Kategoria: musiikki

Savikiekkojen myytti

· 3 kommenttia ·

Kaksikymmentäneljä vuotta ennen minun syntymääni kuollut Robert Johnson (1911–1938) on ollut mukana elämäni musiikillisissa kiinnostuksissa ja kuvioissa siitä lähtien, kun kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista – ja slide-kitaratekniikasta – kahdeksantoistavuotiaana. Kulutin opintotukirahojani The King of the Delta Blues Singers -älppäriin (ja myöhemmin sen kakkososaan). Kävin Tavastia-klubilla katsomassa Johnny Shinesin ja Robert Jr. Lockwoodin keikan aika pitkälti siksi, että molempien elämäntarinat liittyvät hyvin oleellisilta osilta Robert Johnsoniin. Naiivin viihteellinen Crossroads– Bluesjätkät -elokuva tuli nähtyä jotakuinkin tuoreeltaan vuonna 1986.  Joitakin vuosia myöhemmin ostin ensimmäisen cd-soittimeni siksi, että The Complete Recordings -boksi oli ilmestynyt. Vähän sen jälkeen Peter Guralnick julkaisi pienen Searching for Robert Johnson -elämäkertansa, jonka hankin tuoreeltaan käsiini. Paremman tekemisen puutteessa suomensin kirjan ikään kuin puhdetyönä ja se julkaistiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, kun olin tehnyt kirjallisuuden kääntämistä työkseni jo hyvän tovin. Niin, ja viimeksi tuossa muutama viikko sitten esitin Muusikoiden.netin jokavuotisessa miitissä kolme Robert Johnsonin laulua: ”Love in Vainin”, ”From Four Until Laten” ja ”I Believe I’ll Dust My Broomin”. Niitä, ja monia muita Johnsonin levyttämiä kahtakymmentäkahdeksaa laulua, on tietysti tullut kuunneltua lukemattomien muiden artistien levyttäminä.

Robert Johnsonia, ihmisenä ja muusikkona, on tietysti vaikeaa erottaa myyteistä. Hän oli alkuperäinen 27-vuotiaana kuollut legenda, jonka kerrottiin käyneen pimeänä yönä tienristissä tekemässä sopimuksen paholaisen kanssa. Ennen 1990-luvun alkua hänestä ei tunnettu yhtään valokuvaakaan, mutta sitten niitä löydettiin parikin kappaletta aivan peräkkäin (ja ilmeisesti ainakin yksi, julkaisematon, on vielä olemassa). Guralnickin kirja rapsutteli vähän vuosikymmenten myyttiruostetta pois ja lupaili samalla lisää tietoa sitten, kun Robert ”Mack” McCormickin Biography of a Phantom – jonka aineistoa Guralnick oli saanut käyttää – lopultakin ilmestyisi.

(Ei ole ilmestynyt vieläkään: huhujen mukaan McCormick olisi luvannut tietyille asianosaisille – joidenkin huhujen mukaan Johnsonin murhaajalle – ettei kirjaa julkaistaisi näiden elinaikana.)

Mezzon ja J. M. Dupontin sarjakuva-albumi Love in Vain (suom. Annukka Kolehmainen, Like 2015) yhdistelee elämäkertatietoja ja myyttejä, leikittelee molemmilla. Visuaalisesti kyseessä on todella näyttävä teos: mustavalkoinen tyyli sopii loistavasti karuun tarinaan pulakauden maailmasta ja jo perimänsä vuoksi lain suojaa vaille joutuneiden kulkurimuusikoiden elämästä. Albumi yrittää rakentaa psykologista selitystä Johnsonin elämäntavoille, joskaan ei välttämättä aina aivan (minun silmääni) vakuuttavasti. Aiheeseen ja miljööseen on perehdytty kuitenkin huolella, ja se näkyy ja tuntuu. Ilahduttavaa on myös, että teos osaa leikitellä vanhalla tienristi-myytillä ja vääntää sitä vähän uuteen kulmaan – joskin viimeisellä sivulla mainitusta erään nuoremman englantilaisbändin laulusta olisi saanut paljon enemmän irti, jos olisi alkanut leikitellä sen tunnetuilla ja tunnustetuilla yhteyksillä Mihail Bulgakovin kuuluisimpaan romaaniin…

… muuta eihän sitä yhteen albumiin saa kaikkea mahtumaan. Ehkä pitäisi kirjoittaa idea muistiin ja tehdä sille jotakin itse.

