Kategoria: musiikki

Erämaiden äärellä

·

Omalta osaltamme Huvilateltta-kesä päättyi eilen, rankkasadepäivänä, kahteen (Helsingistä katsoen) vastakkaisilta suunnilta tulevaan yhtyeeseen, joiden musiikissa tuntui kuitenkin olevan jonkinlaista yhteistä lankaa.

Ulla Pirttijärvi-Länsmanin Ulda-triomodernisoi joikuperinnettä varsin hienovaraisella otteella. Laulujen rakenne pitäytyy perinteessä, instrumentaatio täydentyy kevyesti vähän odottamattomillakin valinnoilla: bassoklarinetti ja luuttu yhdistetään yleensä aika erilaiseen ilmaisuun. Toki saamelaismusiikkiin perinteisemmin yhdistyviä kehärumpujakin kuultiin. Marko Jouste ja Mikko Vanhasalo säestivät, kulloisestakin soittimesta riippumatta, laulun ja laulajan ehdoilla. Omassa kevyessä, unenomaisessa pienimuotoisuudessaan homma toimi vallan hyvin.

Tulin oikeastaan vasta eilen, nigeriläisen Bombinon keikan aikana, ajatelleeksi olleeni yksitoista vuotta sitten todistamassa musiikinhistoriallista hetkeä. En vuoden 2001 Roskilden festivaaleilla notkuessani vielä tiennyt, että festariohjelman esittelyn perusteella kiinnostavalta ja vähän naurettavankin romantisoidulta vaikuttanut tuaregibändi Tinariwen esiintyi juuri silloin ensimmäistä kertaa kotimaansa Malin ulkopuolella. Tinariwenistä on sittemmin tullut kansainvälisesti tunnettu nimi, ja heidän perässään on maailmalle vaeltanut monen monta muutakin tuaregitaustaista yhtyettä: Tartit, Terakaft, Tamikrest, Etran Finatawa, Kel Assouf, Toumast… ja Bombino. Viime aikoina tästä tyylistä on alettu käyttää sinänsä ihan osuvaa nimeä ”aavikkoblues”, jonka alle ryhmittyy muistakin etnisistä ryhmistä periytyvää porukkaa, kuten sahrawien äänitorvi Mariem Hassan.

Bombinon trio aloitti Uldan jatkoksi sopivasti puolituntisella akustisella osuudella, joka soi aika samassa hengessä kuin jo ennen Tinariwenin maailmanvalloitusta (hah!) tuaregi- eli tamašek-musiikista vahvoja vaikutteita ottaneen Ali Farka Tourén musiikki. Rytmit pysyivät selkeinä, ja Kildjate Moussa Albaden suoraviivainen ”four on the floor” -yksinyrkkikomppaus calabashilla tuntui suorastaan koomiselta. Albaden arvostus kyllä napsahti kattoon siinä vaiheessa kun Ibrahim Atchinguil Emoud vaihtoi djemben rumpusettiin, Bombino akkarin sähkökitaraan ja Albade itse calabashin sähköbassoon: hän osoitti olevansa nelikielisen kanssa huikea groove-soittaja.

”Groove”, svengi, rytminen riemu olikin avainsana setin sähköisessä kahdessa kolmanneksessa. Bombinon laulut perustuvat yksinkertaisille, mutta sävykkäille rytmeille, joissa soinnusta ei turhaan vaelleta toisiin sointuihin ellei laulumelodia niitä erityisesti vaadi. Albaden ja Emoudin vankka komppi antoi Bombinolle tilaa leikitellä kitarallaan, soittaa pitkiä, leikuvia säveliä ja kuulostella soundeja. Homma toimi, porukka jorasi, kaikilla oli kivaa. Hieno keikka. Täytyy hommata Bombinon levyjäkin, pinnallisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta laulut kyllä kestävät enempääkin kuuntelua.

Leipää pöytään, asbestia keuhkoihin

·

Taannoin Youssou N’Dourin yhteydessä oli puhetta, että musiikillisen fanitukseni piiriin kuuluu toinenkin laulava (tai ainakin laulanut) ministerismies. Kyseessä on tietenkin Peter Garrett, Australian entinen ympäristö- ja kulttuuriperintöministeri, nykyinen opetus-, nuoriso- ja lapsiasiain ministeri. Ilmeisesti kohtuullisen määrän kiistelyä ja närää herättänyt poliitikko tunnettiin vielä 1980–90-luvuilla avoimen poliittiseksi ja kriittiseksi äityneen Midnight Oil -yhtyeen laulusolistina. Laitetaanpa näytille vaikka luonnonvarojen hyödyntämisestä ja sen seurauksista kertova hieno laulu ”Blue Sky Mine” vuodelta 1990.

