Lisää kesän festarimuistoja. Tämä on se laulu, jonka ajaksi Seasick Steve pyytää yleisöstä tytön lavalle, istumaan vastapäätä, että voi laulaa yksin hänelle.
Kategoria: musiikki
Toimistokonsertti
Tämä liittyy tämän kesän konserttimuistoihin, vaikka tällaista keikkaa en olekaan valitettavasti päässyt todistamaan. (Näin kyllä Muusikoiden.netin miitissä loistokkaan varttituntisen samalla akkarikokoonpanolla esitettyä Flaming Lipsin musiikkia, mutta se on eri asia.) Joka tapauksessa puolet Black Dubista eli laulaja/kitaristi/kosketinsoittaja/lyömäsoittaja Trixie Whitley ja kitaristi/lauluntekijä/tuottaja Daniel Lanois esittävät seuraavaksi kahdeksantoistaminuuttisen lähes akustisen setin, joka on tallennettu NPR-radiokanavan toimistossa. Kuulemme laulut ”Surely”, ”Silverado”, ”I Believe In You” ja ”I’d Rather Go Blind”.
Tänään tulee muuten kuluneeksi tasan 38 vuotta Chilen verisestä sotilasvallankaapauksesta, joka johti tuhansien ihmisten murhaamiseen ja kidutuksiin. Niitä arpia parannellaan vielä pitkään.
Bassonrakennuskertomus
Minulla on meneillään ”Älä koske kirjaan” -viikko. Taukoa tarvitaan, jotta käsikirjoitukseen voi sitten ensi viikolla tarttua vähän tuoreemmin silmin. Pari ideaa on kyllä mieleen juolahtanut, mutta koska olen kieltänyt itseltäni tiedostoihin kajoamisen, ne on toistaiseksi kirjoitettu muistilehtiöön.
Olen purkanut luovia paineita väkertämällä mahdollista tulevaa Suomen euroviisuedustajaa (joka ei ole minun sävellykseni eikä sanoitukseni, joten voin puolueettomasti todeta että se on, heh, aikamoinen pläjäys!) ja laatimalla lopultakin esittelyn kesällä valmistuneesta ”Steinhöfner”-bassostani.
Jo perinteisen tavan mukaan valmiin soittimen kuvia täydentää parin html-sivun mittainen kuvakertomus basson rakennusvaiheista.
Bassosta tuli varsin mainio peli. Vielä sitä ei ole äänitetty mihinkään, mutta keikkakasteensa se ehti saada viime viikonloppuna, kun taloyhtiömme järjesti pihajuhlat ja omasta väestä koottu bändi soitti puolen tunnin setin uudempaa ja vanhempaa kotimaisehkoa tanssimusiikkia. Hyvin toimi basso, ja hyvältä se myös kuulosti.
Hengellisistä asioista
Kesän muistoja: Tom Jonesin keikka Pori Jazzissa alkoi tällä laululla, eikä jatkokaan ollut yhtään vähemmän jykevää. Tässä sitä paitsi yhdistyy toisen saman päivän tähden, Seasick Steven, setin soitinnus: pelkkä slide-kitara ja rummut.
.
.
Tompan albumi Praise and Blame on hieno, suosittelen!
Biitistä mittaa
Viime viikonloppuna tuli soiteltua Muusikoiden.netin jokavuotisessa viikonlopputapaamisessa Booker T. & MG’siä. Hauskaa oli, pikkumokailuista huolimatta, ja ilmaan tuli heitettyä ajatus soittaa ensi vuonna The Metersiä. Ajatus on yhtä aikaa sekä riemastuttava – tykkään neworleansilaisesta musiikista – että kammottava: pitäisikö opetella klaaraamaan näitä bassokuvioita? Pahin ongelma eivät ole tietenkään oikeat sävelet, vaan se etteivät biitit osu tosiaankaan ihan niille tuhannesosasekunneille kuin metronomi sanoisi, vaan ne osuvat siinä ihan lähellä olevaan oikeaan paikkaan
.
.
… mutta onhan tässä vuosi aikaa harjoitella.
Tämä kuvanauhoitus on Dr. Johnin televisio-ohjelmasta vuoden 1974 tietämistä.
Tantsut Huvilan haalilla
Tämäniltainen Huvilateltan konsertti luotasi pohjoisamerikkalaisesta musiikista hieman vähemmän tunnettuja puolia melkoisen viehättävällä tavalla. J. Karjalaisen ja Veli-Matti Järvenpään Paratiisin pojat -duo luotasi sekä aitoa että keksittyä amerikansuomalaisten musiikkia rujon kulmikkaasti, rosoisten tarinoiden vetämänä. En ole näitä levyltä tuttuja Lännen-Jukka-juttuja päässyt aikaisemmin livenä näkemäänkään, joten keikka oli siinäkin suhteessa mainio kokemus.
