Viimelauantaisen hienon Bombino-keikan kunniaksi hieman Bombinon aavikkorytmejä. Kokoonpano tällä ”Tar Hani” -videolla on hieman toinen kuin keikalla – kuulemma bändin kakkoskitaristi oli jäänyt saapumatta keikkamatkalle – mutta idea tulee komeasti selväksi. Huomatkaa hieno, vesisoikossa kelluva calabash, josta matala poljento on peräisin. Vesisoikkoversiota en olekaan nähnyt livenä sitten Tinariwenin ensimmäisen Malin ulkopuolisen keikan Roskildessa vuonna 2001.
.
Olen nähnyt Leonard Cohenin konsertoivan kahdesti muutaman vuoden sisään.* En ole juurikaan kirjoitellut niistä keikoista blogiin, koska molempia keikkoja varjostivat isommat ja henkilökohtaisemmat asiat. Äitini kuoli vuonna 2009 saman päivän aamuna, jolloin lähdimme Lissaboniin: matka oli alkuaan varattu nimenomaan Cohen-keikan takia, ja äiti oli ollut (vielä kun oli tajuissaan) innostunut matkastamme. Hjallis-areenalla Cohen esiintyi vuotta myöhemmin, elokuussa 2010, ja jotakuinkin samoihin aikoihin konsertin kanssa isäni tehohoito päättyi antibesilaisessa sairaalassa. Hän oli saanut muutamaa päivää aikaisemmin kohtalokkaan aivoverenvuodon, eikä toivoa toipumisesta ollut.
Tällä kolmannella kerralla ei kukaan läheinen, sukulainen tai tuttava ole tietääkseni kuollut. Kiitos siitä.
Jalkapallostadionin muovinurmikko ei ole erityisen ihanteellinen paikka Leonard Cohenin intiimille, mietiskelevälle musiikille. Vaikka meillä oli varsin hyvät paikat ”permannon” yhdeksännellä rivillä, melkein lavan edessä, tapahtumia tuli kovin usein seurailtua videonäytöiltä oikean lavan sijaan. Illan hämärtyminen tosin auttoi asiaa häivyttämällä ympäristöä ja tilan suuruutta.
Muuten konsertti noudatteli edellisten polkuja. Bändi oli melkein sama, ohjelmisto samanoloinen valikoima tunnetuimpia paloja 1960-luvulta nykytuotantoon, sovitukset samoja, suurin osa välispiikeistä ja hiljaisita pikku huulistakin hyvin samanoloisia. Biisijärjestystäkään ei ollut pahemmin muutettu: väliajan jälkeen toinen puolitoistatuntinen alkoi Lenny-sedän soittaessa lavan eteen nostettujen kotiurkujen automaattikompilla ”Tower of Songin”. Mitäs sitä hyvin toimivaa juttua turhaan uudistelemaan. Ei oopperakaan ole asemaansa saanut reuhtomalla suuntaan tahi toiseen.
Homma nimittäin kyllä toimi, ja hienosti toimikin. ”Tower of Song” on lemppari-Cohenini, eikä ainoastaan meidän kaikkien äänialarajoitteisten mielisäkeen vuoksi:
I was born like this, I had no choice:
I was born with the gift of a golden voice
Sitä seurasi toinen lemppari-Cohenini ”Suzanne”, juuri oikealla tavalla herkkänä, romanttisena ja yhtä aikaa kyynisenä, joten minulla ei tosiaankaan ole mitään valittamista.
(”Suzanne” on tietysti hyvä kohta miettiä viime aikojen keskustelua kirjailijoiden oikeudesta käyttää lähipiirinsä ihmisiä ja heidän elämiään fiktion aiheina. Cohen ei ole koskaan vaivautunut edes muuttamaan nimiä: Suzanne Verdal on todellinen henkilö, samoin ”So Long, Mariannen” Marianne Jensen, jonka kanssa Cohen eli vuosia Kreikan saaristossa ennen kuin päätti siirtyä runoudesta musiikin tekemiseen. Samoin ”Sisters of Mercyn” viettelijättäret. En tiedä, onko kukaan protestoinut.)
