Kategoria: musiikki

Kypros–Englanti–Japan(i)–Kypros(–Englanti)

·

Tässä bloggauksessa on puhe muusikon omaelämäkerrasta, mutta aloitan silti videopätkällä jossa kyseinen muusikko on suhteellisen pienessä osassa. Syy on siinä, että kirjan luettuani muistin, että tämä siinäkin mainittu ensimmäinen Prince’s Trust -säätiön hyväntekeväisyyskonsertti lähetettiin luullakseni suhteellisen tuoreeltaan myös Suomen televisiossa, ja tämän konserttitaltioinnin myötä näin ja kuulin ensi kertaa sittemmin minuun varsin ison vaikutuksen tehnyttä artistia.

Konsertin taustaorkesteri – solisteista puhumattakaan – oli muutenkin aika mielenkiintoinen: tästäkin pätkästä voi tunnistaa vaikkapa rumpali Phil Collinsin (Genesis), kosketinsoittaja Gary Brookerin (Procol Harum) sekä kitaristit Midge Uren (Ultravox) ja Pete Townshendin (The Who), joista jälkimmäinen toimi konsertin musiikillisena johtajana. Meidän televisiomme äänenlaatu oli sen verran heikko, että en muista erottaneeni juurikaan, mitä vahvasti meikattu ja kummallisesti hytkyvä basisti soitti nauhattomalla instrumentillaan, mutta hänen olemuksensa sai minut arvailemaan jo ennen lopputekstien esiintyjäluetteloa, mahtaisikohan kyseessä olla etenkin Back Beat -lehden innostuneista jutuista nimenä tuttu Mick Karn jonkin aikaa aikaisemmin hajonneesta Japan-nimisestä englantilaisbändistä. Kyllä, hän se oli. Enemmän hänen musiikkiaan kuulin vasta pari vuotta myöhemmin, kun kaveri lainasi minulle Oil on Canvasin.

Alkuvuodesta muuan Rumba-ajoilta tuttu facebook-kaveri tuli maininneeksi, että Mick Karnin omaelämäkerta oli yksi hienoimmista hänen lukemistaan musiikkikirjoista. Tämä (ja MK-fanius) riittivät syiksi hankkia netin kautta käsiin käytetty kappale Karnin vuonna 2009 ilmestyneestä omakustannekirjasta Japan & Self Existence.

Nimi on varsin osuva: kirjan suuri kaari syntyy siitä kehityskulusta, joka saa alkunsa kun koulukiusattu (luokkatovereitaan tummempi-ihoinen ja lihava) Andonis Michaelides ystävystyy Battin veljesten, Daven ja Steven kanssa. Porukkaan liittyy neljänneksi Richard Barbieri, ja jotakuinkin soittotaidoton nelikko päättää perustaa bändin. Sille keksitään hätäpäissään muutama minuutti ennen ensimmäistä (hää-)keikkaa nimi ”Japan”. Kun bändi alkaa muutaman vuoden päästä herättää hieman laajempaa kiinnostusta, alkuperäiskolmikko omaksuu itselleen taiteilijanimet: Mick Karn, David Sylvian, Steve Jansen. Pitkän yrittämisen jälkeen Japanista tulee ensin kulttisankareita ja sitten hetkeksi kohtuullisen iso nimi 1980-luvun alun brittiläisessä (ja japanilaisessa!) musiikkiskenessä, mutta samaan aikaan moni asia alkaa kaatua päälle ja bändi lopettaa tehtyään loistavimman studiolevynsä (Tin Drum, 1981) ja huikean jäähyväis-livetuplan (Oil on Canvas, 1983). Nelikko kokoontuu vielä kahdeksan vuotta myöhemmin kokeilemaan yhteistyötä Rain Tree Crow -levyllä, mutta vanhat ongelmat nousevat jälleen pintaan ja yritys jää yhden levyn mittaiseksi. Kirja loppuu oikeastaan RTC:n käsiinhajoamiseen. Karnin Japanin jälkeisestä elämästä – musiikista, kuvanveistosta, ihmissuhteista ja sitoutumisongelmista – puhutaan paljon, mutta näitä käsittelevät luvut on siroteltu suuren kaaren lomaan.

Eräänlainen suuri kaari syntyy myös Michaelidesin perheen arvoituksesta: Andonis tajuaa jo lapsena ettei hänen vanhempiensa avioliitto ole onnellinen, ja kuulee äidin tehneen monta aborttia ennen kuin hän, kolmesta lapsesta nuorimmainen, sai syntyä. Arvoituksena pysyy myös, miltei kirjan loppuun asti, miksi perhe lähti Andonisin ollessa kolmivuotias kotiseudultaan Kyproksesta paljon ankeampiin oloihin Lontooseen, jossa he eivät tunteneet oikeastaan ketään, eivätkä tutustuneetkaan – siinä mitassa, että ensimmäisenä koulupäivänään Andonis tajuaa järkytyksekseen, ettei ymmärrä sanaakaan siitä mitä hänelle sanotaan: hän on viettänyt siihenastisen elämänsä ylisuojelevan äidin hoteissa eikä ole oppinut mitään muuta kieltä kuin kreikkaa.

Karn kertoo paljon ihmissuhde- ja sitoutumisvaikeuksistaan, ja arvelee dysfunktionaalisen lapsuuskodin vaikuttaneen vahvasti asiaan – ja sen, ettei hän päässyt oikeastaan elämään minkäänlaisia normaaleja nuoruusvuosia, vaan hänet revittiin kiusatun koulupojan roolista suoraan varsin suljettua elämää viettäneeksi ammattimuusikoksi.

Karn ei salaile katkeruuttaan Japanin managereita tai näiden suosikkipojua David Sylviania kohtaan. Managereiden neuvosta yhtyeen yhdessä tekemien sävellysten tekijäksi merkittiin lähes aina pelkästään Sylvian, joten muut jäsenet eivät ole hyötyneet käytännössä lainkaan siitä, että Japan-levyjä on julkaistu uudelleen kerran toisensa jälkeen: rojaltit menevät kokonaan kappaleille ilmoitetuille tekijöille. Sylvian näyttäytyy tässä kirjassa muutenkin melkoisena välistävetäjänä ja oharimestarina, joka kaappaa kerran toisensa jälkeen yhdessä tehdyn työn oman yksityiskilpensä kiillottamiseen. Hankalaa Karnille tässä on, että hän ja Dave pysyivät kaiken tämän keskelläkin vanhoina ystävinä: jos kyse oli muusta kuin työstä ja musiikista, he tulivat oikein hyvin toimeen, ja Karn pystyi jopa antamaan anteeksi, että Dave ”kaappasi” hänen tyttöystävänsä.