Kaksikymmentäseitsemän vuotta myöhemmin

·

Olen pariin kertaan digitoinut vanhat kasetti-neliraitaäänitykseni 1980–90-luvuilta. Pariin kertaan siksi, että äänityskaluston ja osaamisen parannuttua tuntui siltä että digitoinnin voisi tehdä paremminkin, laadukkaammin. Osa nauhoituksista tuntuu kaikkien näiden vuosien jälkeen todella kiusaannuttavilta, mutta yllättävän monella äänitteellä tuntuu yhä olevan ideaa ja henkeä – huolimatta soiton ja laulun huteruudesta.

Sitten on kappale nimeltä ”Joenrantaan”, jonka olen kasetin kuoreen tehtyjen merkintöjen perusteella äänittänyt joulukuussa 1987. Kappaleelta puuttuu siihen aikaan paljon käyttämäni rumpukone, mukana on vain yksinkertaista komppia nakuttava sähkökitara, basso, laulu ja hymisevä taustalaulu. Ei kertosäkeistöäkään. Biisissä on kaksi osaa, joten tavallaan voi ajatella että A-osat on soitettu ja laulettu alkuun pois kuleksimasta ja molemmat kertosäkeet (eri sanoituksineen) jätetty yli seitsemänminuuttisen kappaleen loppuun. Soitto on karua ja, etenkin loppupuolella, erittäin haparoivaa. Laulusta voi hyvällä tahdolla tunnistaa sen melodian jota yritin saada ilmoille. Tähän malliin:

Mutta silti… aina tätä kuunnellessa tulee sellainen tuntu, että on tässä jotakin, tätä pitäisi tutkiskella ja tehdä uusiksi.

Arvatkaapas mitä? Tässä se uusversio sitten on:

Soundista päätellen soitin alkuperäisversiolla silloin omistamaani tyylikästä ja mainiota mustaa Telecaster-kopiota* jonka olen valitettavasti myynyt aikoja sitten. Minulla on kuitenkin edelleen sama Rickenbackerin basso, joka soi molemmissa versioissa.  Tietokoneen ja tietokonepohjaisen moniraitaäänitystekniikan ansiosta nykyään on mahdollista tupata kappaleelle paljon enemmän raitoja ja soittimia, joten niitä tuli sitten tupattuakin. Alun nakutusriffi on soitettu sähkiksen sijaan akustisella kitaralla ihan jo siitä ilosta, että minulla on nykyään hyvä akustinen kitara. (Laatusoittimien hinnat ovat laskeneet melkoisesti 1980-luvun tasosta. Elintasonikin on tietysti hieman noussut silloisista opintolainabudjeteista.)

Useimmat vanhat sanoitukseni ovat jonkinlaisia tuokiokuvia, muutamissa tapauksissa henkilökuviakin (yleensä sellaisista ihmisistä joiden elämästä en tiedä mitään, mutta joista arvelin tietäväni kaiken ihan silkkaa ennakkoluuloisuuttani). Tässä suhteessa ”Joenrantaan” on poikkeuksellinen tapaus, jonkinlainen puolitajunnanvirtainen ryöpsähdys. Muutamia asioita sieltä kyllä tunnistan ja muistan: joen käyttäminen puhdistautumisen ja uudelleensyntymisen symbolina tulee tietenkin Al Greenin ”Take Me to the Riveristä” ja sen Bluesounds-coverista. Bluesoundsiin viittaa tietysti myös kämmensyrjällä dempattu nakutuskitara.

Tuohon aikaan minulla ei ollut joista sen hirveämmin kokemusta. Pari vuotta myöhemmin suoritin siviilipalvelusta Muhoksen Kirkkosaaressa,† ja ympärillä virtaava, miltei väkivaltaisen pyörteinen ja särkkäinen Oulujoki ei todellakaan tuonut mieleen puhdistautumista. Kymmenkunta vuotta myöhemmin muutin Helsingin Pihlajistoon, ja siellä Vantaanjoen huomattavan rauhallisista, kauniista ja hiljaisista rannoista tuli mieluisa kävelykohde.

