Hivenen näyttiä siitä millaista meininkiä torstaisella Fatoumata Diawaran keikalla nähtiin ja kuultiin. Näissä kahdessa pätkässä nähty taustabändi ei ole kokonaan sama, mutta tunnelma on kohdallaan.
Kategoria: musiikki
Mali-luottamus kannattaa, osa n
Reilu vuosi sitten olimme katsomassa Fatoumata Diawaran Huvilateltta-keikkaa tietämättä, mitä odottaa: esikoisalbumi oli ilmestymässä vasta kuukautta myöhemmin ja tukena oli vain luottamus siihen, että malilaiset laulaja/lauluntekijät ovat yleensä olleet keikalla käymisen arvoisia. Luottamus kannatti, keikka oli hieno. Niinpä Fatoumata Diawaran eilisiltaisen Savoy-teatterikeikan osasi odottaa jo etukäteen olevan vaivan arvoinen. Sitä se olikin.
Diawara astui lavalle yksin akustisen kitaran kanssa, mutta tällä kertaa keikkaa ei rakennettu yhtä rauhalliseen tahtiin kuin viimeksi. Nelihenkiseksi kasvanut taustabändi tuli säestämään jo toisessa kappaleessa, ja mietteliäät laulut muuttuivat aika nopeaan tahtiin tanssillisemmiksi, miltei afrobeatmaisen kiihkeiksi.
Välispiikissä Diawara kysyi, oliko yleisössä ketään, joka ymmärtäisi bambaraa. Yksi tai kaksi, kävi ilmi. Mutta ei se oikeastaan haitannut. Musiikki kantoi tälläkin kertaa kielimuurin yli. Fatoumata Diawara on sen verran taitava ja melodinen lauluntekijä, että lauluihin voi yhtyä sanoja osaamattakin. Hän summasi välispiikeissä laulujensa teemoja, teki kunniaa entiselle työnantajalleen, malilaisen naismusiikin sinnikkäälle uranuurtajalle Oumou Sangarelle (jonka taustalaulajana Diawara kävi Suomessa ensi kertaa muutama vuosi sitten) ja puhui Malia parhaillaan repivästä turhasta sisällissodasta. Afrikkalaisen yhtenäisyyden hengessä näyttelijänä ja tanssijanakin leipäänsä tienannut Diawara esitti myös hilpeän demonstraation siitä, miten samaa rytmiä tanssitaan eri puolilla Afrikkaa, Algeriasta masai-kansaan asti.
Ja yleisö jorasi mukana Savoy-teatterin käytävillä ja penkkien lomassa. Ja lauloi kertosäkeitä. Hieno ilta, jälleen kerran. Fatoumata Diawarasta veikkailtiin jo ennen esikoisalbumin ilmestymistä tulevaa supertähteä, artistia jonka osalta voi parinkymmenen vuoden päästä kehaista sisarenpoikien lapsille: ”Mä muuten näin sen Helsingissä parikin kertaa silloin ekan levyn aikoihin.” ”Älä, ihan tosi?”
Tällä hetkellä skenaario vaikuttaa ihan toteutumiskelpoiselta. Olettaen, että sisarenpojat ottavat hankkiakseen lapsia.
Matkapäiväkirja: N’awlins
Matka on edennyt yhteen maailman järjettömimmistä paikoista rakennettuun kaupunkiin. Kyseessä on tietenkin New Orleans Mississippin suistossa, keskellä soita ja patovalleja, jotka yrittävät suojata suurelta osin vedenpinnan tason alapuolella sijaitsevaa kaupunkia.
Jo matka kaupunkiin on vaikuttava. Moottoritietä ympäröivät bayout, suot, järvet ja lammet, maailma jonka asukit, edelleen puolittain ranskankieliset cajunit, ovat tuttuja ainakin zydeco-musiikin kautta.
Itse moottoritiekin kulkeebayoun päällä. Välillä alla on soista maata, välillä soista järveä.
New Orleans (eli N’awlins, kuten paikalliset nimen tavaavat) on Yhdysvaltain virallinen bailukaupunki. Siinä missä Nashvillen Broadway ja Memphisin Beale Street tuntuivat ympärivuotisilta ja -vuorokautisilta rokkifestareilta, New Orleansin ranskalaiskaupunginosan (French Quarter) Bourbon Street ympäristöineen on Broadway ja Beale yhdessä potenssiin… jotakin. Etelän herkkuja ja moninaisia rytmejä tarjoavia soittoruokaloita täydentävät vielä stripparipaikat ja muu vähän enemmän seedy meininki.
