Kategoria: musiikki

Ihmisystävällisyyden maitomies

·

Olen nähnyt Billy Braggin viimeksi vuonna 1985 Roskilden festivaaleilla. Tämä oli se kerta, jolloin hänen jossakin pienemmässä sivulavateltassa heittämänsä keikka keräsi niin paljon porukkaa ja todettiin niin loistavaksi, että hänelle järkättiin seuraavana (tai sitäseuraavana) päivänä toinen setti päälavalle. Sekään ei ollut huono. Yksinäinen lontoolaispoika takoi sähkökitaraansa rosoisella otteella ja lauloi yksinkertaisia, uuden aallon henkisiä lauluja rakkaudesta, tytöistä ja politiikasta. Hienon keikan jäljiltä tuli kuunneltua varsin paljon vähän myöhemmin ilmestynyttä Talking With The Taxman About Poetry -albumia ja etenkin sen tähtihetkeä – väkivallasta, siitä toipumisesta ja Four Topsin musiikin eheyttävästä vaikutuksesta kertovaa ”Levi Stubbs’ Tearsia”.

Sittemmin Bragg on laajentanut repertuaariaan monenlaiseen juurimusiikkiin. Hän on säveltänyt ja levyttänyt Woody Guthrien ennenjulkaisemattomia tekstejä perikunnan luvalla (ja toivomuksesta) ja muutenkin musiikkia, jota nykyään sanotaan americanaksi (jonka Bragg itse määritteli tänään ”kantrimusiikiksi niille, jotka kuuntelevat The Smithsiä”). Olen seurannut hänen tuotantoaan vähän satunnaisesti, mutta mitä olen kuullut, siitä olen tykännyt. Joten tämän illan keikalle oli odotuksia.

Ja kyllä Billy Bragg odotukset lunastikin. Vanhat rallit soivat hyvässä sovussa Guthrien vielä vanhempien ja Braggin uusien kanssa. Sähkökitaran soundissa oli edelleen särmää, samoin akustisessa kitarassa. Välispiikit venyivät välillä niin pitkiksi, että tuttava naureskeli illan setin olleen melkeimpä musiikilla tauotettua stand-uppia. Mutta kyllä Braggilla oli asiaakin. Itseironiaa ja huulenheittoa (joka kohdistui monen monta kertaa erääseen herra Morrisseyhyn) oleellisempaa oli edelleen terävä, ajan ilmiöitä ymmärtävä ja kriittinen yhteiskunnallinen asenne. Sitä tarvitaan, totisesti – siitäkin huolimatta, kuten Bragg itse totesi, että nykyään yhteiskunnallisia näkemyksiään on helpompaa välittää laajemmalle yleisölle twiittaamalla tai youtube-videoina kuin kirjoittamalla lauluja.

Mutta kukapa olisi kutsunut Braggiakaan Suomeen lukemaan twiittejään? Lauluntekijä kutsuttiin, ja täysi Savoyn sali sai erinomaisen annoksen asennetta ja juurevaa musiikkia. ”Levi Stubbs’ Tearsia” ei kuultu, mutta jotakuinkin kaikki muut Bragg-klassikot, joita kaipasin, soitettiin kyllä niiden klassikkoaseman arvoisina versioina. Hieno keikka. Toivottavasti seuraava kerta tapahtuu vähän lyhyemmän tauon jälkeen.

Ennenkuulumatonta

·

Olen erinäisiä kertoja todennut, että festivaalien – etenkin Roskilden – parasta antia on joutua alttiiksi sellaisille musiikille, josta ei ole koskaan edes kuvitellut voivansa tykätä, ja vielä ehkä sellaisesta maasta, josta ei ole aikaisemmin kuullut yhtään mitään. Tällä tekniikalla on tullut kohdattua muun muassa pakistanilainen sufirockbändi Junoon ja silloin ensimmäistä keikkaansa Malin ulkopuolella soittanut Tinariwen.