Toinen viite jonka tekstistä tunnistan edelleen on Lou Reed, jonka vaikutteita voi tietysti olla kuulevinaan myös esityksen karussa minimalismissa. ”Kerro miten enkeleille puhutaan” -säe on, tietenkin, lainattu Reedin vuoden 1980 albumin Growing Up in Public upealta aloitusraidalta ”How Do You Speak to an Angel?”.** Jälkeenpäin ajatellen kyseessä saattoi olla myös puolitietoinen viittaus omaan elämäntilanteeseeni ja silloisen avoliittoni erittäin pahoihin kommunikaatio-ongelmiin, jotka osaltaan vaikuttivat suhteen päättymiseen erittäin epämiellyttävissä tunnelmissa pari vuotta myöhemmin. Minulle, ujolle introvertille, kommunikointi kanssaihmisten kanssa on sinänsä aina ollut perin haasteellista joten kyse saattoi olla siitäkin.

___

* Jos tarkkoja ollaan, niin Esquire-kopiota, koska kitarassa oli vain yksi mikrofoni. Todennäköisesti olen käyttänyt siinä avointa duuriviritystä. Olen aina ollut perin laiska opettelemaan sointujen sormituksia normaalivireisellä kitaralla.
† Ylempi, vuoden 1987 demon otsikkokuva on kuvattu kyseisessä siviilipalveluspaikassa, Muhoksen metsäntutkimusasemalla.
** Kyseisen levyn päätösraita ”Teach the Gifted Children” puolestaan lainaa ”Take Me to the Riveriä”, sekin.

Suomi ja Senegal kohtaavat Kuubassa

·

Tuure Kilpeläinen on kertonut suunnitelleensa Baobab-karavaania kolme vuotta. Ajatus on ihastuttavan päätön: paikallisesti kohtuullisen suosittu vanhakantainen iskelmäyhtye menee maailmankuulun senegalilais-soukous-legendan puheille ja pyytää näitä yhteistyöhön. Vähän niin kuin, no, Viitasen Piia soittaisi Leonard Cohenille ja kysyisi, että mitä jos tehtäisiin biisejä kimpassa.

Joka tapauksessa: lopulta Orchesta Baobab suostui, ja yhteistyön ensi hedelmiä poimittiin eilisiltana Huvilateltassa. Jatkoa seuraa: keikkoja muuallakin Suomessa, levy, televisiodokumentti vuoden vaihteessa ja mahdollisesti ulkomaankeikkailua myöhemmin.

Ilta alkoi Kaihon karavaanin keikkana viiden–kuuden laulun ajan. En ole Kilpeläisen musiikkia niin seurannut, mutta kyllähän musiikissa on paljon tuttua sellaiselle, joka kasvoi 1960–70-luvuilla korva kiinni iskelmäradiossa. Sen jälkeen bändi aloitti soittaa lattarirytmiä ja lavalle asteli Orchestra Baobab. Kun kappale oli saatu päätökseen, Baobab jatkoi omin voimin* väliaikaan asti. Sen jälkeen molemmat yhtyeet vetivät lopun konserttia yhdessä.

Yhteissoitosta kiinnitti huomion parikin asiaa. Ensinnäkin lievä huvittuneisuus siitä, että suomalaiset ja senegalilaiset löysivät yhteisen sävelen kuubalaisesta musiikista. Eihän tämä mikään yllätys ollut – lattariperinne kuuluu suomalaiseen iskelmään ja Orchestra Baobab syntyi nimenomaan siihen aikaan, kun Kuuban kautta kierrätetyt rytmit tekivät paluun afrikkalaiseen musiikkiin 1960–70-luvuilla.

Toinen, tärkeämpi asia oli, miten paljon käsinkosketeltavaa lämpöä, ystävyyttä ja hyviä viboja tästä monikulttuurihankkeesta huokui. Se kuului myös soitossa, sillä puolentoistakymmentähenkinen yhteiskokoonpano soitti koko ajan käsittämättömän tiukasti yhteen, toisiaan kuunnellen, toisiaan arvostaen, toisilleen tilaa antaen. Se on ehkä homman oleellisin anti. Yhteiskokoonpanon kappalemateriaali sekoitti kieliä ja melodioita monista maista, usein nokkelastikin, mutta kokonaisuus toimi kuitenkin ennen kaikkea vähän tavallista hallitumpana jammailuna – mutta jammailuna, jota oli tavallista mukavampi kuunnella ilman mukana soittamistakin. Homma siis toimi, ja teltantäydellinen yleisö tuntui olevan samaa mieltä.