Quebecilainen La Bottine Souriante pisti saman tien tanssiksi: paitsi että kymmenmiehistä soittaja- ja laulajaryhmää täydensi huikea tanssijatar, bändi pyysi heti keikan alkuun yleisöä tanssimaan lavan eteen. Ja mikäpä ettei. Orkesterin rikas, kanadanranskalaisista ja kelttiläisistä aineksista punottu musiikki on oivaa tanssikamaa ainakin sukkelampijalkaisille. Itse jäin seuraamaan soittajien huikeaa jalkatyötä: ryhmällä ei ole varsinaista rumpalia, vaan joka laulussa yksi tai kaksi soittajaa rummuttaa kaksin jaloin mikitettyä lautaa. (Yksinkertainen idea, mutta ajatuskin hoitaa kokonaisen keikan komppaus tuolla tavoin saa sääret ja reidet särkyisiksi, eivätkä kahden jalan kompit olleet mitään ihan simppeleitä rytmejä.) Muutamilla käsiperkussioilla ja mainiolla basistilla François Marionilla täydennettynä tästä syntyi tukeva biitti, jonka päälle muun yhtyeen oli hyvä riffitellä viuluilla, kielisoittimilla ja torvilla.
Alkupuolensa ajan keikka tuntui olevan yhtä riemua ja reipasta menoa, mutta yhtyeen tuotantoa tuntemattoman korvissa juttu alkoi vähitellen toistaa itseään melkoisesti. Suurin osa yleisöstä jaksoi kuitenkin olla innoissaan loppuun asti, ja mikäs siinä. Kyllä tuota kuunteli, hytkyi tahdissa ja hakkasi käsiään polviin ihan sujuvasti. Erinomaista bilemusiikkia.
Kilahtaneita kaakkeja
Okei, pienen tunnustuksen aika: Tämä oli minun ensimmäinen rocklevyni. Äiti taisi ostaa sen joskus sairastaessani kotona flunssaa tai jotakin niistä lievistä, ihoa pilkuttavista taudeista, joista ei ihan varmuudenlla saatu selvää olivatko ne jotakin rokkoa vai kenties jotakin ihan muuta. Meillä oli nimittäin siihen aikaan pieni perinne, joka tunnettiin nimellä ”kipeyslahja”.
En ole The Osmondsia hirveästi kuullut tämän singlebiisin ja sen kääntöpuolen ”That’s My Girl” lisäksi, ellei Donnyn ja Jimmyn ja jonkun muun sokerisia soololevyjä lasketa mukaan. Tiedän kuitenkin, että tämä rykäisy taisi olla melkoinen rujo poikkeama bändin tuotannossa. Sen ehkä huomaakin pukujen, hymyjen, kampauksien ja toisaalta itse musiikin rosoisuuden ristiriidassa.
Mali-luottamus kannattaa
Olenko muuten maininnut tykkääväni malilaisista laulaja-lauluntekijöistä? Ai, olen? No, sitten ei ole yllätys että minut nähtiin eilen Huvilateltassa diggailemassa Fatoumata Diawaraa. Vaikka en ole ennen hänen musiikkiaan kuullutkaan – esikoisalbumi ilmestyy vasta ensi kuussa – Malista on viime vuosina tullut niin paljon minun korviani ilahduttavaa musiikkia, että oli ilmeisen aiheellista tutustua tähänkin tekijään.
Juhlaviikot on järjestänyt ulkomaisten tähtien lämppäreiksi kotimaisia, eri musiikkityylejä edustavia artisteja, ja tällä kertaa valinta osui nappiin. Mad Ice ei ollut pikkunäppärää ja tyylipuhtaudestaan tarkkaa opistomusiikkia, vaan verevää, melodista ja komeasoundista, puoliakustista itäafrikkalaistyylistä poppia. Mad Ice itse on osaava, karismaattinen ja näyttävä esiintyjä, eikä lauluissakaan ole valittamista. Nelihenkinen bändi säesti komeasti, lauluja kunnioittaen, oivallusta osoittaen. Mad Icellä tuntuu olevan jo vakiintunut fanikunta, enkä lainkaan ihmettele.
Fatoumata Diawara aloitti oman settinsä hyvin rauhallisella musiikilla. Hänen tanssija-ja näyttelijätaustansa huomioon ottaen tuntui hieman yllättävältä että hän itse keskittyi täydellisesti lauluun ja (erinomaiseen) komppikitarointiin, mutta tunnelmallinen, seesteinen musiikki ei välttämättä kaivannut sen kummempaa koreografiaa. Ja vähitellen meininki reipastui, Diawara pisti kitaran syrjään ja jätti soittamisen loistavalle triolleen. Sitten sitä tanssiakin kyllä nähtiin.
Karismaattinen, kiehtova lauluntekijä hänkin. Levy menee ostoslistalle, sitten kun se ilmestyy ja on rahaa ostaa levyjä. Mali osoittautui taas luottamuksen arvoiseksi.
