Kategoria: musiikki

Tummaa ja kaunista

Suunnilleen keikan ilmoitetun alkamisajan tietämissä Daniel Lanois käveli yksin lavalle ja ilmoitti, että aluksi nähdään varttitunnin verran videoita, joiden musiikki on hänen uutta tuotantoaan. Videot eivät minuun mitenkään suunnattomasti vetoa, ne ovat (instrumentaali)musiikkiaan levottomampia. Mutta niitä oli vain varttitunti, ja sitten Lanois’n trio asteli lavalle ja aloitti ”The Makerin”.

Tämä sattuu olemaan jotakuinkin ehdoton suosikkini Lanois’n lauluista, ja juuri tässä kappaleessa harmittaa eniten loistavan basistin Darryl Johnsonin poisjääminen. Jim Wilsonin niukempi soittotyyli toimii erinomaisesti useimmissa lauluissa ja antaa runsaasti tilaa loistavalle koloristirumpalille Brian Bladelle sekä Lanois’n itsensä maalailevalle kitaratyylille, mutta ”The Maker” menettää paljon kun se on menettänyt upean, tuplatun bassoriffinsä (jonka Johnson soitti kahdeksantoista vuoden takaisella Tavastian-keikalla tuplaamalla bassokitaraa bassopedaalisynalla).

Muuten… ei oikeastaan valittamista. Joitakin lauluja venytettiin ehkä turhan paljon antamalla liikaakin tilaa Lanois’n kitarasooloilulle, mutta toisaalta soolot eivät olleet niinkään mitään ”hei katsokaa kuinka taitava minä olen” -egoilua vaan luontevaa jatkoa laulun tarinan tunnelmille, joten niitä kesti kuunnella keskimääräistä paremmin. Pienen tuokion ajan saimme kuunnella myös Lanoisia ”matkalaukkuun mahtuvan kirkon” eli pedal steel -kitaran parissa.

Sukupuolijakaumasta ja käyttäytymisestä päätellen iso osa yleisöstä oli muusikoita ja ääni(tys)tekniikkapainotteisesti musiikkiaan kuuntelevia, jotka enimmäkseen seisoskelivat aloillaan ns. Tavastia-asennossa kuuntelemassa soundeja. (Epäilen, että useampikin kävi ennen keikkaa tai sen jälkeen lavan reunassa tarkistamassa Lanois’in kitaran signaalitien ja ehkä jopa merkitsemässä pedaalien säätöjä muistiin.) Eihän siinä mitään pahaa ole, ei tietenkään: on minulla itsellänikin sellaiseen musiikin kuunteluun taipumusta. Itselläni on kuitenkin taipumusta suhtautua nimenomaan Lanoisiin ennen kaikkea lyyrisenä, perinnetietoisena laulaja/lauluntekijänä eikä niinkään supertuottaja-soundimestarina. Ei voi kiistää, etteikö hänen triollaan olisi huikea kyky muuttaa kolmen soittajan perin rajallinen – ja efektienkin suhteen loppujen lopuksi aika hillitty – keinovalikoima jatkuvasti muuttuvaksi ja eläväksi sävypaletiksi, mutta pohjimmiltaan kyse oli tummasävyisistä, pienimuotoisista, perinnetietoisista, countryn ja bluesin perinnettä hienovaraisesti lainailevista lauluista: tarinoista ja tunnelmista.

Tarinat ovat joskus jopa ahdistavia (kuten ”The Collection of Marie Claire”, jonka kertoja kaappaa rakastamansa naisen pieneen mökkiin, jossa tämän on määrä oppia rakastamaan miestä) ja useinmiten haikean melankolisia, mutta bändi soitti niitä varsin leppoisan ja hyväntuulisen oloisena. Daniel Lanois on tällaiselle oman lauluäänensä sietämisen kanssa kamppailevalle rohkaiseva esimerkki: periaatteessa varsin kapea-alainen ja perinteisessä mielessä ”ei kovinkaan hyvä” laulaja, joka onnistuu kuitenkin tekemään laulustaan joustavan, elävän ja lämpimän ilmaisuvälineen.

Hieno keikka, jälleen kerran. Kyllä Daniel Lanois’n näkisi livenä mielellään vähän useamminkin kuin vain kahdeksantoista vuoden välein. Samoin Black Dubin eli saman trion täydennettynä laulaja/kosketinsoittaja/rumpali/kitaristi Trixie Whitleyllä.