(Jonkin verran musiikillistakin yhteistyötä silti onnistui: Davehan laulaa Karnin toisen soololevyn Dreams of Reason Produce Monsters kaksi laulettua biisiä, ”Buoyn” ja ”When Love Walks Inin”, jotka ovat kiistattomia helmiä Karnin vähän ailahtelevassa soolotuotannossa.)

Raha vaikuttaa vahvasti katkeruuteen: kirjan mukaan Karnilla ei mennyt taloudellisesti kovinkaan hyvin Japanin jälkeisenä(kään) aikana. Hän on ehkä jättiläinen meidän basistien mielestä, mutta muuten hänen suhteellisen eklektinen ja enimmäkseen instrumentaalimusiikkiin keskittynyt soolotuotantonsa on jäänyt aika pienen piirin iloksi. Tämä on merkinnyt sitä, että hän on joutunut tekemään paljon keikka- ja sessiomuusikon hommia sellaisissa hankkeissa joista ei välttämättä olisi muuten ollut kovinkaan innostunut. Tai eihän hän tunnu olleen kiinnostunut oikein mistään mitä hänelle tarjottiin tai ehdotettiin – hän tuntui olevan kauhistunut kaikesta. Iso syy oli epävarmuus oman osaamisen suhteen: paitsi että hän ei koskaan oppinut lukemaan nuotteja, hän ei ilmeisesti myöskään koskaan oppinut niiden sävelten nimiä, mitä hän soitti tai mitä hänen olisi haluttu soittavan. Loistava korva hänellä oli kyllä aina ollut: jo lapsena, koululaisorkesterin fagotistina, hän opetteli kaikki osuutensa korvakuulolta ja sama tyyli jatkui koko ammattilaisuran. Ura kuitenkin pysyi töyssyisenä ja heikosti tuottavana, ja useaan otteeseen musiikin tekeminen oli kokonaan katkolla.

(Herkullinen on kohtaus, jossa joksikin aikaa lapsuuden kotiseudulleen Kyprokselle muuttanut tuore isä Karn keskustelee talonsa remonttimiesten kanssa: käy ilmi, että turistisesongin aikaan nämä tienaavat leipäänsä muusikoina, ja arvelevat että ensi kaudella ehkä Karnillekin riittäisi töitä jonkun rantabaarin bändissä.)

Japan & Self Existence on poikkeuksellinen elämäkerta siinä suhteessa, ettei sen päähenkilöstä missään vaiheessa tullut suurta tähteä, joten musiikillinen ura pysyi loppuun asti hankalana sinnittelynä toimeentulon ja oman itsen kannalta mielekkään ilmaisun tarpeiden puristuksessa. Siinä suhteessa se on huomattavan realistista luettavaa kelle tahansa, jotka havittelevat musiikista itselleen uraa. Japan-yhtyeestä tai 1980-luvun alun musiikkikuvioista kiinnostuneille se on myös pakollista luettavaa. Karn oikoo myös lukuisia yleisiä harhaluuloja – Japanin (tulevat) jäsenet eivät esimerkiksi kouluaikoinaan meikanneet tai värjänneet tukkaansa, tämä ”tieto” on pelkkää managerien mainoshöpinää. Julkkisjuoruista kiinnostuneille mielenkiintoinen detalji on alle kaksikymppisen Karnin jonkin aikaa kestänyt suhde häntä parikymmentä vuotta vanhempaan David Bowien entiseen vaimoon Angieen.

(Brittiläinen) musiikkijournalismi saa kuulla kunniansa moneen kertaan, alkaen siitä kuinka Japanin teinipoikiin suhtauduttiin aluksi jonkinlaisena jälkijättöisenä glam/taiderockina, sitten New York Dolls -wannabeinä* ja lopulta 80-luvun alun ”New Romantics” -popparityylin esikuvina. Karn on katkera sille että David Sylvian sai vedettyä toimittajia kuin pässiä narussa ja vääristellä kaikkea Japaniin liittyvää miten halusi.†

Kokonaisuutena, kirjana, Japan & Self Existence toimii paljon paremmin kuin iso osa lukemistani (ja suomentamistani!) muusikkoelämäkerroista. Omakustannemaisuus näkyy tarkemman kustannustoimittajan työn puutteissa, esimerkiksi monia nimiä on kirjoitettu väärin. Mutta pääosin teksti kantaa erinomaisesti ja sujuvasti. Sitä kehtaa suositella.

Olin päässyt miltei kirjan loppuun ennen kuin huomasin edellisen omistajan kopioineen takakannen sisäpuolelle Mick Karnin kuolinuutisen, joka julkaistiin vain pari vuotta tämän kirjan jälkeen:

Hän oli kuollessaan vain kolmisen kuukautta vanhempi kuin minä olen nyt. Kirjansa lopussa hän tuntui suhtautuvan musiikilliseen uraansa enemmän tai vähemmän kuihtuneena, luovutettuna asiana, vaikka muutkaan ammatilliset pyrinnöt (kuvanveisto, psykoterapian opinnot) eivät tuntuneet menestyvän sen paremmin. Siinä suhteessa minä olen paljon paremmassa jamassa, ja toivottavasti pysynkin. Kirjailijan tulonmuodostus on kyllä ihan yhtä huteraa ja vähäistä kuin ei-tähtimuusikonkin. Mutta kyllä minä aion sinnitellä. Eikä minulla ole ainakaan vielä todettu minkäänlaista syöpää, joten ennuste on aika paljon parempi.

