Kategoria: musiikki

Kuunsirppikaupunkiin!

Tänä sunnuntaina saatte kuunella neworleansialaista meininkiä, kahdestakin syystä. Ei kun kolmesta. Olen diggaillut Dirty Dozen Brass Bandia siitä lähtien kun kuulin 80-luvulla julkaistun Voodoo-albumin avausraidan ”It’s All Over Now”, jolla vieraili vokalistina saman kaupungin yksi suurista äänistä eli Dr. John. Siksitoisekseen olemme parin viikon päässä piipahtamassa ystävä- ja kaveripiirini sekä ihanan vaimoni Sipin 50-vuotislahjakseni yhteiskeräysrahoittamalla Amerikan reissullamme bändin kotikaupungissa. (Matkakertomusta ja kuvia tulee blogiin sitä mukaa kuin yhteydet sallivat.)

Siksikolmanneksi: Dirty Dozen Brass Band esiintyy Helsingin Savoy-teatterissa 6. marraskuuta. Sinne!

.

.

Tällaisen musan kuuntelu saa kyllä aina pohtimaan, pitäisikö täydentää bassosoitinarsenaaliaan, naapureiden riemuksi, sousafonilla. Pitäisikö vaihtaa puutyöt metalliin, mistä saisi sopivaa messinkiä…?

Kotistudio 10 v.

Huomasinpa tuosssa, että Kotistudio-kirjan ilmestymisestä tulee tässä kuussa kuluneeksi pyöreät kymmenen vuotta.

Kirjan syntyhistoria on kerrottu kerran jos toisenkin, joten pieni pikakertaus: Musiikin tekemisen harrastajana ostin ensimmäisen neliraita-kasettinauhurini vuoden 1985 tienoilla demotakseni bändille biisi-ideoita. Bändin hajoamisen jälkeen kotiäänittely jatkui, laitteita tuli ja meni, tietoakin tuli hankittua lehdistä ja ulkomaisista kirjoista. Yhtään suomenkielistä alan opasta ei vain ilmestynyt. Wannabe-kirjailijana syntyi ajatus tehdä moinen itse. Ensiaskel oli perustaa Rumbaan satunnaisesti ilmestyvä ”Kotistudion keittokirja” -palsta, jossa sopi jakaa vinkkejä ja ideoita musiikkinsa äänittäjille. Kivi Larmola, jonka olin tavannut kerran tai pari aikaisemmin, soitti eräänä päivänä, kertoi kuulleensa kirjaideasta ja ilmoittautui sen kuvittajaksi. Siinä vaiheessa ei ollut enää luopumisen mahdollisuuksia. Palsta loppui Rumban uudistuksiin ja ryhdyin vääntämään jo julkaistujen artikkelien pohjalle kirjan kässäriä. Monissa kohdin mietin itsekseni, tiedänkö minä asiasta itse asiassa lainkaan: jotkut kohdat tuntuivat syntyvän miltei automaattikirjoituksella. Ehkäpä teoria oli hallussa, vaikka käytännön äänitysosaamisessa olikin (ja on edelleen) isoja puutteita. Ja olihan minulla sentään osaavia ihmisiä lukemassa tekstiä läpi: Kivi on graafikon hommien ohella tehnyt studiotyötä ammatikseen, samoin toinen esilukijani Virpi, joka silloin teki AV-alan koulutuksensa työharjoittelua, nousi muutamaa vuotta myöhemmin samaisen studion toimitusjohtajaksi ja siirtyi sittemmin tekemään managerihommia mm. Hanoi Rocksille, Michael Monroelle ja Von Hertzen Brothersille. Sain vielä puhuttua – suuren maailman tyyliin – kirjan esipuheen kirjoittajaksi Anssi Kelan, jonka Nummela-esikoissooloalbumi oli sekin saanut alkunsa kotistudioprojektina.

