Mitä kasarinostalgiaan tulee, taannoin sattui kohdalle 80-luvun alkupuolella vaikuttaneen Siberia-yhtyeen pari vuotta sitten ilmestynyt kokoelmalevy. Kyllä näitä lauluja kehtaa kuunnella edelleenkin. Tämä ”Älä sano että rakastat minua” -nauhoitus on peräisin Hittimittari-ohjelmasta vuodelta 1985.
.
1970-luvulla radion musiikkitarjonta ylsi klassisen, jazzin ja iskelmämusiikin ohi muihin musiikkityyleihin ehkä muutaman tunnin ajan viikossa. Siitäkin ajasta valistuneet toimittajat katsoivat asialliseksi käyttää merkittävän ajan kuulijoiden valistamiseen omasta mielestään hienommalla musiikilla.
Tästä syystä inhoan edelleenkin jazzrockia ja fuusiojazzia, minkä lisäksi iloitsen siitä, että nykyradioiden brežneviläisten soittolistojen ansiosta maahan on kasvamassa iskelmähtävää poprockia ja mollipateettista klasarimetallia inhoava sukupolvi.
Sittemmin olen kyllä kohdannut muutamia ihan kuuntelukelpoisia sävelmiä inhoamieni tyylilajien puitteissa. Jossakin vaiheessa minulla oli tapana vitsailla, että ne molemmat on kuluttajaystävällisesti sijoitettu saman LP-levyn ykkös- ja kakkosraidoiksi. Tässä numero yksi.
.
.
Elämänsä viime vuosina täysin deekikselle joutuneen Jaco Pastoriuksen ”Bass of Doom” -lempinimen saanut soittopeli onnistuttiin muuten paikantamaan muutama vuosi sitten ja restauroitiin soittokuntoon. Se näyttää nykyään aika erilaiselta kuin Pastoriuksen aikana, koska joku – luultavasti Jaco-setä itse – oli hakannut lankun kappaleiksi ja kokoaminen vaati tuekseen kansivaneria. Joten nykyään se on oikein tyylikkään ja uuden näköinen Fender Jazz Bass.
Näin itse Pastoriuksen livenä hänen viimeisinä vuosinaan Roskildessa. Ei, kokemus ei ollut elämää suurempi. Lähdin kesken kaiken pois kuuntelemaan jollakin toisella lavalla jotakuta toista bändiä. Olen edelleenkin sitä mieltä, että Jimi Hendrixin kitarariffien soittaminen säröbassolla on pelkkä hupaisa treenikämppäkuriositeetti, ei mielekästä musiikkia konsertissa soitettavaksi.
Joskus 1990-luvulla olin täydellisen tympääntynyt särökitaramusiikkiin. Sitä oli tullut kuultua ihan liikaa, ja 1980-luvun lopun tiluliluakrobaattinen tukkametalli olisi joka tapauksessa saanut inhoamaan särökitarointia kenen tahansa, jolla on korvat. Olkaa kiitollisia, jos kyseinen trendi jäi teiltä väliin.
No, poikkeuksia kyllä oli. Kunnon survontamättökitarasoundi kyllä meni siinä missä sellainen rock’n’roll-kevytroso vain haukotutti. Clawfinger, Rage Against The Machine,… ja Sepultura. Kaikki kolme tuli itse asiassa nähtyä livenäkin samalla reissulla Roskildessa vuonna 1995.
Yhdessä vaiheessa minulla oli vakiohoitokeino vitutukseen: lähdin kävelylle, valitsin sellaisen reitin missä oli mahdollisimman vähän suojateitä (etten epähuomiossa jäisi auton alle), korvalappustereoihin Roots-albumi soimaan KOVAA. Yleensä hyvä mieli ja huumorintaju palasi viimeistään viidenteen raitaan päästessä, ja tästä maailmanmetallirallatuksesta tulee hyvä mieli vielä nykyäänkin. Videokin on hauska, en ollut sitä ennen nähnytkään.
.
”I’m portuguese, and i understand shit off what they are saying. Fuck it, head banging time!!!” sanoo videon kommentoija. I second that emotion.
Palataan vielä viime torstaihin, jolloin jouduin oikeastaan ensi kertaa tekemisiin Joose Keskitalon ja Kolmannen Maailmanpalon musiikin kanssa. Ja nyt tekin. ”Kärpäset” on hieno (ja tosi!) laulu, ja tämä video on vaikuttava.