___
* No, tottahan on, että David Sylvianin ja Steve Jansenin taiteilijanimet ovat väännelmiä Sylvain Sylvainista ja David Johansenista, ainakin Karnin mukaan.
† Tehdessäni 1990-luvun puolivälissä puhelinhaastattelua Karn oli kuitenkin oikein ystävällinen ja mukava herrasmieshaastateltava, kutsuipa minua jopa moikkaamaan itseään kun hän tulisi Vanhalle ylioppilastalolle soittamaan Alicen taustabändin mukana (jossa olivat mukana myös Jansen ja Barbieri**). En kyllä tullut menneeksi, mutta luulen että hän olisi ymmärtänyt ujouteni, jos tuli asiaa ajatelleeksi tai edes muistaneeksi.
** Pikainen korjaus: kiertuebändissä olivat vain Jansen ja Karn. Barbieri oli kyllä soittanut Alicen aikaisemmalla levyllä.

Uusi pulloharja

·

Sain pitkästä aikaa väkerrettyä uuden laulun. Äänitystulos saapuu nyt teidän kuultavaksenne.

Laulu juontaa juurensa Muurahaispuun unijaksoon, jota olen lausunut kitaran ja viivepedaalien säestyksenä jo muutaman vuoden ajan. Tuli mieleen väkertää teemasta ”oikea” laulu, jonka voisi ehkä upottaa lausutun katkelman lomaan, mutta kun tämä laulunväkerrelmä on sitten tämänhetkisessä kuosissaan yli kahdeksanminuuttinen, kokonaisuudesta saattaisi tulla vähän turhan pitkä kokonaisuus.

Laulun aloittava kellontikitys on joka tapauksessa äänitetty alkuaan vuoden 2012 Finnconin kunniavierasesitystä varten. Äänessä on meidän keittiömme seinäkello, jonka kanteen teippasin kontaktimikrofonin. Sointukulun ideoita pohdiskelin alkuaan jo kesällä, mutta laulun teksti, perusrakenne ja lopullinen soinnutus syntyivät kuitenkin vasta eräänä iltana Anttolan kuntoutusviikkojen aikana. Tänään kuultava äänitys on syntynyt pikku hiljaa sen jälkeen. Tietyssä mielessä tämä versio kappaleesta sulkee eräänlaisen ympyrän: siinä kuullaan loppukesästä valmiiksi saamani viisikielisen basson ja syksyn kirjamessuilta ostamani akustisen, teräskielisen kitaran ohella Korg A3 -multiefektilaitetta, jonka hankin käytettynä silloisen Kyyria-yhtyeen kitaristilta Mikaelilta parisenkymmentä vuotta sitten. Kyseisen efektilaitteen tuottamien pitkien viiveiden säestämänä äänittelin aikoinaan leijuvia, pyörteileviä kitaraimprovisaatioita, jotka sittemmin johtivat minut tekemään teatterimusiikkia – ja vielä myöhemmin innoittivat käyttämään kitaraa ja efektilaitteita kirjankatkelmien lausumisen säestyksenä.

Vaikka omissa kirjoissani tämä versio kulkee vielä otsikolla ”luonnos” – teen siitä varmaankin uuden version sitten kun rupean työstämään tosissani seuraavaa Studio Yrttimaa -levyä – se näyttää kohtuullisen mutkikkaalta ja työläältä kokonaisuudelta, kun sitä tarkastelee äänitysohjelman ikkunoissa:

(Musiikin äänittäminen on yksi niistä syistä, miksi tykkään siitä että tietokoneessa on useampi, iso, leveä ja lavea näyttö.)

En ole ihan tyytyväinen tekstiin, miksaukseen enkä kokonaisuuteenkaan, joten kuulen mielelläni kommentteja, kehuja, ideoita ja kritiikkiä.

Albumialbumi XII

·

Tämän kertainen minun elämäni klassikkolevyn esittely alkaa vähän teknisesti, mutta koettakaa kestää. Muutin kotoa alkusyksystä 1982 ja mukana muuttivat myös perheemme stereot, joihin minä olin tuhlannut kaikki siihenastiset liikenevät rahani. (Ne, jotka levyistä jäivät, siis.) Vähän myöhemmin tulin hommanneeksi divarista ylimääräisen kaiutinparin, sillä halusin kokeilla viritystä, jonka olin jostakin lukenut tai kaverilta kuullut. Luulisin, että nykyisten 5.1-kotiteattereiden ”stereomusiikki viisikanavaiseksi” -levitystoiminto perustuu jonkinlaiseen samankaltaiseen ideaan, tosin hienostuneempana ja digitaalisesti toteutettuna versiona. Yksinkertaisesti selitettynä lisäkaiuttimet kytketään pääkaiuttimien (tai kaiutinlähtöjen) ”kuumien” johtojen väliin keskenään vastakkaisvaiheessa, selventävästi piirrettynä näin:

(Koska stereoissani oli liitännät kahdelle kaiutinparille, käytin lisäkaiuttimille niitä kakkosparin liitäntöjä, joten ne sai tarvittaessa pois päältä kaiuttimien valintanapista johtoja irroittelematta.)

Tämän kytkennän ideana on, että vasemmanpuolisesta takakaiuttimesta kuuluu siis stereoiden vasemman kanavan signaali miinus oikean kanavan signaali, ja vastaavasti oikeasta takakaiuttimesta oikea kanava miinus vasen kanava. Siis kanavien erotussignaali.* Normaalistereoita kuunnellessa tilavaikutelma on hyvin herkkä sille missä kohdassa kuulija sattuu istumaan kaiuttimiin nähden. Nelikaiutinviritys ikään kuin väljensi tilavaikutelmaa, aivan samalla tavoin kuin nykyiset viisikaiutinviritelmät. Solukämpässä ei ollut kovin paljoa mahdollisuuksia akustoida huonetta tai edes sijoitella kaiuttimia kovin optimaalisiin kuuntelupaikkoihin (vaikka tajusin sentään olla koskaan pitämättä kaiuttimia, yh, lattialla) joten tällä kikkailulla sai aikaan paljon täyteläisempiä äänimaisemia.

Joillakin levyillä ääni- ja studiotekniikkaa oli käytetty tosin luomaan jotakin muuta kuin ns. ”luonnollisia” tilavaikutelmia, ja niiden kanssa nelikaiutinviritelmä sai joskus aikaan melkoisen kiinnostavia tuloksia. Yksi sellaisista levyistä tuli minulle kaverilta lainaksi, ja koska lainasin kyseiseltä kaverilta samalla kertaa noin puolisen hyllymetriä muitakin levyjä, pääsin syventymään niihin vasta siinä vaiheessa kun kaseteille äänittämisrumba oli ohi ja oli taas aikaa paneutua musiikkiin. Erityisesti yksi albumi tuntui lähes kirjaimellisesti loikkaavan kaiuttimista ja luovan ympärille aivan oman maailmansa.

