Kategoria: musiikki

Mick Karn 1958–2011

Aikanaan Rumban avustajana tulin jutelleeksi puhelimessa ja joskus kasvokkainkin useammankin todella merkittävän musiikintekijän kanssa. Silti muistan vain kaksi kertaa, jolloin olen jäänyt puhelinhaastattelun jälkeen kirjaimellisesti tuijottamaan luuria ja miettimään: ”Jumaliste, mä olen just puhunut puoli tuntia sen tyypin kanssa!” Toinen oli J. J. Cale, toinen oli Mick Karn.

Karn oli tulossa Suomeen keikalle Alicen yhtyeessä, johon kuuluivat myös hänen vanhat Japan-bändikaverinsa Steve Jansen ja Richard Barbieri. Komea bändi, hieno laulajatar/lauluntekijä ja loistava keikka. Ja huikea basisti. Ja se jäi ainoaksi kerraksi, jolloin näin Mick Karnin livenä. Tämänaamuisen uutisen mukaan pitkään syöpää sairastanut Mick Karn on kuollut 52-vuotiaana.

Nuotinlukutaidottomuudestaan ja teoriatietämättömyydestään miltei legendaarinen, itseoppinut Karn teki valtavan vaikutuksen nuoreen basistinalkuun 80-luvun alkupuolella. Vaikka itsekin soitan nauhatonta bassoa, en ole ikinä oppinut soittamaan kuin Karn enkä ole oikeastaan koskaan edes yrittänyt. Hänen soittotyylinsä on niin ainutlaatuisen omintakeista – ja teknisesti haastavaa. Mutta se aukaisi ahdasmielisen nuoren korvia monenlaisille musiikillisille ilmaisukeinoille. Ja bassonsoiton lukemattomille mahdollisuuksille.

Juutuubista löytyi ilmeisesti Hollannin televisiolle kuvattu ”Bestial Cluster” -esitys. Kappale on samannimiseltä levyltä, ja tälläkin kertaa Jansen ja Barbieri ovat mukana.

Perusasioiden äärellä

Vaihteeksi klassista musiikkia. Son House on (1902–88) on poissa, mutta hänen musiikkinsa elää.

Kitaristiminä kiinnittää huomiota Housen voimalliseen, perkussiiviseen soittotyyliin: Ani DiFrancohan käyttää oikeaa kättään oikeastaan aika samaan tyyliin, ja hänellä on tapana kietoa teipata sormensa sähköteipillä etteivät ne olisi aivan riekaleina keikan jälkeen. Omistan itsekin samankaltaisen resonaattorikitaran eli dobron (tosin omassa Regalissani on puukoppa), ja voin vain kuvitella, millaista volaa jo muutenkin kovaäänisestä soittimimesta lähtee tuollaisella takomisella. Eikä sen jälkeen voi kuin ihmetellä, miten kovaa House oikein laulaa kuuluakseen noin hyvin kitaransa möykän keskeltä…

Mutta hänhän olikin kehittänyt tyylinsä soittaessaan etelässä tanssikeikkoja mies–kitara–jakkara-kokoonpanolla. Ilman vahvistinlaitteita.

T.T. R.I.P.

Tämä Roskilden festivaaleilla Tanskassa vuonna 1983 ottamani valokuva on ollut blogissa ennenkin, silloin kun Pekka Pohjola kuoli. Nyt se on tässä siksi että myös oikealla puolella seisova kitaristi/tuottaja T. T. Oksala on kuollut.

T. T. Oksalasta tuli 80-luvun alussa oikeastaan ensimmäinen suomalainen tuottajatähti, jonka nimi levyn kannessa sai tuntemattomammankin bändin albumin myymään paremmin. Eikä aiheetta.

