Kategoria: musiikki

Kirjailija kotiin, musiikkia maailmalle

Palasimme aamupäivällä Irlannista. Hieno maa, jonne menee mielellään uudestaankin käymään – ehkei sentään asumaan, vaikka kyllähän maisemat ja talot aika lumoavia olivat. Maassa vallitseva katolinen versio sharia-laista (joka vaikuttaa mm. naisen asemaan ja koulutukseen, jossa valtio maksaa ja kirkko päättää) ei oikein tunnu länsimaiseen sekularismiin tottuneelle kovinkaan viehättävältä. Mutta hieno maa käydä.

(Ei, kuva ei ole väärinpäin. Juuri noin päin minä sen otin maatessani Dun Aonghasan muinaislinnoituksen muurittoman puolen reunalla… paikka antoi uutta perspektiiviä teatteritermille ”neljäs seinä”.)

Eilinen iloinen perhetapahtuma näkyi Irlannissakin, yllättävän paljon: irlantilaisilla on sentään yli kahdeksansataa vuotta syytä inhota englantilaisia ja erityisesti englantilaisia kuninkaallisia, joiden luvalla Irlantia ja sen kansaa on ryöstetty, runneltu ja tapettu paljon kovakouraisemmin kuin ruotsalaiset tai venäläiset ovat koskaan porsastelleet Suomessa. Ja monet mieltävät viime vuosien finanssikriisinkin pitkälti englantilaisten tekosiksi.

Korkeasta työttömyydestä ja (pikku hiljaa helpottavasta) asuntokriisistä huolimatta maa tuntuisi olevan selviämässä vaikeuksistaan kunnialla ja pysyvän EU:ssa edelleen nettomaksajana, johon asemaan se pääsi 1990-luvulla muutamankymmenen vuoden nettosaajan aseman jälkeen.

Mitä kuninkaalliseen jälkeläiseen tulee, en ole suinkaan ainoa joka on (ainakin mielessään) pöyristellyt tämänkin kuninkaallisen lisääntymistapahtuman aiheuttamaa hässäkkää. Uusi kansalainen nimittäin syntyy elämään, jollaisen tarjoamista lapselle jossakin muussa maassa kuin vauraassa länsimaassa me länsimaalaiset paheksuisimme jyrkästi. Hänellä ei tule koskaan olemaan tilaisuutta päättää omasta elämästään, ei mahdollisuutta hankkia omia kykyjään ja kiinnostuksiaan vastaavaa ammattia. Hänellä ei tule olemaan yksityiselämää eikä välttämättä erityisen hyviä mahdollisuuksia edes valita seurustelukumppaneitaan tai puolisoaan. (Vaikka tässä suhteessa tilanne on luultavasti entisestään parantunut siihen mennessä kun hän pääsee iho- ja sukupuolielämäikään.) Jos hän kuuluisi kotimaassaan johonkin ns. etniseen vähemmistöön, valtaväestö luultavasti vaatisi viranomaisten puuttumista asiaan. Joitakin kirjojani lukeneet tietävät, että tämä aihe on yksi monista keppihevosistani ja paasauksenaiheistani. En aio lopettaa asiasta puhumista vastakaan.

Nyt kun päästiin kirjailijantyöhön, mainittakoon että reissulla tapahtui muuan ennalta suunnittelematon kohtaaminen, jolla saattaa olla mielenkiintoisia seurauksia. Ehkä. Mutta siitä lisää kun siitä on lisää kerrottavaa.

Musiikintekijä-Mäkelän asiat edistyivät matkan aikanakin, sillä nyt Finnconissa julkistettua Studio Yrttimaa -levyä on saatavana ladattavana versiona iTunesin ja Amazonin kaltaisista nettikaupoista. Sen pitäisi olla myös kuunneltavissa Spotifyssa ja jos ei ole, on pian. Fyysistä cd-levyä kaipaavien kannattaa ottaa yhteyttä minuun, niitä on vielä myytäväksi asti.

Väessä on voimaa

Olen nähnyt Patti Smithin livenä… odotas… viitisen kertaa, joista yksi kerta oli ns. ”spoken word” -keikka, jolla tosin myös laulettiin ja soitettiin. Plus yhden laulun setin vuoden 2010 Roskilden avajaisseremonioissa. Ei ollut siis epäilystäkään, etteikö odotettavissa ollut kunnon meininkiä. Enemmän hirvittelin konserttipaikkaa: Musiikkitalon suuri sali on kyllä kaunis, mutta sen akustiikka on tehty peittelemään klasarimuusikoiden rytmisen soittotaidon puutteita, joten salikaikua piisaa turhan paljon mihinkään, missä on biittiä.

