Kategoria: musiikki

CD 30 v.

·

Ensimmäisten cd-levyjen ilmestymisestä tulee kuulemma tänään kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Formaatilla on siis nyt ikää jotakuinkin saman verran kuin 78 kierroksen minuuttinopeudella pyörineiden ”savikiekkojen” tilalle tulleilla mikroura-LP-levyillä oli siihen aikaan kun cd-levyjä alkoi ilmestyä. ”Savikiekkojen” kautta kesti vajaat parikymmentä vuotta pidempään.

Itse siirryin musiikinkulutuksessani cd-aikaan vasta 1980-luvun päättyessä. Ensimmäisillä cd-hankinnoillani halusin ehkä alleviivata (jos joku olisi asiaa kysynyt tai ihmetellyt) etten uskonut uuden formaatin parantavan äänenlaatua. Kari Peitsamo & Ankkulin Jatsin syvin olemus ja Robert Johnsonin The Complete Recordins olivat (tuohon aikaan) kuitenkin saatavilla vain cd-formaatissa, ja vinyylilevyjen saatavuus alkoi muutenkin vaikeutua.

Itse cd-soitin soitin oli käytettynä ostettu kannettava Philips, joka palveli sittemmin hyvinkin toistakymmentä vuotta ennen hajoamistaan.*

Cd:t olivat edelleenkin pääsääntöisesti LP-levyjä kalliimpia, joten kului jonkin aikaa niin että levyostokset jakaantuivat suhteellisen tasaisesti formaattien välillä.** Levykokoelman koostumus muuttui merkittävästi vasta 1990-luvun puolella, jolloin kannoin kroonisen rahapulani takia ison osan vinyyleitä divariin (silloin niistä vielä maksettiin ihan kohtuullisesti) ja toisaalta aloin saada uusia levyjä Rumban arvostelukappaleina, muistaakseni yhtä tai kahta lukuun ottamatta cd-muodossa. Viime vinyyliostoksesta lienee muutama vuosi: divarissa tuli kohdalle muinoin myymäni Kadotettujen Liian suuri suu, jota ei ole vieläkään julkaistu cd-muodossa.

En ole koskaan onnistunut olemaan rehellisesti sitä mieltä, että cd-levyjen äänenlaatu olisi kategorisesti heikompi kuin vinyylilevyjen*** joten cd-levyjen käyttömukavuus kallisti vaakaa varsin pian digitaalitallenteiden puoleen. Äänitteiden nettilatausmahdollisuuksista huolimatta kohtuullisen iso osa tämän taloudenkin levyostoksista on edelleenkin cd-levyjä. Tuntuu mukavalta saada ostoksena myös esine hypisteltäväksi, kirjanen tai kansi tutkiskeltavaksi, vaikka iso osa musiikin kuuntelusta tapahtuukin kovalevyltä, jonne cd-levyjenkin sisältö on kopioitu.

Talouden puoltatoista vinyylimetriä tulee nykyään soitettua, varsin laadukkaasta soittimesta, äänirasiasta ja esivahvistimesta huolimatta, lähinnä silloin jos levyjä digitoi pipodiskokäyttöön. Kovalevy soi useammin kuin LP-levy. Ehkä hyvä niin: jokainen soittokerta kuluttaa vinyylilevyä paljon enemmän kuin cd-levyä. Näin äänitteet pysyvät paremmassa kunnossa.

Voi tietysti olla että olen eri mieltä parinkymmenen vuoden päästä, kun ämpärikolmoset ja iitunesit alkavat olla isoisänaikaisia musiikinnautintamenetelmiä.Mutta melkein veikkaisin, että silloin on ihmisiä, joiden mielestä cd-levy (tai mp3-tiedosto) on ainoa oikea tapa kuunnella musiikkia, että sen ajan nykyformaattien soundit ovat surkeat eikä musiikissa ole sitä oikeaa fiilistä. Ja yhtä lailla ihmisiä, joiden mielestä edellisen ryhmän menneenkaipaajat ovat väärässä.