Cohenin kumara, hauras hahmo lavalla antaa jotenkin ymmärtää – kerta toisensa jälkeen – että käsillä saattaa olla viimeiset hetket nähdä häntä livenä. Cohenin rento hypähtely ja tanssahtelu lavalle tullessa ja sieltä lähtiessä puolestaan kertovat, että fyysisessä kunnossa ei ole sittenkään mitään vikaa. Kyllä minut on jatkossakin helppo houkutella Cohen-konserttiin, jos taso säilyy näin hyvänä.** Mutta mieluummin sisätiloissa, kiitos.
___
* Ai niin, näinhän minä Cohenin Roskildessakin joskus 1980-luvulla.
** Tuore Old Ideas -albumi ei ole kyllä oikein innostanut. Mutta ehkä se vaatii vain lisää aikaa?
Omalta osaltamme Huvilateltta-kesä päättyi eilen, rankkasadepäivänä, kahteen (Helsingistä katsoen) vastakkaisilta suunnilta tulevaan yhtyeeseen, joiden musiikissa tuntui kuitenkin olevan jonkinlaista yhteistä lankaa.
Ulla Pirttijärvi-Länsmanin Ulda-triomodernisoi joikuperinnettä varsin hienovaraisella otteella. Laulujen rakenne pitäytyy perinteessä, instrumentaatio täydentyy kevyesti vähän odottamattomillakin valinnoilla: bassoklarinetti ja luuttu yhdistetään yleensä aika erilaiseen ilmaisuun. Toki saamelaismusiikkiin perinteisemmin yhdistyviä kehärumpujakin kuultiin. Marko Jouste ja Mikko Vanhasalo säestivät, kulloisestakin soittimesta riippumatta, laulun ja laulajan ehdoilla. Omassa kevyessä, unenomaisessa pienimuotoisuudessaan homma toimi vallan hyvin.
Tulin oikeastaan vasta eilen, nigeriläisen Bombinon keikan aikana, ajatelleeksi olleeni yksitoista vuotta sitten todistamassa musiikinhistoriallista hetkeä. En vuoden 2001 Roskilden festivaaleilla notkuessani vielä tiennyt, että festariohjelman esittelyn perusteella kiinnostavalta ja vähän naurettavankin romantisoidulta vaikuttanut tuaregibändi Tinariwen esiintyi juuri silloin ensimmäistä kertaa kotimaansa Malin ulkopuolella. Tinariwenistä on sittemmin tullut kansainvälisesti tunnettu nimi, ja heidän perässään on maailmalle vaeltanut monen monta muutakin tuaregitaustaista yhtyettä: Tartit, Terakaft, Tamikrest, Etran Finatawa, Kel Assouf, Toumast… ja Bombino. Viime aikoina tästä tyylistä on alettu käyttää sinänsä ihan osuvaa nimeä ”aavikkoblues”, jonka alle ryhmittyy muistakin etnisistä ryhmistä periytyvää porukkaa, kuten sahrawien äänitorvi Mariem Hassan.
Bombinon trio aloitti Uldan jatkoksi sopivasti puolituntisella akustisella osuudella, joka soi aika samassa hengessä kuin jo ennen Tinariwenin maailmanvalloitusta (hah!) tuaregi- eli tamašek-musiikista vahvoja vaikutteita ottaneen Ali Farka Tourén musiikki. Rytmit pysyivät selkeinä, ja Kildjate Moussa Albaden suoraviivainen ”four on the floor” -yksinyrkkikomppaus calabashilla tuntui suorastaan koomiselta. Albaden arvostus kyllä napsahti kattoon siinä vaiheessa kun Ibrahim Atchinguil Emoud vaihtoi djemben rumpusettiin, Bombino akkarin sähkökitaraan ja Albade itse calabashin sähköbassoon: hän osoitti olevansa nelikielisen kanssa huikea groove-soittaja.
”Groove”, svengi, rytminen riemu olikin avainsana setin sähköisessä kahdessa kolmanneksessa. Bombinon laulut perustuvat yksinkertaisille, mutta sävykkäille rytmeille, joissa soinnusta ei turhaan vaelleta toisiin sointuihin ellei laulumelodia niitä erityisesti vaadi. Albaden ja Emoudin vankka komppi antoi Bombinolle tilaa leikitellä kitarallaan, soittaa pitkiä, leikuvia säveliä ja kuulostella soundeja. Homma toimi, porukka jorasi, kaikilla oli kivaa. Hieno keikka. Täytyy hommata Bombinon levyjäkin, pinnallisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta laulut kyllä kestävät enempääkin kuuntelua.