Tiistaita odotellessa

Musiikillisen maagisen realismin guru Daniel Lanois esiintyy Helsingin Tavastialla ensi tiistaina. Herran edellinen keikka samassa paikassa joskus melkein parisenkymmentä vuotta sitten oli ns. elämää suurempi ilta, eikä parin vuoden takainen Black Dub -konsertti Porissakaan tosiaankaan ihan kerkeästi unohdu. Joten tänä sunnuntaina, olkaa hyvä…


Kolminkertaista nostalgiaa

Kenellekään televisiota 1970-luvulla katsoneelle ei tarvitse varmaankaan selittää, miksi Spike Jonzen ohjaama tulkinta Weezerin ”Buddy Hollysta” on jotakuinkin kaikkien aikojen makein rokkivideo.

_

Biisikin on varsin mainio.

… siitä tulee Rujia

Piipahdimme alkuviikosta Tallinnassa, ja mieleen palasi ensimmäinen käyntini kyseisessä kauniissa kaupungissa melkein kolmekymmentäyksi vuotta sitten. Paikka oli silloin monilta osiltaan perin erinäköinen, sataman keskelle rakennettu wau-arkkitehtuurinen konserttisali ei ollut vielä raunioina, eikä sataman ympäristö ollut täynnä alkoholimyymälöitä – joissa käyminen, laivamatkustajatovereista ja kauppojen asiakkaattomuudesta päätellen, ei enää ole suomalaisten Tallinnan-reissujen päätavoite.

Ensimmäinen Tallinnan-reissu oli, myönnettäköön, kosteahko. Sen verran kosteahko, että jossakin vaiheessa pelasimme Olümpia-hotellin huoneessamme huikkaventtiä niin, että voittaja sai juodakseen vettä. Se oli kaikista sillä hetkellä kaikkein haluttavin juoma.

Piipahdimme reissulla myös oopperassa (Carmen) ja elokuvissa katsomassa upouutta eestiläistä musiikkielokuvaa Šlaager. Juoni oli perin korni kertomus ihmissuhdesotkujaan uuden levyn äänitysten kesken setvimään joutuvasta laulajattaresta, mutta koitti sellainenkin hetki, että reissun uuvuttamat helsinkiläisopiskelijat räväyttivät silmänsä ja korvansa auki: valkokankaalla esiintyi ajan tunnetuin ja luultavasti rankin eestiläisyhtye Ruja.

Netistä löytyi tämän elokuvakatkelman lisäksi vähän kokonaisempikin (joskin äänitykseltään yhtä heikko) versio ”Rujaline roostevaba mailm” -laulusta, joten saatte sen tähän perään:

Tällä reissulla perehdyimme ennen kaikkea Lennusadamin upeaan merimuseoon. Onneksi ystävä oli juuri ennen reissua vinkannut, että museon kuppilassa kannattaa käydä syömässä. Ravintolassa olikin tarjolla vaikuttava lista ajatuksella tuunattuja ja uudistettuja perinneruokia aivan naurettavan halpaan hintaan. Suosittelemme täydestä vatsastamme.

Selkärangatonta menoa

Hehkutellaanpa vielä vähän taannoisella reissulla. Ihmettelen vain, miksen olen ennen linkittänyt tätä ”Crawfish”-pätkää.* Mukavan raukean aamutunnelman lisäksi tämän vuonna 1958 kuvatun King Creole -elokuvan alkupätkän maisemat New Orleansin French Quarterista näyttävät perin tutuilta. Niin, ja duetoihan laululla Jean ”Kitty White” Bilbrew’n kanssa muuan Elvis Presley, jonka vaatimaton pikku kotimuseo kuului matkakohteisiimme.

Niin, ja tulihan tuota laulun ylistämää einettä eli jokirapua syötyä sitäkin Court of Two Sistersin brunssilla, sherryllä maustetun kilpikonnakeiton ja muiden herkkujen ohessa. Neworleansilaiseen keittiöön tutustuessa voi huoleti jättää nisäkkäät ja linnut vähän vähemmälle.

___
* Saattaa olla, että olen joskusmuinoin linkittänyt Johnny Thundersin ja Patti Palladinin mainion 80-lukuisen coverin aiheesta. Ainakin olen suunnitellut sen linkittämistä.