Tänään olimme, Helsingissä pysyen, samanlaisen kokemuksen äärellä. Tiesin Peter Maxwell Davisin teoksesta Eight Songs for a Mad King ennakolta lähinnä sen että se on sävelletty vuonna 1969. Olen myös aikaisemmin kuullut kontratenori David Hackstonia paljon vanhemman musiikin parissa ja tiesin hänet loistavaksi laulajaksi. (Hän on myös toiselta ammatiltaan kääntäjäkollegani ja erittäin mukava tyyppi.)

Laulusarjan hullu kuningas on/oli Englannin Yrjö III (1738–1820). Vakavista psyykkisistä ongelmista vanhemmalla iällään kärsinyt kuningas kirjoitti tekstejä ja melodioita lemmikkilintujensa laulettavaksi, ja näistä on jäänyt fragmentteja, joita libretisti Randolph Stow on punonut Maxwell Davisin lauluihin. Musiikilliset ainekset ovat – minun korvani mukaan – peräisin lähinnä ns. modernin taidemusiikin perinteestä, vaikka välillä kuultiin kyllä pitkiä viittauksia vanhaan englantilaiseen tanssimusiikkiin (siis useita satoja vuosia vanhaan) sekä nihkeään yökerhojazziin. Ja tavallaan myös teoksen sävellysaikana hyvin vahvassa luomisvireessä olleenseen The Whohon. Tavallaan… Myöhemmin samankaltaisia melodia-aineksia on ns. populaarimmassa käyttänyt muiden muassa Diamanda Galás, joten mukana oli koko ajan jokunen kahva, mihin korva ja mieli saattoivat tarttua.

Maxwell Davisin teos vaatii sen verran rajuja pyrähdyksiä (kenenkään) äänialan ylä- ja alarajojen tuolle puolen, ettei Hackstonilla ollut aivan kauheasti mahdollisuuksia antaa huikean äänensä soida aivan samalla tavoin kauniin melodisena kuin vaikkapa Bachin vokaaliteoksissa. Melkoista fysiikkaa ja treeniä teos ilmiselvästi vaatii, niin laulajaltaan/monologinäyttelijältään kuin kuusihenkiseltä kamariyhtyeeltä, josta irtosi melkoinen määrä sävyjä ja tehoja.

Kyllä kannatti lähteä kaukaiseen Ruoholahteen asti, Helsingin konservatorion saliin, kuuntelemaan ennenkuulumatonta. Etenkin kun esitys oli ainoa.

Jälleen juurta jaksaen

·

Sharon Jones ja hänen kymmenhenkinen Dap Kings -yhtyeensä tarjosivat eilen illalla Circusissa jotakuinkin samaa kamaa kuin pari vuotta sitten Tavastialla. Tiukasti yhteen soitettua kuusikymmentäluvun soulia tuhdeilla funk-mausteilla, bailuhenkeä ja tanssimeininkiä.

Jones itse otti aika tavalla hillitymmin kuin viimeksi näkemällämme keikalla: oman kertomansa mukaan hän oli vielä muutama kuukausi sitten sairaalaletkuissa syöpähoidoissa. Tanssisuoritukset jäivätkin edelliskertaa hillitymmiksi, ja bändikin tuntui olevan valmiina ryntäämään apuun jos heidän pomolleen tulisi kesken kaiken ongelmia. Tai sitten kyse oli vain James Brown -asenteesta: tämän bändinjohtajan jokaista liikettä, elettä ja kädenliikkeellä välitettyä viestiä piti visusti tarkkailla ja reagoida siihen sekunnin murto-osassa.

Levyillä Daptone-tallin retrosoundi tuntuu edelleenkin vähän tylsän kuivakkaalta, mutta lavaoloissa homma toimii edelleenkin komeasti, tiukasti ja tanssittavasti. Olisi sinänsä kiinnostavaa kuulla Jonesin kaltaista huikeaa vokalistia vähän muunkinlaisissa musiikillisissa yhteyksissä kuin perinnesoulissa.