Taannoin Youssou N’Dourin yhteydessä oli puhetta, että musiikillisen fanitukseni piiriin kuuluu toinenkin laulava (tai ainakin laulanut) ministerismies. Kyseessä on tietenkin Peter Garrett, Australian entinen ympäristö- ja kulttuuriperintöministeri, nykyinen opetus-, nuoriso- ja lapsiasiain ministeri. Ilmeisesti kohtuullisen määrän kiistelyä ja närää herättänyt poliitikko tunnettiin vielä 1980–90-luvuilla avoimen poliittiseksi ja kriittiseksi äityneen Midnight Oil -yhtyeen laulusolistina. Laitetaanpa näytille vaikka luonnonvarojen hyödyntämisestä ja sen seurauksista kertova hieno laulu ”Blue Sky Mine” vuodelta 1990.
.
Joskus näihin aikoihin tulin nähneeksi Oilsit Roskilden festareilla. Hieno keikka.
Vieläköhän ministeri Garrett on sitä mieltä, että Australia pitäisi antaa takaisin aboriginaaleille?
.
Loppukeväästä tulin tilanneeksi eräästä eurooppalaisesta soitinrakennustarvike-nettikaupasta muun tavaran ohella mahonkisen kaula-aihion. Saavuttuaan paketti oli odottamattoman leveä ja painava. Olin saanut kaula-aihion sijaan mahonkisen lankkuaihion.
Koska lankkuaihiot ovat hinnaltaan nelinkertaisia, lyhyen harkintatuokion (noin kymmenesosasekunti) jälkeen päätin olla reklamoimatta ja rupesin suunnittelemaan seuraavasta soitinprojektistani – 12-kielisestä sähkökitarasta – täysmahonkista.
Mahonkilankku oli niin hyvännäköistä puutavaraa, että oli tietysti ensimmäiseksi jyrsittävä siitä pois mahdollisimman paljon… olen huomannut, etten ole erityisen taitava tekemään umpipuisia lankkukitaroita tai -bassoja. Aina tulee jyrsittyä näitä onkaloita. Niissä on puolensa: soittopeli kevenee, akustinen (vahvistamaton) ääni voimistuu, sähköiseenkin soundiin tulee jonkinlaista… ilmaa. Kiertoherkkyys kyllä kasvaa, mutta ei ole tarkoituskaan soittaa näitä yhdellätoista huutavien tuplamarshallien vieressä.
Kun ontelot on jyrsitty ja siistitty, päälle liimataan ohutta mahonkilevyä. Useinmiten tämä levy tulee kanneksi, mutta kun tuossa lankussa oli paljon nätimpi väri ja kuvio kuin levyssä, jätin sen kanneksi ja liimasin sen sijaan pohjan, vanhojen kunnon Rickenbackereiden tyyliin.
Kaulatarpeeksi löytyi mahonginsukuista puuta kotimaiselta soitinrakennuspajalta. Kitaroiden lapa – se johon virityskoneistot kiinnittyvät – kenottaa useissa soitinmalleissa hieman takaviistoon paremman kielikulman vuoksi. Jotta lapa kestäisi, syiden on syytä kulkea lavan suuntaisesti. Ellei syissä satu olemaan luonnostaan sopivaa kulmaa sopivassa paikassa, kaulapuun pää pitää sahata hyvin viistosti irti, kiepauttaa ympäri ja liimata paikoilleen.
Kaulan sisään jyrsin uran säätämistä varten tarvittavalle kaularaudalle sekä kahdelle hiilikuituvahvikkeelle.
Kaulankin puusta melkoinen määrä muuttuu lastuiksi. Pölyäviä hommia oli mukava tehdä taloyhtiön maanalaisen nikkaritilan sijaan pihamaalla. Vähemmän siivoamistakin.
Paitsi lankkuja, en myöskään osaa tehdä soittimia, joissa ei ole reunalistoja. Sellaisille piti tälläkin kertaa jyrsiä ura ja liimata (muoviset) listat paikalleen.
Estetiikka aiheutti miettimistä. Kaula, pohja ja lankku ovat kaikki (jotakin) mahonginsukuista puuta, mutta kaikki hyvinkin erivärisiä. Etenkin pohja oli jotenkin niin tylsän värinen, että päätin lopulta petsata sen, kaulan ja sivut (värisävy: ”mahonki”), mutta jättää kansipuolen luonnonväriseksi.