Vuonna 1982 ilmestynyt neljäs albumi The Dreaming tuntuu olevan vaikea pala monille Kate Bushin musiikin ystävillekin – vaikka toisaalta on muitakin kuin minä, joiden mielestä se on hänen tuotantonsa ehdoton huippu. Edellisten levyjen kohtuullisen mainio menestys oli antanut Bushille ilmeisen paljon kyynärpäätilaa tehdä musiikkiaan haluamallaan tavalla, jopa siinä mitassa että hän oli nyt ensimmäistä kertaa oma tuottajansa. Vapauden ja innostuneen kokeilunhalun tunteen kuulee kyllä selvästi, ei vain äänitys- ja sounditeknisessä mielessä vaan myös siinä, miten innokkaasti Bush heittäytyy tutkiskelemaan millä kaikilla tavoilla hänen lauluääntään voikaan käyttää. Tekemisen riemusta huolimatta musiikillinen kokonaisuus on itse asiassa hyvinkin tummasävyinen.

Monessakin mielessä The Dreaming on aina yhdistynyt minun mielessäni Peter Gabrielin samoihin aikoihin tekemiin kolmos– ja nelossooloalbumeihin. Niissäkin hyödynnettiin ajan uutta studiotekniikkaa – samplereita, rumpukoneita, digitaaliefektejä, kaikkea – tappiin asti ja saatiin aikaiseksi hyvin omintakeista, uusia uria aukovaa ja toisaalta hyvinkin henkilökohtaista musiikkia. Isoin ero on kenties kummankin muusikko-lauluntekijän taustoissa: Gabriel oli ennen Genesisin laulajaksi ryhtymistään rumpali ja hänen musiikillinen ajattelunsa on aina ollut hyvin lyömäsoitinvetoista ja -tehoista. Kate Bushin instrumentti on taas piano. Se kuuluu.

”Sat in Your Lap” on aina tuntunut minusta kovin irralliselta muuhun levyyn nähden kevyine pimpelipompelikomppeineen rämisevine perkussioineen, mutta toisaalta – kun nyt kuuntelin levyä – se tuntuisi muodostavan jonkinlaisen symmetrisen vastanavan levyn jylhästi jyrisevälle päätösraidalle ”Get out of My Houselle”. Silti itse albumi tuntuisi oikeasti alkavan vasta ”There Goes a Tennerin” alkusanoista

Okay, remember, okay remember
that we have just allowed half an hour
to get in, do it and get out

Kate Bush tuntuu minun korvissani kuuluvan Queenin ja The Beatlesin kanssa samaan joukkoon siinä mielessä, että kaikki nämä artistit ovat hyödyntäneet musiikissaan hyvin paljon brittiläistä music hall -perinnettä, joka oikeastaan alkoi hiipua jo niihin aikoihin kun Bush viisikymmentäluvun lopulla syntyi. ”Tennerin” voi hyvin kuvitella estraadille olkihattuisen ja viiksekkään, kävelykeppiään tahdissa heiluttelevan herrahenkilön esittämäksi, samanlaista tunnelmaa, rytmiikkaa ja henkeä on ”Suspended in Gaffassa”. Tekstit ovat sitten ihan eri asia – ”Gaffa” käyttää nimen roudarinteippiä symbolina asioille, jotka estävät (tai ovat estävinään) ihmistä saavuttamasta tavoitteitaan.

Muidenkin laulujen tarinat, aiheetkin, ovat joskus kieli- ja mielikuviltaan varsin hämäriä, ja olivat etenkin siihen aikaan, jolloin muiden ja mahdollisesti jopa itse tekijän tulkintoja ei voinut niin vain googlata, eikä ulkomaalaisten lehtienkään analyysejä ollut niin vain luettavissa. Minun mielessäni ”Pull out the Pin” on jotenkin onnistunut yhdistymään ajatukseen oman parvensa turvallisuuden vuoksi uhrautuvaan mehiläiseen – tai terroristiin – mutta Bushille itselleen se(kin) on näköjään laulu Vietnamin sodasta. (Mutta koska kuuntelin levyä niin kauan vain kasetilta, minulla ei myöskään ollut luettavanani laulun tekstiä. Kuulin sanoiksi mitä kuulin.)

”Leave It Open” ja levyn kakkospuolen kolmen hitaasti auki keriytyvän laulun sarja ”Night of the Swallow”, ”All the Love” ja ”Houdini” on ehkä selkeämpää tulkittavaa avoimine ihmissuhdeteemoineen ja haavoineen. Samaan jatkumoon kuulunee myös levyn vimmainen päätösraita ”Get out of my House”.

Minulle tämän levyn iso juttu, se biisi, kiteymä, huipentuma ja tärkein teos on kuitenkin aina ollut sen nimikappale.

(Silmät kannattaa ehkä panna kiinni, video on aika… kasarikauhea. Onneksi en nähnyt sitä 80-luvulla.)

Laulussa on samaa vääjäämättömän, väistämättömän mielipuolisuuden tuntua kuin Nick Caven paria vuotta myöhemmässä klassikossa ”From Her to Eternity”, ja samalla tavoin musiikki rakentuu loputtomasti toistuvalle rytmikuviolle. Bushia on selvästikin innoittanut Australian aavikoiden tunnelmat ja alkuperäisasukkaiden musiikki – kappaleella kuullaan myös didgeridoota eli yidakia – mutta samalla tämä on Bushin luultavasti petergabrielmaisin laulu: ehkä tätäkin on ideoitu ja sävelletty rumpukoneen tahdissa? Äänimaisema-arkkitehtuuria tämä kyllä vie kauemmaksi kuin Gabriel ehkä koskaan.

