa jutustelu kappaleiden välillä. Nyttemmin suomalaistunut Bibb kertoi muun muassa ensimmäisestä kosketuksestaan Helsinkiin – kyläreissusta toisen blues-expatin, pianisti/lauluntekijälegenda Eddie Boydin kotiin Helsinginkadulle ja isännän kotitilaltaan salakuljettamasta kurpitsasta tehdystä piirakasta.

Savoyn akustiikka pisti parastaan konsertissa, jonka yleisvolyymin hiljaisuuden tajusi vasta silloin, kun Bibb puhui jotakin kaukana mikrofonista tai viritti kitaraansa ilman vahvistusta: molemmat kuuluivat katsomoon mainiosti ilman sähkön apuakin. Tavattoman sympaattinen ja miellyttävä ilta. Bibbin viimeisenä encorena soittama perinteikäs spirituaali ”Wayfaring Stranger” toi tosin minun ja ikätoverieni mieleen laulun teemaa kovasti lainailleen Orso Maria Guerrinin laulaman tunnussävelmän ”I Wanna Go” televisiosarjasta Lumikenttien kutsu…

Mutta, säätilan huomioon ottaen, assosiaatio oli vallan passeli.

”Sähköisyys on sitä että kerää pölyä”

·

Tänä sunnuntaina saatte kuullaksenne musiikkia, jota esimerkiksi Tom Waits on jossakin elämänsä vaiheessa kuunnellut vähän liiankin kanssa.

Näissä absurdeissa rantalomatunnelmissa musisoiva orkesteri Captain Beefheart and His Magic Band sikisi samoista Yhdysvaltain länsirannikon rhythm and bluesia avantgardempaan suuntaan vääntävistä ympyröistä, joista ovat peräisin myös Frank Zappa, Little Feat ja lyhytaikaiseksi kokoonpanoksi jäänyt Rising Sons, jonka laulajakitaristi Taj Mahal ja soolokitaristi Ry Cooder piipahtivat myös Beefheartin klassisen esikoisalbumin Safe as Milk sessioissa vuonna 1967. Samalta albumilta on peräisin tämä klassikko nimeltä ”Electricity”.

Tähän aikaan (rhythm and) blues oli muuttumassa taitavien kitaristien ”katsokaa kuinka hyvin minä osaan soittaa” -muniinpuhalteluksi, joten Beefheartin paluu sisäsiistiytyneen musiikkityylin arvaamattomille, pelottaville ja rujoille juurille oli enemmänkin kuin vain tervetullutta. Kokoonpano jatkoi, muodossa tai toisessa, aina 1980-luvun puoliväliin asti, jolloin ainoa vakijäsen, laulaja/lauluntekijä Don van Vliet kyllästyi lopullisesti ja on sittemmin keskittynyt kuvataiteeseen. Hänen on huhuttu kärsivän MS-taudista, mutta kyseessä saattaa olla myös ihan tavallinen erakoituneista muusikoista levitellyn huhun muunnelma. (Viime keväänä suomentamani ja alkuvuodesta ilmestyvä Nick Hornbyn Juliet, riisuttuna leikittelee paljon juuri tällaisilla myyteillä, joten suonette anteeksi pikku kyynisyyteni.)

Harkittua remellystä

· 2 kommenttia ·

Erinomainen kreikkalaisateria ja loistava konsertti olivat vallan mainio tapa juhlistaa nationalismin uhrien muistopäivää. Ateria venähti vain sen verran, että ensimmäinen artisti Alain Johannes jäi viimeistä biisiään lukuun ottamatta näkemättä. Sääli, tuttavan kommentin perusteella kyseessä oli vaikuttava soolosetti. Toisena esiintynyt Devotchka puolestaan kärsi pahasti Kulttuuritalon kelvottomasta alvaraaltoakustiikasta, mutta onnistui silti vaikuttamaan kiinnostavalta, ennen kaikkea omalaatuisten soitinkombinaatioidensa osalta. Thereminin ja tuuban yhdistelmä saa kummasti tylsänkin laulun vaikuttamaan huomattavan paljon vähemmän tylsältä!

Mutta paikalle oli tietenkin tultu katsomaan ennen kaikkea Gogol Bordelloa. Kahta päivää vaille tasan kolmen vuoden takaisen Tavastian-konsertin jälkeen tiesimmekin odottaa kunnon meininkiä – samoin muu yleisö. Bileet lähtivät käyntiin heti bändin astuessa lavalle ja pitkästä, pitkästä aikaa Kulttuuritalolla haisi kunnolla hiki, kun täysi permannollinen yleisöä jorasi sen minkä ahtaudessa pystyi.

Jälleen kerran täytyy ihailla bändin ammattitaitoa: meininki vaikuttaa välillä lähestulkoon holtittomalta känniremellykseltä, mutta on kaikkea muuta: yhteissoitto on tiukkaa kuin hansikas, sovitukset viimeistä pilkkua myöten viilattuja, ilmeisesti jopa spontaanin oloinen lavaliikehdintä ainakin jossain määrin suunniteltua. Se ei näytä eikä kuulosta sellaiselta, ja siinä on sen voima. Se välittää paremmin ja enemmän iloa ja bailumentaliteettia kuin ”aito” koheltaminen. Gogol Bordellolla alkaa olla nykyään niin paljon vahvoja lauluja, että niiden hukkaaminen löysään jammailuun olisikin suuri sääli. Myös lavalla piipahdelleet lukuisat koti- ja ulkomaiset vieraat osasivat asennoitua yhtä professionaalin kurinalaisella hauskanpidon hengellä, joten homma toimi. Taidehan on, pohjimmiltaan, illuusiota. Kai. Ainakin joskus. Joka tapauksessa meillä kaikilla tuntui olevan todella loistava ilta.

Alvar Aalto teki jälleen parhaansa hukuttaakseen soiton detaljit ja aika hyvin siinä onnistuikin, mutta oleellinen välittyi – etenkin loppukeikasta äänenvoimakkuus kyllä alkoi lähestyä turhan ison rajamaita.