Alkuun soundit vaikuttivatkin parvipaikoillemme melkoisen puuroisilta ja tasapainottomilta. Hämmentävästi kappaleiden välisissä hiljaisissa kohdissa saattoi kuulla terävän (akustisen) napsahduksen, kun Smithin luottokitaristi ja sielunveli Lenny Kaye polkaisi jonkun pedaalinsa päälle tai pois. Kaikkialle lavan ympärille levittäytyvä ”viinitarhasali” vaikutti sekin vähän oudolta, kun bändi oli asettunut lavalle soittamaan yhteen suuntaan: he kyllä pyrkivät kunnioitettavasti huomioimaan keikan mittaan myös backlinekamojen takana istuvat yleisön edustajat. Nuorena musiikkitoimittajana legendaarisen Nuggets-garagekokoelman toimittaneen Kayen laulaessa muun bändin kanssa mainiota garagepunksikermää Smith kävi lavantakaisessa katsomossa kättelemässä ja tervehtimässä väkeä.

Vähitellen keikka kuitenkin alkoi saada kierroksia alleen. Ei voi kuin kunnioittaen katsella, millaisella itsevarmuudella reilusti yli kuusikymppinen Patti Smith ottaa salin kämmenelleen, tanssii pitkin lavaa, laulaa kuin nuoruutensa päivinä ja pistää itsensä peliin koko kehollaan. Muusta bändistä rinnalla pysyi lähinnä Lenny Kaye, muut – lähes yhtä kauan mukana pysynyt PSG-rumpali Jay Dee Daugherty, basisti/kitaristi/kosketinsoittaja Tommy Shanahan ja kitaristi/basisti Jack Petruzelli – pysyttelivät enemmän taustalla, vaikka sooloja kyllä kuultiin.

Jonnekin puoleenväliin asti keikka pysytteli sellaisella paremmalla ”ihan hyvä” -asteella, mutta peräkkäin soitetut ”Because the Night” ja ”Gloria (In Excelsis Deo)” alkoivat nostaa intensiteettiä oikein kunnolla. Paremmilla paikoilla, paremmin lavan edustalla (eikä lavanedustan yläpuolella) tunnelma olisi hyvinkin voinut nousta vielä huikeammaksi, mutta enpä oikeastaan osaa valittaa. Kyllä tässä musiikissa oli väkevyyttä aivan riittämiin.

”People have the power
You are the people
You have the power
You are the future
and
future is NOW!”

Iso äF

Olen käynyt Finnconeissa luullakseni kymmenisen vuotta – en ihan joka vuosi mutta melkein – joten tapahtuman luonne, kulku ja ilmapiiri olivat ennestään tuttuja. En yllättynyt, kuten muut, ensikertalaiset (kunnia)vieraat. Heitäkin epäilemättä nähdään myös tulevissa coneissa, sen verran tohkeissaan he olivat eilisillan päättäjäisbileissä järjestäjille ja vieraille. Tässä dead dog partyssa olin minäkin ensi kertaa, ja siitä tuli kerralla yksi suosikkiohjelmanumeroistani conissa. Varsinaisen tapahtuman tai ”oikeiden” Finncon-bileiden aikana ei kerkeä niin hyvin juttelemaan porukan kanssa – pitää mennä kuuntelemaan jotakin ohjelmanumeroa, esiintymään jossakin ohjelmanumerossa tai bilepaikassa on liikaa melua keskusteluun – mutta kun vänkärit, tekniikka, conitea ja muut mukanajärjestäneet ovat saaneet paikat siivottua, ei kenelläkään ole kiire ja tunnelma pysyy leppoisana. Vasta päättäjäisbileissä ehdin kunnolla juttusille conin ruotsalaisvieraiden Sara B. Elfgrenin, Mats Strandbergin ja Nene Ormesin kanssa. Mainiota porukkaa, joita mielellään näkee jatkossakin.