Tällaiselle hankkeelle toivoo mielellään paljon onnea jatkossakin. Se ansaitsee sen. Me tarvitsemme tällaista.

___
* No, lavalla piipahti jammailemassa yleisöstä löydetty tuttu laulaja ja monille tuttu kitaristi. (Edellisen nimeä en tunnistanut, jälkimmäisen nimi ei liene kenellekään yllätys, kun kyse on Suomesta ja senegalilaisesta musiikista.)

Solmukohdasta

·

Tämän kesän (valitettavan vähäisestä) konserttikäymisistä huippukohtien joukkoon kuuluvat ehdottomasti toukokuinen Mashrou’ Leila ja eilisiltainen Yasmine Hamdan Huvilateltassa. Molemmat ovat Beirutista. Pitäisikö tästä vetää johtopäätöksiä? Pitäisikö ruveta suhtautumaan Libanoniin samoin kuin Maliin – maana, josta tulevaan uuteen musiikkiin kannattaa suhtautua jo periaatteessa uteliaasti? Ehkä.

Malia ja Libanonia tietysti yhdistää liikenne: molemmat ovat syntyneet karavaanireittien solmukohtiin, joten monikulttuurisuus on kuulunut kuvioihin jo vuosisatoja. Molempiin on syntynyt vaikutteiden kautta vahva kotoperäinen musiikkiperinne: Hamdan tekee omilla sivuillaan kunniaa Aisha El Martalle, Nagat El Saghiralle, Asmahanille, Shadialle, ja Mounira El Mehdeyyalle, joten ehkä on aihetta ottaa nämäkin laulajattaret kuunteluun (tunnetumman libanonilaislegendan Fairuzin ohelle).

Hamdanin musiikissa perinne kuuluu ennen kaikkea laulumelodioissa, sillä toteutus on pitäytynyt hyvinkin modernina. Häntä säesti kosketinsoittajan, huikean vivahteikkaan rumpalin ja perin innokkaan (sekä hupaisasti Jimi Hendrixin ja Phil Lynottin lehtolapselta näyttävän) kitaristin trio, josta löytyi mieletön määrä sävyjä ambient-henkisestä tunnelmoinnista päällekäyvään hard rockiin. Laulaja-Hamdan käytti hänkin tehokkaasti modernia tekniikkaa: hänellä oli kaksi mikrofonia, joista toisen ääni meni jotakuinkin suoraan miksauspöytään ja toiseen oli liitetty mikkitelineeseen kiinnitetty efektiprosessori. Kahden mikrofonin kanssa pujottelemalla hän onnistui luomaan useassa kappaleessa toimivan vuoropuheluvaikutelman.

Joissakin suhteissa keikka toi mieleen maanantai-illan Tanya Tagiqin: Tälläkin kertaa musiikki maalasi sävykkäitä äänikudelmia ilmaisuvoimaisen laulajan äänen ympärille. Hamdanin musiikki on kuitenkin hyvin selkeästi laulupohjaista (siis siinä mielessä että siinä esitetään ”lauluja”, laulettuja sävellyksiä) ja ilmeisestä improvisoinnista huolimatta sävellykset ja sovitukset on mietitty etukäteen. Näin kokonaisuus on helpommin hallittavissa ja kuunneltavissa ja miellyttää myös minun musiikkimakuani enemmän: vaikka itsekin olen tunnetusti esiintynyt jotakuinkin improvisoidulta pohjalta, sellaista musiikkia on toisinaan hauskempaa soittaa kuin kuunnella.

Hamdanin lämmittelijänä esiintynyt siilinjärveläinen Aavikko oli sekin kohtuullisen mainio tapaus diskokomppisine Kraftwerk-pastisseineen. Rumpalin mukanaolo triossa toi sekvensserikomppeihin tarvittua eloa ja luontevuutta, ja oli viehättävää huomata että musiikki oli muutenkin sen verran ei-ohelmoitua että pikkumokille oli mahdollisuuksia. Häiritsevintä esityksessä olivat taustascreenille heijastetut vilkkaat retrokuviot: niiden ylettömän nopea liike kävi silmiin, joten hyvän aikaa keikkaa oli tarpeen katsella jonnekin muualle kuin lavalle.