The Dreamingin studiokustannukset olivat ilmeisesti aikamoiset, ja seuraavaa levyään varten Bush perustikin itselleen ilmeisen hyvin varustellun kotistudion 48-raitanauhureineen päivineen. Kolmen vuoden kehittelyn jälkeen julkaistiin hänen ehkä tunnetuin ja monen myös eniten arvostama albumi The Hounds of Love. Itsekin taisin ostaa levyn jotakuinkin ilmestymispäivänä. Hieno levy se on, mutta The Dreamingiin verrattuna paljon tavanomaisempi ja… kiltimpi. Siloitellumpi. Valoisampi. Iskelmällisempi. Bush julkaisi vielä The Sensual Worldin (1989) ja The Red Shoesin (1993) ennen kuin katosi julkisuudesta melkein kahdeksi vuosikymmeneksi: Patti Smithin tavoin hänellä oli tarve ja tilaisuus keskittyä perheen perustamiseen. Paluu tapahtui sitten Aerial-levyn myötä 2005, jota seurasi Sensual Worldin ja Red Shoesin uudelleentulkittuun materiaalin perustunut mainio The Director’s Cut neljä vuotta myöhemmin ja sitten hiljaisen tunnelmallinen 50 Words for Snow (2011). Tänä vuonna Bush teki sitten jotakin mitä ei ole tehnyt sitten esikoisalbuminsa ja mitä kukaan ei tainnut oikein edes odottaa häneltä: lähti keikoilla, ainakin muutamalle. Paikalla olleet ovat esityksiä kehuneet, toivottavasti yleisölle esiintyminen viehätti tähteä niin paljon että keikkoja nähdään lisääkin. Tai edes niistä keikoista julkaistaan tallenne. Toivoa sopii.

___
* Nyt muistankin, mistä idea tuli. Kaverillani oli Saloran hieno Ortoperspekta-vahvistinjärjestelmä, jossa tavanomaisten kahden stereokaiuttimen sijaan oli keskellä iso pääkaiutin (kaverin virityksessä Hifi-lehden ohjeiden perusteella itse rakennettu kymmenvuotiaan lapsen korkuinen pönttö) ja kaksi pientä satelliittikaiutinta, joista tuli juuri tuo erotussignaali. Järjestelmän stereokuva oli vaikuttavan kolmiulotteinen, etenkin luonnollisessa tilassa hyvin äänitetyllä akustisella musiikilla.

Bassoja… konttiin

·

Liitän tähän kauniin kesäisen soitinpotretin kertoakseni, että kuvan kaksi viisikielistä bassokitaraa ovat myynnissä.

Molemmat ovat itse tekemiäni – itse asiassa kaksi ensimmäistä itse tekemääni soitinta – mutta niissä on amerikkalaisen Warmothin valmistamat vaahterakaulat. Molempien runko on koivua, peräisin (pääosin) vanhasta loimukoivuisesta pöytälevystä joka löytyi talomme ullakolla. Molempien lankkuun on jyrsitty sisäiset onkalot, mutta silti ne ovat soittimina melkoisen painavia, muuten suhteellisen onnistuneesta ergonomiastaan huolimatta: vaaka ylittää molempien kohdalla viiden kilon rajan.

Soittimina niissä ei ole muuten mitään vikaa. Molemmat soivat erinomaisesti, pitävät vireensä, istuvat hyvin ainakin minun käsiini ja soundaavat vallan mainiolta. Lähempää tarkastellen niistä löytää kyllä kaikenlaista pientä ulkonäköskröbyä – en ole kovinkaan hyvä lakkaaja enkä viimeistelijä – mutta jos basisti ei päästä yleisöään liian lähelle…

Luovun niistä oikeastaan vain siksi että tilaa kotona ja kotistudiossa on rajallisesti, ja minua kiinnostaisi tehdä vielä monta uutta soitinta. Olisi mukava jos nämä teokseni pääsisivät tämänhetkistä runsaampaan käyttöön. Omatekoisen soittimen hintaa on perin vaikeaa määritellä, mutta kuvittelisin että pysytään jossakin vajaan tuhannen euron tietämissä.

Lisää tietoa vasemmanpuolisesta nauhattomasta bassosta (”JPM 2009”) löytyy täältä, ja basson rakennuskertomuksesta näkee hyvin myös soittimen sisäistä rakennetta.

Lisää tietoa oikeanpuolisesta nauhallisesta bassosta (”JPM Custom 2008”) löytyy täältä, ja siitäkin on olemassa samanlainen rakennuskertomus.

Kerron toki lisääkin vaikka s-postitse: j(piste)pekka(piste)makela(at)yrttimaa(piste)net

Viime aikoina olen kuunnellut lähinnä Bluesoundsia

·

Minun kahdeksankötlukuinen Bluesounds-päähänpinttymäni ei liene kenellekään mitään uutta. Nyt siihen on tullut lisää syytä, kun kauppoihin on ilmestynyt trion koko levytetyn tuotannon kattava kolmois-cd Johanna Years 1980–1982.

Kolmen lyhyen vuoden aikana Bluesounds tosiaan sai aikaiseksi neljä albumia, monta albumeilla julkaisematonta singleä ja singleistä laaditun kokoelman Greta’s Hits. Kun ottaa huomioon, miten paljon loppuvaiheissaan kvartetiksi paisunut trio lisäksi keikkaili, ei ihme että tyypit vähän niin kuin paloivat loppuun. Onneksi jälkipolville ja paikalla olleille jäi ainakin nippu hienoja levytyksiä.

Tähän asti edellinen virke on jatkunut ”olettaen että niitä onnistuu jostakin löytämään”. Black-esikoisalbumista julkaistiin jokunen vuosi sitten hienosti remasteroitu uusintapainos, mutta muuta tuotantoa ei ole kaupoissa pahemmin näkynyt sitten 1990-luvun alun. Ja näiden varhaisten cd-uusintapainosten kuunteleminen on sekin vähän kiusaannuttavaa, sillä ne tehtiin aikoinaan melkoisen huonosti ja huitaisten. Valitettavasti se kuuluu: varhaisella digitointikalustolla ja vielä opetteluvaiheessa olleella cd-masterointitaidolla saatiin aikaan nolon ohutta, vaimeaa etäisen oloista ja tuhnuista äänikuvaa, jotakin aivan muuta millaisilta nämä levyt kuulostivat alkuperäisillä vinyylipainoksilla.* Blackin huolellinen uudelleenmasterointi vain korosti sitä, miten huonosti Bluesoundsin muuta tuotantoa oli kohdeltu. Ei voinut kuin odotella, että joku tajuaisi tehdä kulttuuriteon.