.

Joskus näihin aikoihin tulin nähneeksi Oilsit Roskilden festareilla. Hieno keikka.

Vieläköhän ministeri Garrett on sitä mieltä, että Australia pitäisi antaa takaisin aboriginaaleille?

.

Puun syy

· 2 kommenttia ·

Loppukeväästä tulin tilanneeksi eräästä eurooppalaisesta soitinrakennustarvike-nettikaupasta muun tavaran ohella mahonkisen kaula-aihion. Saavuttuaan paketti oli odottamattoman leveä ja painava. Olin saanut kaula-aihion sijaan mahonkisen lankkuaihion.

Koska lankkuaihiot ovat hinnaltaan nelinkertaisia, lyhyen harkintatuokion (noin kymmenesosasekunti) jälkeen päätin olla reklamoimatta ja rupesin suunnittelemaan seuraavasta soitinprojektistani – 12-kielisestä sähkökitarasta – täysmahonkista.

Mahonkilankku oli niin hyvännäköistä puutavaraa, että oli tietysti ensimmäiseksi jyrsittävä siitä pois mahdollisimman paljon… olen huomannut, etten ole erityisen taitava tekemään umpipuisia lankkukitaroita tai -bassoja. Aina tulee jyrsittyä näitä onkaloita. Niissä on puolensa: soittopeli kevenee, akustinen (vahvistamaton) ääni voimistuu, sähköiseenkin soundiin tulee jonkinlaista… ilmaa. Kiertoherkkyys kyllä kasvaa, mutta ei ole tarkoituskaan soittaa näitä yhdellätoista huutavien tuplamarshallien vieressä.

Kun ontelot on jyrsitty ja siistitty, päälle liimataan ohutta mahonkilevyä. Useinmiten tämä levy tulee kanneksi, mutta kun tuossa lankussa oli paljon nätimpi väri ja kuvio kuin levyssä, jätin sen kanneksi ja liimasin sen sijaan pohjan, vanhojen kunnon Rickenbackereiden tyyliin.

Kaulatarpeeksi löytyi mahonginsukuista puuta kotimaiselta soitinrakennuspajalta. Kitaroiden lapa – se johon virityskoneistot kiinnittyvät – kenottaa useissa soitinmalleissa hieman takaviistoon paremman kielikulman vuoksi. Jotta lapa kestäisi, syiden on syytä kulkea lavan suuntaisesti. Ellei syissä satu olemaan luonnostaan sopivaa kulmaa sopivassa paikassa, kaulapuun pää pitää sahata hyvin viistosti irti, kiepauttaa ympäri ja liimata paikoilleen.

Kaulan sisään  jyrsin uran säätämistä varten tarvittavalle kaularaudalle sekä kahdelle hiilikuituvahvikkeelle.

Kaulankin puusta melkoinen määrä muuttuu lastuiksi. Pölyäviä hommia oli mukava tehdä taloyhtiön maanalaisen nikkaritilan sijaan pihamaalla. Vähemmän siivoamistakin.

Paitsi lankkuja, en myöskään osaa tehdä soittimia, joissa ei ole reunalistoja. Sellaisille piti tälläkin kertaa jyrsiä ura ja liimata (muoviset) listat paikalleen.

Estetiikka aiheutti miettimistä. Kaula, pohja ja lankku ovat kaikki (jotakin) mahonginsukuista puuta, mutta kaikki hyvinkin erivärisiä. Etenkin pohja oli jotenkin niin tylsän värinen, että päätin lopulta petsata sen, kaulan ja sivut (värisävy: ”mahonki”), mutta jättää kansipuolen luonnonväriseksi.

Vesipetsi on hajutonta, mutta vanhan kunnon ajan nitroselluloosalakka (jota Suomessa on myyty ainakin imppaajille tutulla Dicco-tuotemerkillä) haisee sitäkin enemmän. Taloyhtiön pihalla on onneksi hyvin tuuletettu entinen kasvihuone.