Atlantin äärillä

·

Huvilatelttaputki jatkui tiistaina kahdella minulle ennestään tuntemattomalla artistilla. Kuten moneen kertaan todettu, Huvilateltan elokuiset konsertit ovat olleet erinomainen paikka bongata ennestään tuntematonta musiikkia, josta on sittemmin saattanut tulla hyvinkin rakasta.

Aurora aloitti lupaavasti kulkevalla reggaella, mutta alkuviehätys alkoi karista suhteellisen nopeasti. Niin vähän kuin radiota nykyisin kuuntelenkin (siitä huolimatta että olen nyttemmin yhden radioaseman osakas), bändin ilmaisu kuulosti minun korvaani perin tavanomaiselta reggaehöysteiseltä iskelmäpopilta. Tasapaksuuden vaikutelmaa korosti vielä laulaja-Auroran kovin välinpitämättömältä kuulostava laulutyyli, ja sanoitusten pakonomainen, kaavamainen loppusoinnuttelu.

(Olen ehkä ennenkin maininnut, etteivät loppusoinnut minun mielestäni sovi aina kovinkaan hyvin suomalaisiin laulunsanoituksiin. Alkusoinnut ovat sitten ihan eri asia.)

Auroran yhtye soitti kyllä tiukasti yhteen, vaikka reggaelle niin oleellinen basso jäikin miksauksessa kovin vaisuksi. Itse asiassa bändi soitti, minun makuuni, vähän liiankin timmisti: perinteiseen reggaeen kuuluu sellainen hyvin harkittu ja taidokas sleepaaminen, kompin soittaminen hieman biitin taakse. Nykyisen suomalaisen iskelmäreggaen juuret ovat kuitenkin jamaikalaisen roots-meiningin sijaan 1990-luvun konepopissa, mikä selittää rytmiikan metronomimaisuutta.

Väliajan jälkeen kapverdeläinen Neuza valoi sitten sitäkin reippaammin hyväntuulenbalsamia Auroran jättämiin eimitäänvälii-haavoihin. Välillä esitys tuntui miltei ylipirteältä. Kuusihenkisen bändin rytmiikka tuntui ottavan kopin lämmittelijän reggaeaineksista ja kierrättävän musiikkia sitten Kap Verden saarien, fado-Portugalin ja manner-Afrikan ohella muuallekin Karibianmerille sekä, hyvin vahvasti, Brasilialaisen bossa novan maisemiin (amerikkalais–eurooppalaisia jazzvaikutteita unohtamatta). Neuzan laulu tanssahteli mukavasti keinahtelevan tanssikompin päällä kauniin pakottomana ja melodisena. Heikon kielitaidon vuoksi missasin luultavasti paljon, sillä portugalilaispohjaisella kreolikielellä esitetyt laulut kuulostivat fado-perinteen mukaisesti varsin tekstipainotteisilta. Neuza ei heikohkon englannintaitonsa vuoksi myöskään esitellyt lauluja, vaikka kapealla sanavarastolla esitetyt välispiikit olivat muuten kyllä äärimmäisen sympaattisia.

Hyvän mielen keikka, mukavaa tanssimusiikkia, joka lienee parhaimmillaan livenä. Ainakaan tällä hetkellä ei tunnu erityisempää tarvetta kiirehtiä levykauppaan.

Tämän illan esiintyjä saattaa sitten olla taas ihan eri asia.

Kaukana metsistä ja kaupungeista

·

Viime viikolla kaipailin Huvilalta vähän monipuolisempaa ohjelmaa, ja maanantai-iltana sitä sain. Illan aloitti sisämongolialainen* Yxqin, perinteisin soittimin varustautunut seitsenmiehinen yhtye, jonka musiikki oli aika paljon traditionaalisempaa kuin vaikkapa Maailma Kylässä -tapahtumassa jokin aika sitten nähty Hanggai.

Jouhiviulut, kielisoittimet ja perkussiot tekivät mainiota laukkakomppia, jota täydensivät moniääninen kurkkulaulu ja ”normaalilla” laulutekniikalla esitetyt melodiat. Lauluja ei sen kummemmin esitelty (millään minun osaamallani kielellä), mutta ymmärtääkseni monet niistä kertovat elämästä arolla, hevosista (ääniefektit olivat kyllä tunnistettavissa) ja juhlimisesta. Mainiota musiikkia, jota olisi voinut kuunnella tovin kauemminkin (ainakin mukavammassa tilassa kuin Huvilateltan taittotuoleilla).