Kaksikymmentäseitsemän ja puoli vuotta myöhemmin

·

Aivan ensimmäiseksi Peter Gabriel käveli lavan eteen esittelemään kiertuebändinsä taustalaulajien Linnea Olssonin ja Jennie Abrahamsonin duon, joka soitti keikan lämmittelyosuutena neljä kappaletta – kaksi kumpaisenkin soololevytyksiltä. Salivalojen jälleen palaessa Gabriel palasi jälleen yksin lavalle, istahti flyygelin ääreen ja esitteli konsertin kaaren: ensin kuultaisiin alkupaloiksi muutama akustinen (tai, jos tarkkoja ollaan, elektroakustinen) versio vanhoista lauluista, sitten eräänlaisena pääruokana kokeilevampaa musiikkia ja lopulta, jälkiruokana, juhlavuosiaan taannoin viettänyt So-albumi kokonaisuudessaan.

Keikkaohjelmiston painopiste oli kahdeksankymmentäluvun tuotannossa: vanhemmasta materiaalista kuultiin vain ainainen ”Solsbury Hill”, uudemmasta ”Why Don’t You Show Yourself”, ”The Tower that Ate People”, keikan aloittanut, luonnokseksi esiteltu uusi ja vielä lopullisesti sanoittamaton ”Daddy Long Legs” ja Usin ”Come Talk To Me” ja ”Digging in the Dirt”. Muuten mentiin jo ennen Sota kolmos- ja nelosalbumien raidoilla.

Painotuksen tietysti saattoi huomata jo lavastuksesta: samat tai samanlaiset liikuteltavat valopuomit olivat käytössä jo vuoden 1986 ikimuistosella rundilla.

Niitä myös käytettiin samaan tapaan: ”No Self Controlissa” puomit ja valot hyökkäilivät Gabrielin kimppuun, ja ”Mercy Streetissä” hän makasi lavalla puomien ihmetellessä häntä lähietäisyydeltä.

Mutta vaikka tämä kasaripainotus olikin etukäteen vähän pelottavaa, homma toimi hienosti. Rumpali Manu Katché, kitaristi David Rhodes, kosketinsoittaja David Sancious ja yksi kaikkien aikojen basisti-idoleistani, Tony Levin, olivat erinomaisessa iskussa ja (myös akkariosuudessa) alkuperäisversioita suhteellisen lähelle sovitetut laulut kantoivat. Peter Gabrielin äänessä ikä kuului jonkun verran, mutta ei häiritsevästi. Lavaliikunta oli selkeästi vanhaherramaisempaa, mutta ei sekään niin haitannut. Ei hän tällä kertaa myöskään heittäytynyt selälleen yleisön käsivarsille kuten silloin joskus. Jennie Abrahamson hoiti komeasti Kate Bushin osuudet ”Don’t Give Upissa” ja ihan kohtuullisesti Youssou N’Dourin osuudet varsinaisen setin päättäneessä ”In Your Eyesissä”.

Viimeisten parin vuosikymmenen PG-keikat ovat sisältäneet melkoisen määrän lavasteita, sälää ja rompetta, joten olin oikeastaan vallan tyytyväinen siihen että tällä kertaa mentiin näinkin hillityllä ylöspanolla. Tämä musiikki, nämä laulut ja nämä soittajat ja laulajat kantavat kyllä ilman sen kummempaa visuaalista tauhkaakin. ”The Tower That Ate Peoplessa” tosin katosta laskeutui jotakin mitä kasarilla ei nähty.

Tämän jälkeen kuultiin vielä setin yksi harvoja pitkiä välipuheita, julistus siitä kuinka kännykät ovat muuttaneet maailmaa ja tehneet ihmisoikeusrikollisille entistä vaikeammaksi salailla rikoksiaan. Ja sen jälkeen, komeana päätöksenä, hieno laulu kännykkätodistajia edeltävän ajan rikoksen uhrista, ”Biko”.

Kaiken kaikkiaan yli kolmetuntinen konsertti, joka toimi, eli ja hengitti. Tällä kertaa en joutunut sitä paitsi katselemaan touhua kaukaa peräseinän piippuhyllyltä niin kuin vuonna 1986, sillä olimme onnistuneet saamaan peräti eturivin paikat. Ja toisin kuin Iltalehti disinformoi, tanssimista ja liikkumista ei suinkaan kielletty, vaan järkkärit jopa kehoittivat nousemaan ylös ja tulemaan lavan eteen.

