Ry Cooderilta on tullut uusi albumi Pull Up Some Dust and Sit Down, joka ainakin ensikuulemilta vaikuttaa vallan mainiolta. Tämä videoklippi on tosin vuodelta 1987: ”How Can a Poor Man Stand Such Times and Live” voidaan luokitella jo klassikoksi. Komeaa slidekitarointia.
Joskus näihin aikoihin Cooder taisi käydä Provinssirockissakin suunnilleen samalla bändillä.
Olen ennenkin ylistänyt Tuomas Peurakoski Ensemblea, ja ylistän taas, kun sain lopultakin käsiini yhtyeen esikoisalbumin. Mutta ei teidän tarvitse minun sanaani luottaa, sillä yhtyeen sivulla on kuultavana koko albumi. Siellä on myös toimintaohjeet levyn hankkimiseen.
Eikä raha mene myyttisille ”mediayhtiöille”, vaan oikeaan paikkaan eli musiikin tekijöille itselleen.
Jatketaan vielä seitsemisen minuuttia Nevillen veljesten seurassa. ”Fire on the Bayou”, tässä Stuttgartissa vuonna 1995 kuvattuna, on The Metersin ohjelmistosta periytyvä funk-jami.
Näin Neville Brothersin Roskildessa joskus 2000-luvun alussa. Erinomainen keikka, mutta olisi jo aika nähdä yhtye uudelleen.
Olen diggaillut neworleansilaista Neville Brothersia siitä alkaen kun kuulin ensi kertaa huikean Yellow Moon -LP:n vuonna 1989. (Samainen levy huikeine, maagisen tummine äänimaisemineen teki minusta kertaheitolla sen tuottajan Daniel Lanoisin fanin.) Olen toki tiennyt yhtyeen jäsenveljesten taustoista yhtä ja toista: Aaron Nevillen ”Tell It Like It Is” -hitistä 1960-luvulla alkaneen soolouran, Art ja Cyril Nevillen mukanaolon The Metersissä, yhdessä maailman huikemmista instrumentaalifunkbändeistä, yhteydet veljesten kotikaupungin Mardi Gras -”intiaaniheimoihin”, etenkin Wild Tchoupitoulasiin. Silti tietojen täydennyt oli erinomaisen aiheellista.
David Ritzin toimittama Art, Aaron, Charles ja Cyril Nevillen yhteisomaelämäkerta The Brothers (Da Capo Press, 2001) on rakennettu kronologiseksi vuoropuheluksi veljesten välillä: kunkin tarinat ja vaiheet lomittuvat toisiin, välillä kohdaten, välillä vain sivuten, välillä etääntyen. Pääpaino on nelikon vaiheilla ennen itse Neville Brothersin perustamista 1970-luvun lopulla: veljesten yhteinen bändi on tavallaan eräänlainen jälkinäytös, palkinto koettelemuksista, tilaisuus toipumiseen. Aikaisemmat vaiheet ovat paljon dramaattisempia.
Monikulttuurisesta, rennosta (”The Big Easy”) ja vapaamielisestä maineestaan huolimatta veljesten kasvuympäristö New Orleans oli (ja on ilmeisesti vieläkin) varsinainen Amerikan perskorpi ja takahikiä, jossa kansalaisoikeustaistelu ja tasa-arvo ovat laahanneet vuosikymmeniä muuta maata perässä. Mustia suvaittiin ainoastaan maksajina tai Mardi Gras -kulkueiden ja turistikapakoiden koristeina, muuten väärän rajan yli kulkeminen oli hengenvaarallista. Valkoiset saivat hakata mustia hengiltä jokseenkin vapaasti, mutta jos musta kävi väkivaltaiseksi, hänet enemmän tai vähemmän lynkattiin. Poliisi ei puuttunut asiaan, ellei ryhtynyt itse pahoinpitelemään mustia. Luonnontieteellisesti lahjakkaan Charlesin työ National Science Fair -kilpailuun hylättiin siksi, että se tuli mustien koulusta. Ainoat pakotiet köyhyydestä ja katkeruudesta olivat musiikki, rikokset ja huumeet. Nevillen veljekset kokeilivat kaikkia kolmea – tai ”kokeilla” on väärä sana: heittäytyivät täysillä kaikkiin kolmeen. Teini-iän musiikkiviritykset 1950-luvulla jäivät enimmäkseen paikallisiksi virityksiksi, vaikka Art Neville sentään pääsi esimerkiksi laulamaan taustoja Little Richardin ”The Girl Can’t Help It” -klassikolle. Rasismin lisäksi katkeroitumista pahensi, että levybisnes noudatti piraattipuoluemaista ansaintalogiikkaa, jonka mukaan artistit saivat olla mukana armosta ja soittamisen ilosta. Rahaa heille ei annettu. Rikollisuus tuotti paremmin, huumeista sai helpompaa mielihyvää.