Toivottavasti en kuulu kumpaankaan ryhmään. Toivottavasti edelleenkin osaan kuunnella musiikkia tallennusformaatin sijaan.

___
* Itse asiassa ensimmäiseen cd-ostokseen kuului kolmaskin levy, Neil Youngin ja Crazy Horsen vastailmestynyt Ragged Glory, jolla hyvittelin silloista avovaimoani etukäteen siltä varalta että hän olisi närkästynyt uuden vimpaimen ostamisesta kotiin. Erottuamme vähän myöhemmin levy jäi hänelle, lienee hänellä vieläkin.
** Merkittävä osa levykokoelmasta on aina ollut peräisin divareista, joten uusien LP-levyjen heikko tarjonta ei vaikuttanut niin paljoa
*** Pienet erot hukkuvat äänitys-, siirto- ja masterointiprosesseissa mukaan tulevien tekijöiden vaikutuksen sekaan.

Vihreät neekerittäret

·

Aloitimme S:n kanssa ranskankielen kurssin Työväenopistossa, joten viime aikoina on tullut kuunneltua vähän normaalia enemmän ranskankielistä musiikkia.  Sitä myöten kuunteluun on palannut, pitkästä aikaa, myös Les Negresses Vertes. Mlah!-esikoisalbumin aikoihin vuonna 1989 bändistä intoiltiin melkoisesti ja siihen suhtauduttiin eräänlaisena Ranskan vastauksena The Poguesille. Intoilukausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Seuraavat albumit eivät herättäneet niin suurta intoa, ja vain neljä vuotta esikoisen jälkeen laulaja-Helno tappoi itsensä heroiinilla.

Vastausta Poguesille saatiin sitten odottaa pitkään. Jos jotakin, bändin henkisiä perillisiä on nyttemmin kaksi: itäeurooppalaishenkinen Gogol Bordello ja Poguesien irkkupunkkia paljon lähempää liippaava Flogging Molly. Molemmat yhdysvaltalaisia yhtyeitä.

.

Mutta kyllähän Les Negresses Vertes kävi sentään heittämässä huikean keikan Vanhalla ylioppilastalolla hyvinkin pian esikoisalbumin ja ”Zobi la Mouchen” jälkimainingeissa. Itse esityksen lisäksi mieleen on jäänyt erään vanhan suosikkibändini rumpali, jonka kanssa juttelimme ennen keikkaa kaikessa rauhassa salin perällä. (Olimme asuneet jonkin aikaa samassa talossa ja päätyneet siten hyvänpäiväntutuiksi.) Yhtäkkiä herran molemmin puolin seisoi kaksi kaapinkokoista pokea, jotka tarttuivat häntä kainaloista ja kantoivat pois salista ja talosta. Syytä en tiedä vieläkään, emme muistaakseni ole sittemmin tavanneet (enkä tiedä kehtaisinko enää kysyäkään, jos kohdakkain satuttaisiin).

Pikainen demo

·

Sain päähäni äänittää Turcosen kunniavieraspuheessa kuullusta ”Vanhat & viisaat” -laulusta samantapaisen version jonka yleisö kuuli: mies, ääni ja baritonikitara -pohjalta. Äänitettyäni nämä kaksi raitaa tulin kuitenkin täydentäneeksi äänikuvaa vielä steel-kitaralla ja djembellä. Kaikkinensa äänittämiseen meni (mokattuine ottoineen ja muine säätöineen) puolisentoista tuntia, miksaamiseen ja editointiin alle tunti.

.

Mietin hyvän tovin, kehtaanko julkaista tätä. Se oli niin… demomainen. Kotitekoisen oloinen. Vähän haparoiva ja paikka paikoin perin epävireinen.