Tanya Tagaq oli sitten jotakin aivan muuta. Virtuoottisella laulajalla oli tukenaan lyömäsoittaja ja viulisti, jotka molemmat käsittelivät myös synteettisempiä ääni- ja äänenmuokkauslähteitä. Esityksen aluksi Tagaq selitti ensin taustaansa – hän on kotoisin viidensadan kilometrin päästä magneettisesta pohjoisnavasta Pohjois-Kanadassa – ja pyysi, ettei keikalta otettuja kuvia tai tallenteita levitettäisi: tämä esitys oli vain paikallaolijoita varten.

En tiedä, olisinko halunnutkaan katsella tai kuunnella tallennetta. Lähes tunnin mittainen, katkeamaton improvisaatioesitys toimi (suurimman osan ajasta) varsin vaikuttavalla tavalla livenä, mutta on vaikea sanoa tulisiko nauhoitetta edes yritettyä kuunnella. Tagaqin musiikissa oli vähän samaa kuin minun omissa ”ambient”-äänitteissäni: tuntuu siltä että tekeminen on paljon vahvempi kokemus kuin kuunteleminen. Livenä voi ainakin kuvitella olevansa mukana tekemässä.

Esityksen keskipisteenä on Tagaqin Ääni: hän on (yhteistyökumppaninsa Björkin lailla) tavattoman monipuolinen ja -säikeinen vokalisti, jonka ilmaisua ei ihan joka kohdassa voi pitää ”laulamisena” ainakaan kovin kapeassa mielessä. Välillä ääni muuttuu eläimelliseksi murinaksi, välillä tulee mieleen saamelainen joikaahminen, välillä mennään ujellusten ja kirkaisujen alueelle. Välillä huomasin kuikuilevani, lauloiko Tagaqin mukana jompikumpi hänen säestäjistään – niin matalan miesmäisiä ääniä hoikasta, nuorennäköisestä naisesta lähti. Lyömäsoittajan ja viulistin tuottamat ja manipuloimat äänet tukivat laulua, viittailivat silloin tällöin moniinkin musiikkityyleihin triphopista alkaen, mutta solistinen vastuu pysyi koko ajan vokalistilla.

Osalle yleisöä Tagaqin äärimmäisen intensiivinen esitys oli liikaa, ja pieni määrä väkeä vaelsi tiehensä kesken keikkaa. Itse kuuntelin koko jutun kyllä hyvinkin kiinnostuneena ja hetkittäin jopa lumoutuneena, mutta muun yleisön lailla jätin taputtamatta encorea: tunnin setti oli tarpeeksi, enkä tiedä olisiko esiintyjilläkään ollut enää energiaa soittaa toista näytettä ilmaisustaan.

___
* Kiinnostavaa sinänsä, että Mongolian tapauksessa alueita ei tarkastella länsimaiden karttojen, vaan Kiinan kannalta: ”Sisä-Mongolialla” tarkoitetaan Kiinan rajojen sisään jääviä mongoliheimoille (perinteisesti) kuuluneita alueita ja ”Ulko-Mongolia” on sitten Mongolian tasavalta.

Huvilan turvallisimmat hitit

·

Olen luultavasti käynyt Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltan konserteissa jo niiden ensimmäisenä kaksikymmentä kesää sitten. Alkuun syynä oli usein keikka-arvostelujen kirjoittaminen Rumbaan, mutta on tuossa alkuun niin kornilta vaikuttaneessa rakennelmassa nähty jo silloin sekä etukäteen kiinnostavia että paikan päällä koettuna ikimuistoisia esityksiä – ynnä jokunen, jonka missaaminen harmittaa vietävästi yhä edelleen.

Huvilateltan 20-vuotisjuhlakonsertti Lovea ja huvia onnistui enimmäkseen kiertämään ne kaukaa.

