Olen ehkä maininnutkin, etten kuulu oopperataiteen ylimpiin ystäviin. En erityisemmin pidä laulutyylistä enkä (pahimmillaan) harlekiinikirjatasoisista tarinoista. J. Robert Oppenheimerin elämään ja maailman ensimmäisen ydinpommin räjäytykseen paneutuva John Adamsin säveltämä Doctor Atomic oli kuitenkin aiheensa perusteella kiinnostava. Olen aikaisemmin nähnyt Nixon in Chinan, jossa tykkäsin myös musiikista: kuuntelin paljon alkuaikojen Rockradiota 1980-luvun alussa, jolloin toimittajilla oli valta soittaa mitä vain, joten Motörheadin ja David Bowien välissä saattoi aivan hyvin tulla biisi-pari Philip Glassia. Nixonin musiikissa oli hyvinkin paljon samoja aineksia.
Doctor Atomicin musiikki on kuitenkin toisenlaista. Joskus toisen näytöksen alkupuolella olin tunnistavinani vuoteen 1945 sijoittuvan tarinan musiikin lähteeksi 1940–50-luvujen elokuvamusiikin, etenkin rikoselokuvat ja Bernard Herrmanin musiikin Hitchcockin elokuviin. Nyt äänimaailma (jota orkesteri- ja syntetisoija-ainesten lisäksi täydensi hillityhkö ääniefektien käyttö) tuntui ikään kuin loksahtavan paikoilleen epookinluojana. Laulutekniikasta, -tyylistä tai -melodioista en kyllä edelleenkään viehättynyt. Adams tuntui välttelevän järjestelmällisesti kaikkea, mitä kukaan voisi kuvitella lisäävänsä millekään ”Parhaat ooppera-aariat” -kokoelmille.
Yksi musiikin ongelma (minun kannaltani) oli libreton toteutus: kaikki teksti on peräisin muista lähteistä, asianosaisten muistelmista, John Donnelta, Baudelairelta, Bhagavad Gîtâsta, Muriel Rukeyserilta. Tekstejä ei ole tarkoitettu laulettaviksi, ja laulettuina niihin tulee yltiökirjallista, epäluontevaa, halvan teennäistä näennäisälyllisyyttä. Tällainen ilmaisu toimi hyvin Nixonin ironisoivissa poliittisissa puheissa, mutta ei Doctorin tutkijoiden, sotilaiden ja heidän omaistensa yksityisissä keskusteluissa ja pohdiskeluissa. Pääosanesittäjien laulullisia suorituksia en ole kykenevä arvioimaan, pääosin en niistä sen suuremmin pitänyt, joskin Mika Kares (Edvard Teller) esitti silloin tällöin minun korvaanikin vetoavaa äänenkäyttöä. Permannon viitosriviltä kuunneltuna laulajat jäivät sitä paitsi jonkin verran orkesterin pauhun* jalkoihin. En tiedä, oliko se hyvä vai huono asia.
Visuaalinen toteutus oli kuitenkin koko teoksen ajan huikeaa. Siihen oli satsattu aikaa, ajatusta, vaivaa ja rahaa, ynnä ihmisiä kuoroineen ja avustajineen.
___
* Eilisiltaisen jytkähtelyn perusteella en kyllä lainkaan ihmettele taannoisen Riffi-lehden laajan kuulonhuoltojutun artikkelin toteamuksia, että muusikoiden korvien kannalta klassinen musiikki on nykyään paljon vaarallisempaa kuin ns. rock. Jälkimmäisellä puolella kuulo-ongelmista puhutaan paljon ja kuuloa suojellaan, klasaripuolella asia tuntuu olevan edelleen tabu. Harvojen tutkimusten mukaan jopa 90 prosentilla orkesterimuusikoista saattaa olla kuulo-ongelmia.
Vaikka homma ei taatusti ollut helppo miksaajalle – kummassakin yhtyeessä on toistakymmentä jäsentä, joten lavalla on hoidettavana hillitön liuta mikrofoneja – vaihdot sujuivat melkoisen näppärästi lennossa, hyvässä hengessä. Molempien orkesterien musiikissa on riittävän paljon yhteisiä aineksia, joten kokoon saatiin vallan toimiva musiikillinen kaari. Ciocărlia soitti ehkä vähän jatsimmalla otteella – vaikka settiin kuului ”Caravanin” ohella myös mainiolla Kings & Queens -levyllä kuultu posketon ryminä- ja laukkaversio ”Born to Be Wildista” – kun taas Markovicien yhtye otti homman vähän enemmän funkylla show-otteella (ja oli S:n suosikki). The Circusin sali oli täysi, yleisö innoissaan ja suuri osa tuntui tunnistavan molempien bändien biisit ensi tahdeista. Kunnon bailumeininki onkin oleellinen osa tällaista torvisoittoa, vaikka rytmit ovatkin kokemattomalle monesti vähän kimurantinpuoleisia, ja tempot melkoista laukkaa.
Alkuun ihailin äärimmäisen hillittyä lavastusta, joka onnistui luomaan musiikkiin istuvan vaikutelman vähän intiimimmästä yökerhomiljööstä. Kappale kappaleelta alkoi kuitenkin osoittautua, ettei kaikki ole siltä miltä se ensin näyttää. Perkussio-, kosketinsoitin-, taustalaulaja- ja rumpukorokkeet lepäsivät hydraulisilla nostureilla, joiden ansiosta ne voitiin nostaa korkeammalle tai laskea lavan alle näkymättömiin, aina kunkin kappaleen tunnelman ja soitinnuksen mukaan. Valoja, videoita ja, ennen kaikkea, verhoja käytettiin tehokkaasti. Välillä vaikutelma oli melkein turhan musiikkivideomainen, mutta vain melkein. Muutenkin lavastus – tai välillä melkein lavan sisustus – pysytteli taitavasti tyylikkään puolella, vaikka ylettömyyteen olisi ollut vain vähäinen askel.