Itselleni suuri ahaa-elämys oli T.T:n tuottama Sielun Veljien l’Amourha -LP. Diggailin bändiä hillittömästi ja kävin keikoilla aina kun pääsin, ostin levytkin heti kun ne ilmestyivät (tai heti kun oli rahaa). Levyt tuntuivat kuitenkin aina pettymyksiltä: ne kuulostivat vaisuilta ja ponnettomilta verrattuna keikkojen šamanistiseen voimallisuuteen. Levyt äänittänyt loistava keikkamiksaaja Hessu Iso-Ahola oli tallentanut soittimet ja laulut sellaisina kuin studion mikrofonit ne kuulivat. Ei keikkayleisö kuullut musiikkia koskaan sellaisena – etenkään, kun vielä tuohon aikaan monet studiot tehtiin 70-luvun muodin mukaisesti mahdollisimman kaiuttomiksi. Keikalla musiikissa soi bändin lisäksi myös tila, sali, mäenrinne, festivaalikentän mutalammikko. T.T. tajusi että saman vaikutelman saamiseksi levylle ei riittänyt pelkkä tallentaminen. Myöhemmin 80-luvulla digitaalikaikujen ja kompressorien käyttö karkasi totaalisesti lapasesta, mutta T.T. osasi tehdä homman niin, että äänikuva istui musiikkiin. Kuuntelin l’Amourhaa melkein tippa linssissä: ”Lopultakin nää kuulostaa siltä kuin näiden pitää!”

Näihin aikoihin tuottajan rooli alkoi muutenkin kasvaa myös suomalaisten äänitteiden teossa. Tuottaja alkoi piipahdella jo hyvän aikaa ennen studiosessioita treenikämpällä ja keikoilla fundeeraamassa sovituksia bändin kanssa, levybudjetit antoivat tilaa ja studioaikaa pienimuotoisille äänikokeiluillekin. Jossakin mielessä äänitteestä tuli aivan oma taidemuotonsa, jolla kyllä oli useinmiten tekemistä esittävän säveltaiteen kanssa, mutta jossa käytössä oli melkoisen erilainen työkalupakki ja jonka ilmaisukin alkoi eriytyä. (Myöhemminhän studioilmaisua on tuotu keikoille ns. taustanauhojen ja samplereiden avulla, eikä kovinkaan usein erityisen onnistuneesti.) T.T. oli avaamassa kuulijakunnankin silmiä studion mahdollisuuksiin.

Melkein kädestä pitäen

Näin vuodenvaihteen lähestyessä on tapana uusia kuvioita alkavalle vuodelle. Jos kiinnostaa kitaransoitto ja kaipaa konkreettisia tuloksia, oman soittimen rakentaminen on ainakin omalla kohdallani osoittautunut erinomaisen palkitsevaksi puuhaksi. Totta kyllä homma ei oikein onnistu opiskelijasolussa tai muussa pienessä kämpässä – tiedän ihmisiä jotka rakentavat instrumenttejaan parvekkeella tai kylpyhuoneessa, mutta näillä ihmisillä on ilmeisesti tosi pitkäpinnaisia puolisoita. Mutta jos on nikkarointitila, pari työkalua ja intoa… nyt puuhaan on tarjolla myös erinomainen suomenkielinen opaskirja.

Arvostettu Kangasalalainen soitinrakennuspaja Korpi Instruments on nimittäin tehnyt vastikään kulttuuriteon ja kustantanut neljän kokeneen soitinrakentajan, Anssi Nuutisen, Petri Jaakkosen, Tuomas Erikssonin ja Toni Reinikan kirjan Sähkökitaran rakentaminen. Olen oman puuhasteluni tueksi lukenut nivaskan amerikkalaisperuisia kitaranrakennusoppaita ja täytyy sanoa, että tämän kirjan ääressä kelpaa olla ylpeä suomalainen. Ensinnäkin kirja saa pisteet visuaalisesta toteutuksestaan. Ulkomaanpelleopusten suttuisia, huonosti kuvattuja ja heikosti rasteroituja mustavalkokuvia tihrustelleet silmät totisesti lepäävät tämän kirjan selkeässä, havainnollisessa, hyvin valaistussa värikuvituksessa. Tällaisessa opaskirjassa kuvitus ei ole nimittäin pelkkää esteettistä ekstraa, vaan aivan oleellinen osa sisältöä.