Huolella rakennettu ja oivaltaen sovitettu, perinteikkään Olympia-orkesterin ja lukuisten nimekkäiden solistien esittämä konsertti oli rakennettu turvallisten, suosittujen ja menestyneiden nimien varaan. Kiusaannuttavimmillaan ja noloimmillaan tämä näkyi ja kuului Lou Reedin kohdalla. Reed on esiintynyt Huvilateltassa ainoastaan Laurie Andersonin säestäjänä, mutta eilisillan keikalla ei suinkaan kuultu Andersonia haastavaa ja kokeilevaa ilmaisua, vaan Reed-klisee ”Venus in Furs”. Ohjelmisto hylki myös monia muita Huvilateltan huikeita naisartisteja, kuten Fatoumata Diawaraa, Natacha Atlasia ynnä Azim Ali & Niyazia. Myös kaikki juurevampi ja akustisempi musiikki oli sivuutettu kylmästi. Illan setti keskittyi kapea-alaiseen ja mielikuvituksettoman viihteelliseen suomalaiseen tai angloamerikkalaiseen poppiin, niin kapea-alaisesti että jopa Massive Attackin ”Unfinished Sympathy” kuulosti virkistävän erilaiselta.

Ei sillä, kyllä mukana oli muutama vaikuttava tulkinta. Emma Salokoski veti hienosti Radioheadin ”Creepin”, johon johdateltiin Mikko Perkolan komealla viola da gamba -soololla. Myös Janna Hurmerinnan tulkitsema Massive Attack kuulosti komealta. Marjo Leinosen osuudelta odotin etukäteen paljon, mutta enpä keksi tähän hätään yhtään Patti Smithin laulua joka olisi sopinut hänen äänelleen huonommin kuin ”Because the Night”.

Illan huippuhetkeksi nousi, hieman yllättäen, Tapani Kansan pysäyttävä ja sydämeenkäyvän väkevä ”Hopeinen kuu”. Valitettavasti tunnelma romahti heti perään, kun lavalle päästettiin kolme (aitoa tai näyttelevää) känniääliötä esittämään jonkinlaisia karaokeversioita Gösta Sundqvistin klassikoista. Encorena esitetty ”Pop-musiikkia” (tällä kertaa viiden sopraanon voimin) kuului tietysti asiaan – kappale sai ensiesityksensä Huvilateltassa – mutta ei kauheasti parantanut kokonaisuutta.

Onneksi ensi viikolla on odotettavissa konsertteja, jotka toivon mukaan palauttavat uskon Huvilateltan ohjelmapolitiikkaan.

Kesken kaiken

·

Tämän päivän kulttuuriohjelmaan on kuulunut tutustuminen kahteen taiteilijaan, joiden elämä ja usein kiisteltykin työ katkesivat kesken kaiken, molempien tapauksessa enemmän tai vähemmän itse aiheutetun sairauden vuoksi.

Valokuvataiteilija Robert Mapplethorpe ehti saada ansaitsemaansa tunnustusta ennen menehtymistään 42-vuotiaana 1989. Kiasman näyttely antaa mainiosti tilaa hänen suorastaan analyyttisen ja veistosmaisen huolellisesti rakennetuille mustavalkovalokuvilleen, jotka monesti muistuttavat enemmän antiikin marmori- tai pronssiveistoksia kuin valokuvia. Mukana on laadukkaita vedoksia monista tunnetuista ja tuntemattomammista teoksista sekä sarja 1970-luvun rahattomien alkuaikojen polaroidkuvia. Mapplethorpen yhteys lyhytaikaiseen elämänkumppaniin ja elinikäiseen ystävään Patti Smithiin on hyvin tunnettu, ja Patti onkin hyvin esillä sekä kuvissa että esillä olevassa video-oheismateriaalissa.

Julkisuudessa on suhtauduttu hieman hämmentyneesti näyttelytilasta verhoilla erotettuun eroottisempien valokuvien osastoon, ja minustakin tällainen ujostelu on jotakuinkin turhaa: näyttelyn mahdollisesti rankasta sisällöstä varoitetaan jo koko näyttelyn alkajaisiksi, eivätkä Eros-osaston kuvat nyt mitenkään suunnattoman paljon rankempia ole kuin siveellisemmissä saleissa: kikkeleitä näkyy ehkä vähän enemmän ja muutamalla on ihan tyylikkäästi kuvattu erektio. Ehkä joidenkin kuvien S/M-henkiset sidontatutkielmat ovat aiheuttaneet jollekin miespuoliselle näyttelysuunnittelijalle kastraatioahdistusta? Näyttely olisi joka tapauksessa perin puutteellinen ilman tätä kuvastoa, niin oleellinen osa Mapplethorpen taiteilijakuvaa on tämä New Yorkin homoundergroundin estetisoiminen.