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö häät parvekkeella vastapäätä stripparipaikkaa, kännisen yleisön huudellessa kadulta, voisi olla ikimuistoisen romanttinen kokemus.
Neworleansilainen keittiö on syystä kuuluisa. Alligaattorimakkaraa, jambalayaa, gumboa, paistettuja vihreitä tomaatteja, kilpikonnakeittoa,… herkkuja on siellä monenlaista, eikä ylipainoisenkaan matkailijan vatsa vedä vuorokaudessa edes murto-osaa siitä mitä olisi tarjolla.
Bailukatujen ulkopuolella French Quarter on suorastaan idyllisen rauhallisia katuja ja maalauksellisia taloja parvekkeineen.
Ranskalaiskaupungin pohjoispuolella piti tietenkin käydä kunnioittamassa paikkaa, jossa länsimainen musiikki – sellaisena kuin sen nykyään tunnemme – sai alkunsa.
Nykyään Louis Armstrongin puistossa sijaitseva Congo Square oli paikka, johon orjilla oli sunnuntaisin lupa kokoontua viettämään aikaa keskenään, soittamaan, laulamaan ja tanssimaan: täällä rumpujakaan ei ollut orjilta kielletty, kuten muualla etelävaltioissa. Nämä afrikkalaiseen musiikkiperinteeseen ja osin länsimaisiin soittimiin pohjaavat bilejammailut muodostivat pohjan sille mistä myöhemmin tuli dixielandia, jazzia, bluesia, zydecoa, rockia, soulia, hiphoppia,…
Orjilla oli ennen Ranskalle kuuluneessa Louisianassa muutenkin hivenen paremmat olot kuin muualla Yhdysvalloissa. Orjaperheitä ei saanut myydä erikseen, orjilla oli oikeus omistaa (vähän) maata ja niin edelleen.
Etelän talous perustui täysin orjuuteen, joten ei ihme että sisällissodan aiheuttama orjuuden lakkauttaminen oli taloudellinen katastrofi. Vanhojen aikojen loistosta oli tilaisuus nähdä vilahdus Oak Alley -nimellä nykyään tunnetussa plantaasimuseossa.
Komea kartano Mississippin patovallien kupeessa syntyi 1830-luvulla ja kukoisti hetken sokeriruo’on viljelyllä. Orjuuden päättyminen ja talonväen kykenemättömyys sopeuttaa elämäntapaansa uuteen, niukempaan aikaan vei konkurssiin.
Huolellinen restaurointi ja kaluston keräily ympäri etelää antavat jonkinlaista kuvaa, millaista Oak Alleyssa on ehkä ollut sen lyhyeksi jääneinä loiston päivinä.
Orjilla oli tietenkin aika paljon niukempaa. Heidän asuntoloidensa jäljennöksiä ollaan parhaillaan rakentamassa plantaasin alueelle.
Elävää musiikkia kuullakseen ei New Orleansissa tarvitse kuin kävellä kadulla. Aina jossakin on joku bändi lauteilla. Olisi tietysti ollut kiva nähdä joku kaupungin suurista pojista – Neville Brothers, Dr. John, Sonny Landreth,… – livenä kotikulmillaan, mutta kaikkea ei voi saada. Eilen illalla pääsimme sentään näkemään Howlin’ Wolf -klubilla kiinnostavaa ryhmää nimeltä Beats Antique.
Lavalla Zoe Jakesin tanssi, puvut ja naamiot tietenkin kiinnittävät eniten huomiota, mutta kyllä musiikissakin on seurattavaa etenkin tällaiselle vanhalle Transglobal Underground -fanille: samoilla vesillä soudellaan.
New Orleans on paikkana jotakin sellaista kuin kuvittelinkin: kaoottinen, hurmaava, pelottava, vähän rähjäinen ja samalla loistelias sekoitus kaikkea mahdollista: todellinen, aito ja ajan patinoima monumentti monikulttuurisuudelle. Onkin aivan sopivaa, että kaupungissa todella on monumentti siirtolaisille.
Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Matka jatkuu aamulla kohti itää ja Floridaa.