Olen lakannut kaikki omatekoiset soittimeni siveltimellä. Maaliruiskulla saisi ehkä tasaisempaa, mutta ruiskun käyttö vaatisi kyllä lakkaustilan miettimistä.

Dicco muuten kuulemma poistuu markkinoilta EU-säädösten vastaisten ainesosiensa vuoksi. Hyvä niin. Maailmaan kylvetään muutenkin liikaa myrkkyjä.

Olin alun perin suunnitellut kaulan ja lankun välille perinteistä liimaliitosta. Kitaran kaulamikrofonin kuoren korkeuden vuoksi kaula kuitenkin nousee aika korkealle kannen päälle, ja liitoksen liimapinta jäisi aika pieneksi. Sitä paitsi mikrofonin paikka oli ihan kaulan tyvessä, koska tulin tehneeksi kaulasta kahden oktaavin mittaisen, eli vähän ihan perinnemallia moninauhaisemman. (Joskin yhtenä esikuvana olleissa Rickenbackerin ”Capri”-sarjan kitaroissa on niissäkin ollut 24-nauhainen kahden oktaavin kaula jo kait 1960-luvulta lähtien.) Näin mitään puutukea kielten vedon suuntaan ei jäisi. Päädyinkin lopulta Fender-tyyliseen ruuviliitokseen.

Passiivimikrofoneilla varustetun kitaran sisältämä elektroniikka ei ole kovin mutkikasta, mutta kolvattava se on sekin. Alan vähitellen päästä irti jossakin vaiheessa minuun iskeneestä juottamisvastenmielisyydestä. Asiaa on auttanut kunnollisen, termostaattiohjatun juotosaseman hankkiminen.

Ensi testauksilla paljastui, että kahden eri valmistajan mikrofonit olivat vastakkaisvaiheessa. Onneksi tilanne oli helppo korjata parin piuhan juottamisella uudelleen.

Sitten soittopeli alkoikin olla valmis ottamaan vastaan ensimmäiset kaksitoista kieltään.

Vaikuttaisi siltä, että siitä tuli aivan soitettavissa, säädettävissä oleva soitin. Sounditkin kuulostavat siltä miltä pitää. Lakkapinta on tälläkin kertaa vähän skröbyliäinen, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei haittaa silmääni niin pahasti kuin aikaisemmissa hankkeissa. Visuaalisesti tämä näyttää muutenkin hieman (Rickenbackerien ohella) 1970-luvun Gibsoneilta, joissa on usein näkynyt luonnonväristä mahonkipintaa, ja joissa lakkauksen läpi syyt paitsi näkyvät myös tuntuvat sormenpäillä.

Kuvassa näkyvä pergolan lattia on sekin tuoretta tekoa, mutta ei (yksinomaan) omaani. Se on ollut koko taloyhtiön uuras projekti.

Nyt pitäisi varmaankin opetella soittamaan ainakin ”Eight Miles High” ja Byrds-versio Dylanin ”Mr. Tambourine Manista”.

*

Tekniset tiedot:

Runko mahonkia, onteloitu. Kaksiosainen kaula mahonkia, hiilikuituvahvikkeet, kaksitoiminen kaularauta. Otelauta ruusupuuta. 24 nauhaa, mensuuri 24,75″. ABM-talla (kielet läpi rungon), Schallerin lukittuvat virittimet. Kaulamikrofoni Lindy Fralin P90, tallamikrofoni Seymour Duncan P-Rails. Säätimet: volume, tone, blend, kolmiasentoinen minikytkin P-Railsin keloille.

Tiistain tähti

·

Sunnuntain kunniaksi viime tiistain konserttiartistia Simphiwe Danaa kahden videon voimin. Ensin ”Bantu Biko Street”.

.

.

”Nderedissä” on hauskan afrofuturistinen video:

.

Ennenkuulematonta

·

Olen pitkään pitänyt lähestulkoon vastenmielisenä joidenkin klassisen musiikin intoilijoiden ajatusta, että kuulijan pitäisi perehtyä konsertissa esitettävään musiikkiin mahdollisimman huolellisesti ennen konserttia. Itselleni konserttitilanne ei ole mikään horjuvan turvallisuudentunteen pönkitysyritys, vaan tilaisuus kuulla, nähdä ja kokea jotakin, jota ei ole ennen kuullut, nähnyt tai kokenut. Tästä(kin) syystä viihdyn erinomaisesti festivaaleilla, joilla on tilaisuus törmätä täysin ennenkuulemattomaan musiikkiin. Tästä(kin) syystä olen erityisen hyvin viihtynyt Roskilden festivaaleilla, joilla olen erinäisiä kertoja kohdannut huikeita elämyksiä menemällä katsomaan täysin itselleni tuntematonta bändiä maasta, jonka musiikkikulttuurista en tiedä yhtään mitään.