Mutta toisaalta mietin, että tämän voisi julkaista juuri siksi, että se on niin demomainen ja kotitekoinen. Siitä tulee mieleen jotkut vanhat neliraitakasettinauhurille tallentamani laulut, jotka vuosia myöhemmin kuunneltuna ovat itse asiassa aika makeita. Siitä tulee mieleen myös Neil Youngin yhdessä tuottaja/äänittäjä Daniel Lanois’n kanssa tekemä Le Noise -levy. Joten tässä se sitten on, jälleen Studio Yrttimaa -taiteilijanimen alla.

Kunniavieraspari kiittää!

·

Maailmanhistorian ensimmäinen Turconen osoittautui erinomaisen onnistuneeksi tilaisuudeksi. Turun Pääkirjaston Studio oli jotakuinkin tasan oikeankokoinen tila yleisölle, jonka pääluku oli muistaakseni jonkun laskeman mukaan kuutisenkymmentä.

Itse jouduin – tai pikemminkin pääsin – lauteille melkein heti alkuun, kirjaston e-kirjalainaustoiminnan esittelyn jälkeen. Etukäteen en ollut tullut oikeastaan edes ajatelleeksi, että esitykseni kulkisi ohjelmassa nimellä kunniavieraspuhe. Tajuaminen tapahtui jotakuinkin vuorokautta aikaisemmin, jolloin oli enää liian myöhäistä alkaa kaavailla muuta kuin sitä, mitä olin ajatellutkin esittää: lausua katkelmia omista teksteistäni ja laulahtaa pari laulua baritonikitaralla ja efektipedaaleilla säestäen.

En ole niin kokenut esiintyjä ettenkö jännittäisi aika tavalla lavalle nousemista, etenkin kun kyse on tilanteesta, jossa esiinnyn yksin ja jossa esitän jotakin tavalla, mitä iso osa yleisöstä ei ole välttämättä osannut odottaa kuulevansa. Tämä esitys oli – hieman erilaisena – kokeiltu kertaalleen Kiimankulman yössä, joten itse en ollut liikkeellä ihan kylmiltäni. Silti jännitti juuri sillä hyvällä tavalla, joka saa huolehtimaan hyvissä ajoin etukäteen, että efektilaitteiden säädöt ovat kohdallaan ja kitara vireessä.

(Suuren osan aikaa en tosin soittanut mitään melodista tai harmonista, joten vireellä oli oikeastaan oleellista väliä niissä kahdessa laulussa, jotka settiin kuuluivat.)

Sisätiloissa ei tullut kiimankulmamaisia ongelmia plarikansion sivujen yllättävistä kääntymisistä tai muustakaan, joten puolituntinen esitys toimi paljon varmempana kuin ensi kerralla. Siinä vaiheessa kun laitoin kitaran nojalleen nurkkaan ja istahdin nojatuoliin Shimon haastateltavaksi olo olikin huomattavan helpottunut. Hyvät haastattelukysymykset ja niiden sisältämät ajatukset rentouttivat entisestään. Voiton puolella oltiin. Lopun tapahtumaan saatoinkin istuskella kaikessa rauhassa kuuntelemassa paneelikeskusteluja, joita käytiin Finnconeja paljon rennommassa asetelmassa: muutama nojatuoli puoliringissä ja vähemmän mikrofoneja kuin puhujia: näin (itsenikin kohdalla tunnistama) taipumus hauskoihin välihuomautuksiin ja päälle puhumiseen väheni, ja keskustelu polveili luontevana ja hyvähenkisenä.

Perjantain etkobileet ja lauantain illanvietto pitäytyivät päätapahtuman leppoisassa hengessä ja kunniavieras puolisoineen viihtyi sielläkin, vaikkei puoliso varsinaisesti sf-fandomiin kuulukaan (muuta kuin miehensä kirjojen ateljeekriitikkona).

Suuri kiitos ja syvää kunnioitusta siis Terolle, Harrille, Harrille, Pasille, Shimolle ja kaikille muille Turcosta järjestämässä olleille! Näin hyvähenkinen tilaisuus tuskin jää yhteen kertaan, ainakaan mikäli yleisöltä tai kunniavieraalta kysytään.