Matkapäiväkirja: Memphis in the Meantime
Piti vielä sanomani cherokee-reservaatista: silmään pisti kuppiloiden ja hotellin työntekijöiden omanarvontuntoinen, kohtelias ja asiallinen, mutta turhia makeilematon asenne. Siitä tuli mieleen suomalainen palvelu parhaimmillaan: sellainen, joka osaa asiansa ja saa homman sujumaan, mutta ei tyrkytä itseään eikä ole sellaista suorastaan epätoivoisen tekopirteää yliyrittämistä kuin tämän maan normi tuntuu olevan. Cherokeiden ei ole pakko olla töissä, he tekevät sitä koska haluavat tehdä. Niin pitäisi olla.
Vuoristo saa tällaisen tasamaan asukin polttamaan käsittämättömiä määriä filmiä – onnekksi nykyään vain muistikortteja täyttämällä. Ruska teki maisemista entistäkin komeampia. Ja ei, kuvat eivät tee oikeutta.
Olemme nyt siirtyneet Pohjois-Carolinasta Tennesseehen, Appalakkien länsipuolelle. Seesteisten vuoristomaisemien jälkeen Pigeon Forgen pikkukaupunki oli sitäkin järisyttävämpi kokemus.
Sattui nimittäin niin, että muuan pigeonforgelainen köyhän perheen tyttö muutti laulajaksi ja lauluntekijäksi Nashvilleen ja, useimmista kaltaisistaan poiketen, osoittautui paitsi lahjakkaaksi ja taitavaksi myös onnekkaaksi. Dolly Partonista tuli miljonääri, ja hän halusi käyttää rahojaan myös kotikylän hyväksi. Ensin syntyi Dollywood-huvipuisto ja sitten muukin Pigeon Forge muuttui joksikin, joka… no, ainakin se työllistää paikallisia.
Nashville vaikutti tämän jälkeen jokseenkin normaalilta kaupungilta.
Broadway-kadun toinen pää on jonkinlainen ympärivuotinen ja -vuorokautinen musiikkifestivaali. Muutaman korttelin mitalla on kymmenittäin kapakoita, joissa soittaa tusinoittain bändejä, enimmäkseen kaikkia kahta musiikkityyliä: countrya ja westerniä. Nykykantri tosin on lähellä suomalaista nykyiskelmää sikälikin, että siinä on vaikutteita parhaimmillaan jopa hard rockista.
Kävimme kuolaamassa kitaroita Gruhn’s Guitarsissa, nappasimme livemusiikkisäesteiset yhdet vieressä Jimmy Buffet’s Margaritavillessä ja notkuimme vähän aikaa kadulla ennen kuin siirryimme hyvämaineiseen 12th & Porter -klubiin.
Paikka vaikutti aika opiskelijavetoiselta sekä miljöönsä että asiakaskuntansa suhteen. Mustaksi maalattu miljöö ja kovalla soiva, konemusasävytteinen vaihtoehtorock saivat odottamaan, että lavalle nousisi goottihenkistä mustahuuliryhmää eikä sellaista alt.folkia, mitä olimme tulleet kuuntelemaan. Äänenvoimakkuus kuitenkin laski ja musiikki muuttui akustisemmaksi kun bändit aloittivat settinsä. Monen päivän bussimatkailu ja lyhyet yöunet kävivät kuitenkin käpälään sen verran, ettemme jaksaneet notkua koko iltaa.
Torstaipäivän kohteista yksi tärkeimpiä oli joki.
Mississippi on yksi maailman suurimpia jokia ja vuosituhantinen tärkeä kauppaväylä. Sen rannalle syntyi Pohjois-Amerikan kaupungistunein intiaanikulttuuri, ns. Mississippi-kulttuuri, jonka taudit ja muut luonnononnettomuudet ehtivät tuhota jo ennen kuin eurooppalaiset pääsivät paikalle viimeistelemään hävitystä. Musiikin historian kannalta joki on myös korvaamattoman tärkeä, eikä bussin äänilaitteista soitettu Showboat-musikaalin ”Old Man River” ollut lainkaan poissa paikaltaan.
Musiikilla olikin melkoinen osa Memphisissä viettämässämme päivässä ja illassa, mutta ensin oli syytä käydä tutustumassa toisenlaiseen muistomerkkiin.
Lorraine-motelli, jonka parvekkeelle Martin Luther King Jr. murhattiin, on nykyään kansalaisoikeusmuseo.