Tekijät ovat valinneet sitä paitsi erinomaisen lähtökohdan: kirja keskittyy yhden tietyn kitaramallin rakentamiseen. Näin homma pysyy johdonmukaisena ja selkeänä, vaikka mukana on myös muutama yleinen variaatio kyseisestä kitarasta. Sitä paitsi kitaramallin esikuvana on Fender Telecaster, tuo rock-kitaroiden isoäiti ja anoppi – periaatteessa hyvin simppeli soitin, joka kuitenkin taitavissa käsissä taipuu vaikka mihin.

Yhteen malliin keskittyminen mahdollistaa kirjalle myös sellaisen lisäbonuksen, jota ihan joka soitinrakennusoppaassa ei olekaan: takakannen sisätaskusta löytyvät laadukkaat, täysikokoiset Telecaster-tyylisen kitaran kaaviopiirrustukset, joten mittoja ja mittasuhteita ei kenenkään tarvitse arvailla tai mittailla epämääräisistä nettikuvista.

Tele on oiva valinta sikälikin, että soittimen modulaarinen rakenne on maailman sivu mahdollistanut lukemattomia erilaisia muuntelu- ja virittelymahdollisuuksia. Piirrustuksia voi käyttää pohjana hyvinkin erityyppiseen soittimeen.

Kirjan teksti on erinomaisen selkeätä ja hyvin toimitettua, mikä ei läheskään aina ole mikään itsestäänselvyys tämän kaltaisissa teoksissa. Tekijöillä on mielipiteitä kitaroista ja niiden rakentamisesta, joskus jyrkkiäkin, ja he ilmaisevat näkemyksensä suoraan, joten lukijan on helppo olla joko samaa tai eri mieltä. Kuvissa ja tekstissä käytettyjen työvälineiden ja laitteiden määrä voi aloittelijasta vaikuttaa pyörryttävältä ja tolkuttoman kalliilta, mutta yleensä mukana on myös ehdotuksia siitä miten homman voi tehdä pienemmällä laite- ja työkalusatsauksella. Mukana on myös vinkkejä siitä, miten erinäisiä kitaranrakennuksen erikoisvälineitä voi rakentaa itse.

Itse muutamia sähkösoittimia rakentaneena opin tästä paljon uutta, sain ikään kuin henkistä vahvistusta muutamille itse kehittelemilleni ratkaisuille (joko siksi että tekijät suosittelivat samaa tai eivät, mutta perustelivat kantansa), minkä lisäksi kirja herätti kiinnostusta esimerkiksi sellaiseen toistaiseksi välttelemääni soitinrakennuksen osa-alueeseen kuin kitaramikrofonien rakentaminen. Erinomainen lähdeteos. Suosittelen hyvin, hyvin lämpimästi. Ison ja arvostetun kulttuuripalkinnon arvoinen teos. Kirjaa voi tilata suoraan Korpi Instrumentsista 59 eurolla.

Niin, tosiaan, Telecasteriahan minulla ei ole ollutkaan sen jälkeen kun tulin myyneeksi sen hienon mustan Double Eagle -Telen, jonka omistin joskus 80-luvun lopulla…

Juoskaa!

Laitetaanpas tähän väliin vähän klassista musiikkia vuodelta 1980.

Maukka Perusjätkää ei ehkä otettu kauhean vakavasti uuden aallon artistina – hän oli siihen aivan liian avoimesti tuote – mutta kyllä hänellä hetkensä oli. Muistan jääneeni katsomaan Kaivarin keikkaan loppuun asti ihan vain nähdäkseni, kestääkö Maukan ääni esityksen loppuun asti.

Nykyään Maukan olemuksen aggressiivisuus vielä korostuu, mutta osittain väärästä syystä. Ei Maukka mikään ituhippi ollut, muttei skinheadikaan. Rasistinen versio skiniaatteesta rantautui Suomeen vasta monta vuotta myöhemmin.