Tutun ja turvallisuudentunnetta parantavan musiikin kuuntelemiseen on tehty erinomainen apuväline: äänilevyt. Niiden sisältö pysyy sellaisena kuin se on aina ollut.

Koska en ole juurikaan kuunnellut radiota viimeisten vuosien aikana, Atletico Kumpula oli minulle aivan uusi tuttavuus. Tuttuja piirteitä kyllä löytyi: mieleen nousi vahvasti vanha lemppari Pienet Miehet jo ennen kuin laulajakitaristi Kyösti Salokorpi esitteli bändin ja tajusin hiljaisen basistimiehen olevan Pienissä Miehissäkin vaikuttanut Miikka Paatelainen. Mukavia, akustisehkoja ralleja, joissa häiritsi oikeastaan vain Salokorven vähän alavireisen (asenteeltaan, ei vireeltään) oloinen laulu.

Illan pääesiintyjä Simphiwe Dana oli hänkin minulle tuntematon tekijä, mutta keikan alusta lähtien oli selvää, että nyt ollaan kuulemassa Laulajatarta isolla alkukirjaimella. Danalla on ääntä, karismaa ja otetta esittää omien laulujensa ohella eteläafrikkalaisia lauluklassikkoja Miriam Makeban ohjelmistoa myöten.  Danaa säestänyt trio antoi tähdelleen riittävästi tilaa, mutta olisin silti kaivannut vähän luonteikkaampaa säestystä nyt kuullun kuivakkaan ja jossain määrin mielikuvituksettoman  fuusiojazzin sijaan. Pianistin ja basistin soitosta kyllä löytyi aina välillä riemukkaita huumorin- ja tyylitajun piirteitä, mutta rumpali oli suurimman osan aikaa yksinkertaisesti tylsä, mitä hän vielä onnistui korostamaan soittamalla jotakuinkin sen saman rumpusoolon jonka viime vuosikymmenien jazzrumpalit aina soittavat.

Mutta laulajan juhlaahan tämä keikka oli. Ja Simphiwe Dana kyllä lunasti lupaukset olla jälleen yksi huikea artisti, jonka musiikin löysin menemällä kuuntelemaan jotakin jota en ole koskaan ennen kuullut.

Älä juutu sukupuuhun

·

Perjantai-illan Madeleine Peyroux -keikasta huolimatta palataan vielä Peter Gabrieliin ja hänen pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniinsa, nykyiseen Senegalin kulttuuriministeriin Youssou N’Douriin.* Alkuaan N’Dourin upealla The Lion -levyllä vuonna 1989 julkaistu ”Shakin’ the Tree” saa minut aina toivomaan, jossakin mieleni sopukassa, että pystyisin jonakin päivänä tekemään itse yhtä upean laulun.**

Tämä versio on myöhempi, ilmeisesti 1990-luvun alusta, mutta toisaalta siinä on satsattu vähän vähemmän rymisevään äänikuvaan kuin orkkisversiossa. Sitä paitsi videoklipissä*** nähdään helmikuisella Gambian-reissulla ihailemiani perinteisiä senegambialaisia veneitä.****

.

___
* Hmm, tästäpä tuli mieleen eräs toinen vanha musiikkisuosikki, jonka eräs jäsen on nykyään ministerismiehiä. Täytyypä palata heihin joskus lähitulevaisuudessa.
** … ja ehkä myös, että oppisin joskus laulamaan yhtä upeasti kuin N’Dour.
*** joka löytyy netistä myös alkuperäislevytykseen sovitettuna.
**** Perinteisesti veneen kylkeen maalataan sen omistajan nimi, kuten videollakin huomaamme.

