Tänään on jotakuinkin oikea päivä soittaa Poguesin ja traagisesti kuolleen Kirsty MacCollin ikimuistoinen joulutarina särkyneistä unelmista: ”Fairytale of New York”.
.
.
Laulun syntyhistoriaan voi tutustua vaikkapa lukemalla Guardianin taannoisen jutun.
Välitin 1980-luvulla brittiläisestä synapopista melkein yhtä vähän kuin välitin saman vuosikymmenen heavy rockista. Molemmat sopivat hyvin nenänvarttapitkinkatsottaviksi musiikkityyleiksi. Kun YLE lähetti Live Aid -konsertin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi muistaakseni lähemmäs yhdeksäntuntisen tallenteen päivän konserteista, äänitin koko hoidon vastikään korsolaiselta kirpparilta hommaamalleni videonauhurille ja, yllätyksekseni, huomasin kelaavani nauhaa varsin taajaan Ultravoxin kahden laulun osuuden kohdalle. ”Dancing with Tears in My Eyes” oli vallan mukava ralli, mutta ”Vienna” kasvoi kerta kerralta yhä hienommaksi lauluksi.
.
.
Soitinhistoriasta kiinnostuneille hieno kasaridetalji: laulaja/kitaristi/lauluntekijä/kosketinsoittaja Midge Ure soittaa pätkän lopulla Emulator II -nimistä kosketinsoitinta, joka oli jotakuinkin ensimmäinen edes normaalin ammattimuusikon budjettiin mahtuva (ja keikalle roudattavissa oleva) sampler-kosketinsoitin. Sen etupaneelista erottuu kaksi asemaa laitteen tallennusvälineille, 5,25 tuuman lerpuille, joille mahtui 360 kilotavun verran dataa.
(Nykysamplereiden soundipaketit yltävät tuonne giga- ja teratavujen luokkaan…)
Midge Ure on kiinnostava hahmo. Hänen uransa lähti käyntiin 1970-luvulla Slik-nimisessä poikabändissä, jonka oli tarkoitus nousta kilpailijaksi suositulle (toiselle) skottibändille Bay City Rollersille. 1980-luvulla hän soitti Ultravoxin ohella mm. Thin Lizzyssä ja sävelsi Boomtown Ratsin laulajan Bob Geldofin kanssa *Aid-levytykset ja -konsertit käynnistäneen ”Do They Know It’s Christmas?” -singlen. Sittemmin hän on tehnyt myös akustista, kelttiläisvaikutteista keikkaa: Tällaisella setillä hänet nähtiin joskus 1990-luvun lopulla myös Tokoinrannan Huvilateltassa, jossa hän teki jotakin mitä en olisi osannut odottaa, enkä olisi uskonut hänen onnistuvankaan jos olisin osannut odottaa: soitti huikeankauniin akustisen version ”Viennasta”.
Suunnilleen keikan ilmoitetun alkamisajan tietämissä Daniel Lanois käveli yksin lavalle ja ilmoitti, että aluksi nähdään varttitunnin verran videoita, joiden musiikki on hänen uutta tuotantoaan. Videot eivät minuun mitenkään suunnattomasti vetoa, ne ovat (instrumentaali)musiikkiaan levottomampia. Mutta niitä oli vain varttitunti, ja sitten Lanois’n trio asteli lavalle ja aloitti ”The Makerin”.
Tämä sattuu olemaan jotakuinkin ehdoton suosikkini Lanois’n lauluista, ja juuri tässä kappaleessa harmittaa eniten loistavan basistin Darryl Johnsonin poisjääminen. Jim Wilsonin niukempi soittotyyli toimii erinomaisesti useimmissa lauluissa ja antaa runsaasti tilaa loistavalle koloristirumpalille Brian Bladelle sekä Lanois’n itsensä maalailevalle kitaratyylille, mutta ”The Maker” menettää paljon kun se on menettänyt upean, tuplatun bassoriffinsä (jonka Johnson soitti kahdeksantoista vuoden takaisella Tavastian-keikalla tuplaamalla bassokitaraa bassopedaalisynalla).
