Olen kirjoittanut ennenkin siitä kuinka miltei jokapäiväisen kävelymatkani päässä Malmilla on erinomainen konserttisali, jossa tulee käytyä turhan harvoin. Verrattuna siihen, miten usein tulee taivallettua kaukaiseen kantakaupungin perskorpeen. No, onneksi ohjelmatiedoissa esiintyvä maannimi ”Mali” saa minut yleensä liikkeelle, eikä tälläkään kertaa turhaan.
Basisti, laulaja ja lauluntekijä Moussa Diallo on tosin syntynyt Ranskassa ja tehnyt uransa ennen kaikkea (nykyisessäkin kotimaassaan) Tanskassa, mutta omien bändiensä kanssa hänen musiikkinsa on kallistunut vahvasti kohti hänen toista kotimaataan. Ja sehän sopii minulle mainiosti. Malmitalolla kuultu triokokoonpano (Diallon basson ja laulun lisäksi Dawda Jobartehin kora ja Salieu Dibban lyömäsoittimet) soitti melodisen hillitysti groovailevaa, soittimien ja efektien sähköisyydestä huolimatta mukavan puoliakustiselta kuulostanutta laulumusiikkia, juuri sellaista mihin olen jo kauan sitten tykästynyt. Kunniaa tehtiin, nimeltä mainiten, Ali Farka Tourén aavikkobluesille ja Fela Kutin afrobeatille, samoin edesmenneen Patrice Lumumban työlle.
Flunssanpoikasesta huolimatta leppoisasti keinahteleva meininki vetosi minuun, jälleen kerran. Eittämättä oli myös ihailtava Diallon vaikuttavaa basismia: soittotaitoa on riittävän paljon ettei sitä tarvitse tyrkyttää yleisölle, mutta groove ja äänimaisema toimi loistavan soiton vuoksi isommankin yhtyeen kokoisesti. Jobarteh soitti koraansa minusta vähän turhankin taajaan wahwah-pedaalin kautta, mutta muuten ei oikeastaan valittamista. Hieno, tunnelmallinen ilta.
Samalla on syytä kehua aivan Malmitalon viereen avannutta nepalilaisravintola Makalua. Muutama vuosi sitten ahtaammissa tiloissa toiminutta ja pariksi vuodeksi kadonnutta paikkaa on ollut ikävä. Jälleennäkeminen oli odotetun herkullinen.
Vaikka homma ei taatusti ollut helppo miksaajalle – kummassakin yhtyeessä on toistakymmentä jäsentä, joten lavalla on hoidettavana hillitön liuta mikrofoneja – vaihdot sujuivat melkoisen näppärästi lennossa, hyvässä hengessä. Molempien orkesterien musiikissa on riittävän paljon yhteisiä aineksia, joten kokoon saatiin vallan toimiva musiikillinen kaari. Ciocărlia soitti ehkä vähän jatsimmalla otteella – vaikka settiin kuului ”Caravanin” ohella myös mainiolla Kings & Queens -levyllä kuultu posketon ryminä- ja laukkaversio ”Born to Be Wildista” – kun taas Markovicien yhtye otti homman vähän enemmän funkylla show-otteella (ja oli S:n suosikki). The Circusin sali oli täysi, yleisö innoissaan ja suuri osa tuntui tunnistavan molempien bändien biisit ensi tahdeista. Kunnon bailumeininki onkin oleellinen osa tällaista torvisoittoa, vaikka rytmit ovatkin kokemattomalle monesti vähän kimurantinpuoleisia, ja tempot melkoista laukkaa.
Alkuun ihailin äärimmäisen hillittyä lavastusta, joka onnistui luomaan musiikkiin istuvan vaikutelman vähän intiimimmästä yökerhomiljööstä. Kappale kappaleelta alkoi kuitenkin osoittautua, ettei kaikki ole siltä miltä se ensin näyttää. Perkussio-, kosketinsoitin-, taustalaulaja- ja rumpukorokkeet lepäsivät hydraulisilla nostureilla, joiden ansiosta ne voitiin nostaa korkeammalle tai laskea lavan alle näkymättömiin, aina kunkin kappaleen tunnelman ja soitinnuksen mukaan. Valoja, videoita ja, ennen kaikkea, verhoja käytettiin tehokkaasti. Välillä vaikutelma oli melkein turhan musiikkivideomainen, mutta vain melkein. Muutenkin lavastus – tai välillä melkein lavan sisustus – pysytteli taitavasti tyylikkään puolella, vaikka ylettömyyteen olisi ollut vain vähäinen askel.