Jazz me (go man go) with your blues

·

Huvilateltan tämän kesän aloitti suomalais-ranskalainen duo Eva  & Manu ilmeisen tohkeissaan siitä, että oli päässyt esiintymään Huvilateltan lavalle esikoisalbuminsa ilmestymispäivänä. Sympaattisuus toi kaksikolle paljon pisteitä, samoin kaunis stemmalaulu. Kaksikon sävellykset jäivät ehkä vähän niukantyylikkään ja kauniin toteutuksen jalkoihin – tai ehkä sellainen Fleet Foxes -henkinen musiikki ei vain ole ihan minun juttunut – mutta sujuvaa kuunneltavaahan tuo oli.

Ensikosketukseni Madeleine Peyrouxiin tapahtui vuonna 1996, kun Dreamland-esikoisen Rumba-arvostelukappale tipahti minulle. Kylmiltään kuunneltuna levy oli häkellyttävä kokemus, ja päädyin luultavasti summaamaan Peyrouxin äänen kliseisesti ”Billie Hollidayn ja Patsy Clinen lemmenlapsena”. Ääni ja musiikki ovat säilyttäneet sittemminkin ajasta irrallaan olemisen tunteensa, vaikka Peyroux kyllä yhdistää musiikkiin tuoreempiakin aineksia, ja uudempien tekijöiden covereita.

Livekokemus vahvisti levykokemusta. Peyroux ilmoitti soittavansa ”rakkauslauluja, bluesia ja juomalauluja, jotka ovat oikseastaan sama asia”. Setin lopuksi kuultiin kaikki kaksi ”iloista laulua, jotka osaan”. Osaava, tyylikäs jazzkvartetti säesti sävykkäästi, Peyrouxin omintakeinen, toisaalta leikillisen tyttömäinen ja toisaalta… jotenkin sillai jotenkiniinku kokeneen naisen tyyliin ”kiehnäävä” fraseeraus* sai muutaman tutunkin coverin kohdalla hetken miettimään, mikäs tämä nyt olikaan: setin aloitti Leonard Cohenin ”Dance Me to the End of Love” ja myöhemmin Peyroux-käsittelyn sai mm. Robert Johnsonin ”Love in Vain”. Mutta homma toimi sekä covereissa että omissa lauluissa. En ole mikään suunnaton jazzin ystävä, mutta jos jazzia esitettäisiin yleisemminkin tällaisella otteella ja asenteella…

___
* Kummallinen ilmaus, ehkä. Mutta ”kiehnääminen” on sana, joka minulle tulee aina mieleen esimerkiksi Billie Holidayn laulusta.

Albumialbumi III

·

Kesällä 1980 käväisin Tampereella tapaamassa kummitätiäni. Olin päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, ja yli kymmenvuotiseksi venähtäneen lähetyssaarnaajauransa jälkeen fysiikan- ja matematiikanopettajana työskennellyt Helvi-täti tarjosi minulle vanhoja yliopisto-oppikirjojaan. (Niistä ei ollut opintojen kannalta juurikaan hyötyä, lienevät jossain ullakolla kyllä edelleenkään. Mutta ele oli kaunis, ja Helvi-täti muutenkin loistava tyyppi.)

Ennen junan lähtöä piipahdin vielä Epeksessä kuluttamassa rahani äänilevyihin. Jostakin syystä rahaa vielä jäi, ja Sokokselta hihaan tarttui vielä yksi levy.

Olin luultavasti kuullut Peter Gabrielin kolmannelta Peter Gabriel -nimiseltä albumilta biisin tai pari radiossa: ainakin sen, jossa Kate Bush (kuten juontaja paljasti) lauloi toistuvaa säettä, jossa minun korvani mukaan sanottiin ”She’s so confident”. Sitä paitsi levyä kehuttiin Soundissa siihen tyyliin, että päätin ottaa riskin.

Olin kuitenkin luultavasti jotakuinkin valmistautumaton siihen, mitä sain levyltä kuulla. Peter Gabriel on itsekin todennut, etteivät laulujen henkilöt ole aivan… terveitä. Ja jos tekstimaailman pystyikin vielä sivuuttamaan, levyn äänikuva oli vuonna 1980 vähintäänkin omituinen.