Kirjakroolaamaan!

·

Olen parin kuukauden ajan ollut – Helsingin kirjailijoiden hallituksen jäsenen ominaisuudessa – suunnittelemassa ensi viikon lauantaina 17. toukokuuta järjestettävää kirjallisuustapahtumaa. Tänään siitä voi lopultakin kertoa:

Kirjakrooli on siis suomalainen versio Yhdysvalloissa ja Lontoossa jo hyvän aikaa järjestetyistä Lit Crawl -tapahtumista, joissa kirjailijat tulevat ravintoloihin, kirjastoihin ja moniin muihin paikkoihin lukemaan tekstejään ja juttelemaan yleisön kanssa. Helsingissä tätä kokeillaan nyt ensi kertaa, mutta toivottavasti ei viimeistä: tarkoituksena on saada aikaan jokavuotinen perinne.

Itse olen isännöimässä tapahtuman Rymy-Eetu-osuutta, jossa esiintyvät muun muassa Sirpa Kähkönen, Matti Rönkä ja Jari Tammi. Juontamisen ja järjestelemisen lisäksi minulla on mukanani kitara ja pedaalilauta, joten paikalle saapuneet saavat kuulla äänimaisemien säestämiä tarinoita paristakin kirjastani ja yhden suomentamani Ursula LeGuinin pienoisnovellin.

Mutta ohjelmassa on paljon muutakin. Kirjakrooli on festivaali siinäkin mielessä, ettei kaikkea ehdi millään näkemään ja kokemaan.

Poljento

·

En ole koskaan onnistunut innostumaan kovin kauheasti Fela Kutin afrobeatista. Hänen poikansa Femi Kutin levyn taisin joskus arvostella Rumbaan ja kehuinkin sen kiihkeyttä ja vimmaa, mutta minulle tärkeämpää on aina ollut afrobeatin sijaan pohjoisemman Afrikan rauhallisempi, keinuvampi laulaja/lauluntekijämusiikki. Ehkä syynä on, etten koskaan tullut nähneeksi Felaa livenä: tilaisuuksia olisi 1980-luvulla kyllä ollut, mutta jäi käyttämättä. Sääli, näin jälkeenpäin ajatellen. Fela oli kiinnnostava hahmo, kaikessa ristiriitaisuudessaan, ja musiikki on moneen kertaan osoittanut potentiaalinsa sekä ihmisoikeusviestin levittäjänä että yksinkertaisesti väkevänä tanssimusiikkina. Itse olin eilen altistumassa Fela-henkiselle afrobeatille Koko-teatterissa ja livenä musiikki toimi kertakaikkisen komeasti.

Afrobeat from the Heart kulkee ”musikaalin” nimellä, mutta en ole ihan varma, tekeekö se nimelle oikeutta. Pikemminkin tuntui siltä että olin katsomassa tanssi- ja soittoesitystä, jossa välijuonnot oli korvattu pienillä, herttaisen amatöörimäisillä kuvaelmilla Fela Anikulapo Kutin elämästä. Amatöörimäisyyttä korosti vielä, ettei dialogeista aina saanut selvää: esiintyjien erilaisten englanninmurteiden lisäksi kyse oli siitä, että akustisesti vähän kehnohkossa tilassa vain Felaa esittäneellä Hossni Boudalilla oli mikrofoni (eikä sekään aina toiminut) eikä harrastajaesiintyjillä ollut riittävää kokemusta teatterin tarvitsemassa äänenkäytössä. Myös tanssiesitykset olivat vähän amatöörimäisiä, mutta niissä tekniset puutteet korvautuivat monin kerroin tanssijoiden innolla ja energialla. Oli myös riemukasta nähdä niin monenmuotoisten, -ikäisten ja -kokoisten naisten pistävän itsensä ja kroppansa peliin niin antaumuksella. Se oli kaunista katsottavaa. Koko-teatterin karu sali oli onnistuttu lavastamaan mukavan intiimiksi sermeillä ja kankailla sekä sijoittamalla yleisö penkkirivistön sijaan istuintyynyille.