Vesipetsi on hajutonta, mutta vanhan kunnon ajan nitroselluloosalakka (jota Suomessa on myyty ainakin imppaajille tutulla Dicco-tuotemerkillä) haisee sitäkin enemmän. Taloyhtiön pihalla on onneksi hyvin tuuletettu entinen kasvihuone.
Olen lakannut kaikki omatekoiset soittimeni siveltimellä. Maaliruiskulla saisi ehkä tasaisempaa, mutta ruiskun käyttö vaatisi kyllä lakkaustilan miettimistä.
Dicco muuten kuulemma poistuu markkinoilta EU-säädösten vastaisten ainesosiensa vuoksi. Hyvä niin. Maailmaan kylvetään muutenkin liikaa myrkkyjä.
Olin alun perin suunnitellut kaulan ja lankun välille perinteistä liimaliitosta. Kitaran kaulamikrofonin kuoren korkeuden vuoksi kaula kuitenkin nousee aika korkealle kannen päälle, ja liitoksen liimapinta jäisi aika pieneksi. Sitä paitsi mikrofonin paikka oli ihan kaulan tyvessä, koska tulin tehneeksi kaulasta kahden oktaavin mittaisen, eli vähän ihan perinnemallia moninauhaisemman. (Joskin yhtenä esikuvana olleissa Rickenbackerin ”Capri”-sarjan kitaroissa on niissäkin ollut 24-nauhainen kahden oktaavin kaula jo kait 1960-luvulta lähtien.) Näin mitään puutukea kielten vedon suuntaan ei jäisi. Päädyinkin lopulta Fender-tyyliseen ruuviliitokseen.
Passiivimikrofoneilla varustetun kitaran sisältämä elektroniikka ei ole kovin mutkikasta, mutta kolvattava se on sekin. Alan vähitellen päästä irti jossakin vaiheessa minuun iskeneestä juottamisvastenmielisyydestä. Asiaa on auttanut kunnollisen, termostaattiohjatun juotosaseman hankkiminen.
Ensi testauksilla paljastui, että kahden eri valmistajan mikrofonit olivat vastakkaisvaiheessa. Onneksi tilanne oli helppo korjata parin piuhan juottamisella uudelleen.
Sitten soittopeli alkoikin olla valmis ottamaan vastaan ensimmäiset kaksitoista kieltään.
Vaikuttaisi siltä, että siitä tuli aivan soitettavissa, säädettävissä oleva soitin. Sounditkin kuulostavat siltä miltä pitää. Lakkapinta on tälläkin kertaa vähän skröbyliäinen, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei haittaa silmääni niin pahasti kuin aikaisemmissa hankkeissa. Visuaalisesti tämä näyttää muutenkin hieman (Rickenbackerien ohella) 1970-luvun Gibsoneilta, joissa on usein näkynyt luonnonväristä mahonkipintaa, ja joissa lakkauksen läpi syyt paitsi näkyvät myös tuntuvat sormenpäillä.
Kuvassa näkyvä pergolan lattia on sekin tuoretta tekoa, mutta ei (yksinomaan) omaani. Se on ollut koko taloyhtiön uuras projekti.
Nyt pitäisi varmaankin opetella soittamaan ainakin ”Eight Miles High” ja Byrds-versio Dylanin ”Mr. Tambourine Manista”.
*
Runko mahonkia, onteloitu. Kaksiosainen kaula mahonkia, hiilikuituvahvikkeet, kaksitoiminen kaularauta. Otelauta ruusupuuta. 24 nauhaa, mensuuri 24,75″. ABM-talla (kielet läpi rungon), Schallerin lukittuvat virittimet. Kaulamikrofoni Lindy Fralin P90, tallamikrofoni Seymour Duncan P-Rails. Säätimet: volume, tone, blend, kolmiasentoinen minikytkin P-Railsin keloille.
Sunnuntain kunniaksi viime tiistain konserttiartistia Simphiwe Danaa kahden videon voimin. Ensin ”Bantu Biko Street”.
.
.
”Nderedissä” on hauskan afrofuturistinen video:
.