Näyttely kannattaisi ehkä kiertää toisenkin kerran, kaikessa rauhassa. Monien kuvien kylmän esteettisen ja liikkumattoman pinnan alla poreileva itseironinen(kin) ja oikeastaan hyvin lämmin ja rakastava huumori saattaisi olla hyvinkin lisätutkiskelun ja -pohdiskelun arvoista. Mapplethorpe on hienovaraisempi kuin graafikkokollegansa ja -tuttavansa Tom of Finland, mutta samaa kliseisille stereotypioille ja fantasioille nauramista hänenkin teoksissaan voi aistia.

Paljon vakavammaksi vetää Asif Kapadian dokumenttielokuva Amy (2015). Kapadia on vältellyt elokuvassaan tiukasti puhuvia päitä: kuvamateriaali on peräisin kotivideoista, uutisfilmeistä ja muista Amy Winehousen elinaikana kuvatuista tallenteista. Tuoreempia lähipiirin muisteluita kuullaan vain ääninä. Aika ajoin teknisesti heikkolaatuinen arkistokuvamateriaali tekee elokuvasta vähän huonoa katsottavaa isolla valkokankaalla: se saattaisi toimia paljon paremmin televisiossa. Itse tarina on kuitenkin traagisuudessaan koskettava, mietityttävä ja katsomisen arvoinen.

Winehousen Mitchell-isä on syytellyt Kapadiania itsensä demonisoinnista. Paljon tilaa saakin isän (”Rehab”-laulun säkeeseenkin päässyt) käsitys, ettei pahoista päihde- ja mielenterveysongelmista kärsinyt tytär olisi (pian Frank-esikoisalbumin jälkeen) tarvinnut hoitoa. Oikeastaan vielä raskauttavammalta tuntuu isän vuosia myöhempi retki tapaamaan Karibialle mediamyllytystä ja Lontoon sekopääpiirejä pakoon puoleksi vuodeksi livistänyttä tytärtään – ei itse matka, sillä tytär oli nimenomaan halunnut viettää aikaa isänsä kanssa, vaan se että isä otti mukaansa television kuvausryhmän.

Silti elokuvan oikeastaan suurimmaksi roistoksi muodostuu (etenkin) brittiläinen media, joka muutti Winehousen elämän täydellisen sietämättömäksi helvetiksi jo ennen Back to Black -kakkosalbumin mieletöntä listamenestystä vuonna 2006. Pienikokoisuudestaan huolimatta joukosta väistämättömästi erottuva nainen ei voinut astua kotikaupungissaan askeltakaan ilman että kamerat rätisivät ympärillä, ja kun (tätäkin kautta) hänen mielenterveysongelmansa nousivat julkisuuteen, Winehousesta tuli yleisesti hyväksytty ilkeilyn ja pilkan kohde joka ikiselle televisioon päässeelle pikkujulkkikselle.

Elokuvan jälkeen on entistäkin helpompi tajuta, miten järkevää John Lennonin oli häipyä Britanniasta 1970-luvun alussa ja asettua New Yorkiin, missä hänenkään kaltaistaan superjulkkista ei juuri kahta kertaa katsottu. Totta kyllä, ratkaisu altisti hänet sittemmin kohtalokkaasti mielisairaalle murhaajalle, mutta ennen kuolemaansa Lennon ehti sentään elää melkein kymmenen vuotta jotakuinkin normaalia ja rauhallista perhe-elämää, ensimmäistä kertaa elämässään. Winehouse ei tällaista mahdollisuutta ehtinyt saada, vaan hän musertui musertui muutamassa vuodessa jo teinivuosina alkaneiden päihdeongelmien ja syömishäiriöiden pahentumisen uhrina.

Lennonista tulikin mieleen: Kapadia nostaa Winehousea kiitettävästi esiin paitsi huikean taitavana jazz- ja soullaulajana, myös kitaristina ja – ennen kaikkea – laulujensa tekijänä. Hyvinkin läheltä omaa elämää liippaavat laulutekstit toki altistivat Winehousen yksityiselämää entistä pahemmin julkisuudelle – ”Rehab” tietysti ilmeisimpänä ja karkeimpana esimerkkinä – mutta toisaalta: Leonard Cohen, esimerkiksi, on harrastanut samaa koko muusikkouransa, edes petikavereidensa nimiä muuttamatta. Hän on kuitenkin enimmäkseen saanut itse valita, mitä yksityisasioitaan tuo julkisuuteen. Winehouselle ei sellaista ylellisyyttä suotu.