Hiljaista tulta

Mietin, mitä soittaisin teille tänä sunnuntaina, ja päädyin valitsemaan ensi kuun Helsingin-vierasta. Daniel Lanois on lauluntekijänä ja äänitaiteilijana yksi suuria sankareitani. Reilun viidentoista vuoden takainen Tavastian-keikka oli suorastaan maaginen kokemus, eikä Trixie Whitleyllä vahvistettu Black Dub ollut totisesti huono toissakesän Pori Jazzissa. Niinpä Danny-sedän niskaan on kasattu paineita.

.

N’awlins siellä, N’awlins täällä

Bändi hiippaili Savoyn lavalle verkkarit jalassa, ohimennen, kuin olisivat juuri palanneet turistikierrokselta 3T-ratikassa (kuten S. asian ilmaisi). Siinä vaiheessa kun Kirk Joseph pujottautui sousafoniinsa ja aloitti bassokompin puhkumisen ja puhaltamisen, oli jo selvää että tässä ovat tekijämiehet kyseessä.

Dirty Dozen Brass Band on laskettu neworleansilaisen puhallinorkesterimusiikin elvyttäjiin ja uudistajiin jo 1980-luvulta alkaen, jolloin bändi nousi tietoisuuteen omien levyjensä ohella monella vierailulla nimiartistien levyillä.* Jossain määrin turistirihkamaksi taantunut musiikkityyli  sai tämän ryhmän myötä uutta henkeä funkista ja bebopista, sittemmin myös hiphopista, ja DDBB on jatkanut – kokoonpanomuutoksista huolimatta – oivaltavaa musiikintekemistä vuosikymmenten halki. Hyvä esimerkki on albumi What’s Going On, Katrina-myrskyn jälkimainingeissa (jos sanonta sallitaan) levytetty uudelleentulkinta Marvin Gayen klassikkoalbumista, jolla puhallinorkesterin säestämät laulajat ja rapparit kertoivat tunnelmista myrskyn vaurioittamassa ja korruptoituneen jälleenrakennuksen tuhoamassa kaupungissa.

Lavalla seitsenmiehinen yhtye** heitti mojovan, tanssittavan puolitoistatuntisen setin. Musiikki pysyi perinteisempänä kuin mitä olin odottanut: hiphopia ei juurikaan kuultu, ja välillä sikermän seassa soi ja lauloi jopa New Orleansin turistimusiikin äärimmäisin laulu ”When the Saints Go Marchin’ in”. Mutta se(kin) soi hyvin, enkä oikeastaan valita. Hyvä lauluhan se on.

Keikan työn sankarin palkinto menee kyllä Kirk Josephille. Sousafoni – se sellainen soittajansa ympärille kietoutuva tuuban sukulainen – on perin raskas ja fyysinen soitin, eikä Joseph päästä itseään tai bändiään helpolla. Edellinen biisi oli hädin tuskin saanut viimeisen iskunsa, kun hän jo soitti seuraavan riffiä. Bass Player -lehden 1980-luvun haastattelussa Joseph kertoi aloittaneensa soittamisen sähköbassolla eikä tajunneensa, ettei sousafonilla (tai tuuballa) voi soittaa samanlaisia, yhtä notkeita kuvioita. Niinpä hän yritti soittaa niitä, ja kehitti oman notkean, vivahteikkaan ja svengaavan soittotyylinsä. Salin akustiikka (ja äänikalusto) häivyttivät sousafonin soundia vähän turhan epämääräiseksi kuminaksi, mutta jos (minun tapauksessani kun) soittimeen kiinnitti huomiota, ei voinut kuin nöyränä kuunnella. Noilla komppikuvioilla Kirk Joseph olisi kova luu sähköbasistinakin. Encoressa hän jätti sousafonin syrjään ja komppasi pelkän mikrofonin keralla, human beatboxina.

Keikka päättyi jotenkin ravintolabändimäisen epämääräisesti. Encoren jälkeen osa bändistä häipyi, osa alkoi kieppiä piuhoja, osa mainosti lavan laidalla avautuvaa levyjen ja paitojen myyntiä sillä aikaa kun trumpetisti Gregory Davis ja baritonisaksofonisti Roger Lewis vielä vetäisivät kahteen pekkaan lyhyen version ”St. James Infirmary” -klassikosta.