Voisi ajatella, että on ajanhukkaa käyttää Memphisin kaltaisessa blues- ja soulkaupungissa puoli iltapäivää Elvis Presleyn ylettömään kotimuseoon. Mutta kyllä Graceland on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen väärti – eikä pelkästään siksi, että minä olen aikoinani suomentanut Peter Guralnickin Elvis-elämäkerran. Itse kartanorakennus on viehättävä, joka paikoin kaunis. Ylettömyys on ennen kaikkea kadun toisen puolen täyttävässä turistirysässä näyttelyineen, Elviksen automuseoineen, hänen kaksine lentokoneineen, ravintoloineen ja myymälöineen. Pyörryttävä kokemus, suorastaan.
Nashvilleen verrattuna Memphis vaikuttaa huomattavasti sympaattisemmalta kaupungilta. Onhan täällä rähjäiset, hoitamattomat kulmansa – ja joillakin alueilla melkoisen vakavia ongelmia järjestäytyneen rikollisuuden suhteen – mutta miljöö on silti viehättävämpää. Ja täällä on jotakin mitä kovin monessa Yhdysvaltain kaupungissa ei ole: kunnollinen julkinen liikenne.
Hurmaavinta ovat ikivanhat, lonksottavat ratikat, joista tulevat mieleen ne hurmaavat kulkupelit, jotka turkulaiset poistivat käytöstään 1970-luvulla, mitä he eivät kyllä saa minulta vieläkään anteeksi.
Siinä missä Nashvillessä on Bropadway, Memphisissä on ympärivuotinen ja -vuorokautinen kävelykatu-musiikkifestivaali nimeltä Beale Street. Erinomaista ruokaa ja tasokasta musiikkia täälläkin, ja enemmän minun makuuni kuin Nashvillen sisäsiisti kantri-iskelmä. Yhden illan otoksen perusteella paras talobändi näyttäisi olevan B.B. Kingin bluesklubilla.
Mutta nyt nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys, ja pitkä matka alas Mississippin viertä.
Matkapäiväkirja: Virginian(kin) halki
Palataan vielä hetkeksi Washingtoniin. Alla oleva kännykuva imartelee melkoisesti kaupungin (reittien ja junatiheyden puolesta erinomaisen) metroverkon asemia. Oikeasti ne ovat hyvin paljon hämärämpiä ja ankeampia. Kuvasta kyllä näkyy, että sikäläisestä metrosta puuttuu jotakin, jota on näkynyt kaikkien muiden metrokaupunkien asemilla, joissa olen käynyt.
Aivan niin, mainokset. Ehkä siksi ei ole varaa valaista kunnolla?
Joka tapauksessa metrolla pääsi sinne minne pitikin, kunhan oppi käyttämään perin hankalia lippuautomaatteja. Palasimme toisena Washingtonin iltanamme samaan Howard-teatteriin kuin vuorokautta aikaisemmin. Tällä kertaa lavalle nousi yhtyeineen kaupungin oma tyttö, huikea basisti, laulaja ja lauluntekijä MeShell NdegeOcello. Hänen omia biisejään ei nyt kuultu, sillä setti oli kunnianosoitus Nina Simonelle. Tähän tyyliin:
Normikokoinen, pitkämensuurinen bassokitara ehkä näyttää vähän koomiselta pienikokoisen NdegeOcellon käsissä, mutta kyseessä on yhtä kaikki huikea huippumuusikko: kuunnelkaa klipistä, kuinka groove muuttuu ja alkaa elämään, kun bassokulkua alkaa soittaa kiipparistin sijaan Basisti. Keikka oli kertakaikkisen hieno.
Maanantaiaamuna alkoi varsinainen bussireissu siirtymisellä Potomac-joen yli Virginiaan, etelävaltioiden puolelle. Ensimmäinen tutustumiskohde oli Colonial Williamsburg, 1700-luvun puolivälin siirtokuntakaupungin ennallistus.
Chuck Pahlahniukin Tukehtumisen suomentajalle tämä oli hupaisa tutustumiskohde, sillä kirjan päähenkilöhän oli palkkatöissä joko juuri täällä tai samanlaisessa ennallistuspaikassa, missä hän esitti irlantilaista velkaorjarenkiä (ja inhosi koko juttua).
Etelän tuntua alkoi näkyä enemmän kun bussiretkueemme käväisi amerikan prismassa eli Walmartissa kaupungissa nimeltä Farmville – kyllä, sellainen on olemassa Facebookin ulkopuolellakin! Oppaan juttu Potomac-dieetin tehokkuudesta nimittäin osoittautui perin todeksi: ihminen, joka on Potomacin pohjoispuolella ylipainoinen onkin sen eteläpuolella ihan keskiverto.