Kirja ilmestyi, sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Jossakin vaiheessa Kotistudio oli kuulemma Liken nettikaupan myydyimpiä kirjoja – kaikki muut kärkiteokset olivat silloisen Sötem-alamerkin suojissa julkaistuja ns. aikuisten sarjakuvia. Toiseen painokseen tehtiin korjauksia ja täydennyksiä, se sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Tässä vaiheessa ajattelin jättää homman muille enkä ajatellut kirjaa muutamaan vuoteen, mutta kukaan muu ei tehnyt suomenkielisiä äänitysoppaita, joten työstimme Kiven kanssa vuonna 2009 vanhan materiaalin pohjalta laajemman, parannellun ja paremman version nimeltä Oma studio ja äänittämisen taito.

En ole vieläkään ihan varma, että tiedän mitä kirjoitin. Äänitin itse ensi kertaa rumpusettiä – ja flyygeliä – vasta Oman studion ilmestymisen jälkeen A Glance Beyond Naturea varten. Ihan hyvää jälkeähän tuosta tuli…

Huomasin, että kovalevyltä löytyi skannattuna jokunen valokuva Kotistudion kirjoittamisen aikaisesta työhuonestudiostani. Pikaisesti vilkaisten nykypajassani ei ole käytössä  kovinkaan montaa sen aikaista laitetta. Rickenbackerin basso, johon tosin on nykyään laitettu nauhat takaisin. Hyllyllä nököttävä kasettidekki. Kännykkäteline. Räkin mustimmassa kohdassa piileskelevät Korg A3 -multiefektilaite ja Korg DRM-1 -rumpukone, joita en ole tosin käyttänyt aikoihin ja jotka voisin hyvin myydä, jos joku on niistä kiinnostunut. Muistakin silloisista laitteista hyvä osa on varmaankin yhä uusien omistajien käytössä.

Tässä samassa työpisteessä syntyi seuraavana vuonna ensimmäinen versio 391:n käsikirjoituksesta. Sen editointi tapahtui jo nykyisen asuntomme työhuoneessa, tämän saman pöydän ääressä ja samassa kohtaa jossa tälläkin hetkellä kirjoitan.

CD 30 v.

Ensimmäisten cd-levyjen ilmestymisestä tulee kuulemma tänään kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Formaatilla on siis nyt ikää jotakuinkin saman verran kuin 78 kierroksen minuuttinopeudella pyörineiden ”savikiekkojen” tilalle tulleilla mikroura-LP-levyillä oli siihen aikaan kun cd-levyjä alkoi ilmestyä. ”Savikiekkojen” kautta kesti vajaat parikymmentä vuotta pidempään.

Itse siirryin musiikinkulutuksessani cd-aikaan vasta 1980-luvun päättyessä. Ensimmäisillä cd-hankinnoillani halusin ehkä alleviivata (jos joku olisi asiaa kysynyt tai ihmetellyt) etten uskonut uuden formaatin parantavan äänenlaatua. Kari Peitsamo & Ankkulin Jatsin syvin olemus ja Robert Johnsonin The Complete Recordins olivat (tuohon aikaan) kuitenkin saatavilla vain cd-formaatissa, ja vinyylilevyjen saatavuus alkoi muutenkin vaikeutua.

Itse cd-soitin soitin oli käytettynä ostettu kannettava Philips, joka palveli sittemmin hyvinkin toistakymmentä vuotta ennen hajoamistaan.*

Cd:t olivat edelleenkin pääsääntöisesti LP-levyjä kalliimpia, joten kului jonkin aikaa niin että levyostokset jakaantuivat suhteellisen tasaisesti formaattien välillä.** Levykokoelman koostumus muuttui merkittävästi vasta 1990-luvun puolella, jolloin kannoin kroonisen rahapulani takia ison osan vinyyleitä divariin (silloin niistä vielä maksettiin ihan kohtuullisesti) ja toisaalta aloin saada uusia levyjä Rumban arvostelukappaleina, muistaakseni yhtä tai kahta lukuun ottamatta cd-muodossa. Viime vinyyliostoksesta lienee muutama vuosi: divarissa tuli kohdalle muinoin myymäni Kadotettujen Liian suuri suu, jota ei ole vieläkään julkaistu cd-muodossa.