Muuten… ei oikeastaan valittamista. Joitakin lauluja venytettiin ehkä turhan paljon antamalla liikaakin tilaa Lanois’n kitarasooloilulle, mutta toisaalta soolot eivät olleet niinkään mitään ”hei katsokaa kuinka taitava minä olen” -egoilua vaan luontevaa jatkoa laulun tarinan tunnelmille, joten niitä kesti kuunnella keskimääräistä paremmin. Pienen tuokion ajan saimme kuunnella myös Lanoisia ”matkalaukkuun mahtuvan kirkon” eli pedal steel -kitaran parissa.
Sukupuolijakaumasta ja käyttäytymisestä päätellen iso osa yleisöstä oli muusikoita ja ääni(tys)tekniikkapainotteisesti musiikkiaan kuuntelevia, jotka enimmäkseen seisoskelivat aloillaan ns. Tavastia-asennossa kuuntelemassa soundeja. (Epäilen, että useampikin kävi ennen keikkaa tai sen jälkeen lavan reunassa tarkistamassa Lanois’in kitaran signaalitien ja ehkä jopa merkitsemässä pedaalien säätöjä muistiin.) Eihän siinä mitään pahaa ole, ei tietenkään: on minulla itsellänikin sellaiseen musiikin kuunteluun taipumusta. Itselläni on kuitenkin taipumusta suhtautua nimenomaan Lanoisiin ennen kaikkea lyyrisenä, perinnetietoisena laulaja/lauluntekijänä eikä niinkään supertuottaja-soundimestarina. Ei voi kiistää, etteikö hänen triollaan olisi huikea kyky muuttaa kolmen soittajan perin rajallinen – ja efektienkin suhteen loppujen lopuksi aika hillitty – keinovalikoima jatkuvasti muuttuvaksi ja eläväksi sävypaletiksi, mutta pohjimmiltaan kyse oli tummasävyisistä, pienimuotoisista, perinnetietoisista, countryn ja bluesin perinnettä hienovaraisesti lainailevista lauluista: tarinoista ja tunnelmista.
Tarinat ovat joskus jopa ahdistavia (kuten ”The Collection of Marie Claire”, jonka kertoja kaappaa rakastamansa naisen pieneen mökkiin, jossa tämän on määrä oppia rakastamaan miestä) ja useinmiten haikean melankolisia, mutta bändi soitti niitä varsin leppoisan ja hyväntuulisen oloisena. Daniel Lanois on tällaiselle oman lauluäänensä sietämisen kanssa kamppailevalle rohkaiseva esimerkki: periaatteessa varsin kapea-alainen ja perinteisessä mielessä ”ei kovinkaan hyvä” laulaja, joka onnistuu kuitenkin tekemään laulustaan joustavan, elävän ja lämpimän ilmaisuvälineen.
Hieno keikka, jälleen kerran. Kyllä Daniel Lanois’n näkisi livenä mielellään vähän useamminkin kuin vain kahdeksantoista vuoden välein. Samoin Black Dubin eli saman trion täydennettynä laulaja/kosketinsoittaja/rumpali/kitaristi Trixie Whitleyllä.
Musiikillisen maagisen realismin guru Daniel Lanois esiintyy Helsingin Tavastialla ensi tiistaina. Herran edellinen keikka samassa paikassa joskus melkein parisenkymmentä vuotta sitten oli ns. elämää suurempi ilta, eikä parin vuoden takainen Black Dub -konsertti Porissakaan tosiaankaan ihan kerkeästi unohdu. Joten tänä sunnuntaina, olkaa hyvä…
…
Kenellekään televisiota 1970-luvulla katsoneelle ei tarvitse varmaankaan selittää, miksi Spike Jonzen ohjaama tulkinta Weezerin ”Buddy Hollysta” on jotakuinkin kaikkien aikojen makein rokkivideo.