Ameriikan tuntua saatiin kummasti silloinkin, kun päätimme tehdä iltakävelyn hotelliltamme puolen kilsan päässä olevalle Tangelwoodin ostoskeskukselle. Matka ei ollut pitkä, mutta kukaan ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että joku haluaisi kävellä niillä teillä. Tämä maa on ns. liemessä siinä vaiheessa kun öljy lakkaa olemasta käytännöllisesti katsoen ilmaista, kuten se on nyt sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.
Tiistai on ollut upeiden maisemien päivä. Tanglewoodista bussi jatkoi Appalakeihin kuuluvan Blue Ridge Mountainsin halki pujottelevalle tielle, josta saimme ihailla vaikkapa Roanoken laaksoa:
(Ei, tämä ei ole se Roanoke, josta Babylon 5:ssä esiintynyt avaruusalus sai nimensä. 😎
Litteänpuoleisen Suomen rannikkoseutujen asukki on aina vähän tohkeissaan päästessään vuoristomaisemien ääreen. Ennen paloi filmiä, nykyään täyttyy muistikortteja.
Upeiden maisemien sarja jatkui Mabry Millin entistettyjen pajojen, vesimyllyn ja muun 1800-luvun tekniikan keskellä.
Olisi voinut kuvitella, että matkan jatkuminen Cherokee-reservaattiin olisi ollut luonnollinen jatko tälle menneen maailman tunnelmalle, mutta käytäntö osoittautui toiseksi.
Cherokeiden ”itäinen haara” – ne joita ei onnistuttu aikanaan pakkosiirtämään Oklahomaan ”Kyynelten polun” toiseen päähän – on eräänlainen menestystarina. Turismin ohella reservaattiin tuo rahaa valtava kasino, tuo niin paljon että jokainen täysi-ikäinen cherokee saa osansa heimon tuloista – heidän kansalaispalkkansa on suurempi kuin keskivertokirjallisuuskääntäjän vuositulot. Itsetuntoa löytyy, ja katukylteissä tiennimi lukee sekä englanniksi että cherokeeksi. Cherokeet tuntuvat satsaavan kestävään kehitykseen (hieman) enemmän kuin keskivertoamerikkalaiset. Kansalaispalkka ei kuitenkaan ole johtanut siihen, että palkkaorjuudesta vapautetut nuoret käyttäisivät leivänrepimisestä vapautuvaa aikaa itsensä kehittämiseen tai luovaan toimintaan. Kuulemma paikallisilla liikkeillä on vaikeuksia saada työntekijöitä: reservaatin lain mukaan palkkalistoilla pitää olla cherokeita, mutta kun cherokeita ei aina kiinnosta tehdä duunia…
Sitä paitsi reservaatin turistikeskustaajaman rihkamakaupat olivat kyllä aika masentavia silkassa rihkamuudessaan.
Mutta on aika painua nauttimaan cherokeiden hotellin vuoteesta. Aikaisin huomisaamuna matka jatkuu sinne, minne Appalakeilta(kin) on vuosikymmenien mittaan muuttanut melkoinen määrä luovuutta, intoa ja tekemisen tahtoa.
Johan tässä onkin oltu jo kaksi iltaa ilman elävää musiikkia.
Matkapäiväkirja: Washington DC
Siinä vaiheessa kun pääsimme Howard-teatterin pöytään illallisen ja konsertin ääreen kello oli täälläkaupungissa kahdeksan illalla, mutta suomikotona ja elimistössä kolme yöllä. Olimme olleet valveilla noin 23 tuntia, siitä merkittävän osan lentokoneissa. Mutta kun kerran liput oli hankittu, niin lähdimme nukkumisen sijaan seikkailemaan Washingtonin metrojunilla kohti konserttipaikkaa.
Howard-teatterin konserttityylin soisi yleistyvän Suomessakin: siihen olen kotomaassa törmännyt vain Tampereen musiikkiteatteri Palatsin vähän koreampana ja kalliinpana versiona. Salissa on pöydät, esityksen alla (tai sen aikana) voi syödä hyvin ja juoda kaikessa rauhassa, jos siltä tuntuu. Joratakin voi, jos siltä tuntuu. Rock on jo kauan sitten ollut niin keski-ikäisten musiikkia, että sitä voisi ainakin jossain panna esille myös tyylikkään keski-ikäisesti… ja kissakala oli hyvää, ja S:n hampurilaisen mukana tulleet ranskikset todella hyviä.