En ole koskaan onnistunut olemaan rehellisesti sitä mieltä, että cd-levyjen äänenlaatu olisi kategorisesti heikompi kuin vinyylilevyjen*** joten cd-levyjen käyttömukavuus kallisti vaakaa varsin pian digitaalitallenteiden puoleen. Äänitteiden nettilatausmahdollisuuksista huolimatta kohtuullisen iso osa tämän taloudenkin levyostoksista on edelleenkin cd-levyjä. Tuntuu mukavalta saada ostoksena myös esine hypisteltäväksi, kirjanen tai kansi tutkiskeltavaksi, vaikka iso osa musiikin kuuntelusta tapahtuukin kovalevyltä, jonne cd-levyjenkin sisältö on kopioitu.

Talouden puoltatoista vinyylimetriä tulee nykyään soitettua, varsin laadukkaasta soittimesta, äänirasiasta ja esivahvistimesta huolimatta, lähinnä silloin jos levyjä digitoi pipodiskokäyttöön. Kovalevy soi useammin kuin LP-levy. Ehkä hyvä niin: jokainen soittokerta kuluttaa vinyylilevyä paljon enemmän kuin cd-levyä. Näin äänitteet pysyvät paremmassa kunnossa.

Voi tietysti olla että olen eri mieltä parinkymmenen vuoden päästä, kun ämpärikolmoset ja iitunesit alkavat olla isoisänaikaisia musiikinnautintamenetelmiä.Mutta melkein veikkaisin, että silloin on ihmisiä, joiden mielestä cd-levy (tai mp3-tiedosto) on ainoa oikea tapa kuunnella musiikkia, että sen ajan nykyformaattien soundit ovat surkeat eikä musiikissa ole sitä oikeaa fiilistä. Ja yhtä lailla ihmisiä, joiden mielestä edellisen ryhmän menneenkaipaajat ovat väärässä.

Toivottavasti en kuulu kumpaankaan ryhmään. Toivottavasti edelleenkin osaan kuunnella musiikkia tallennusformaatin sijaan.

___
* Itse asiassa ensimmäiseen cd-ostokseen kuului kolmaskin levy, Neil Youngin ja Crazy Horsen vastailmestynyt Ragged Glory, jolla hyvittelin silloista avovaimoani etukäteen siltä varalta että hän olisi närkästynyt uuden vimpaimen ostamisesta kotiin. Erottuamme vähän myöhemmin levy jäi hänelle, lienee hänellä vieläkin.
** Merkittävä osa levykokoelmasta on aina ollut peräisin divareista, joten uusien LP-levyjen heikko tarjonta ei vaikuttanut niin paljoa
*** Pienet erot hukkuvat äänitys-, siirto- ja masterointiprosesseissa mukaan tulevien tekijöiden vaikutuksen sekaan.

Vihreät neekerittäret

Aloitimme S:n kanssa ranskankielen kurssin Työväenopistossa, joten viime aikoina on tullut kuunneltua vähän normaalia enemmän ranskankielistä musiikkia.  Sitä myöten kuunteluun on palannut, pitkästä aikaa, myös Les Negresses Vertes. Mlah!-esikoisalbumin aikoihin vuonna 1989 bändistä intoiltiin melkoisesti ja siihen suhtauduttiin eräänlaisena Ranskan vastauksena The Poguesille. Intoilukausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Seuraavat albumit eivät herättäneet niin suurta intoa, ja vain neljä vuotta esikoisen jälkeen laulaja-Helno tappoi itsensä heroiinilla.

Vastausta Poguesille saatiin sitten odottaa pitkään. Jos jotakin, bändin henkisiä perillisiä on nyttemmin kaksi: itäeurooppalaishenkinen Gogol Bordello ja Poguesien irkkupunkkia paljon lähempää liippaava Flogging Molly. Molemmat yhdysvaltalaisia yhtyeitä.

.

