Kategoria: musiikki

Etelän yöt

·

Juhlaviikkojen Huvilateltta avasi konserttiputken kahdella etelävaltioiden pianistilegendalla. Illan aloittanut Mose Allisonin trio oli jossain määrin hämmentävä kokemus, ja joistakin olan yli kuulemistani tuntemattomien kommenteista päätellen muutamille yleisön jäsenille jopa ahdistavaa. 82-vuotias maestro soitti pianoa hyvin kepeällä, jopa välinpitämättömällä otteella ja lähestulkoon hymisi mikrofoniinsa pieniä, humoristisia tarinalaulujaan, joiden seuraaminen vaati melkoista korvan jännittämistä. Allison otti sooloesiintyjän vapauksia ja säesti itseään huolettomasti laulutekstien ehdoilla, jolloin basistin ja rumpalin oli vain yritettävä pysyä kärryillä. Rumpalin ilmeet olivat hauskaa seurattavaa, ne vaihtelivat leveästä hymystä miltei epätoivoon: Minne se ykkönen nyt hyppäsi…?

Tauon jälkeen lavalle yksinään astellut 73-vuotias Allen Toussaint punaisine, kultakoristeltuine silkkipukuineen oli totisesti toista maata, karismaattinen showmies, huikea pianisti ja hurmaavan lämminääninen laulaja, joka alkuun väitti jättävänsä välispiikit vähemmälle (”New Orleansin ulkopuolella minä tarvitsen tulkin”) mutta jutteli sitten kuitenkin monia leppoisia tarinoita lauluistaan, niitä levyttäneistä tähdistä ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja klassikoitahan Toussaintilla piisaa, aina Lee Dorseyn ”Working in a Coalminesta” Robert Palmerin ”Sneaking Sally through the Alleyyn” ja hänen itsensäkin levyttämään ”Southern Nightsiin” ynnä lukemattomiin muihin sävellyksiin, sanoituksiin ja tuotantoihin sekä näiden klassikkojen coverversioihin. Toussaint itse sanoi laulavansa vain näyttääkseen laulajille miten kappaleen pitäisi mennä, mutta kyllä minä tykkään melkoisesti hänen lämpimän pehmeästä ja melodisesta laulustaan. Kertakaikkisen hieno keikka.

Etelä-Afrikan ääni

·

Mika Kaurismäen dokumenttielokuva Mama Africa (2011) toimi, noin periaatteessa, ihan hyvin, mutta jotenkin jäi vähän sellainen fiilis että olisi se tällä(kin) materiaalilla toimia vielä paremminkin.

Aihehan on mitä oivin, ja elokuvansa ansainnut. En koskaan nähnyt Mirian Makebaa (1932–2008) livenä, mikä nyt kaduttaa: hän oli ilmeisen vahva, karismaattinen esiintyjä, jonka tyylikirjo ylsi silkasta jazzista ja eteläafrikkalaisista perinnelauluista vahvaan, moderniin, monikulttuuriseen afrikkalaisfunkiin. Sen lisäksi hän oli demokratian esitaistelija, joka joutui elämään kolmekymmentä vuotta maanpakolaisena Yhdysvalloissa, Guineassa ja Belgiassa ennen kuin pääsi palaamaan kotimaahansa Etelä-Afrikkaan maan demokratisoitumiskehityksen päästyä alkuun.

Kuten monet tietävätkin, Makeban itsensä oli tarkoitus olla mukana dokumentissa, mutta hän menehtyi sydänkohtaukseen Italiassa konsertin jälkeen ennen kuin kuvauksia ehdittiin aloittaa. Kaurismäkin on saanut kuitenkin kuvattua monia Makeban omaisia,  läheisiä ja työtovereita eri puolilta maailmaa, ja melkoisen määrän dokumentti- ja konserttimateriaalia 1950-luvulta viimeiseen konserttiin asti. Tästä aineistosta on koottu rakenteeltaan suhteellisen perinteinen elämäntarinadokumentti, joka kattaa aihettaan niin monipuolisesti ja yksityiskohtaisesti kuin puolitoistatuntinen elokuva voi.

Mutta minun silmälleni ja korvalleni elokuvassa on yksi vakava vika, ja vaikka se on tällaisissa dokkareissa perin yleinen vika, se on silti katastrofaalisen vakava ongelma: Mirian Makeba oli huikea laulaja, hieno lauluntekijä ja loistava esiintyjä. Miksi hänen ei anneta laulaa elokuvassa kuin pieniä pätkiä kerrallaan? Joka ikinen loistava (ja vanhempien televisiotallenteiden tapauksessa hyvin huolellisesti ja laadukkaasti restauroitu) konsertti- ja studioesiintyminen on pätkitty älyttömäksi ADHD-silpuksi kun on pitänyt saada taas uusi puhuva pää puhumaan. Kyllä teatterissa olisi mielihyvin istunut vielä puolikin tuntia pidempään, jos olisi saanut katsella kokonaisia esityksiä. Mitä Kaurismäki tykkäisi siitä, jos hänen elokuvansa silputtaisiin puolen minuutin pätkiksi, ja niiden väleissä hänen tuttavansa kertoisivat muistojaan kuvauksista?