Illan ensimmäinen esiintyjä Thom Chacoin soitti sympaattisen vanhakantaista singer/songwriter-protestikamaa. Pääesiintyjä, Los Lonely Boys, on (minun korvalleni) eräänlainen nuorempi ja aavistuksen verran popimpi versio Los Lobosista – tai, toisaalta, soittaa aika lailla samanoloista musiikkia kuin Los Lobos 1980-luvulla ennen akustista La Pistola y El Corazón -levyä ja sitä seurannutta kokeilevampaa kautta. Livenä Los Lonely Boys oli vallan toimiva trio, joka tosin sortui vähän turhan monta kertaa tylsähkön pitkiin sooloiluihin.
Ja koska täällä on sunnuntai vielä monta tuntia, saatte sunnuntaivideon Los Lonely Boysilta.
Sikeästi nukutun yön ja pikaisen aamiaisen (hotellin pikakahvilan croissantin rasvalla olisi saanut voideltua useammankin ompelukoneen) oli vuorossa kunnon turistitoimintaa: Washington-kiertoajelu.
Tämän kaupungin nähtävyyksiin on välillä vähän vaikea suhtautua: ne ovat teeveestä (ja elokuvista) niin tuttuja. Valkoinen talo. Lincoln Memorial -monumentti. Capitol. Oveliskimainen Washington-monumentti. Valkoisen talon edessä oli pakko sanoa ääneen: ”Täällä Aarne Tanninen, Washington”. Ja Arlingtonin sotilashautausmaan kivirivistöjä katsellessa alkaa väistämättä soimaan päässä ”Let the Sunshine In” Milos Formanin Hair-elokuvatulkinnasta.
Washington on miellyttävän väljän oloinen, puistojen täyttämä kaupunki. Sellainen, mihin on helppo sijoittaa romanttisen elokuvan ulkokohtauksia (median luomista mielikuvista ei pääse eroon paikan päälläkään). Kaupungissa on ilmeisen erinomaisesti toimiva metroverkosto, mutta asemat ovat kyllä todella ankean oloisia, hyvin hämärästi valaistuja betonihalleja. Vielä ankeampaa arkkitehtuuria kuin VR:n kehnoimmat lähijuna-asemat Helsingin seudulla, ja se on jo aika ankeaa…
Sellaista täällä tänään. Huilaamme vielä tovin ja käväisemme kahvilla. Reissun konserttiputki jatkuu tänä iltana, itse asiassa aivan samassa salissa kuin eilinenkin keikka. Lisää kuvia ja kertomuksia, jahka keritään ja jaksetaan.
Täällä J. Pekka Mäkelä, Washington.
Kuunsirppikaupunkiin!
Tänä sunnuntaina saatte kuunella neworleansialaista meininkiä, kahdestakin syystä. Ei kun kolmesta. Olen diggaillut Dirty Dozen Brass Bandia siitä lähtien kun kuulin 80-luvulla julkaistun Voodoo-albumin avausraidan ”It’s All Over Now”, jolla vieraili vokalistina saman kaupungin yksi suurista äänistä eli Dr. John. Siksitoisekseen olemme parin viikon päässä piipahtamassa ystävä- ja kaveripiirini sekä ihanan vaimoni Sipin 50-vuotislahjakseni yhteiskeräysrahoittamalla Amerikan reissullamme bändin kotikaupungissa. (Matkakertomusta ja kuvia tulee blogiin sitä mukaa kuin yhteydet sallivat.)
Siksikolmanneksi: Dirty Dozen Brass Band esiintyy Helsingin Savoy-teatterissa 6. marraskuuta. Sinne!
.
.
Tällaisen musan kuuntelu saa kyllä aina pohtimaan, pitäisikö täydentää bassosoitinarsenaaliaan, naapureiden riemuksi, sousafonilla. Pitäisikö vaihtaa puutyöt metalliin, mistä saisi sopivaa messinkiä…?
Kotistudio 10 v.
Huomasinpa tuosssa, että Kotistudio-kirjan ilmestymisestä tulee tässä kuussa kuluneeksi pyöreät kymmenen vuotta.