Normiconimeininkiin verrattuna suurin ero olikin juuri vieraisiin tutustumisessa. Olen aina ollut huono tyrkyttämään itseäni mihinkään tai rynnistäytymään esittäytymään kenellekään, mutta kunniavieraana ja eräänlaisena Suomen edustajana oli syytä luopua ainakin jonkin verran luontaisesta tarkkailijaroolista ja sosiaaliseerata muiden vieraiden kanssa. Aliette de Bodard osoittautui mukavaksi naiseksi joka sinnitteli urhoollisesti monipolvisen ohjelmansa kanssa huolimatta esikoisen odotuksen aiheuttamasta uupumuksesta. Peter Watts ja hänen vaimonsa Caitlin Sweet olivat hurmaava pariskunta. Olin jotenkin saanut etukäteen kuvan Peteristä vähän jörönä tyyppinä – ehkä Sokeanäön synkkä dystooppisuus ja sosiaalisesti kehitysvammainen kertojahahmo olivat vaikuttaneet käsitykseen – mutta livenä mies osoittautui rennoksi ja hauskaksi kaveriksi – sekä loistavaksi, riemukkaaksi esiintyjäksi. Meidän välejämme tietysti paransi, että useampikin conivieras tuli kehumaan Peterille (ja minulle itselleni) Sokeanäön suomennosta. Conissa tavattujen loistavien tyyppien galleriaan kuuluu tietysti myös tutkijakunniavieras Stefan Ekman, mainio mies, sekä tietysti Tom Crosshill, jonka voi jo laskea Finnconien vakikävijäksi. Vakivieras on tietenkin myös upea Cheryl Morgan, jonka kohdalla jäi tässäkin conissa mieleen pyörimään, että olisi pitänyt asettua jossakin vaiheessa juttelemaan pidemmäksikin toviksi.

Minulle oli kirjattu runsaasti ohjelmaa kaikille kolmelle conipäivälle, joten missasin valitettavasti ison osan kiinnostavasta ohjelmasta – ja sen kerran kun kerkesin kuuntelemaan ”Soundtracks for books” -paneelikeskustelua, puheenjohtaja Jussi Ahlroth kutsui minut lavalle täydentämään keskustelua kirjoittamisen aikana kuunnellusta musiikista ja kirjoihin liitetyistä musiikkisuosituksista kertomalla Alshainiin tekemästäni soundtrack-musiikista. Jussi pyyteli tempaustaan jälkikäteen vähän anteeksi, mutta minä itse olin tyytyväinen: tulin siinä puhuessani keksineeksi kiehtovan idean, jonka voisi jonkun tulevan kirjan kohdalla toteuttaakin.

Omiin ohjelmasuorituksiini olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen. Eniten jännittämäni perjantainen lausunta- ja laulantakeikka meni kohtuullisen nappiin, vaikka ensimmäisessä luentanumerossa unohdinkin polkaista yhden pedaaleista päälle oikealla hetkellä. Shimo Shuntila esitti erinomaisia kysymyksiä kunniavierashaastattelussa ja oli erinomainen matkatoimisto minulle, J. S. Meresmaalle ja Siri Kolulle sunnuntaiaamun ”Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet” -paneelissa. Kaffeklatch-tapaaminen ja kirjaston lukupiiri olivat muutaman hengen pienimuotoisia kohtaamisia, mutta juuri siksi ne kuuluivat minulle conin parhaimpiin hetkiin: oli tilaisuus jutella vähän perusteellisemmin ja vähän syvemmin kaikessa rauhassa lukijoiden kanssa. Käytävillä tuli kohdalle parikin pikalukijaa, jotka olivat jo ehtineet lukea Alas-uutuuden. Rohkaisevaa kyllä, heiltä tuli melkoisia kehuja.

Sunnuntainen Blindsight/Sokeanäkö-yhteisluenta Peterin kanssa onnistui loistavasti. Luimme Peterin kanssa vuorovetoa suunnilleen sivun mittaisia pätkiä, hän ensin englanniksi ja minä sitten suomeksi. Hämmentävää asiassa on, että kyseessä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun mitään tällaista on tehty missään conissa. Toivottavasti onnistuimme aloittamaan aivan uuden perinteen, sillä tällaiset tandem-luentatilaisuudet ovat oiva tapa valottaa lukijakunnalle suomentamista.