Nyt se on tehty. Johanna Years sisältää kolmelle cd-levyllä (tässä järjestyksessä) Blackin, Onin, Native Sons of Far-away Countryn, Blackin uusintapainoksella julkaistun Tukholmassa äänitetyn kahdeksan kappaleen mittaisen livetallenteen,† Here Come the Golden Heartsin ja Greta’s Hitsin. Ja kyllä, levy soi niin komeasti kuin tämä hieno musiikki ansaitseekin. Cd-lehdykkään sisällytetty Vesa Kontiaisen bändihistoriikki on sekin asiallinen johdatus Bluesoundsin tarinaan.

Halutessaan voisi nipottaa siitä, että Greta’s Hits julkaistiin ennen Golden Heartsia, jonka soundi poikkeaa aikaisemmasta tuotannosta melkoisesti Tapsa Niemelän koskettimien mukaantulon vuoksi. Yhtyeen kehityksen ja kokoelman äänimaiseman kannalta johdonmukaisempaa olisi ollut laittaa Greta ennen Heartsia ja viimeiseksi (Gretan cd-painokselle lisätty) viimeinen single ”Your Wonder Boy” / ”The Man”. Mutta tämä on pikkuasia.

Paljon enemmän minua nyppii paketin ulkoasu. Kolmois-cd:n kansi noudattaa tämänsyksyisen Johanna-kokoelmien yleistä linjaa, mutta ei ole koko sarjaakaan ajatellen totisesti onnistunut. Johannan alkuperäisten levyjen kansitaide oli suunnilleen parasta mitä Suomessa tuohon aikaan tehtiin – kuvaajana oli usein siihen aikaan parhaassa iskussaan ollut Riipinen – ja tämä sarja näyttää, halpaa plätrypahvia ja imeliä värejä myöten, jonkinlaiselta itäeurooppalaiselta huoltoasemajulkaisulta. Uh.

Mutta joka tapauksessa: Nämä levytykset ovat nyt saatavilla. Suosittelen, ehdottomasti. Koko tuotannon kuunteleminen putkeen tuottaa monta ahaa-elämystä. Olin aikaisemmin kuvitellut että Dave Lindholmin Beatles-vaikutteet nousivat pintaan oikeastaan vasta Golden Heartsilla, mutta oikeastaan jo esikoisen ”Waiting for a Heart” tai Native Sonsin ”Not a Young Pair Again” voisivat hyvin olla vaikkapa John Lennonin kynästä. Hiukan minua häiritsevät majesteetillisten, minimalististen mestariteosten lomaan pitkin matkaa sirotellut kevyet, vasemmalla kädellä tehdyn oloiset rallattelut, samanlaiset joita Lindholm on harrastanut koko uransa. Ihan kivoja livenä, varmaankin, mutta levyillä ne katkovat ja sotkevat basisti Ari Vaahteran muuten niin tyylitajuisesti kuratoimaa äänimaisemakokonaisuutta. No, digitaalimusiikin hyviä puolia on mahdollisuus valikoida paketista mieleisensä osaset.

Huono puoli tässä julkaisussa on, että minun vanha vimmani perustaa jonkinlainen 2010-luvun modernisoitu Bluesound-henkinen trio (vahvoilla Massive Attack- ja Daniel Lanois -vaikutteilla höystettynä, tietenkin, ja mielellään suomenkielisenä) on entistäkin vahvempi. Pitäisi vain lopultakin saada aikaiseksi ruveta etsimään jostakin samanhenkistä kitaristia ja rumpalia.

___
* Tosin vinyylipainostenkin laatu vaihteli melkoisesti ja jopa sattumanvaraisesti, levytehtaan vinyylierästä ja levytehtaasta riippuen. Toiset soivat hulppeasti, toiset ”ihan kivasti”.
† Kokoelman kansilehdykän mukaan Tukholman Tonkraft-ohjelmaa varten nauhoitettiin peräti neljäntoista biisin setti, ja niistä on julkaistu vain kahdeksan. Hetkinen, tämähän ei olekaan täydellinen kokoelma, neljä biisiä puuttuu… no, en minä oikeasti valita, nipotan vain.

 

Jack Bruce 1943–2014

· 2 kommenttia ·


Valitettavasti uutinen näyttäisi olevan totta. Basistipioneeri ja -legenda Jack Bruce on menehtynyt 71-vuotiaana.

Kuten lienen useaan kertaan todennut, minun kiinnostukseni bassonsoittoon lähti siitä kun päädyin – jälkijättöisesti vuonna 1980 – kuulemaan Creamin esikoisalbumia Fresh Cream. Kyseinen 1960-luvun lopun brittiläinen ”superbändi” – itse asiassa ensimmäinen kokoonpano josta tuota termiä käytettiin – oli tuohon aikaan kaikkea muuta kuin muodikasta tai katu-uskottavaa kuunneltavaa, mutta minuun se vetosi: jollakin tavalla kuulin trion vahvasti bluesvoittoisessa, rosoisessa ilmaisussa samaa mitä kuulin punkissa ja uudessa aallossa. Olen vieläkin sitä mieltä. Bruce oli bändin voimahahmo, basisti, pääasiallinen lauluntekijä ja laulusolisti, sillä kitaristi Eric Clapton alkoi siihen aikaan vasta löytää itseään laulajana ja biisinikkarina.

Olisin halunnut linkittää tähän postaukseen videon Brucen viimevuotisen Silver Rails -levyn päätösraidasta ”No Surrender”, mutta siitä ei näytä videota löytyvän. Saatte tyytyä toisen edesmenneen bluesrock-legendan Rory Gallagherin kanssa soitettuun mainioon tulkintaan Cream-klassikosta ”Politician”.

J.B. & T.T.