”… joku veti piuhan irti…”

·

Tämän viikon tapahtumien jälkeen ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin soittaa – edelleenkin valitettavan ajankohtaista – The Clashia. Tämä alunperin Rude Boy -elokuvassa nähty kaoottinen konserttipätkä kaikenlisäksi sisältää juuri ne kaksi kappaletta, jotka olivat ajankohtaisia silloin ja ovat ajankohtaisia nytkin: ”London’s Burning” ja ”White Riot”.

Edellisen mellakkakauden jälkeen englantilaisia rangaistiin Margaret Thatcherin hirmuhallintokaudella. Toivottavasti heillä on nyt parempi onni.

Nak-nak-nak-nak

·

On aikaa siitä kun olen viimeksi kiusannut teitä ITE-musiikillani. Nyt sitä tulee peräti kahden normaalimittaisen laulun verran, melkein kahdeksan minuuttia.

”Ettet pelkäisi” lähti liikkeelle ajatuksesta tehdä Bluesounds-pastissi, ja lopullisessa versiossa on paljon aineksia esikuvatriolta. Nakuttava Stratocaster-komppi on tietenkin lainannut innotuksensa ”C. C. Lessistä”, laulun rakenne (ja pituus!) ”T. H. E. Worldista”. Dobro ja meriteema pohjaavat tietenkin omaan Bluesounds-suosikkiini ”Wavesiin”, vaikka veden puhdistava vaikutus viittaa tietysti myös Bluesoundsin hienoon coveriin Al Greenin ”Take Me to the Riveristä”: biisi oli rakenteineen ja pohjineen olemassa monta kuukautta kun yritin väkertää siihen tekstiä. Alkuun muokkasin vanhan, ”Joenrantaan”-nimisen lauluni sanoitusta sopivammaksi, mutta lopulta siirryin joelta merelle.

Alun perin ajattelin että pyrkisin äänikuvassakin imitoimaan triokokoonpanoa, mutta kovin tyypillisesti sekaan ilmaantui matkan varrella instrumenttiraita jos toinenkin. Oleelliset osat ja soundit tuosta kyllä pystyy soittamaan ihan kitara/basso/rummut-kokoonpanollakin, mutta se taitaisi vaatia minua aika paljon taitavamman kitaristin. Sinänsä tuo pitkähkö, viivettä vasten soitettu kitarasoolo kuulostaa minun korvaani aika onnistuneelta. Minun soittamakseni kitarasooloksi, siis.

Miksaukseen en ole aivan tyytyväinen, mutta se ei ole tarkoituskaan. Kokoan näitä lauluja kovalevylle vielä tovin aikaa, miksaan ja masteroin ne sitten yhteen putkeen vähän paremmaksi kokonaisuudesi ja muodostan niistä albumin. Sitä saanee sitten joskus vähintäänkin netin välityksellä.

Miksi pitäisi olla määränpää?

·

Naamattututtava linkitti tämän Talking Heads -klassikon, ja tämä laulu aiheutti jälleen kerran niin hillittömän hyvänmielenpuuskan, että haluan jakaa sen teidänkin kanssanne. Tiedän kyllä, että englanninkielen sanaa ”love” ei pidä tällaisissa yhteyksissä mennä suomentamaan ”rakastamiseksi”, mutta kyllä minä olen tätä biisiä rakastanut aina siitä lähtien kun sen ensi kertaa kuulin joskus 1980-luvun puolivälissä.

.

Tätä videota en ole tainnut koskaan ennen nähdäkään. Samaisen Little Creatures -albumin laulun ”Lady Don’t Mind” videon näin viipyessäni interreilillä tuttavaperheen luona Moersissa, mutta muutenhan minä missasin oikeastaan koko ensimmäisen musiikkivideoboomin elämällä ilman televisiota.

Taustalla

·

Hieman (edelleen jatkuvan) kesän festarimuistoja. Hieno, hieno ”Back Burner” kuultiin myös Isobel Campbellin ja Mark Laneganin vahvatunnelmaisella Ruisrockin keikalla.

Laulajaduon dynamiikka on sinänsä mielenkiintoista. Vastoin kaikkia showbisneksen sääntöjä oikeastaan kumpikaan ei tunnu haluavan keskipisteeksi lavalla. Laneganiin kuitenkin helposti suhtautuu sellaisena, vaikka tämä ei ota minkäänlaista yleisökontaktia, ei sano sanaakaan laulamisen lomassa eikä mitään. Yhtyeen kapellimestari/säveltäjä/sanoittaja/sovittaja/tuottaja/sellisti Campbell tuntuu hänkin viihtyvän paremmin hieman syrjemmällä. Musiikki ja tunnelma ovat kuitenkin niin vahvoja, että homma toimii ja etenee ilman (näennäistä) keskipistettäkin.