Huomasin muuten, että oma asuvalintani osui jotakuinkin nappiin. Puolitoista vuotta sitten Gambiassa tulin teettäneeksi itselleni suomentajakollegan tuttavaräätälillä kolme eri väristä länsiafrikkalaistyylistä ja -kuosista miestenpukua, ja sain päähäni käyttää niitä coniasuna: perjantaina burgundinruskea, lauantaina vihreä ja kulta, sunnuntaina sininen. Paitsi että puvut herättivät paljon positiivista huomiota ja kehuja, ne on tehty juuri sellaiseen hiostavanlämpimään ilmastoon joka Kaapelitehtaalla ja tehtaan ympärillä vallitsi: korkealaatuinen malilainen puuvillakangas hengittää ja väljä leikkaus pitää olon ilmavana. Olo oli paljon vähemmän hiennihkeä ja (siksi) kiusaantunut kuin tavallisesti. (Henry Söderlundin valokuva Finnconin viralliselta kuvasivustolta.)

Afrikkalaispukuja voi kysellä vaikkapa Loviisan Karamaloosta.

Finncon on tietääkseni yksi Suomen suurimmista kirjallisuustapahtumista, ja on vaikeaa kuvitella että missään muussa kirjallisuustapahtumassa olisi yhtä paneutunutta, yhtä lukenutta ja yhtä valistunutta yleisöä. Vahva yhteisöllisyys säteilee niin yleisöstä kuin sadoissa tapahtumaa järjestäneistä vapaaehtoisista, joista monen kanssa moikkasimme toisiamme vanhoina conituttuina. Suomalaisen sf-fandomin reiluus, mukavuus, tasapuolisuus ja viitseliäisyys ovat tärkeä osa sitä, miksi on niin hienoa olla suomalainen tieteiskirjailija.

Tosin pohdiskelimme Tom Crosshillin kanssa juuri tätä fandom-asiaa päättäjäiskekkereillä. Tomin kotimaassa Latviassa fandom on tällä hetkellä aika kuihtuneessa tilassa, mutta toisaalta Tomin ja muiden maan tieteiskirjailijoiden teokset käsitellään esimerkiksi lehtiarvioissa paljon selkeämmin osana yleistä kirjallisuutta. Vahvan ja solidaarisen fandomin Suomessa sf-kirjallisuus on ehkä ollut vähän ghettoutuneemmissa asemissa. Hienon ”Building The City & The City” -esityksen pitänyt Merja Polvinen puhui siitä, kuinka sf-kirjallisuuden tutkimuksella on ollut taipumusta yrittää mainostaa muulle kirjallisuudentutkimukselle sitä että sf on ”oikeasti” kiinnostavaa ja tutkimisen kirjallisuutta sen sijaan, että sf-kirjallisuutta olisi käsitelty aidosti ”normaalin” kirjallisuudentutkimuksen metodein ja kriteerein. Olen toisinaan ollut huomaavinani samaa henkeä silloin, kun sf-kirjallisuutta arvioidaan valtavirtalehdistössä: arvioita kirjoittavat kriitikot ovat hyvin perillä spekulatiivisesta fiktiosta – ja kirjallisuudesta yleensä – mutta he ovat eri henkilöitä jotka arviovat valtavirtakirjoja. Ja jos sama kriitikko kirjoittaa sekä valtavirtalehteen että Tähtivaeltajan tai Portin kaltaiseen sf-julkaisuun, valtavirtalehden kritiikki on perin usein huomattavasti myötäsukaisempi kuin se toinen, jossa tuodaan paljon enemmän esiin myös (kriitikon mielestä) heikkoja kohtia teoksesta. Tokihan alan lehdissä kullekin arviolle on selkeästi enemmän palstatilaa enkä minä tästä oikeasti valita – olen enimmäkseen saanut hyviä arvosteluja sekä valtavirtalehdissä että sf-julkaisuissa – mutta asiaa voisi joskus pohtia vähän perusteellisemmin.

Enkä minä missään nimessä haluaisi päästä eroon tästä riemukkaasta, mukavasta, fiksusta ja kultaisesta fandom-porukasta, joka saa pelkällä vapaaehtoisvoimalla aikaiseksi näin hienoja, sujuvasti organisoituja ja jouheasti* toimivia tuhansien ihmisien yleisötapahtumia. Kiitos conitean Hanna Hakkarainen, Jukka Halme ja Sari Polvinen. Kiitos Filkkifriikit hillittömästä Bellman-tulkinnasta. Kiitos kaikki järjestelyissä mukana olleet. Ja kiitos kaikki, jotka tulitte juttelemaan tai moikkaamaan. Tämän kokemuksen jälkeen olen valmis ryhtymään kunniavieraaksi uudemmankin kerran, jos joku vain huolii. Mutta vasta sitten, kun olen ehtinyt vähän huilata ja nukkua univelat pois.