Rumpusoundien kovaa rymisevä päällekäypyys hämäsi hieman sitä, ettei levyllä kilise, helise tai suhise ainoakaan symbaali. Soundimaailma oli aggressiivinen ja särmikäs, ei hevihengessä vaan jollakin aivan uudella tavalla. Toinen levyllä soittavista rumpaleista, Gabrielin vanha bändikaveri Phil Collins teki tällä levyllä kehitetystä rumpusoundista (symbaalien keralla, tosin) eräänlaisen tavaramerkkinsä muutamaa vuotta myöhemmin, ja ns. geitatulla kaiulla muokattuja rumpu- ja rumpukonesoundeja kuultiin vuosikymmenen kuluessa riesaksi asti. Silti PG III kuulostaa edelleenkin hämmentävältä. Gabriel oli kuulemma saanut vaimoltaan lahjaksi silloin upouuden (ja kalliin) Linn LM-1 -rumpukoneen, ja ruvennut säveltämään tämän laitteen avulla hyvin erilaista musiikkia kuin mitä hän oli tehnyt aikaisemmin Genesisissä tai kahdella ensimmäisellä soololevyllään. Rumpukonetta levyllä ei kuultu, vaan oikeat rumpalit soittivat samat rytmit uusiksi. Levylle koottiin muutenkin perin eksentristä porukkaa: progefanit saattoivat järkyttyä yhtä paljon kuin punkin ystävät siitä, että biiseillä soittivat kaikessa sovussa sekä King Crimsonin Robert Fripp että The Jamin Paul Weller.

Levyllä oli mukana Gabrielin hommissa vieläkin viihtyvä mestaribasisti Tony Levin, joka osaltaan sai minut innostumaan bassonsoitosta ja aukaisi korvia monille tyylilajeille ja soittotekniikoille.

Uusi aalto oli jo avannut korviani sille, että musiikissa voi laulaa… aika monenlaisista aiheista. PG III aukaisi lisää. Joskus yli viisitoista vuotta myöhemmin tulin tehneeksi jokseenkin suoran suomennoksen albumin kirskuvasta avausraidasta ”Intruder”:

Tiedän, miten tiirikoilla ikkunoita aukaistaan
Tiedän, miten hiljaisesti huoneen halki astellaan
Tiedän, miten laatikoistas tavaroita poimitaan

Puhelinlangat
Puhelinlangat leikkurilla katkeaa
Hiljaisuus mua
Mua kiihottaa

Nautin, kun vaistoan sun tuloni aavistavan
Nautin tuntea sun hengitystäs salpaavan
Nautin koskettaa, sun vaatteidesi tuoksua

Kuin varas yötä rakastaa
Kuin varas yöllä
Kuin varas yöllä uhrinsa rengastaa

Tämän laulun kertoja ei ole ainoa, jolla on ongelmia. ”Family Snapshot” kertoo pakkomielteestä saada kuuluisuutta poliitikon salamurhaajana. ”Not One of Us” jättää toisenlaiset ulkopuolelle, ”Games without Frontiers” laventaa samaa teemaa valtioihin, rajoihin ja sotiin. ”No Self Control” ja ”I Don’t Remember” kertovat nekin henkisistä ongelmista ja ”Lead a Normal Life” mielisairaalaan päätymisestä. ”And Through the Wire” puhuu kommunikaation vaikeudesta ja ennakoi, tavallaan, netti-ihmissuhteita. Levyn päätösraita ja luultavasti tunnetuin kappale ”Biko” antaa tavallaan esimakua Gabrielin seuraavasta soololevystä (jonka senkin nimi on Peter Gabriel, paitsi Yhdysvalloissa Security): se on rytmeihinsä afrikkalaisia aiheita hakeva kunnianosoitus poliisien murhaamalle eteläafrikkalaiselle kansalaisoikeustaistelijalle ja samalla (rauhanomainen) taistelulaulu:

Voit puhaltaa kynttilän
muttet voi puhaltaa tulta
kun tuli alkaa tarttua
tuuli kohottaa sitä korkeammalle

1980-luvulla Peter Gabrielista tuli myös musiikkivideotaiteen edelläkävijä. ”Games without Frontiers” näyttää nykysilmin ehkä primitiiviseltä, mutta monia sen kuvia ja aihelmia on kyllä käytetty myöhemminkin, monta kertaa… ja mukana olevia ”duck and cover!” -atomisota-valistusfilmipätkiä nähtiin pari vuotta myöhemmin hillittömässä absurdiudessaan pelottavassa Atomic Café -elokuvassa.

(Kate Bush muuten itse asiassa laulaa kappaleen nimeä ranskaksi: Jeux sans frontières.)