Kirjan syntyhistoria on kerrottu kerran jos toisenkin, joten pieni pikakertaus: Musiikin tekemisen harrastajana ostin ensimmäisen neliraita-kasettinauhurini vuoden 1985 tienoilla demotakseni bändille biisi-ideoita. Bändin hajoamisen jälkeen kotiäänittely jatkui, laitteita tuli ja meni, tietoakin tuli hankittua lehdistä ja ulkomaisista kirjoista. Yhtään suomenkielistä alan opasta ei vain ilmestynyt. Wannabe-kirjailijana syntyi ajatus tehdä moinen itse. Ensiaskel oli perustaa Rumbaan satunnaisesti ilmestyvä ”Kotistudion keittokirja” -palsta, jossa sopi jakaa vinkkejä ja ideoita musiikkinsa äänittäjille. Kivi Larmola, jonka olin tavannut kerran tai pari aikaisemmin, soitti eräänä päivänä, kertoi kuulleensa kirjaideasta ja ilmoittautui sen kuvittajaksi. Siinä vaiheessa ei ollut enää luopumisen mahdollisuuksia. Palsta loppui Rumban uudistuksiin ja ryhdyin vääntämään jo julkaistujen artikkelien pohjalle kirjan kässäriä. Monissa kohdin mietin itsekseni, tiedänkö minä asiasta itse asiassa lainkaan: jotkut kohdat tuntuivat syntyvän miltei automaattikirjoituksella. Ehkäpä teoria oli hallussa, vaikka käytännön äänitysosaamisessa olikin (ja on edelleen) isoja puutteita. Ja olihan minulla sentään osaavia ihmisiä lukemassa tekstiä läpi: Kivi on graafikon hommien ohella tehnyt studiotyötä ammatikseen, samoin toinen esilukijani Virpi, joka silloin teki AV-alan koulutuksensa työharjoittelua, nousi muutamaa vuotta myöhemmin samaisen studion toimitusjohtajaksi ja siirtyi sittemmin tekemään managerihommia mm. Hanoi Rocksille, Michael Monroelle ja Von Hertzen Brothersille. Sain vielä puhuttua – suuren maailman tyyliin – kirjan esipuheen kirjoittajaksi Anssi Kelan, jonka Nummela-esikoissooloalbumi oli sekin saanut alkunsa kotistudioprojektina.
Kirja ilmestyi, sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Jossakin vaiheessa Kotistudio oli kuulemma Liken nettikaupan myydyimpiä kirjoja – kaikki muut kärkiteokset olivat silloisen Sötem-alamerkin suojissa julkaistuja ns. aikuisten sarjakuvia. Toiseen painokseen tehtiin korjauksia ja täydennyksiä, se sai hyvää palautetta ja myytiin loppuun. Tässä vaiheessa ajattelin jättää homman muille enkä ajatellut kirjaa muutamaan vuoteen, mutta kukaan muu ei tehnyt suomenkielisiä äänitysoppaita, joten työstimme Kiven kanssa vuonna 2009 vanhan materiaalin pohjalta laajemman, parannellun ja paremman version nimeltä Oma studio ja äänittämisen taito.
En ole vieläkään ihan varma, että tiedän mitä kirjoitin. Äänitin itse ensi kertaa rumpusettiä – ja flyygeliä – vasta Oman studion ilmestymisen jälkeen A Glance Beyond Naturea varten. Ihan hyvää jälkeähän tuosta tuli…
Huomasin, että kovalevyltä löytyi skannattuna jokunen valokuva Kotistudion kirjoittamisen aikaisesta työhuonestudiostani. Pikaisesti vilkaisten nykypajassani ei ole käytössä kovinkaan montaa sen aikaista laitetta. Rickenbackerin basso, johon tosin on nykyään laitettu nauhat takaisin. Hyllyllä nököttävä kasettidekki. Kännykkäteline. Räkin mustimmassa kohdassa piileskelevät Korg A3 -multiefektilaite ja Korg DRM-1 -rumpukone, joita en ole tosin käyttänyt aikoihin ja jotka voisin hyvin myydä, jos joku on niistä kiinnostunut. Muistakin silloisista laitteista hyvä osa on varmaankin yhä uusien omistajien käytössä.
Tässä samassa työpisteessä syntyi seuraavana vuonna ensimmäinen versio 391:n käsikirjoituksesta. Sen editointi tapahtui jo nykyisen asuntomme työhuoneessa, tämän saman pöydän ääressä ja samassa kohtaa jossa tälläkin hetkellä kirjoitan.