___
* Minun kielisilmäni mukaan ”juoheasti” olisi oikea muoto, mutta kaikki aina korjaavat nuo kaksi kirjainta toisin päin.

Kertaus, tuo opintojen anoppi*

Kertauksena vielä kunniavieraan ohjelma Finnconissa perjantaista sunnuntaihin:

Blindsight/Sokeanäkö

Sunday 7.7. 13:00 Puristamo

Peter Watts, J. Pekka Mäkelä

Peter Watts lukee englanninkielistä alkuteosta ja J. Pekka Mäkelä tekemäänsä suomennosta.

 

___
* Minulla on ollut elämässäni erinomainen anoppionni, joten otsikossa ei ole negatiivisuuden häivääkään. Mutta nyt nukkumaan, sillä huominen on pitkä päivä, vaikkei varsinainen coni ole vielä alkanutkaan.

Taidetuotteita

Kuulemma Alas on tullut painosta ja näyttää hyvältä. Epäilemättä pääsen itsekin opusta ihailemaan tässä lähipäivinä, sillä kirjaa pitäisi olla myynnissä Finnconissa. Finnconiin tulee myyntiin toinenkin tuote, jota ei välttämättä niin helposti muuten saakaan, ja sellaista pitelen juuri nyt kädessäni.

Aivan niin, kyseessä on ensimmäinen Studio Yrttimaa -levy, josta olen puhunut jo pitkään. Levyllä on yksitoista uutta ja vanhaa lauluani, vanhimmat 80-luvulta, tuoreimmat tältä keväältä, muutama sellainen kappale joita kuullaan perjantaina Pannuhallissa jossa olen lausumassa, laulamassa ja soittamassa baritonikitaraa, sekä jotakin aivan muuta. Otetaan esimerkiksi vaikka yhden sointukierron ihme nimeltä ”Hän kysyy”:

Monistutin levystä parinsadan kappaleen painoksen. Tarkoitus on saada jatkossa levyn musiikki myös nettilevykauppoihin niin että sitä voi ostaa vaikkapa iTunesista ja kuunnella Spotifyssa: tämä pieni painos konkreettisia levyjä jäänee ainoaksi, joten mahdollinen tuleva keräilyharvinaisuus kannattaa käydä hankkimassa Kaapelitehtaalta Finncon-infosta.

En ole ennen monistuttanut omaa musiikkiani edes tämänlaajuista painosta, ja tämä on ensimmäinen kerta kun lähetin kappaleeni ammattilaisen masteroitavaksi. Jaakko Viitalähde teki sen verran osaavaa työtä, että huomasin masteroituja raitoja kuunnellessani kuuntelevani omaa lauluääntäni ja omia kappaleitani ihan mielelläni. Ne kuulostivat oikealta levyltä. Tämän kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi siitä mitä annoin ymmärtää jo Kotistudio– ja Oma studio -kirjoissa: kaiken muun voi äänitteelleen tehdä itse, mutta masterointivaiheessa kannattaa ehdottomasti luottaa vieraan korvaparin apuun.

Levyn parilla viimeksi äänitetyllä raidalla (jotka olivat perjantain settiin kuuluvat laulut ”Helsinki”, ”Vanhat & viisaat” sekä ”Sininen”) kuullaan muuten uusinta soitinlaiterakenteluprojektiani, joka on Uraltonen rakennussarjasta kolvattu ja koottu pieni mutta monipuolinen täysputkivahvistin.

Äänittäessä vehje oli vielä koteloton, mutta kuulosti jo silloin vallan mainiolta vehkeeltä, monipuolisemmalta ja sävykkäämmältä kuin tähän asti käyttämäni (runsaasti modifioitu) Fender Champion 600. Voin suositella Uraltone Juniorin kokoamista kaikille niille, joita kiinnostaa saada itselleen erinomainen ”boutique”-kitaravahvistin koti- ja äänityskäyttöön – ainakin niille, joilla niin sanotusti pysyy kolvi kädessä. Ihan aloittelijan juotteluprojekti tämä ei ole sekään takia, että kyse on sentään valtakunnanverkkoon liitettävästä laitteesta, jonka kotelon sisään tulee tuhti 250 voltin jännite. Huolellisuutta, varovaisuutta, tarkkaavaisuutta ja malttia tarvitaan paljon.

