Kategoria: musiikki

Mali-luottamus kannattaa

· 2 kommenttia ·

Olenko muuten maininnut tykkääväni malilaisista laulaja-lauluntekijöistä? Ai, olen? No, sitten ei ole yllätys että minut nähtiin eilen Huvilateltassa diggailemassa Fatoumata Diawaraa. Vaikka en ole ennen hänen musiikkiaan kuullutkaan – esikoisalbumi ilmestyy vasta ensi kuussa – Malista on viime vuosina tullut niin paljon minun korviani ilahduttavaa musiikkia, että oli ilmeisen aiheellista tutustua tähänkin tekijään.

Juhlaviikot on järjestänyt ulkomaisten tähtien lämppäreiksi kotimaisia, eri musiikkityylejä edustavia artisteja, ja tällä kertaa valinta osui nappiin. Mad Ice ei ollut  pikkunäppärää ja tyylipuhtaudestaan tarkkaa opistomusiikkia, vaan verevää, melodista ja komeasoundista, puoliakustista itäafrikkalaistyylistä poppia. Mad Ice itse on osaava, karismaattinen ja näyttävä esiintyjä, eikä lauluissakaan ole valittamista. Nelihenkinen bändi säesti komeasti, lauluja kunnioittaen, oivallusta osoittaen. Mad Icellä tuntuu olevan jo vakiintunut fanikunta, enkä lainkaan ihmettele.

Fatoumata Diawara aloitti oman settinsä hyvin rauhallisella musiikilla. Hänen tanssija-ja näyttelijätaustansa huomioon ottaen tuntui hieman yllättävältä että hän itse keskittyi täydellisesti lauluun ja (erinomaiseen) komppikitarointiin, mutta tunnelmallinen, seesteinen musiikki ei välttämättä kaivannut sen kummempaa koreografiaa. Ja vähitellen meininki reipastui, Diawara pisti kitaran syrjään ja jätti soittamisen loistavalle triolleen. Sitten sitä tanssiakin kyllä nähtiin.

Karismaattinen, kiehtova lauluntekijä hänkin. Levy menee ostoslistalle, sitten kun se ilmestyy ja on rahaa ostaa levyjä. Mali osoittautui taas luottamuksen arvoiseksi.

Alttiina afrokubistiselle taiteelle

·

Huvilateltta tulee taas tutuksi näinä viikkoina. Eilisen illan aloitti Teija Niku & Grupa Balkan yhtyeen nimen mukaisella musiikilla. Periaatteessa vallan mainio bändi, mutta monen kaltaisensa tavoin suorastaan huokui sitä mitä on vähän ilkeästi ja epäreilustikin sanottu ”opistomuusikkoudeksi”: tekniikka ja tyylilaji hallussa, hienot uudet instrumentit, ei laulua vaan teknisesti vaativaa instrumentaalimusiikkia, ei juurikaan (edes katse)kontaktia yleisöön, tyylipuhtautta reilun, aidon räimeen ja rymistelyn sijaan. Mutta… ihan kiva. Hyvin soitettu. Varmaan vaatinut paljon treenaamista.

Kolmetoistahenkinen Afrocubism olikin hyvin selkeästi illan tähti. Tarina lienee jo monille tuttu: Ry Cooder kumppaneineen yritti tehdä elokuvaa ja levyä malilaisten ja kuubalaisten muusikoiden kohtaamisesta Havannassa, mutta malilaisille tuli viisumisotkuja ja projektista tuli kokonaan kuubalaiseen musiikkiin keskittynyt Buena Vista Social Club. Vuosikymmen myöhemmin malilais-kuubalainen yhteistyö lopulta onnistui ja syntyi Afrocubism-albumi ja kiertue. Muusikoilla ei ilmeisesti ole kovin montaa sanaa yhteistä kieltä, joten kommunikaatio on jouduttu hoitamaan koko ajan soittamalla.

Ja hyvinhän homma näytti niinkin toimivan. Alkukeikasta hieman ärsytti soiton painottuminen sinänsä ihan näppäriin instrumenttisooloihin – jo pariin kertaan aikaisemminkin keikalla nähty Bassekou Kouyate tuntui edelleenkin olevan jonkinlaisessa kitarasankarimoodissa, jalka taajaan monitorikaapin päällä – mutta vähitellen alkoi groove viedä ja lantio vatkata. Lauluakin kuultiin vallan mukavasti. Melkoisen rytmiikkapainotteista meno olikin, mutta eipä minulla mitään sitä vastaankaan ole. Välillä tuntui, että vaikka muusikoista oli kuubalaisia lievä enemmistö, soundin ja tyylin osalta malilaiset olivat olleet niskan päällä. Mutta eipä minulla ole oikeastaan mitään sitäkään vastaan. Minullahan on jo pitkään ollut musiikin suhteen aikamoinen Mali-fiksaatio.