·

Minulla on ollut montakin syytä istua jo pari talvea ranskantunneilla. Ranskantaidosta olisi hyötyä englanninkielisen kirjallisuuden suomentajalle. Sitten on tietysti Mali, tai oikeastaan koko läntinen ja pohjoinen Afrikka, jossa ranska toimii monia kieliä puhuvien ihmisten yhteisenä kielenä. Mainio paikka on myös Välimeren rannikon Antibes, viehättävä pikkukaupunki, jossa on vietetty jokunen mukava loma – tosin edellisestä kerrasta on jo aikaa eikä seuraavaa ole tiedossa. Kuten S. totesi, hyvä lisäsyy olisi saada selvää, mitä Jacques Brelin lauluissa alunperin oikein kerrotaan.

Breliä on tehty maailman sivu kyllä suomeksikin, tosin toisinaan ikään kuin välikielen kautta: ehkä ilmeisimpänä esimerkkinä Arto Sotavalta epäilemättä levytti ”Päivät kuin unta vaan” -hittinsä enemmänkin Terry Jacksin ”Seasons in the Sunin” kuin Brelin alkuperäisen ”Le Moribondin” innoittamana. Itse asiassa minäkään en ollut tajunnut hienon laulun alkuperää ennen kuin kuulin sen tänä iltana Timo Tuomisen paljon räväkämpänä – ja luullakseni alkuperäiselle uskollisempana –  ja ilkeämpänä suomennoksena.

Tuominen on esittänyt pääosin itse suomentamiaan Brelin lauluja jo hyvän aikaa, viimeksi Kansallisteatterin Lavaklubilla. Tämänkertainen putki päättyi tämäniltaiseen esitykseen samaisen talon Suurella näyttämöllä. Paikanvaihdoksessa on puolensa ja puolensa: toisaalta vahvasti tekstipainotteiset, rosoiset laulut toimivat epäilemättä paremmin intiimimmässä tilassa, lasillisen ääressä, kuin isossa, kaikuvassa salissa, jossa sanoituksista oli välillä vähän vaikeaa saada selvää. Toisaalta Brelin ilkeilevän humoristisissa tarinoissa on paljon kabareen ja music hallin henkeä, joten perinteikäs ja vanhanaikaisen näköinen sali sopii oikeastaan aika hyvin. Ison lavan näyttämötekniikkaa käytettiin myös vallan taitavasti – hienovaraisesti, hillitysti ja tyylikkäästi. Tuominen pystyi myös ottamaan näyttämön hyvin haltuunsa niin ettei tila tuntunut lainkaan niin tyhjältä kuin se oikeasti oli.

Minä en ole koskaan ollut mikään suunnaton ns. teatterilaulun ystävä. Tarkoitan sellaista ylikorostetun emotionaalista ja räiskähtelevää laulamista, joka kovin usein syö musiikista hienovaraisuuksia ja sävyjä enemmän kuin lisää niitä. Brelin musiikissa tällainen esitystapa kuitenkin toimii mainiosti – laulut on siihen oikeastaan tarkoitettu. Ilmeisestä flunssaisuudestaan huolimatta Tuominen pystyi vetämään kaksi noin tunnin settiä ja pari pitkää encorea kunnon kokovartalotyylillä ja laulujen tarinoita tulkiten. Tukena oli Tomi Rikkolan, Tuomo Kuuren, Juha Mennan ja Marko Roinisen erinomainen kvartetti, joka osasi kuunnella solistiaan ja antaa hänelle kaiken tarvittavan tilan.

Setti vältteli – ”Le Moribondia” lukuun ottamatta – kaikkein ilmeisimpiä Brelin lauluja aina encoreisiin asti, jolloin kuultiin jo ”Amsterdamkin”. ”Ne me quitte pas” ja (yksi lemppareistani) ”Au suivant” jäivät kuitenkin puuttumaan. Ei makeaa mahan täydeltä sentään. Mainion illan muistoksi matkaan lähti levyllinen Tuomisen Brel-tulkintoja. Ja lisämotivaatiota ranskanläksyjen tekemiseen.

Käsinkosketeltavaa korvinkuultavaa

·

Kuten olen joskus todennutkin, kiinnostukseni soittimien rakentamiseen (ja modifiointiin juontaa juurensa ajatuksesta: ”Jos minulla olisi varaa teetättää itselleni custom-kitara tai -basso, millaisen minä haluaisin?” Tilatut customit ovat sen verran hintavia (ja syystä – materiaalit ja käsityö ovat syystäkin kalliita) että mahdollisesti huonoksi osoittautuvia ideoita on ikään kuin turvallisempaa kokeilla omana nikkarointina. Jos homma ei toimikaan, jos syntyy susi, osat voi aina irrottaa hylystä ja käyttää seuraavaan projektiin.

Jo melkein vuoden ajan (ainakin ideoinnin tasolla) vireillä ollut projekti syntyi huomiosta, että pikku hiljaa muotiin tulleita puoliakustisia bassokitaroita (joilla on pieni ja ohut kaikukoppa eikä umpilankkua kuten bassoilla useinmiten) tehdään enimmäkseen nelikielisinä ja lyhytmensuurisina, sellaisina kuin niitä tehtiin puoliakkaribassojen edellisellä muotikaudella 1960-luvun lopulla. Itse kuitenkin olen tykännyt viisikielisistä bassoista eikä ”täyspitkä” 34 tuuman mensuuri ole tuntunut sormissa mitenkään hankalalta. (Olen joskus kokeillut kavereiden lyhytmensuurisia, ja hauskoja vekottimia ne kyllä ovat.) Minua on myös kiinnostanut päästä kokeilemaan vieläkin pidempää, 35 tuuman mensuuria: pystyisinkö soittamaan sellaista? Minun sormeni eivät ole mitenkään suunnattoman pitkät tai notkeat. Isot pojat ovat kertoneet, että tuuman lisäpituus tekee hyvää erityisesti sille viidennelle kielelle eli ala-H:lle. Sen pitäisi soida tasapainoisemmin muiden kielien kanssa.

Näin syntyi idea uudesta soitinrakennusprojektista: puoliakustinen (tai ainakin onttokoppainen) viisikielinen basso, jossa on 35 tuuman mensuuri ja nauhaton otelauta.