Sittemmin vahvistimen ja kaiutielementin ympärille on syntynyt myös tukeva, suojaava ja vanhahtavaa tyyliä tavoitteleva kotelointi.

(Noihin logoihin en ole kyllä tyytyväinen. Ajattelin että vekottimelle pitää antaa nimi- ja mallitunnus sekä sarjanumero siltä varalta että tarvittaisiin vakuutusyhtiötä tai poliisia, mutta aikaisemmin luotettavat siirtokuvaprintit eivät tällä kertaa suostuneetkaan kestämään lakkaa ja sen liuotinta. Hmm. Jos laittaisi päälle samanmuotoiset messinkilaatat, vaikka…)

Pian on Finncon

Enää viikko ja kaksi päivää Suomen jotakuinkin suurimpaan kirjallisuustapahtumaan Finnconiin Helsingin Kaapelitehtaalla.

Minun osaltani esiintymisaikataulu näyttää seuraavalta:

On Writing

Saturday 6.7. 10:00 Pannuhalli

Tom Crosshill (PJ), Aliette de Bodard, Peter Watts, J Pekka Mäkelä
The Guests of Honour talk about the Art of Writing.

Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet

Sunday 7.7. 10:00 Puristamo

Shimo Suntila (PJ), Siri Kolu, JS Meresmaa, J. Pekka Mäkelä

Kolme fiktiivistä hahmoa yrittää vakuuttaa yleisön siitä, että heidän maailmansa olisi paras kesälomakohde yleisölle.

Blindsight/Sokeanäkö

Sunday 7.7. 13:00 Puristamo

Peter Watts, J. Pekka Mäkelä

Peter Watts lukee englanninkielistä alkuteosta ja J. Pekka Mäkelä tekemäänsä suomennosta.

Työn tuloksia, pitkästä aikaa

Pikkulapsena minua harmitti tavattomasti, että vanhemmillani oli niin kummalliset ammatit. Kavereiden isät ja äidit olivat bussikuskeja, kaupantätejä, jotakin konkreettista. Mutta miten moni vaahtosammuttimenkokoinen tietää, mitä toimittaja tekee? En tiennyt minäkään, ja sittenkin kun tiesin, käsitys oli varsin hatara. Vasta aikaa myöten alkoi hahmottua yhteys kirjoituskoneen ääressä tupakki kädessä paperia tuijottavan äidin tai isän ja joskus viikon tai kahden päästä ilmestyvän lehden välillä.

(Sittemmin isä siirtyi televisioon, jolloin homma konkretisoitui paremmin. Mutta silloin olin jo kymmenen korvilla, ja ymmärsin asioita paremmin.)

Joka tapauksessa on kiva saada itsekin aikaan jotakin konkreettista. Soittimien, vahvistimien, pihaporttien, ovien sun muiden rakentelu on varsin terapeuttista puuhaa, mutta aina silloin tällöin kääntäjän ja/tai kirjailijan varsin abstrakti ammattikin tuottaa kunnon käsinkosketeltavia kapineita.

Into-kustannukselle tekemäni Rage Against The Machine -historiikki oli miellyttävä hanke. En voi väittää olevani varsinainen metallimusiikin harrastaja,* enkä totisesti voi väittää diggailleeni 90-luvun ns. pomppumetallia, mutta RATM oli poikkeus. Näin bändin joskus Roskildessa, ja pian sen jälkeen ilmestynyt ”Bulls On Parade” putosi varsin voimallisesti. Terve poliittinen sanoma parantaa musiikkia kuin musiikkia** ja RATM-energia antoi poliittiselle sanomalle tavallistakin enemmän isku(ri)voimaa.

En ole muutamaan vuoteen tehnyt musiikkikirjasuomennoksia. Aloin olla niihin ja niiden valtaisiin tekstimassoihin aikamoisen ryytynyt, joten olen ollut ihan tyytyväinen että minulle on tarjottu jo jonnin aikaan pelkästään kaunokirjallisuutta. Tauon jälkeen suhteellisen tiiviin bändihistoriikin tekeminen oli vallan raikas ja mukava kokemus. Saattaa olla, että ohjelmassa on lähitulevaisuudessa toinenkin moinen, musiikillisesti varsin toisenlaisiin suuntiin nojaileva artisti, jonka tavassa käyttää musiikkia sorrettujen tilanteen julkituomiseen (ja muussa toiminnassa) on kuitenkin paljon samaa kuin Rage Against The Machinella (joka tässä mahdollisessa hankekirjassa myös mainitaan, pariinkin otteeseen). Mutta siitä lisää sitten kun proverbiaalinen muste on kuivunut ja niinpoispäin. Muitakin hankkeita on kalenterissa, Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ja Finnconin kaltaisten lähiviikkojen tapahtumien ohessa.