Mutta parasta esityksessä oli, kiistämättä, kulisseissa soittanut bändi. Felan musiikki on hypnoottista, toistuvaa, juuri tanssiin ja improvisoiviin teksteihin – poliittisiin julistuksiinkin – tarkoitettua, ja jotta sellainen musiikki toimisi, sitä täytyy osata soittaa vimmaisella, mutta groovaavalla poljennolla. Tämä ryhmä osasi, ja koska musiikki oli niin iso osa esitystä, sitä kehtaa suositella nähtäväksi ja koettavaksi ihan jo pelkästään bändin takia. Esityksiä on vielä kolme jäljellä, ensimmäinen tänään.

Kuulokuvia, sävyjä, vailla räikeää valkeaa

·

En tiennyt, että Daniel Lanois on kirjoittanut muistelmansa jo neljä vuotta sitten. Mutta kun asia selvisi, oli Soul Mining – A Musical Life (Faber & Faber 2010) tietenkin hommattava. Olenko muuten maininnut, että Daniel Lanois on suosikkituottajani ja yksi suosikkilaulaja-lauluntekijöistäni?

image
Keisha Kalfin -nimisen haamukirjoittajan kanssa koostettu kirja ei ole ihan perinteinen elämäkerta. Perustiedot elämänkaaresta kyllä ovat mukana, tosin ilman vuosilukuja. Kanadanranskalainen yksinhuoltajan poika rakentaa veljensä kanssa äänitysstudion talon kellariin, kiertää välillä syrjäkyliä show-bändien kitaristina saadakseen rahaa elämiseen ja studion pyörittämiseen. Kuluu vuosia, studio pyörii ja hyvää vauhtia keski-ikäistyvä Danny Lanois kehittelee siellä omia musiikillisia ja soundillisia ideoitaan. Joku vinkkaa hänestä brittieksentrikko Brian Enolle, Roxy Musicista eronneelle äänimaisemataiteilijalle, ja Eno varaa kanadalaisten pikkustudiosta sessioajan. Sielunkumppanit tunnistavat toisensa ja loppu on musiikin historiaa.

Tarina ei etene tämän(kään) jälkeen lineaarisessa ajassa ja jättää monia kiinnostaviakin asioita kertomatta. Elämänkerrallisista asioista tulee sivujuonne, kun Lanois keskittyy kuvaamaan keskeisimpien levyhankkeittensa itseään kiinnostavia aspekteja. Toisinaan tämä tarkoittaa muutamien äänilaitteiden nimien heittelyä, mutta vain harvoin. Lanoisia kiinnostaa muusikkona ja tuottajana – ja usein tuottamillaan levyillä myös soittavana muusikkona – äänimaisema, sävyt, valot, varjot, rytmit, melodiat, harmoniat sekä kaikki ne ajatukset, ideat ja musiikilliset perinteet, joiden pohjalle kukin hanke rakentuu ja joita niihin voi yhdistää. Kirjaa lukiessa ei välttämättä haittaa tietää jotain äänitystekniikasta, mutta varsin suositeltavaa on tutustua kirjassa läpi käytyihin äänitteisiin. Ne ovat vaivan arvoisia vaikkei välittäisi vähääkään siitä miten ne on tehty tai kuka on ollut tuottamassa.

Lanoisissa on tuottajana ja ennen kaikkea musiikintekijänä mystikon vikaa, mikä näkyy kirjassakin. Joidenkin muidenkin oman soundillisen tiensä kulkijoiden tapaan hän puhuu vanhan analogisen äänitekniikan puolesta, mutta antaa arvoa digitaalisillekin vekottimille, silloin kun niillä voi tehdä jotakin mihin vanha rauta ei pysty.

Kyllä, kiinnostava kirja kaikille musiikin tekemiseen ja äänitysprosessiin liittyvien asioiden suhteen uteliaille.