Ai niin, nyt se on virallista: minä olen julkkis.

Kirjastossa hieman hämmennyin, kun kirjoihin omistuskirjoitusta hakeneiden lisäksi nimmaristani – ja nimenselvennyksestä – oli kiinnostunut myös viehättävien nuorten naisten seurue. Toinen seurue haki vastaavassa hengessä nimmaria Sammakon kirjakaupan signeeraustuokion aikana, ja vitsailin jälleen siitä, että nimmari ja selvennys varmaankin skannattaisiin ja kopioitaisiin johonkin lomakkeeseen. Ei suinkaan, selitti ryhmä kaksi: kyseessä oli jonkinlainen kilpailu tai tehtävä, jossa kilpaporukoiden kuului hankkia julkkiksen nimikirjoitus.

Lopuksi vielä linkki Shimon Turconen-raporttiin.

Kylä joka kävi liian pieneksi

·

Ei, otsikko ei viittaa Turkuun tai Turcoseen, vaan tämän sunnuntain videomusiikkia tarjoavaan yhtyeeseen, joka otti nimensä Sonny Boy Williamsonin* laulusta ”Little Village”.

Little Village -yhtye oli ehkä vähän liiankin loistava ajatus. Kitaristi/laulaja/lauluntekijä John Hiatt, slidekitaristi/laulaja/lauluntekijä Ry Cooder, basisti/laulaja/lauluntekijä Nick Lowe ja rumpali Jim Keltner soittivat ensi kertaa yhtyeenä Hiattin muutamassa päivässä äänitetyllä comeback-levyllä Bring the Family (1987). Muutamaa vuotta myöhemmin syntyi ajatus tehdä hyvin yhteen soittaneesta poppoosta oikea juurimusiikin superbändi. Syntyi hieno esikoisalbumi Little Village (1991) ja bändi kävi seuraavana kesänä myös Puistobluesissa soittamassa hienon keikan. Mutta ilmeisesti nelikon kesken oli jo siinä vaiheessa sen verran paljon jännitteitä ja pahaa verta (joka ei kyllä juurikaan lavalla näkynyt) että homma kaatui pian sen jälkeen.

Muutama kuvallinenkin tallenne on silti jäljellä.

Jim Keltner on muuten yksi kaikkien aikojen hienoimpia studiorumpaleita. Kuulemma jotakuinkin ainoa studiomuusikko, joka haluaa tutustua laulun sanoitukseen ennen kuin soittaa rumpuosuudet.

Kuka muuten perustaisi minun kanssani bändin suunnilleen näiltä pohjilta?
___
* Sonny Boy Williamson II:n, jos tarkkoja ollaan. Alex ”Rice” Miller alkoi käyttää arvostetun huuliharpistin nimeä pian sen jälkeen kun  John Lee ”Sonny Boy” Williamson kuoli vuonna 1947.

Sunnuntaigroovea viime viikon lauantailta

·

Viimelauantaisen hienon Bombino-keikan kunniaksi hieman Bombinon aavikkorytmejä. Kokoonpano tällä ”Tar Hani” -videolla on hieman toinen kuin keikalla – kuulemma bändin kakkoskitaristi oli jäänyt saapumatta keikkamatkalle – mutta idea tulee komeasti selväksi. Huomatkaa hieno, vesisoikossa kelluva calabash, josta matala poljento on peräisin. Vesisoikkoversiota en olekaan nähnyt livenä sitten Tinariwenin ensimmäisen Malin ulkopuolisen keikan Roskildessa vuonna 2001.

.