Mutta kyllähän Les Negresses Vertes kävi sentään heittämässä huikean keikan Vanhalla ylioppilastalolla hyvinkin pian esikoisalbumin ja ”Zobi la Mouchen” jälkimainingeissa. Itse esityksen lisäksi mieleen on jäänyt erään vanhan suosikkibändini rumpali, jonka kanssa juttelimme ennen keikkaa kaikessa rauhassa salin perällä. (Olimme asuneet jonkin aikaa samassa talossa ja päätyneet siten hyvänpäiväntutuiksi.) Yhtäkkiä herran molemmin puolin seisoi kaksi kaapinkokoista pokea, jotka tarttuivat häntä kainaloista ja kantoivat pois salista ja talosta. Syytä en tiedä vieläkään, emme muistaakseni ole sittemmin tavanneet (enkä tiedä kehtaisinko enää kysyäkään, jos kohdakkain satuttaisiin).

Pikainen demo

Sain päähäni äänittää Turcosen kunniavieraspuheessa kuullusta ”Vanhat & viisaat” -laulusta samantapaisen version jonka yleisö kuuli: mies, ääni ja baritonikitara -pohjalta. Äänitettyäni nämä kaksi raitaa tulin kuitenkin täydentäneeksi äänikuvaa vielä steel-kitaralla ja djembellä. Kaikkinensa äänittämiseen meni (mokattuine ottoineen ja muine säätöineen) puolisentoista tuntia, miksaamiseen ja editointiin alle tunti.

.

Mietin hyvän tovin, kehtaanko julkaista tätä. Se oli niin… demomainen. Kotitekoisen oloinen. Vähän haparoiva ja paikka paikoin perin epävireinen.

Mutta toisaalta mietin, että tämän voisi julkaista juuri siksi, että se on niin demomainen ja kotitekoinen. Siitä tulee mieleen jotkut vanhat neliraitakasettinauhurille tallentamani laulut, jotka vuosia myöhemmin kuunneltuna ovat itse asiassa aika makeita. Siitä tulee mieleen myös Neil Youngin yhdessä tuottaja/äänittäjä Daniel Lanois’n kanssa tekemä Le Noise -levy. Joten tässä se sitten on, jälleen Studio Yrttimaa -taiteilijanimen alla.

Kunniavieraspari kiittää!

Maailmanhistorian ensimmäinen Turconen osoittautui erinomaisen onnistuneeksi tilaisuudeksi. Turun Pääkirjaston Studio oli jotakuinkin tasan oikeankokoinen tila yleisölle, jonka pääluku oli muistaakseni jonkun laskeman mukaan kuutisenkymmentä.

Itse jouduin – tai pikemminkin pääsin – lauteille melkein heti alkuun, kirjaston e-kirjalainaustoiminnan esittelyn jälkeen. Etukäteen en ollut tullut oikeastaan edes ajatelleeksi, että esitykseni kulkisi ohjelmassa nimellä kunniavieraspuhe. Tajuaminen tapahtui jotakuinkin vuorokautta aikaisemmin, jolloin oli enää liian myöhäistä alkaa kaavailla muuta kuin sitä, mitä olin ajatellutkin esittää: lausua katkelmia omista teksteistäni ja laulahtaa pari laulua baritonikitaralla ja efektipedaaleilla säestäen.

En ole niin kokenut esiintyjä ettenkö jännittäisi aika tavalla lavalle nousemista, etenkin kun kyse on tilanteesta, jossa esiinnyn yksin ja jossa esitän jotakin tavalla, mitä iso osa yleisöstä ei ole välttämättä osannut odottaa kuulevansa. Tämä esitys oli – hieman erilaisena – kokeiltu kertaalleen Kiimankulman yössä, joten itse en ollut liikkeellä ihan kylmiltäni. Silti jännitti juuri sillä hyvällä tavalla, joka saa huolehtimaan hyvissä ajoin etukäteen, että efektilaitteiden säädöt ovat kohdallaan ja kitara vireessä.

(Suuren osan aikaa en tosin soittanut mitään melodista tai harmonista, joten vireellä oli oikeastaan oleellista väliä niissä kahdessa laulussa, jotka settiin kuuluivat.)