Kaikki neljä veljestä ajautuivat omia teitään sekä koukkuun koviin huumeisiin – ennen kaikkea siihen aikaan halpaan heroiiniin – että vankiloihin. Pahin kakku koitui Charlesille, joka vietti sinänsä mitättömän tuntuisen pikkurikkeen* vuoksi viisi vuotta pahamaineisessa Angolan vankilassa. Kaikki kuitenkin jatkoivat musiikin tekemistä pahimpinakin aikoina. Tämä – ynnä vanhempien ja pikkusiskon kuolemien aiheuttama lähentyminen sukuun – alkoivat vähitellen nostaa kaikkien neljän päätä pinnan yläpuolelle. Myös musiikki alkoi pikku hiljaa tuottaa edes pientä korvausta siihen uhratusta vaivasta. Aaronin jättihitin ”Tell It Like It Is” tuotot tosin katosivat pienlevy-yhtiön konkurssiin ja The Metersin menestys osittain huonoihin manageridiileihin, mutta edistystäkin tapahtui.
Lopulta veljesten enon ”Big Chief Jolly” Landryn ”heimon” The Wild Tchoupitoulas -levytys toi neljä veljestä ensi kertaa soittamaan yhteen, ja hanke jatkui pienen jahkailun jälkeen Neville Brothers -nimellä. Sekään taival ei ole ollut helppoa: huumeongelmat jatkuivat 1980-luvulle asti, eikä epämuodikasta luomufunkia ole aina arvostettu levy-yhtiöissä. Nyttemmin nelikon poikiakin sisältävä kokoonpano lienee tälläkin hetkellä vailla levytyssopimuksia. Kirja päättyy myös monta vuotta ennen Katrina-hirmumyrskyn aiheuttamaa New Orleansin tuhoutumista, josta etenkin seudun köyhä musta väestö kärsii vieläkin. Siinä suhteessa New Orleans on muuttunut vähemmän kuin olisi voinut toivoa.
The Brothers ei ole kirjana musiikkielämäkertojen parhaimmistoa** mutta kuuluu silti afroamerikkalaisen musiikin harrastajien yleissivistykseen. Kai teillä jokaisella on sitä paitsi Yellow Moon levyhyllyssä ja pipodiskossa? Kuuluu olla.
___
* ynnä epäilemättä monien aikaisempien käryjen ja tuomioiden summana.
** etenkään, kun pehmeäkantiseen versioon painetut kuvat ovat silkkaa mustaa suhrua.
Fatoumata Diawaraa kehuin taannoisen Huvilateltta-konsertin yhteydessä, ja kehun edelleenkin. Odotettu esikoisalbumi Fatou lienee jo kaupoissa ja sieltä löytyy myös tämä tyynen kaunis ”Wililé”.
En olekaan kiusannut teitä varmaankaan moneen viikkoon omalla musiikillani. Anteeksi, koetan parantaa tapojani. ”Hiljainen tyttö” on toinen kahdesta varmaankin eniten versioimastani omasta laulustani. Alunperin kirjoitin sen parisenkymmentä vuotta sitten: olin ollut katselemassa Tall Ships Racen lähtöä Helsingin Eteläsatamasta, ja huomioni kiinnittyi kauniiseen, tummatukkaiseen nuoreen naiseen, joka jäi yksin ja palelevana seisomaan Katajanokan betonilaiturille. Hän katseli, kuinka silloinen maailman suurin purjekoululaiva, kolmimastofregatti Mir, hinattiin Kustaanmiekan salmen läpi merelle.
Tämä on muuten ensimmäinen julkaistu äänitys, jolla kuullaan taannoin rakentamaani Steinhöfner-bassoa, tosin (kuten bassolle sopii) varsin säestävänä, hillittynä ja silmille hyppimättömänä soittimena. Tämä on luultavasti myös ensimmäinen kerta, kun päästän ilmoille mitään, missä olen soittanut djembeä.
Kuten ennenkin, miksaan koko hoidon luultavasti kokonaan uusiksi sitten kun rupean laatimaan näistä pikku hiljaa äänittelemistäni lauluista jonkinlaista kokonaisuutta.
Lisää kesän festarimuistoja. Tämä on se laulu, jonka ajaksi Seasick Steve pyytää yleisöstä tytön lavalle, istumaan vastapäätä, että voi laulaa yksin hänelle.
Tämä liittyy tämän kesän konserttimuistoihin, vaikka tällaista keikkaa en olekaan valitettavasti päässyt todistamaan. (Näin kyllä Muusikoiden.netin miitissä loistokkaan varttituntisen samalla akkarikokoonpanolla esitettyä Flaming Lipsin musiikkia, mutta se on eri asia.) Joka tapauksessa puolet Black Dubista eli laulaja/kitaristi/kosketinsoittaja/lyömäsoittaja Trixie Whitley ja kitaristi/lauluntekijä/tuottaja Daniel Lanois esittävät seuraavaksi kahdeksantoistaminuuttisen lähes akustisen setin, joka on tallennettu NPR-radiokanavan toimistossa. Kuulemme laulut ”Surely”, ”Silverado”, ”I Believe In You” ja ”I’d Rather Go Blind”.
Tänään tulee muuten kuluneeksi tasan 38 vuotta Chilen verisestä sotilasvallankaapauksesta, joka johti tuhansien ihmisten murhaamiseen ja kidutuksiin. Niitä arpia parannellaan vielä pitkään.
