Kotona taas, reilun puolen viikon mittaisen eteläisen Suomen lenkin jälkeen. Joten tässä mieleenjääneitä muisti- ja valokuvia torstaiselta Pori Jazzilta ja viikonloppuisesta Ilosaarirockista.

Vaikka en erityisemmin perusta jatsista enkä välttämättä muustakaan Porin kovin AOR-henkisestä tarjonnasta, pisteet silti sen tajuamisesta, että festivaalin voi järjestää ns. sivistyneestikin: penkkejä on riittämiin ja olosuhteet on muutenkin selvästi suunnattu ihmisille. Nykyinen Pori Jazz on nykyisiin rockfestivaaleihin verrattuna samaa mitä nykyiset rockfestivaalit ovat verrattuina 1980-luvun alun rockfestivaaleihin. Niin, ja Jyrki Sukulan suunnittelema picnic-kori oli ihan oikeasti maukas ja riittoisa lounaspaketti kahdelle ns. perinteisen ruumiinrakenteen omaavalle ihmiselle. Jos olisin ystävämme Kulinaarimuru, tässä epäilemättä olisi laaja esittely korin sisällöstä runsaine valokuvineen.

Sen sijaan tuli kuvailtua kaikenlaisia musikantteja.

Hoedown soitti taannoista Mavis Staples -lämmittelyä sähköisempää ja bluesihtavampaa materiaalia. Asiaan vaikutti varmasti myös Jukka Gustavssonin vierailu kosketinsoittajana. Toinen vierailija Jonna Tervomaa lauloi nätisti muutaman rallin verran. Ohjelmisto oli tälläkin kertaa lähinnä covereita, mutta hyvin ja paikka paikoin jopa oivaltavasti sovitettuna. Yhden kappaleen verran tuli vanhaa lemppariani Little Featiakin.

Randy Breckerin ja Bill Evansin kokoonpano, joka näiden kahden puhaltajan lisäksi sisälsi maineikkaan trion nimeltä Medeski, Martin & Wood, soitti seuraavaksi mukavasti rullaavaa modernihkoa (luullakseni) jazzia jossa oli tuon tuostakin musiikillista ideaa jopa tällaisen ei-jatsinharrastajan korvaan. Musiikki oli muutakin kuin tylsämielistä teema/soolo/toinen soolo/teeman kertaus/loppusoolo -jollotusta. Ja kun komppi toimii, musiikki toimii yleensä ainakin vähän paremmin.

Valitettavasti tämä viisaus ei pelastanut Martha Reeves & the Vandellasia. Vuonna 1964 levytetty ”Dancing in the Street” on yksi kaikkien aikojen klassikoita ja minun ykkösesimerkkini todella huikeasti yhteen soittavasta komppiryhmästä. Laulu kuultiin kyllä tälläkin keikalla, asianmukaisesti setin viimeisenä, mutta täydellinen popkappale tuhrittiin turhilla sooloilla ja selittelyillä. Martha Reeves ei itse ollut missään erityisen hyvässä iskussa, ääni toimi hetkittäin ja muistikin silloin tällöin. Hyvä perustelu sille, että jotkut ihmiset on syytä päästä eläkkeelle muita aikaisemmin.

 

Tom Jones sen sijaan… yhtäkkiä tyhjällä lavalla ulvahti ilkeän säröinen slide-kitara ja Jones astui lavalle vain rumpalin ja kitaristin tukemana laulamaan kyrväkästä gospelbluesia. Kokoonpano täydentyi vähitellen, mutta ote pysyi edelleenkin väkevän bluesvoittoisena. (Tälläkin kertaa kuultiin Little Featia, hieno luenta ”Dixie Chickenistä”.) Pari hittiklassikkoa soitettiin vähän sillai ”no onhan nää pakko soittaa” -asenteella jämäkämmän materiaalin lomassa, mutta ”Delilahista” oli tehty mielettömän hieno teos, joka lähti silkkana flamencona ja päätyi jonnekin Meksikon maisemiin.

Jos Tomppa sattuu kohdalle, suosittelen.

Mutta enhän minä olisi luultavasti lähtenyt koko festivaaleille, jos siellä ei olisi soittanut Black Dub. Hienon esikoisalbumin – ja kitaristi/lauluntekijä/tuottaja Daniel Lanoisin upeiden sooloalbumien – ansiosta odotukset olivat ns. korkealla, eikä kvartetti pettänyt. Darryl Johnsonin tilalle tullut basisti James Wilson ei ollut ihan edeltäjänsä tasoa, mutta muuten ei valittamista. Setti sisälsi enimmäkseen Black Dub -levyn materiaalia muutamalla Lanoisin soololevyraidalla täydennettynä. Jos olisi vielä saanut kuulla ”The Makerin” Lanoisin ja Trixie Whitleyn duettoversiona, niin olisi kyllä ollut melkein pissat housussa. Lumoavaa musiikkia.

Seasick Steve lunasti hänkin lupauksensa. Pelkästään (melkoisen villin) rumpalin ja omien, toisinaan omatekoisten ja  toisinaan kolmekielisten ”piece of shit” -kitaroidensa säestämänä herra Wold sai aikaan melkoisen jämäkkää modernia, juurevaa bluesia, joka kunnioittaa juuria mutta ei jää menneisyyden vangiksi. Oikea asenne, siis.