___
* Tajusin vasta, että ensimmäinen kosketukseni Dirty Dozen Brass Bandiin ei suinkaan ollut heidän oma, mainio Voodoo-albuminsa, vaan vierailu Elvis Costellon parhaisiin levyihin kuuluvalla Spikellä.
**
Kaksi trumpetistia (joista toinen soitti myös flyygelitorvea), tenori- ja baritonisaksofonistit, sousafonisti, rumpali ja urkuri.

Tinariwen kävi taas täällä

Mikä sopisikaan paremmin marraskuun sateiseen iltaan kuin elävä tuaregimusiikki? Jos olen laskenut oikein, näin Tinariwenin eilisiltana viidennen kerran, mutta kyllä tätä bändiä kelpaa katsella vielä monta kertaa. Ja voinhan minä tässä nimenomaisessa tapauksessa sentään hieman röyhistää hipster-rintaani: Satuin nimittäin olemaan paikalla bändin kaikkien aikojen ensimmäisellä Malin ulkopuolisella keikalla Roskildessa vuonna 2001.

Jostakin syystä tällainen moderni aavikkomusiikki tuntuu uppoavan tähän rannikon asukkaaseen. Pohjatyötä teki ennen Tinariweniä mm. Ali Farka Touré, jonka ohjelmistossa oli aina paljon tamašek-lauluja, sellaisen johnleehookermaisen akustisen bluesin ohella joka sai minut ensi kertaa kiinnostumaan hänen musiikistaan. Tinariwenin musiikin kansainvälisen menestyksen myötä tuaregipumppuja on siinnyt muitakin: Terakaft, Tartit, Kel Assouf,… eikä esimerkiksi Mariem Hassanin ja muiden sahrawitaustaisten musiikintekijöiden ”aavikkoblues” ole sekään kovin kaukana lännempien veljien ja siskojen ilmaisusta.

Olin eilen ensi kertaa Korjaamolla, joka vaikutti oikein mainiolta keikkapaikalta. Valot ja savut loivat lavalle melkoisen mystistä, hämyistä ilmapiiriä, ja ehkä bändi halusi vielä korostaa tunnelmaa pukeutumalla tiukemmin huiveihinsa ja kaapuihinsa kuin mitä olen useimmilla aikaisemmilla keikoilla nähnyt. Tällä kertaa Tinariwen-kollektiivi esiintyi kuusimiehisenä – ilman taustalaulajattariaan – ja Mohammed Ag Tahadan lyömäsoittimia oli nostettu miksauksessa aikaisempaa enemmän pintaan. Laulut etenivät perinteiseen tyyliin, (näennäisen) yksinkertaisten riffien päälle rakennettuina vuorolauluina. Pääsolistin tehtävä kiersi keikan mittaan mieheltä toiselle, samoin kitarat ja basso. Aikaisemmasta poiketen etenkin bändin johtaja ja tuaregirockin kummisetä Ibrahim Ag Alhabib ja basisti Eyadou Ag Leche antoivat hienovaraisia näytteitä siitä, ettei soittotaito tosiaankaan rajoitu riffittelyyn. Solistiset revittelyt olivat kuitenkin hyvin synkassa muun musiikin kanssa eivätkä hyppineet silmille, kuten helposti käy etenkin jatsitaustaisilla, muunlaista musiikkia tekevillä virtuooseilla. Siitä(kin) pisteet.

Hieno keikka, jälleen kerran, vaikka mielibiisiäni  ”Amassakoul ’N’ Ténéréä” ei tällä kertaa kuultukaan. Odotin uteliaana, esitettäisiinkö lavalta jonkinlaista kommenttia Malia riepovaan sisällissotaan – kuten Fatoumata Diawara esitti torstaina vedotessaan rauhan puolesta – mutta bändi puhui ylipäänsä hyvin vähän: Ag Alhabib sanoi lähinnä olleensa aavikolla sen verran pitkään ettei englanti tällä hetkellä oikein luista. Tuaregimuusikot ovat ylipäänsä olleet ymmärtääkseni aika vaitonaisia kriisin suhteen. Ystäviä ja lojaliteetteja lienee kiistan monilla puolilla.

Marraskuun alun mainio konserttiputki jatkuu jo tänään vähän toisenlaisella meiningillä.