Eksistentiaalista kevytfunkahtelua

·

En välttämättä seurannut kovinkaan hyvin musiikkia 80-luvun viimeisinä vuosina, mutta tämä laulu jäi mieleen ja kuulostaa edelleenkin raikkaalta.

Edie Brickell & the New Bohemiansin esikoisalbumi Shooting Rubberbands at the Stars tuli hommattua tämän laulun voimin. Ainakin kaupallisessa mielessä se onkin jäänyt Brickellin uran huipuksi, vaikka aktivoitumista viime vuosina näyttää tapahtuneenkin.

Etelän yöt

·

Juhlaviikkojen Huvilateltta avasi konserttiputken kahdella etelävaltioiden pianistilegendalla. Illan aloittanut Mose Allisonin trio oli jossain määrin hämmentävä kokemus, ja joistakin olan yli kuulemistani tuntemattomien kommenteista päätellen muutamille yleisön jäsenille jopa ahdistavaa. 82-vuotias maestro soitti pianoa hyvin kepeällä, jopa välinpitämättömällä otteella ja lähestulkoon hymisi mikrofoniinsa pieniä, humoristisia tarinalaulujaan, joiden seuraaminen vaati melkoista korvan jännittämistä. Allison otti sooloesiintyjän vapauksia ja säesti itseään huolettomasti laulutekstien ehdoilla, jolloin basistin ja rumpalin oli vain yritettävä pysyä kärryillä. Rumpalin ilmeet olivat hauskaa seurattavaa, ne vaihtelivat leveästä hymystä miltei epätoivoon: Minne se ykkönen nyt hyppäsi…?

Tauon jälkeen lavalle yksinään astellut 73-vuotias Allen Toussaint punaisine, kultakoristeltuine silkkipukuineen oli totisesti toista maata, karismaattinen showmies, huikea pianisti ja hurmaavan lämminääninen laulaja, joka alkuun väitti jättävänsä välispiikit vähemmälle (”New Orleansin ulkopuolella minä tarvitsen tulkin”) mutta jutteli sitten kuitenkin monia leppoisia tarinoita lauluistaan, niitä levyttäneistä tähdistä ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja klassikoitahan Toussaintilla piisaa, aina Lee Dorseyn ”Working in a Coalminesta” Robert Palmerin ”Sneaking Sally through the Alleyyn” ja hänen itsensäkin levyttämään ”Southern Nightsiin” ynnä lukemattomiin muihin sävellyksiin, sanoituksiin ja tuotantoihin sekä näiden klassikkojen coverversioihin. Toussaint itse sanoi laulavansa vain näyttääkseen laulajille miten kappaleen pitäisi mennä, mutta kyllä minä tykkään melkoisesti hänen lämpimän pehmeästä ja melodisesta laulustaan. Kertakaikkisen hieno keikka.

Etelä-Afrikan ääni

·

Mika Kaurismäen dokumenttielokuva Mama Africa (2011) toimi, noin periaatteessa, ihan hyvin, mutta jotenkin jäi vähän sellainen fiilis että olisi se tällä(kin) materiaalilla toimia vielä paremminkin.

Aihehan on mitä oivin, ja elokuvansa ansainnut. En koskaan nähnyt Mirian Makebaa (1932–2008) livenä, mikä nyt kaduttaa: hän oli ilmeisen vahva, karismaattinen esiintyjä, jonka tyylikirjo ylsi silkasta jazzista ja eteläafrikkalaisista perinnelauluista vahvaan, moderniin, monikulttuuriseen afrikkalaisfunkiin. Sen lisäksi hän oli demokratian esitaistelija, joka joutui elämään kolmekymmentä vuotta maanpakolaisena Yhdysvalloissa, Guineassa ja Belgiassa ennen kuin pääsi palaamaan kotimaahansa Etelä-Afrikkaan maan demokratisoitumiskehityksen päästyä alkuun.

Kuten monet tietävätkin, Makeban itsensä oli tarkoitus olla mukana dokumentissa, mutta hän menehtyi sydänkohtaukseen Italiassa konsertin jälkeen ennen kuin kuvauksia ehdittiin aloittaa. Kaurismäkin on saanut kuitenkin kuvattua monia Makeban omaisia,  läheisiä ja työtovereita eri puolilta maailmaa, ja melkoisen määrän dokumentti- ja konserttimateriaalia 1950-luvulta viimeiseen konserttiin asti. Tästä aineistosta on koottu rakenteeltaan suhteellisen perinteinen elämäntarinadokumentti, joka kattaa aihettaan niin monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti kuin puolitoistatuntinen elokuva voi.