___

* Yhdeksänkötluvulla oli vaihe, jolloin sain tätä myöten tarpeekseni särökitaramusiikin kuuntelemisesta. Tarkoitan perinteistä rock-särökitaraa, sellaista siistiä rosoa. Mättösärö oli asia erikseen, sitä jaksoi kuunnella kyllä ainakin pieninä annoksina. Pearl Jam tökki, Sepultura toimi.
** Poikkeuksiakin tieten on, esimerkiksi sellainen musiikki jonka politiikasta en ole tosiaankaan samaa mieltä (yllätys yllätys). Niin, ja Mikko Alatalon kantaaottavat sanoitukset Tabula Rasalle.***
*** Studio Julmahuvin nähneet ymmärtävät.

Albumialbumi IX

Musiikin tekemisen harrastajilla on taipumusta diggailla musiikkia joka on – ainakin heidän oman instrumenttinsa näkökulmasta – hyvin ja/tai taitavasti soitettua. Musiikin äänityksen harrastajilla on taipumusta kuunnella hyvin äänitettyä ja/tai tuotettua musiikkia.* Siinä suhteessa olen onnellinen, että minun korvilleni ”hyvin äänitetty ja tuotettu” on ruvennut jo kauan sitten tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin mitä se yleensä tarkoitti 1980-luvun loppupuolella, räikeiden syntsien, silmille hyppivän terävien särökitaroiden, korvia riipivän kovalle nostettujen rumpujen ja hillittömien hallikaikujen aikaan. Löysin musiikintekijän, jonka tuottamat albumit kuulostivat tuon ajan normisoundeihin verrattuina villaisen intiimeiltä – jopa siltä, kuten joku pikkunokkela kriitikko sanoi, että ”tuottaja on unohtanut levyltä diskantit pois”.**

Olin törmännyt nimipariin ”Eno/Lanois” jo muutamien vuosien ajan muun muassa U2:n, Peter Gabrielin ja Robbie Robertsonin albumien tuottajakrediiteissä. Siihen aikaan tietoa oli vaikeampi saada, joten jonkin aikaa kuvittelin jopa että ”Daniel Lanois” oli eksentrikkomuusikko/käsitetaiteilija Brian Enon oikea nimi.*** Vähitellen tämä ujonoloinen kanadanranskalainen äänittäjä/tuottaja/lauluntekijä alkoi kuitenkin näkyä musiikkilehdistössäkin (tai ainakin ns. muusikkolehdissä) ja häntä haastateltiin jopa silloiseen Radio Cityyn.**** Lopullisesti jouduin höristämään korviani Neville Brothersin huikean Yellow Moonin myötä, ja pian sen jälkeen ilmestyikin suoraan Neville-sessioiden perään rakennettu Daniel Lanoisin ensimmäinen soololevy Acadie.

Acadie on kaukana tuon ajan räikeistä ryminäsoundeista. Äänikuvassa on massoittain kaikua – tai erilaisia kaikuja ja viiveitä – mutta silti musiikki kuulostaa abstrakteimmillaankin hyvin intiimiltä ja pienimuotoiselta. Useimmiten voi aistia, miten hyvä fiilis muusikoilla on ollut kokoontuessaan studioon, jonkun laskiessa ”yy–kaa–koo–nee” ja homman mennessä purkkiin kertaotolla…

… paitsi ettei levyä tehty niin. Vaikkapa kansantarinamainen kantriralli ”Jolie Louise”: ensin Lanois ja Malcolm Burn soittivat nauhalle kitaran, laulun ja pianon, sitten nauhat lennätettiin ensin kanadaan, missä hanuristi Ed Roth lisäsi oman osuutensa, sitten Irlantiin jossa äänitettiin Adam Claytonin ja Larry Mullen Juniorin rytmisektio tallentui, kunnes homma miksattiin Lanoisin omassa (silloisessa) studiossa New Orleansissa. Tai ”The Maker”, jonka komean rumpuosuuden Neville Brothersin patteristi Willie Green soitti alkuaan heidän ”VooDoo” -kappaleelleen, jonka levytyksessä sitä ei kuitenkaan käytetty. Muutama vuosi sitten ilmestyneellä Acadie: Goldtop Edition -cd:llä on täydennyksenä parikin varhaista ”The Maker” -versiota, jotka valaisevat hienosti kuinka tämä upea laulu kehkeytyi tavallisehkosta, vähän lattarihtavasta puoliballadista levyllä kuultavaksi helmeksi. Lopulliseen loistoon laulun nosti Tony Hallin upea, tuplattu basso-osuus, ja Aaron Nevillen lyhyt, mutta paikkansa löytävä vastauslauluosuus kappaleen loppupuolella.