 

Rauhaa ja hiljaisuutta, edes elektronisesti

·

Taannoin norkoilin erään kantakaupunkilaistavaratalon* elektroniikkaosastolla odotellen sopivaa aikaa siirtyä muutaman korttelin päähän kutsuvierastilaisuuteen. Koska oli aikaa, kiinnitin huomiota eräällä seinustalla olevaan tuote-esittelytelineeseen ja, ihan vain huvin vuoksi, laitoin esittelykuulokkeet korvilleni.

Yhtäkkiä minut valtasi syvä rauhan tunne. Otin kuulokkeet korviltani ja rauhantunne katosi. Laitoin kuulokkeet takaisin ja rauhantunne palasi. Nautin hetken aikaa ja päätin sitten kokeilla musiikin kuuntelemista kyseisillä kuulokkeilla. Ei hassumpi toisto. Mutta suurimman vaikutuksen teki hiljaisuus kappaleiden välissä. Lähdin norkoilemaan muualle, mutta palasin kuulokkeiden ääreen uudelleen kokeilemaan. Pienen harkinnan jälkeen jatkoin matkaa illallistilaisuuteen kaupan kassi kainalossa.

Olen suhtautunut ns. vastamelukuulokkeisiin erittäin epäluuloisesti: tuntuu jotenkin älyttömältä vaimentaa ympäristön hälyä syöttämällä kuulokkeisiin samaa hälyä vastakkaisvaiheessa – taistella melua vastaan melulla. Olen pipodiskon kanssa käyttänyt kohtuullisen laadukkaita ns. in ear– eli tulppakuulokkeita, jotka vaimentavat taustahälyä passiivisesti: ne ovat pohjimmiltaan korvatulpat, joihin on sijoitettu kuuloke-elementit. Minulla on kuitenkin taipumusta korvakäytävän tulehduksiin, ja pehmeät vaahtomuovitulpatkin tuntuvat ärsyttävän pikkuisen. Sitä paitsi niiden muotoileminen korvaan mahtuviksi tuntuu hankalalta, etenkin pakkaskelillä (jolloin vaahtomuovi kovettuu), ja vaahtomuoviosiot likaantuvat ja repeilevät nopeasti, joten niitä joutuu jatkuvasti hommaamaan lisää. Niinpä olin, ilman odottamatonta valaistumiskokemustakin, ilmeisen altis uudelle tekniikalle ja sille, että näytän aamuisin Tikkurilan uimahallille kävellessäni jonkinlaiselta yli-ikäiseltä hopparilta pipo ja massiiviset luurit päässä.

Kuten Wikipediakin tietää, vastamelukuulokkeet eivät mykistä kaikkea ulkopuolelta tulevaa möykkää: iso osa tasaisesta huminasta ja jyrinästä katoaa, yhtäkkisemmät äänet kuuluvat kyllä (joskin toki vaimeampina kuin ilman luureja). Se auttaa pysymään turvallisesti ympäristön liikenteen tasalla, mutta korostaa entisestään asiaa, johon olen ennenkin kiinnittänyt huomiota: kaupunkilaiset elävät helvetillisen meluisassa ympäristössä.

Viime(kin) aikoina on oltu jälleen huolissaan keskustan ”kivijalkakauppojen” ja hienojen putiikkien kohtalosta: ne kärsivät asiakaskadosta, kun kuluttajat menevät mieluummin sinne, mitä esimerkiksi eräs vironniemeläinen paikallislehti kutsuu harhaanjohtavasti ”automarketeiksi”: sillä tarkoitetaan isoja kauppakeskuksia, jotka sijaitsevat jossakin minne ei pääse ratikalla, eli kyseisen lehden toimittajien mielestä ”kaukana”.