Tässä klipissä on tietysti muutenkin ns. historian siipien havinaa. Maukan bändistä on helppo tunnistaa saksofonisti Michael Monroe, ja miksei myös taustalaulajatar/tanssijatar Kaija Koo. Flying V -kitaralla sooloileva kaunis poika on Andy McCoy. Toinen, vaalea kitaristi näyttää Jimi Suménilta.

Pihvisydän on poissa

Viime sunnuntain Captain Beefheart -videon yhteydessä uumoilin, että huhut hänen MS-taudistaan saattaisivat olla vain huhua. Näin ei ollut, sillä päivän uutisissa 69-vuotiaan Don Van Vlietin kuolinsyyksi on ilmoitettu nimenomaan multippeliskleroosin aiheuttamat komplikaatiot.

Näin originaaleja musiikintekijöitä – tai kuvataiteilijoita – ei synny kovin usein. Ilman Captain Beefheart & His Magic Bandia moderni särmikkäämpi musiikki saattaisi kuulostaa kovin toisenlaiselta. Silinteri pois päästä ja kunniaa.

Leppoisaa

Lumen keskelle, huonosti kolatun kantakaupungin perukoille Savoy-teatteriin oli saapunut tavallista suppeampi yleisö, mutta riittävästi kuitenkin hyvää keikkatunnelmaa varten. Eikä illan artisti totisesti tunnelmaa pilannut.

Eric Bibb asteli lavalle itsekseen akustisen kitaran kanssa, kävi vääntämässä virvelirummun maton pois rämisemästä ja soitteli pari kappaletta itsekseen ennen kuin kutsui seurakseen kitaristi Staffan Astnerin. Tällä kesällä Porissakin nähdyllä duolla soitettiin sitten pari biisiä, ennen kuin mukaan kutsuttiin basisti- ja rumpaliveljekset Sven ja Per Lindvall. Väliajan jälkeen Eric Bibb asteli lavalle itsekseen akustisen kitaran kanssa, kävi vääntämässä virvelirummun maton pois rämisemästä ja soitteli yhden rallin itsekseen ennen kuin kutsui seurakseen kitaristi Staffan Astnerin. Tällä duolla soitettiin sitten yksi laulu ennen kuin mukaan kutsuttiin basisti- ja rumpaliveljekset Sven ja Per Lindvall.

Bibbissä on minun korvaani paljon samaa kuin vaikkapa Taj Mahalissa. Molemmat lähtevät vahvasta, hyvin sisäistetystä bluesperinteestä, mutta pitävät korvat ja silmät auki muullekin musiikille. Molemmilla on myös taito laulaa lämpimän intiimisti. Toisaalta Bibbin tavasta kompata akustisella – etenkin bändin kanssa – on samanlaista terävää perkussiivisuutta kuin vaikkapa Ani DiFrancolla. Molempien tavoin Bibb on erinomainen lauluntekijä. Asiaan kuuluu myös leppoisa jutustelu kappaleiden välillä. Nyttemmin suomalaistunut Bibb kertoi muun muassa ensimmäisestä kosketuksestaan Helsinkiin – kyläreissusta toisen blues-expatin, pianisti/lauluntekijälegenda Eddie Boydin kotiin Helsinginkadulle ja isännän kotitilaltaan salakuljettamasta kurpitsasta tehdystä piirakasta.

Savoyn akustiikka pisti parastaan konsertissa, jonka yleisvolyymin hiljaisuuden tajusi vasta silloin, kun Bibb puhui jotakin kaukana mikrofonista tai viritti kitaraansa ilman vahvistusta: molemmat kuuluivat katsomoon mainiosti ilman sähkön apuakin. Tavattoman sympaattinen ja miellyttävä ilta. Bibbin viimeisenä encorena soittama perinteikäs spirituaali ”Wayfaring Stranger” toi tosin minun ja ikätoverieni mieleen laulun teemaa kovasti lainailleen Orso Maria Guerrinin laulaman tunnussävelmän ”I Wanna Go” televisiosarjasta Lumikenttien kutsu

Mutta, säätilan huomioon ottaen, assosiaatio oli vallan passeli.