Mutta minun silmälleni ja korvalleni elokuvassa on yksi vakava vika, ja vaikka se on tällaisissa dokkareissa perin yleinen vika, se on silti katastrofaalisen vakava ongelma: Mirian Makeba oli huikea laulaja, hieno lauluntekijä ja loistava esiintyjä. Miksi hänen ei anneta laulaa elokuvassa kuin pieniä pätkiä kerrallaan? Joka ikinen loistava (ja vanhempien televisiotallenteiden tapauksessa hyvin huolellisesti ja laadukkaasti restauroitu) konsertti- ja studioesiintyminen on pätkitty älyttömäksi ADHD-silpuksi kun on pitänyt saada taas uusi puhuva pää puhumaan. Kyllä teatterissa olisi mielihyvin istunut vielä puolikin tuntia pidempään, jos olisi saanut katsella kokonaisia esityksiä. Mitä Kaurismäki tykkäisi siitä, jos hänen elokuvansa silputtaisiin puolen minuutin pätkiksi, ja niiden väleissä hänen tuttavansa kertoisivat muistojaan kuvauksista?

”… joku veti piuhan irti…”

·

Tämän viikon tapahtumien jälkeen ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin soittaa – edelleenkin valitettavan ajankohtaista – The Clashia. Tämä alunperin Rude Boy -elokuvassa nähty kaoottinen konserttipätkä kaikenlisäksi sisältää juuri ne kaksi kappaletta, jotka olivat ajankohtaisia silloin ja ovat ajankohtaisia nytkin: ”London’s Burning” ja ”White Riot”.

Edellisen mellakkakauden jälkeen englantilaisia rangaistiin Margaret Thatcherin hirmuhallintokaudella. Toivottavasti heillä on nyt parempi onni.

Nak-nak-nak-nak

·

On aikaa siitä kun olen viimeksi kiusannut teitä ITE-musiikillani. Nyt sitä tulee peräti kahden normaalimittaisen laulun verran, melkein kahdeksan minuuttia.

”Ettet pelkäisi” lähti liikkeelle ajatuksesta tehdä Bluesounds-pastissi, ja lopullisessa versiossa on paljon aineksia esikuvatriolta. Nakuttava Stratocaster-komppi on tietenkin lainannut innotuksensa ”C. C. Lessistä”, laulun rakenne (ja pituus!) ”T. H. E. Worldista”. Dobro ja meriteema pohjaavat tietenkin omaan Bluesounds-suosikkiini ”Wavesiin”, vaikka veden puhdistava vaikutus viittaa tietysti myös Bluesoundsin hienoon coveriin Al Greenin ”Take Me to the Riveristä”: biisi oli rakenteineen ja pohjineen olemassa monta kuukautta kun yritin väkertää siihen tekstiä. Alkuun muokkasin vanhan, ”Joenrantaan”-nimisen lauluni sanoitusta sopivammaksi, mutta lopulta siirryin joelta merelle.

Alun perin ajattelin että pyrkisin äänikuvassakin imitoimaan triokokoonpanoa, mutta kovin tyypillisesti sekaan ilmaantui matkan varrella instrumenttiraita jos toinenkin. Oleelliset osat ja soundit tuosta kyllä pystyy soittamaan ihan kitara/basso/rummut-kokoonpanollakin, mutta se taitaisi vaatia minua aika paljon taitavamman kitaristin. Sinänsä tuo pitkähkö, viivettä vasten soitettu kitarasoolo kuulostaa minun korvaani aika onnistuneelta. Minun soittamakseni kitarasooloksi, siis.

Miksaukseen en ole aivan tyytyväinen, mutta se ei ole tarkoituskaan. Kokoan näitä lauluja kovalevylle vielä tovin aikaa, miksaan ja masteroin ne sitten yhteen putkeen vähän paremmaksi kokonaisuudesi ja muodostan niistä albumin. Sitä saanee sitten joskus vähintäänkin netin välityksellä.

Miksi pitäisi olla määränpää?

·

Naamattututtava linkitti tämän Talking Heads -klassikon, ja tämä laulu aiheutti jälleen kerran niin hillittömän hyvänmielenpuuskan, että haluan jakaa sen teidänkin kanssanne. Tiedän kyllä, että englanninkielen sanaa ”love” ei pidä tällaisissa yhteyksissä mennä suomentamaan ”rakastamiseksi”, mutta kyllä minä olen tätä biisiä rakastanut aina siitä lähtien kun sen ensi kertaa kuulin joskus 1980-luvun puolivälissä.

.

Tätä videota en ole tainnut koskaan ennen nähdäkään. Samaisen Little Creatures -albumin laulun ”Lady Don’t Mind” videon näin viipyessäni interreilillä tuttavaperheen luona Moersissa, mutta muutenhan minä missasin oikeastaan koko ensimmäisen musiikkivideoboomin elämällä ilman televisiota.