Parilla spotilla valaistu lava, pimeä äänetön sali. Mirel Wagner kävelee vahvistimien ja rumpujen välistä mikrofonin ääreen, ottaa akustisen kitaransa ja istahtaa baarijakkaralle. Tuttu minimalistinen komppaus, äänessä aikaisempaa enemmän itsevarmuutta, sävyjä. Yksinkertaiset yhden riffin laulut toimivat yhtä tehokkaasti kuin ennenkin. Ei juurikaan välispiikkejä. Yleisö kuuntelee hiirenhiljaisena jokaisen laulun. Kappaleiden välissä kyllä aplodeerataan senkin edestä.
Malmitalon akustisesti erinomainen, hyvillä lavavaloilla varustettu sali toimii erinomaisesti Wagnerin musiikille. Yleisö on ehkä vähän keski-ikäisempää kuin keskivertoklubikeikoilla, mutta musiikki on kyllä heille tuttua.
Reilun puolen tunnin setin jälkeen kiitokset, kumarrus, encore ja lavalta poistuminen. Yleisö jää vähän hämmentyneeksi: tässäkö se oli? Miksauspöydän luota kuulutetaan, että nyt on väliaika, jonka jälkeen esiintyy Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo.
Yleisö on selvästi tullut katsomaan Mirel Wagneria, mutta suurin osa kuuntelee toisenkin esiintyjän. Olen itse onnistunut missaamaan Keskitalon kokonaan, vaikka hänen musiikissaan on selvästi sellaisia aineksia jotka uppoavat minuun. Tulee mieleen, muutamankymmenen vuoden takaa, esimerkiksi Kumma Heppu ja Lopunajan Voidellut. Kristillisyyttä ja hämäräperäisempiä, mustempia aineksia yhdistelevissä teksteissä on jotakin samaa kuin Tuomari Nurmiossa mystisimmillään. Vaikuttavaa. Joillakin yleisön jäsenistä on ilmeisiä vaikeuksia suhtautua Keskitalon tarinoihin, välillä kuuluu hermostunutta, epävarmaa hihittelyä. Muuten sali on edelleen laulujen aikana hiljainen, mikä sopii tällekin musiikille.
Hieno yhdistelmä omintakeista, tummaa musiikkia, hieno ilta.
Mark Laneganin viimesunnuntaisen, hienon Helsingin-keikan hengessä soikoon tänään Blues Funeral -albumin avausraita ”The Gravedigger’s Song”.
.
Myöhästyneet onnittelut Pernilla Karlssonille Uuden Musiikin Kilpailun voitosta ja euroviisuedustajan paikasta!
Kisoihin lähetettyjen viiden ja puolensadan laulutarjokkaan joukossa oli myös EUnity-yhtyeen esitys ”The Key”, joka ei päässyt alkukierrosta – vanhanaikainen mieleni tavoittelee edelleen sanaa ”kasettikarsinta” – pidemmälle. Ehkä se oli helpottavaakin, koska itse EUnity-duon (laulaja Sami Silvennoinen ja säveltäjä/sanoittaja/kosketinsoittaja/rumpali Oskari Jakonen) lisäksi lavalle olisi joutunut nousemaan myös allekirjoittanut: kaikki soitinosuudethan viisuissa tulevat nykytyylin mukaan nauhalta/levyltä, mutta kaikki lauluosuudet ns. livenä. Ja minun osuuteni tässä teoksessa sattuu sisältämään äänittämisen, miksaamisen ja bassonsoiton lisäksi myös taustalaulut ja väliosan doo-wop-leikittelyn.
Mutta hauska tuota oli tehdä. Ehkä ensi vuonna uudestaan?
Etsiskelin työsyistä Rage Against The Machinen ”Killing In the Namea” ja kun kohdalle sattui näinkin energinen konserttitaltiointi, jaan sen teidän kanssanne. Tällaista musiikkia kuunnellessa harmittaa aina, että tulin leikanneeksi pitkän tukkani lyhyeksi (vaikka poninhäntä näyttikin jo melkoisen kornilta hyvää vauhtia kaljuuntuvalla, keski-ikäisellä miehellä). Sänkitukasta ei saa kunnon propellia.
.
.
Näin RATM:n livenä Roskildessa vuonna 1995. Mikään valtava elämys keikka ei ollut, en tuntenut heidän musiikkiaan siihen aikaan kovinkaan hyvin (ja sinä vuonna festareilla oli monta huikeaa esiintyjää), mutta kyllä viesti välittyi. Ja voima.
No, kerta kiellon päälle: tänä sunnuntaina saatte tupla-annoksen poliittista herätysliikemusiikkia. ”Bulls On Paraden” pyöri listaohjelmissakin taajaan seuraavana vuonna, ja Evil Empire -albumi tuli hankittua jotakuinkin tuoreeltaan.
.