Pori-vierailu jäi yksipäiväiseksi, sillä perjantain vietimme ajelemalla eteläisen Suomen halki kohti Kiihtelysvaaraa ja anoppilaa, joka on erinomainen tukikohta Ilosaarirock-vierailulle.

Koska itse olen elänyt 1970-lukuni 1970-luvulla, Von Hertzen Brothers ja Buzzcocks eivät jaksaneet kovinkaan suuresti innostaa.

Jäähyväiskiertuettaan tekevä barcelonalainen Ojos de Brujo oli sitten toinen juttu. Alkuun bändin yhdistelmä espanjalaista ja latinalaista perinnettä sekä hiphop-aineksia kuulosti aurinkoisessa iltapäivässä vähän yökerhomaiselta, mutta pikku hiljaa setti alkoi jämäköityä ja väkevöityä. Huippuhetkiin kuuluivat taustalaulajattaren näyttävät flamenco-tanssituokiot, sähkörytmeillä tai ilman.

Kate Nashin kuva on tässä ihan visuaalisista syistä ja hänen bändinsä naisenergia-asenteen vuoksi. Musiikki oli minun korvaani tyypillisehköä modernia brittipopia, joka ei ole koskaan kuullut mistään muusta kuin brittipopista, ja Nashin tiuskiva, AbFabin Bubbles-sihteerikön mieleen tuova laulutyyli riipi tätä korvaparia.

Kuten varmaan arvaatte, olisin viettänyt viikonlopun tiiviisti Turun Finnconissa, ellei Joensuun lauantai-illan pääesiintyjä olisi ollut nimeltään Sielun Veljet.

Etukäteen reunion-keikkaan tuli suhtauduttua varsin ristiriitaisesti. Tavallaan tuntui, että bändi olisi pitänyt jättää hienojen muistojen varaan, ettei niillä mitenkään voi olla samaa mieletöntä draivia kuin silloin joskus… vaikkapa Lepakon Mustassa salissa. Eikä festarin päälava muutenkaan vaikuttanut sellaiselta paikalta, jossa tällainen maaninen šamaanikohkaus voisi toimia. (Huonoimmat näkemäni siekkarikeikat ovat tainneet olla juuri festarilavoilla.) Mutta…

”Lapset” avasi keikan oikeastaan juuri niin kuin pitikin: se teki selväksi, ettei kyse ole pelkästään vanhojen, öh, ”hittien” läpisoittamisesta. Settiin oli muutenkin napattu miellyttävän paljon alkuaikojen levyjen särmikkäitä, kulmikkaita ja rupisia kummallisuuksia. Mitään oleellisesti uutta kappaleisiin ei oltu tehty – ”Nukkuvaa hirviötä” tietysti lukuun ottamatta – mutta ne itse asiassa toimivat melkoisen hyvin. Soundimaailma oli ehkä siistimpi kuin silloin joskus, eikä ulkoilma voinut tuottaa sellaista seinistä heijastuvaa äänivallia kuin muinoin; voi tietysti kysyä, olisivatko keski-ikäiset korvat sellaista kestäneetkään… kuten muutkin ovat todenneet, Affe Forsman ja Jouko Hohko keskittyivät soittamiseen ja jättivät kohkaamisen Alangolle ja Ormalle. Näin homma pysyi musiikillisesti hyvin kasassa niissäkin kappaleissa joiden rytmiikka ei ollut ihan standardikamaa.

”Ossin jälkeiset” ja ”Tango skitsofrenian” olisin halunnut kuulla, mutta muuten paketti sisälsi suurimman osan nyrjähtäneemmistä siekkarisuosikeistani. Tähtimeininkiä tuli peliin oikeastaan vasta encoreissa, kun ”Rakkaudesta” sai säestyksekseen jousisektion. Ja kun viimeinen kappale ”Huda huda” räjäytettiin ilotulitukseksi.

Nyt se sitten on nähty. Mikä 80-luvun klassikko seuraavaksi? Mieleen tulee Se, eikä ainoastaan siksi että Yari tuli bongattua festarien VIP-alueella.

 

Sunnuntai oli jossakin määrin jälkilämmittelyä, mutta kyllähän Pertti Kurikan nimipäivät on aina kunnon meininkiä. Bändillä on sekä soitannollisessa että sanoituksellisessa otteessaan samaa intoa ja pioneerihenkeä kuin niillä 1970-luvun lopun punkbändeillä ennen kuin niistä tuli ”legendoja”. Mieluummin PKN kuin Buzzcocks, siis.

Näin aikoinaan The Selecterin Ruisrockissa ja Bad Mannersin vähän myöhemmin Tavastialla, mutta Two-Tone-liikkeen kaksi tunnetuinta bändiä jäi väliin. The Specialsin osalta vahinkoa ei pystyne enää korvaamaan, mutta Madness osoittautui yllättävänkin vereväksi ja tanssittavaksi ryhmäksi. Setti alkoi oikeaoppisesti ”One Step Beyondilla” ja pysytteli muutenkin enimmäkseen ska-kauden klassikoissa. Jos homma tehdään näin hyvin, elävästi ja tanssittavasti, minulla ei ole mitään nostalgiaa vastaan.