Kyseisen lehden toimittajien vääristyneen kuntakäsityksen vuoksi heille ei ilmeisesti ole edes juolahtanut mieleen, että kaksi kolmasosaa helsinkiläisistä(kään) ei asu kantakaupungissa ja näin ollen nämä ”automarketit” ovat heitä lähempänä kuin kantakaupungin kivijalkakaupat: jälkimmäisiin on esimerkiksi meiltä Töyrynummelta – Helsingin pohjoislaidalta, mutta kunnan rajojen sisäpuolelta – noin tunnin bussimatka, kun taas erinäisiin ”automarketteihin” ja ”kauppakeskuksiin” pääsee parhaimmillaan varttitunnissa – kävellen, polkupyörällä tai julkuneuvolla. Ne ovat meille(kin) paljon lähikaupampia kuin mikään mikä sijaitsee kantakaupungissa.

Vaikka näissä kauppakeskuksissa on enimmäkseen ketjujen liikkeitä, alkaa keskustastakaan vaikeaa olla löytää mitään muuta. Ja mitä esimerkiksi vaatteisiin tulee, ei-ketjuliikkeistä on yleensä huomattavan vaikeaa löytää yhtään mitään, mikä a) mahtuisi 3XL-kokoiselle ihmiselle† ja b) olisi tällaisen pienituloisen kulttuurialan ”yrittäjän” kustannettavissa. Joten miksi ihmeessä vaivautua jonnekin etelän perskorpeen kaiken sen lian ja melun keskelle?

Niin, melun. Eihän sitä kantakaupungissa liikkuessa normaalisti huomaa. Mutta jos pitää päässään tulppa- tai vastamelukuulokkeita – ilman musiikkia – ja raottaa niitä välillä, huomaa kyllä. Onhan kauppakeskuksissakin melua – muun muassa taustamusiikkia, joka pitäisi minun mielestäni kieltää aina ja kaikkialla – mutta äänen taso on aivan eri luokkaa: paljon vaimeampi kuin kaupungin kaduilla putiikista toiseen kävellessä. Keskimääräinen kantakaupungin melutaso on vielä kovempaa kuin avokonttorimeteli, jonka senkin on todettu saattavan aiheuttaa pysyviä kuulo-ongelmia. Joissakin kohtaa Helsingin harvoja kävelykatuja on kohtia, joissa kivitalot vaimentavat lähikadut, joten toisinaan siellä voi kuulla, miten hiljaista kaupungissakin voisi olla. Mutta ei ole, koska niin monien ääliöiden pitää päästä omalla ajopelillään ahtaalle niemelle, jonka kadut on alunperin tarkoitettu kävely- ja hevoskärryliikenteelle. Näiden ääliöiden syytä on myös iso osa kantakaupungin likaisuudesta: pakokaasujen ohella ongelmana on renkaista irtoava kumipöly, jossa ilmeisesti on myös karsinogeenisia komponentteja.

Niinpä minulla on edelleenkin aivan tarpeeksi syitä vältellä kantakaupungin ”kivijalkakauppoja” ja käydä mieluummin lyhyen julkuneuvo- tai kävelymatkan päässä niissä paikoissa, jotka ovat meidän kannaltamme lähikauppoja. Tai ostaa netitse, jos haluaa jotakin joka ei kuulu lähistön liikkeiden valikoimaan (ja jota luultavasti ei silloin saisi kantakaupungistakaan – ei sikäläinen tarjonta kovin kaksista loppujen lopuksi ole). Sitä paitsi, mitä ruokaan ja herkkuihin tulee, meillä on erinomaisen mainio pikkuputiikki, Liike 51, ihan kulmilla. Suosin mieluummin sitä kuin lähden kauas toisaalle turmelemaan korviani, hermojani ja hengitysteitäni.

___
* Sen tavaralon, ”jossa on liukuportaat”, kuten lehdissä oli tapana kiertoilmaista siihen aikaan kun tekstimainonnan välttelyyn suhtauduttiin paljon jämäkämmin ja selkärankaisemmin kuin nykyään.
† Paino on kyllä oikein mukavaa vauhtia putoamassa 5+2-paastoilun ja runsaan liikunnan ansiosta, kiitos vain kysymästä, mutta se ei tarkoita sitä että esimerkiksi hartiat olisivat kapenemassa.