Steinhöfner

·

Romaanin kirjoittaminen etenee. Ei suunnattoman nopeasti, mutta etenee kuitenkin. Tavoitteena on saada ensimmäinen versio valmiiksi elokuun loppuun mennessä, eikä aikataulu tunnu mitenkään mahdottomalta. Ainakaan vielä. Tällä hetkellä ei niin kauheasti arveluta se pieni tosiasia jota pähkäilin aikaisemmin, kun vielä kompastelin ensimmäisessä luvussa: se, ettei kirjassa oikeastaan tapahdu mitenkään suunnattoman paljoa. Maailmankaikkeutta ei väännetä solmuun eikä alieneja laskeudu takapihalle.* Ajattelin kyllä pistää päähenkilön matkustamaan kirjan loppupuolella Tampereelle, tai ehkä Lahteen, en ole vielä päättänyt kumpaan. Kävihän Mielensäpahoittajan minäkertojakin peräti Helsingissä saakka, ja ajeli oikein metrolla.

Siinä(kin) mielessä on mukavaa saada aikaiseksi välillä jotakin konkreettisempaa. Parisen vuotta sitten treenailin taloyhtiömme bändin kanssa pihajuhlia varten, ja väliin kolmetuntisiksi venyneet treenit osoittivat, että sinänsä muotoilultaan ergonominen omatekoinen nauhaton bassoni on aikamoisen painava kapine. Se, kuten muutkin tekemäni soittimet, on veistetty vanhoista huonekaluista peräisin olevasta koivusta, ja koivu on melkoisen painavaa puuta. Rupesinkin leikittelemään ajatuksella tehdä jonkinlainen tyylikkäämpi puuversio 1980-luvulla markkinoille tulleista Steinbergerin ”päättömistä” bassoista. Jossakin vaiheessa syntyi sitten idea käyttää pikkuruisen lankun esikuvana Höfnerin ”Beatle-bassoa”. Sitä myöten soittopelille vakiintui jo suunnitteluvaiheessa nimi ”Steinhöfner”.

Rakentelu pääsi alulleen helmikuussa, ja nyt ollaan siinä pisteessä että soittopeli on suhteellisen valmis ja soittokelpoinen. Pientä säätämistä ja pikkumokien korjailua on edessä vielä, mutta pääosin homma tuntuu toimivan niin kuin oli ajateltukin. Vekotin istuu aivan mukavasti käteen ja soi niin kuin pitääkin. Tuo jopa näyttää ihan hyvältä, jos ei tutkaile yksityiskohtia liian tarkkaan.

S. tosin nimitti soitinta ”broilerinmuotoiseksi”.

Vaikka tämäkin soittopeli on tehty vanhoista huonekaluista kannibalisoidusta koivusta,** soitin täyttää aika hyvin myös tavoitteen olla suhteellisen kevyt ja ergonominen. Se on myös ainoa bassoni, jossa on kahta oktaavia pidempi otelauta – kaksi oktaavia ja suuri kvartti, jos tarkkoja ollaan. Otelaudan tyvipäästä saa varsin vinkeitä plink-soundeja, ja lankun muotoilun ansiosta sinne yltää aika hyvin.

No niin, takaisin kirjan ääreen. Samalla voi sitten kaavailla seuraavaa soitinrakennusprojektia… joka on näillä näkymin lap steel -kitara. Semmoista minulla ei vielä olekaan.

___

* Mutta toisaalta: vielä on monta lukua aikaa upottaa tarinaan sellaisiakin episodeja. Jos siltä rupeaa tuntumaan, siis

** lukuun ottamatta lankun läpi jatkuvan kaulan kahta vaahterakolmannesta ja hiilikuituvahvikkeita, ynnä tietysti eebenpuista otelautaa, jotka ovat ns. kaupan tavaraa.

Cd-pyörylällinen vailla Jaakko Tepon musiikkia

·

Useampaankin kertaan täällä(kin) mainostettu A Glance Beyond Nature -ääniteprojekti on nyt saanut lopultakin konkreettisen muodon.

Olen kyllä tallentanut musiikkiani cd-r-levyille – hyvinkin paljon – ja jopa myynyt muutaman sellaisen, mutta tämä on itse asiassa ensimmäinen kerta kun musiikillisia tekemisiäni on ikään kuin ”julkaistu” edes monistetulla cd-levyllä.

Parinsadan levyn monistaminen pahvikansineen ei maksanut niin paljoa, ettenkö voisi kuvitella julkaisevani näin lisääkin, ja omempaa musiikkiani, joskus lähitulevaisuudessa. Materiaalia on jo jonnin verran kasassa, ja pistän ennakkomaistiaisia kuulolle tuonnenpana.

Sitä odotellessa A Glance Beyond Naturea voi kunnella projektin omilla nettisivuilla ja jos musiikki innostaa, levyä voi tilata sivujen PayPal-linkin kautta vapaaehtoisella summalla. Tai lähettämällä minulle viestiä sähköpostilla (j. pekka. makela (ät) yrttimaa. net) niin, että ilmoitan tilinumeron.