Äänitetyssä musiikissa on aina kyse illuusioista.

Acadiella on muutama tunnelmallinen instrumentaali (”White Mustang II”, ”St. Ann’s Gold”, ”Ice”) ja eräänlainen lausuntaesitys (”Fisherman’s Daughter”), mutta minuun ovat aina vedonneet nimenomaan albumin lauletut palat – edellisten lisäksi etenkin aloituslaulu ”Still Water”, laulelmanomainen ”O Marie” ja miltei rautalangahtava ”Under A Stormy Sky”.***** Tekstien maailma on pitkälti peräisin Kanadan ranskankielisiltä rannikkoseuduilta, kalastajien, maanviljelijöiden ja merenkulkijoiden katoavasta maailmasta. Tässä mielessä Acadie on samalla tavoin anakronistinen levy kuin vaikkapa The Bandin ensimmäiset albumit, joiden tarinoiden maailma oli sekin peräisin rockia vanhemmilta aikakausilta, ja ehkä juuri tämä tuo musiikkiin eräänlaista ajasta(kin) irrallaan olemisen lumoa.******

.

.

Daniel Lanois avaa musiikin tekemiseen, äänittämiseen ja tuottamiseen liittyviä ajatuksiaan hienossa Here Is What Is -elokuvassa, jonka musiikki (ja muutama Brian Enon kanssa käyty keskustelu) on julkaistu myös samannimisenä albumina. Molempia suosittelen hyvin lämpimästi. Kuten muitakin Lanoisin levytyksiä.

___

* Löysin tähän tosin vastalääkkeen jo nuorena: aina kun huomasin kuuntelevani levyiltä vaikkapa bassorummun soundia musiikin ja sen sanoman sijaan, laitoin soimaan albumiklassikon nimeltä Five Live Yardbirds. Tämä vuonna 1964 likipitäen sanelukonetasoisella mononauhurilla Lontoon Marquee-klubilla äänitetty albumi on soundillisesti kertakaikkisen hirveä. Mutta Yardbirds-yhtye (huuliharpisti/laulaja Keith Relf, kitaristit Eric Clapton ja Chris Dreja, basisti Paul Samwell-Smith ja rumpali Jim McCarthy) on huikeassa vedossa ja paahtaa rujoa ja ylitempoista britti-rhytm’n’bluesiaan mielettömällä draivilla. Bassorumpua ei äänikuvassa juurikaan kuule, eikä muitakaan soittimia pahemmin erota. Ne tuntee.
** Näin todettiin Bob Dylanin albumista Oh Mercy, jonka Daniel Lanois tuotti. Siitä kerrottiin myös: ”Daniel Lanois on tuottanut jälleen loistavan levyn. Vierailevana tähtenä Bob Dylan.”
*** Ei suinkaan. Hänen oikea nimensä on Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Eno.
**** Nuorisolle toistettakoon jälleen, että 80-luvun lopun Radio City oli lähinnä samaa mitä Radio Helsinki on nykyään eikä suinkaan 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun ”Suomen ainoa rockasema, jolla on vain kymmenen äänilevyä”.
***** Joka, muusta levystä poiketen, on tosiaan äänitetty jotakuinkin yhdellä otolla.
****** Mielenkiintoista kyllä, The Band oli myös – arkansasilaista rumpalia Levon Helmiä lukuun ottamatta – kanadalainen bändi, vaikka sijoittikin laulunsa enimmäkseen Yhdysvaltain etelävaltioihin, missä he olivat kierrelleet teinivuosistaan lähtien Ronnie Hawkinsin, Bo Diddleyn ja Sonny Boy Williamsonin kaltaisten artistien kanssa. The Bandin lauluntekijään Robbie Robertsoniin palataan tässä bloggaussarjassa myöhemmin.
.