Mikrofoneista meinasi tulla ongelma. Onttokoppaisten mikkien kuuluu resonoida soittimen kannen mukana, jolloin soundiin tulee mukaan hieman kaikukoppamaista tuntua. Useimmat modernit bassomikit on kuitenkin tarkoitus ruuvata mikkikolon pohjaan, jolloin suunnittelemaani onttoon rakenteeseen olisi tehtävä sen verran paksu (ja jäykkä) pohja ettei se mitään resonoisi. Kaikki kanteen kiinnitettävät mikrofonimallit tuntuivat olevan 1960-lukureplikoita, nelikielisille ja vieläpä sellaisille nelikielisille, joiden kielet ovat hyvin lähellä toisiaan. Lopulta törmäsin saksalaisen Christoph Dolfin yhden hengen Bass Culture -mikkipajaan, jossa syntyi kaksi minun suunnitelmaani sopivaa, kanteen kiinnittyvää mikrofonia.

(Minä siis edistyn tässä teettämisasiassa: minulla ei ole vieläkään omien speksien mukaan tilattua, käsityönä tehtyä bassoa, mutta minulla on basso, jossa on omien speksien mukaan tilatut, käsintehdyt mikrofonit.)

Sitten oli aika ruveta tekemään soitinta mikrofonien ympärille. Kopan rakenteessa noudattelin aika lailla samanlaisia, rickenbacker-kitaroita tuttuja päälinjoja kuin taannoisessa 12-kielisessä sähkökitarassani. Kansi ja sivut ovat yhtä puuta (mahonkia), joka on jyrsitty ontoksi. Pohja on muuhun kokonaisuuteen liimattu koivuvanerilevy.

Soittimen käyttöliittymä eli kaula on sekin tehty mahongista, joskin sen sisällä on normaalin säädettävän kaularaudan lisäksi kaksi hiilikuitutankoa lisäjäykisteenä. Otelauta on, sekin perinteisesti, eebenpuuta. Tällä kertaa kaula tuli liitettyä runkoon/koppaan perinteiseen tyyliin liimaamalla.

Materiaalin, onttouden, kaulanliitoksen ja mikrofonien tyypin* kannalta soittopeli siis olisi eräänlainen mukaelma Gibsonin tehtaan vanhoista bassomalleista. Samaan suuntaan viittaa tallaratkaisu: vaikka itse talla ja bumeranginmuotoinen kieltenpidin ovatkin saksalaisen Warwickin mallistoa, talla ”kelluu” eebenpuisella aluslevyllä kuin vanhan koulun puoliakkareissa. Lankun muotoilu taas vie ajatuksia enemmän Rickenbackereiden suuntaan.† Virityslavan muoto, virittimien 3+2-asettelu ja pitkä mensuuri ovat tietysti sellaista modernia, Fenderin tehtaan malleista edelleen kehitettyä bassodisainia.

Muutama soitin sitten keksin jyrsiä soittimien perään tuollaisen kivan kaarevan pikku syvennyksen ja laittaa hihnatapit sen molemmin puolin. Syvennys ei ole oma ideani sekään – niitä näkyi 1980-luvulla tehdyissä laadukkaissa Daion-merkkisissä japanilaissoittimissa – mutta se on kannattanut lainata: soittopelit pysyvät paljon paremmin nojallaan seinää tai vahvistinta vasten kaatumatta vasemmalle tai oikealle.

Tarkkasilmäinen huomaa kuvaa tarkastellessaan toisenkin rickenbackermaisen piirteen: lankun kyljessä piileksii kaksi ulostulojakkia. Tässä toiseen jakkiin on kytketty molemmat ”normaalit” magneettimikit (hyvin yksinkertaisilla säädöillä: kummallekin oma voimakkuussäädin ja lisäksi yhteinen sävynsäädin) ja toiseen kannen alle liimattu pietsomikrofoni. Pietsot eivät pelaa kauhean hyvin yhteen magneettimikkien kanssa, joten jos haluaa käyttää molempia, joutuu käyttämään kahta johtoa ja kahta esivahvistinta. Äänittäessä moisesta ei tietenkään ole haittaa, ja äänityskäyttöä minä sille pietsomikille enemmän ajattelinkin – niitä hetkiä, jolloin haussa on vähän ”akustisempi” bassosoundi.

Viimeistely näyttää näissä kuvissa vallan korealta, mutta siihen en ole erityisen tyytyväinen. Tein muutaman pikku mokan lakatessa ja olin turhan kärsimätön, jotenn pintaan jäi turhan paljon skröbyjä ja epätasaisuuksia. Ehkä ensi kerralla sitten paremmin.

Uuden, pitkäkaulaisen ja isokoppaisen soittimen kokoa oli vaikeaa hahmottaa, ennen kuin sen asetti muiden, normaalikokoisempien bassojen viereen:

Ainakin ensikokeilujen perusteella 35 tuuman mensuuri tuntuu ihan siedettävältä käsiteltävältä, ja soittopeli soundaa vallan mainiolta. Tällaista isoa bassoa käsitellessään voi mielessään kuvitella, millaista on Tina Weymouthin ja Meshell Ndegeocellon kaltaisilla huikean taitavilla, mutta pienikokoisilla ja lyhytkätisillä basisteilla…

Voisin muuten myydä tuon keltaisen basson kohtuuhintaan hyvään kotiin. Siinä on pieniä ulkonäöllisiä skröbyjä siinäkin, ja se on (koivulankkuisena, onteloitunakin) melkoisen painava, mutta muuten erinomainen soitin. Työhuoneessani pyörii vain nykyään aika monta bassoa, ja lisääkin tekisi mieli rakennella… lisää tietoja soittimesta sen omalla sivulla.

___
* Ne ovat kaksikelaisia eli ns. humbuckereita, jotka tuottavat hivenen paksumpaa signaalia ja päästävät läpi vähemmän häiriöitä kuin yksikelaiset mikrofonit, joita esimerkiksi Fenderin kitaroissa käytetään.
† Rickenbackerit ovat minulle tunnetusti vähän heikko kohta. Ainoa omistamani ”kaupan basso” on vuonna 1985 ostamani, lokakuussa 1974 valmistettu Rickenbacker 4001. Siihen taisi kulua sujuvasti sen syksyn opintolainani… Saman tehtaan kitaratkin kelpaisivat, mutta onneksi niihin ei ole rahaa. S. kutsuu muutenkin kaikkia soittamiseen ja äänittämiseen liittyviä laitteita, kapineita ja vekottimia ”rikkenbakkervehkeiksi”.