Sisätiloissa ei tullut kiimankulmamaisia ongelmia plarikansion sivujen yllättävistä kääntymisistä tai muustakaan, joten puolituntinen esitys toimi paljon varmempana kuin ensi kerralla. Siinä vaiheessa kun laitoin kitaran nojalleen nurkkaan ja istahdin nojatuoliin Shimon haastateltavaksi olo olikin huomattavan helpottunut. Hyvät haastattelukysymykset ja niiden sisältämät ajatukset rentouttivat entisestään. Voiton puolella oltiin. Lopun tapahtumaan saatoinkin istuskella kaikessa rauhassa kuuntelemassa paneelikeskusteluja, joita käytiin Finnconeja paljon rennommassa asetelmassa: muutama nojatuoli puoliringissä ja vähemmän mikrofoneja kuin puhujia: näin (itsenikin kohdalla tunnistama) taipumus hauskoihin välihuomautuksiin ja päälle puhumiseen väheni, ja keskustelu polveili luontevana ja hyvähenkisenä.

Perjantain etkobileet ja lauantain illanvietto pitäytyivät päätapahtuman leppoisassa hengessä ja kunniavieras puolisoineen viihtyi sielläkin, vaikkei puoliso varsinaisesti sf-fandomiin kuulukaan (muuta kuin miehensä kirjojen ateljeekriitikkona).

Suuri kiitos ja syvää kunnioitusta siis Terolle, Harrille, Harrille, Pasille, Shimolle ja kaikille muille Turcosta järjestämässä olleille! Näin hyvähenkinen tilaisuus tuskin jää yhteen kertaan, ainakaan mikäli yleisöltä tai kunniavieraalta kysytään.

Ai niin, nyt se on virallista: minä olen julkkis.

Kirjastossa hieman hämmennyin, kun kirjoihin omistuskirjoitusta hakeneiden lisäksi nimmaristani – ja nimenselvennyksestä – oli kiinnostunut myös viehättävien nuorten naisten seurue. Toinen seurue haki vastaavassa hengessä nimmaria Sammakon kirjakaupan signeeraustuokion aikana, ja vitsailin jälleen siitä, että nimmari ja selvennys varmaankin skannattaisiin ja kopioitaisiin johonkin lomakkeeseen. Ei suinkaan, selitti ryhmä kaksi: kyseessä oli jonkinlainen kilpailu tai tehtävä, jossa kilpaporukoiden kuului hankkia julkkiksen nimikirjoitus.

Lopuksi vielä linkki Shimon Turconen-raporttiin.

Kylä joka kävi liian pieneksi

Ei, otsikko ei viittaa Turkuun tai Turcoseen, vaan tämän sunnuntain videomusiikkia tarjoavaan yhtyeeseen, joka otti nimensä Sonny Boy Williamsonin* laulusta ”Little Village”.

Little Village -yhtye oli ehkä vähän liiankin loistava ajatus. Kitaristi/laulaja/lauluntekijä John Hiatt, slidekitaristi/laulaja/lauluntekijä Ry Cooder, basisti/laulaja/lauluntekijä Nick Lowe ja rumpali Jim Keltner soittivat ensi kertaa yhtyeenä Hiattin muutamassa päivässä äänitetyllä comeback-levyllä Bring the Family (1987). Muutamaa vuotta myöhemmin syntyi ajatus tehdä hyvin yhteen soittaneesta poppoosta oikea juurimusiikin superbändi. Syntyi hieno esikoisalbumi Little Village (1991) ja bändi kävi seuraavana kesänä myös Puistobluesissa soittamassa hienon keikan. Mutta ilmeisesti nelikon kesken oli jo siinä vaiheessa sen verran paljon jännitteitä ja pahaa verta (joka ei kyllä juurikaan lavalla näkynyt) että homma kaatui pian sen jälkeen.

Muutama kuvallinenkin tallenne on silti jäljellä.

Jim Keltner on muuten yksi kaikkien aikojen hienoimpia studiorumpaleita. Kuulemma jotakuinkin ainoa studiomuusikko, joka haluaa tutustua laulun sanoitukseen ennen kuin soittaa rumpuosuudet.

Kuka muuten perustaisi minun kanssani bändin suunnilleen näiltä pohjilta?
___
* Sonny Boy Williamson II:n, jos tarkkoja ollaan. Alex ”Rice” Miller alkoi käyttää arvostetun huuliharpistin nimeä pian sen jälkeen kun  John Lee ”Sonny Boy” Williamson kuoli vuonna 1947.