Suunnilleen keikan ilmoitetun alkamisajan tietämissä Daniel Lanois käveli yksin lavalle ja ilmoitti, että aluksi nähdään varttitunnin verran videoita, joiden musiikki on hänen uutta tuotantoaan. Videot eivät minuun mitenkään suunnattomasti vetoa, ne ovat (instrumentaali)musiikkiaan levottomampia. Mutta niitä oli vain varttitunti, ja sitten Lanois’n trio asteli lavalle ja aloitti ”The Makerin”.
Tämä sattuu olemaan jotakuinkin ehdoton suosikkini Lanois’n lauluista, ja juuri tässä kappaleessa harmittaa eniten loistavan basistin Darryl Johnsonin poisjääminen. Jim Wilsonin niukempi soittotyyli toimii erinomaisesti useimmissa lauluissa ja antaa runsaasti tilaa loistavalle koloristirumpalille Brian Bladelle sekä Lanois’n itsensä maalailevalle kitaratyylille, mutta ”The Maker” menettää paljon kun se on menettänyt upean, tuplatun bassoriffinsä (jonka Johnson soitti kahdeksantoista vuoden takaisella Tavastian-keikalla tuplaamalla bassokitaraa bassopedaalisynalla).
Muuten… ei oikeastaan valittamista. Joitakin lauluja venytettiin ehkä turhan paljon antamalla liikaakin tilaa Lanois’n kitarasooloilulle, mutta toisaalta soolot eivät olleet niinkään mitään ”hei katsokaa kuinka taitava minä olen” -egoilua vaan luontevaa jatkoa laulun tarinan tunnelmille, joten niitä kesti kuunnella keskimääräistä paremmin. Pienen tuokion ajan saimme kuunnella myös Lanoisia ”matkalaukkuun mahtuvan kirkon” eli pedal steel -kitaran parissa.
Sukupuolijakaumasta ja käyttäytymisestä päätellen iso osa yleisöstä oli muusikoita ja ääni(tys)tekniikkapainotteisesti musiikkiaan kuuntelevia, jotka enimmäkseen seisoskelivat aloillaan ns. Tavastia-asennossa kuuntelemassa soundeja. (Epäilen, että useampikin kävi ennen keikkaa tai sen jälkeen lavan reunassa tarkistamassa Lanois’in kitaran signaalitien ja ehkä jopa merkitsemässä pedaalien säätöjä muistiin.) Eihän siinä mitään pahaa ole, ei tietenkään: on minulla itsellänikin sellaiseen musiikin kuunteluun taipumusta. Itselläni on kuitenkin taipumusta suhtautua nimenomaan Lanoisiin ennen kaikkea lyyrisenä, perinnetietoisena laulaja/lauluntekijänä eikä niinkään supertuottaja-soundimestarina. Ei voi kiistää, etteikö hänen triollaan olisi huikea kyky muuttaa kolmen soittajan perin rajallinen – ja efektienkin suhteen loppujen lopuksi aika hillitty – keinovalikoima jatkuvasti muuttuvaksi ja eläväksi sävypaletiksi, mutta pohjimmiltaan kyse oli tummasävyisistä, pienimuotoisista, perinnetietoisista, countryn ja bluesin perinnettä hienovaraisesti lainailevista lauluista: tarinoista ja tunnelmista.
Tarinat ovat joskus jopa ahdistavia (kuten ”The Collection of Marie Claire”, jonka kertoja kaappaa rakastamansa naisen pieneen mökkiin, jossa tämän on määrä oppia rakastamaan miestä) ja useinmiten haikean melankolisia, mutta bändi soitti niitä varsin leppoisan ja hyväntuulisen oloisena. Daniel Lanois on tällaiselle oman lauluäänensä sietämisen kanssa kamppailevalle rohkaiseva esimerkki: periaatteessa varsin kapea-alainen ja perinteisessä mielessä ”ei kovinkaan hyvä” laulaja, joka onnistuu kuitenkin tekemään laulustaan joustavan, elävän ja lämpimän ilmaisuvälineen.
Hieno keikka, jälleen kerran. Kyllä Daniel Lanois’n näkisi livenä mielellään vähän useamminkin kuin vain kahdeksantoista vuoden välein. Samoin Black Dubin eli saman trion täydennettynä laulaja/kosketinsoittaja/rumpali/kitaristi Trixie Whitleyllä.