Sininen sadetakki (jota ei tarvittu)

· 2 kommenttia ·

Olen nähnyt Leonard Cohenin konsertoivan kahdesti muutaman vuoden sisään.* En ole juurikaan kirjoitellut niistä keikoista blogiin, koska molempia keikkoja varjostivat isommat ja henkilökohtaisemmat asiat. Äitini kuoli vuonna 2009 saman päivän aamuna, jolloin lähdimme Lissaboniin: matka oli alkuaan varattu nimenomaan Cohen-keikan takia, ja äiti oli ollut (vielä kun oli tajuissaan) innostunut matkastamme. Hjallis-areenalla Cohen esiintyi vuotta myöhemmin, elokuussa 2010, ja jotakuinkin samoihin aikoihin konsertin kanssa isäni tehohoito päättyi antibesilaisessa sairaalassa. Hän oli saanut muutamaa päivää aikaisemmin kohtalokkaan aivoverenvuodon, eikä toivoa toipumisesta ollut.

Tällä kolmannella kerralla ei kukaan läheinen, sukulainen tai tuttava ole tietääkseni kuollut. Kiitos siitä.

Jalkapallostadionin muovinurmikko ei ole erityisen ihanteellinen paikka Leonard Cohenin intiimille, mietiskelevälle musiikille. Vaikka meillä oli varsin hyvät paikat ”permannon” yhdeksännellä rivillä, melkein lavan edessä, tapahtumia tuli kovin usein seurailtua videonäytöiltä oikean lavan sijaan. Illan hämärtyminen tosin auttoi asiaa häivyttämällä ympäristöä ja tilan suuruutta.

Muuten konsertti noudatteli edellisten polkuja. Bändi oli melkein sama, ohjelmisto samanoloinen valikoima tunnetuimpia paloja 1960-luvulta nykytuotantoon, sovitukset samoja, suurin osa välispiikeistä ja hiljaisita pikku huulistakin hyvin samanoloisia. Biisijärjestystäkään ei ollut pahemmin muutettu: väliajan jälkeen toinen puolitoistatuntinen alkoi Lenny-sedän soittaessa lavan eteen nostettujen kotiurkujen automaattikompilla ”Tower of Songin”. Mitäs sitä hyvin toimivaa juttua turhaan uudistelemaan. Ei oopperakaan ole asemaansa saanut reuhtomalla suuntaan tahi toiseen.

Homma nimittäin kyllä toimi, ja hienosti toimikin. ”Tower of Song” on lemppari-Cohenini, eikä ainoastaan meidän kaikkien äänialarajoitteisten mielisäkeen vuoksi:

I was born like this, I had no choice:
I was born with the gift of a golden voice

Sitä seurasi toinen lemppari-Cohenini ”Suzanne”, juuri oikealla tavalla herkkänä, romanttisena ja yhtä aikaa kyynisenä, joten minulla ei tosiaankaan ole mitään valittamista.

(”Suzanne” on tietysti hyvä kohta miettiä viime aikojen keskustelua kirjailijoiden oikeudesta käyttää lähipiirinsä ihmisiä ja heidän elämiään fiktion aiheina. Cohen ei ole koskaan vaivautunut edes muuttamaan nimiä: Suzanne Verdal on todellinen henkilö, samoin ”So Long, Mariannen” Marianne Jensen, jonka kanssa Cohen eli vuosia Kreikan saaristossa ennen kuin päätti siirtyä runoudesta musiikin tekemiseen. Samoin ”Sisters of Mercyn” viettelijättäret. En tiedä, onko kukaan protestoinut.)

Cohenin kumara, hauras hahmo lavalla antaa jotenkin ymmärtää – kerta toisensa jälkeen – että käsillä saattaa olla viimeiset hetket nähdä häntä livenä. Cohenin rento hypähtely ja tanssahtelu lavalle tullessa ja sieltä lähtiessä puolestaan kertovat, että fyysisessä kunnossa ei ole sittenkään mitään vikaa. Kyllä minut on jatkossakin helppo houkutella Cohen-konserttiin, jos taso säilyy näin hyvänä.** Mutta mieluummin sisätiloissa, kiitos.

___

* Ai niin, näinhän minä Cohenin Roskildessakin joskus 1980-luvulla.
** Tuore Old Ideas -albumi ei ole kyllä oikein innostanut. Mutta ehkä se vaatii vain lisää aikaa?