Olen pitkään pitänyt lähestulkoon vastenmielisenä joidenkin klassisen musiikin intoilijoiden ajatusta, että kuulijan pitäisi perehtyä konsertissa esitettävään musiikkiin mahdollisimman huolellisesti ennen konserttia. Itselleni konserttitilanne ei ole mikään horjuvan turvallisuudentunteen pönkitysyritys, vaan tilaisuus kuulla, nähdä ja kokea jotakin, jota ei ole ennen kuullut, nähnyt tai kokenut. Tästä(kin) syystä viihdyn erinomaisesti festivaaleilla, joilla on tilaisuus törmätä täysin ennenkuulemattomaan musiikkiin. Tästä(kin) syystä olen erityisen hyvin viihtynyt Roskilden festivaaleilla, joilla olen erinäisiä kertoja kohdannut huikeita elämyksiä menemällä katsomaan täysin itselleni tuntematonta bändiä maasta, jonka musiikkikulttuurista en tiedä yhtään mitään.
Tutun ja turvallisuudentunnetta parantavan musiikin kuuntelemiseen on tehty erinomainen apuväline: äänilevyt. Niiden sisältö pysyy sellaisena kuin se on aina ollut.
Koska en ole juurikaan kuunnellut radiota viimeisten vuosien aikana, Atletico Kumpula oli minulle aivan uusi tuttavuus. Tuttuja piirteitä kyllä löytyi: mieleen nousi vahvasti vanha lemppari Pienet Miehet jo ennen kuin laulajakitaristi Kyösti Salokorpi esitteli bändin ja tajusin hiljaisen basistimiehen olevan Pienissä Miehissäkin vaikuttanut Miikka Paatelainen. Mukavia, akustisehkoja ralleja, joissa häiritsi oikeastaan vain Salokorven vähän alavireisen (asenteeltaan, ei vireeltään) oloinen laulu.
Illan pääesiintyjä Simphiwe Dana oli hänkin minulle tuntematon tekijä, mutta keikan alusta lähtien oli selvää, että nyt ollaan kuulemassa Laulajatarta isolla alkukirjaimella. Danalla on ääntä, karismaa ja otetta esittää omien laulujensa ohella eteläafrikkalaisia lauluklassikkoja Miriam Makeban ohjelmistoa myöten. Danaa säestänyt trio antoi tähdelleen riittävästi tilaa, mutta olisin silti kaivannut vähän luonteikkaampaa säestystä nyt kuullun kuivakkaan ja jossain määrin mielikuvituksettoman fuusiojazzin sijaan. Pianistin ja basistin soitosta kyllä löytyi aina välillä riemukkaita huumorin- ja tyylitajun piirteitä, mutta rumpali oli suurimman osan aikaa yksinkertaisesti tylsä, mitä hän vielä onnistui korostamaan soittamalla jotakuinkin sen saman rumpusoolon jonka viime vuosikymmenien jazzrumpalit aina soittavat.
Mutta laulajan juhlaahan tämä keikka oli. Ja Simphiwe Dana kyllä lunasti lupaukset olla jälleen yksi huikea artisti, jonka musiikin löysin menemällä kuuntelemaan jotakin jota en ole koskaan ennen kuullut.
Perjantai-illan Madeleine Peyroux -keikasta huolimatta palataan vielä Peter Gabrieliin ja hänen pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniinsa, nykyiseen Senegalin kulttuuriministeriin Youssou N’Douriin.* Alkuaan N’Dourin upealla The Lion -levyllä vuonna 1989 julkaistu ”Shakin’ the Tree” saa minut aina toivomaan, jossakin mieleni sopukassa, että pystyisin jonakin päivänä tekemään itse yhtä upean laulun.**
Tämä versio on myöhempi, ilmeisesti 1990-luvun alusta, mutta toisaalta siinä on satsattu vähän vähemmän rymisevään äänikuvaan kuin orkkisversiossa. Sitä paitsi videoklipissä*** nähdään helmikuisella Gambian-reissulla ihailemiani perinteisiä senegambialaisia veneitä.****
.
___
* Hmm, tästäpä tuli mieleen eräs toinen vanha musiikkisuosikki, jonka eräs jäsen on nykyään ministerismiehiä. Täytyypä palata heihin joskus lähitulevaisuudessa.
** … ja ehkä myös, että oppisin joskus laulamaan yhtä upeasti kuin N’Dour.
*** joka löytyy netistä myös alkuperäislevytykseen sovitettuna.
**** Perinteisesti veneen kylkeen maalataan sen omistajan nimi, kuten videollakin huomaamme.