_
Biisikin on varsin mainio.
Piipahdimme alkuviikosta Tallinnassa, ja mieleen palasi ensimmäinen käyntini kyseisessä kauniissa kaupungissa melkein kolmekymmentäyksi vuotta sitten. Paikka oli silloin monilta osiltaan perin erinäköinen, sataman keskelle rakennettu wau-arkkitehtuurinen konserttisali ei ollut vielä raunioina, eikä sataman ympäristö ollut täynnä alkoholimyymälöitä – joissa käyminen, laivamatkustajatovereista ja kauppojen asiakkaattomuudesta päätellen, ei enää ole suomalaisten Tallinnan-reissujen päätavoite.
Ensimmäinen Tallinnan-reissu oli, myönnettäköön, kosteahko. Sen verran kosteahko, että jossakin vaiheessa pelasimme Olümpia-hotellin huoneessamme huikkaventtiä niin, että voittaja sai juodakseen vettä. Se oli kaikista sillä hetkellä kaikkein haluttavin juoma.
Piipahdimme reissulla myös oopperassa (Carmen) ja elokuvissa katsomassa upouutta eestiläistä musiikkielokuvaa Šlaager. Juoni oli perin korni kertomus ihmissuhdesotkujaan uuden levyn äänitysten kesken setvimään joutuvasta laulajattaresta, mutta koitti sellainenkin hetki, että reissun uuvuttamat helsinkiläisopiskelijat räväyttivät silmänsä ja korvansa auki: valkokankaalla esiintyi ajan tunnetuin ja luultavasti rankin eestiläisyhtye Ruja.
Netistä löytyi tämän elokuvakatkelman lisäksi vähän kokonaisempikin (joskin äänitykseltään yhtä heikko) versio ”Rujaline roostevaba mailm” -laulusta, joten saatte sen tähän perään:
Tällä reissulla perehdyimme ennen kaikkea Lennusadamin upeaan merimuseoon. Onneksi ystävä oli juuri ennen reissua vinkannut, että museon kuppilassa kannattaa käydä syömässä. Ravintolassa olikin tarjolla vaikuttava lista ajatuksella tuunattuja ja uudistettuja perinneruokia aivan naurettavan halpaan hintaan. Suosittelemme täydestä vatsastamme.
Hehkutellaanpa vielä vähän taannoisella reissulla. Ihmettelen vain, miksen olen ennen linkittänyt tätä ”Crawfish”-pätkää.* Mukavan raukean aamutunnelman lisäksi tämän vuonna 1958 kuvatun King Creole -elokuvan alkupätkän maisemat New Orleansin French Quarterista näyttävät perin tutuilta. Niin, ja duetoihan laululla Jean ”Kitty White” Bilbrew’n kanssa muuan Elvis Presley, jonka vaatimaton pikku kotimuseo kuului matkakohteisiimme.
Niin, ja tulihan tuota laulun ylistämää einettä eli jokirapua syötyä sitäkin Court of Two Sistersin brunssilla, sherryllä maustetun kilpikonnakeiton ja muiden herkkujen ohessa. Neworleansilaiseen keittiöön tutustuessa voi huoleti jättää nisäkkäät ja linnut vähän vähemmälle.
___
* Saattaa olla, että olen joskusmuinoin linkittänyt Johnny Thundersin ja Patti Palladinin mainion 80-lukuisen coverin aiheesta. Ainakin olen suunnitellut sen linkittämistä.
Mietin, mitä soittaisin teille tänä sunnuntaina, ja päädyin valitsemaan ensi kuun Helsingin-vierasta. Daniel Lanois on lauluntekijänä ja äänitaiteilijana yksi suuria sankareitani. Reilun viidentoista vuoden takainen Tavastian-keikka oli suorastaan maaginen kokemus, eikä Trixie Whitleyllä vahvistettu Black Dub ollut totisesti huono toissakesän Pori Jazzissa. Niinpä Danny-sedän niskaan on kasattu paineita.
.
